Gertie, joka äsken on seuraan yhtynyt, nähtävästi erinomaisella
tuulella ollen, sillä hän kertoo nyt, että hänen potilaansa tulee alas
verannalle jälkeen puolenpäivän ja viikon päästä, jos hänellä on halua,
voi ottaa osaa vaikka härkätaisteluihin.
"Minä olen puhunut señor Ramonin kanssa teistä, don Balasco, ja
hän on ihastuva saadessaan jutella kanssanne", jatkaa Gertie. "Hän
innokkaasti haluaa kuulla uutisia sodasta, mutta tohtori Granite pitää,
että on viisainta lykätä se huomiseksi -- silloin voitte te, kaksi
isänmaanystävää, saada keskustella."
Näitä uutisia täynnä, muodostaa neiti sairaanhoitajatar sellaisen
nuorellisen ilon ja riemastuneen vallattomuuden kuvan, että kyynillinen
Rex huomauttaa: "Kylläpäs nyt olet jotakin olevinasi, Gertie, kun
olet vallannut sisareltasi hänen potilaansa ja todenperään ukko
Granitelle selittänyt, että hänen nyt saatuaan haavoitetun sankarisi
jalkeille, sinä voit loput tehdä. Mutta minä ennustan, että ylpeys käy
lankeemuksen edellä."
Niin käykin! Jo samana ehtoopäivänä toteutuu nuoren filosoofin
ennustus.
Se on heti lunchin jäljestä. [Lunch on kevyt ateria, jonka
englantilaiset ja amerikkalaiset syövät aamiaisen ja päivällisen
välillä.] Tohtori Granite ja nuorellinen sairaanhoitajatar tekevät
valmistuksia viedäkseen miss Gertien potilaan ja sankarin alas
verannalle, missä merituulonen henkäilee viileänä, virkistävänä ja
vahvistavana. Vanstone vanhempi kirjastohuoneessa kirjoittelee
asioimiskirjeitä, Rex, Indra ja tämän espanjalainen kavaljeeri istuvat
pylväskäytävässä odottaen sairaan tuloa. Keveästi levoton uteliaisuus
ilmenee Estrabonin katseessa -- hän ihmeksii voikohan haavoitetulla
kuubalaisella olla mitään epäluuloa siitä, että hän pitääkin Espanjan
puolta. Maceo tietää ehkä enemmän kun Key West. Miss Vanstone ei ole
vielä espanjalaisiin mielipiteisiin kääntynyt, -- ilmisaanti nyt tulisi
liian varhain.
Kevyitten korkeakantaisilla kengillä varustetuin jalkain kopina kuuluu
käyvän rappuja pitkin ja suuressa eteisessä Gertrud tulee hiljaa
ulos verannalle, lankeaa polvilleen sisaren viereen ja panee päänsä
hänen polvelleen, mutta niin hiljaisesti, että kolme puhelevaa tuskin
panevat siihen huomiota, erittäinkin kun tämä on yksi miss Gertien
hyväilytapoja sisarta kohtaan, josta hän paljon pitää.
Yht'äkkiä tunkeutuu heidän hämmästyneihin korviinsa Indran polvelta,
mihin tytön pää on hautaunut, sydäntäsärkevä nyyhkytys.
"_Santos_! Mitä on tapahtunut?" virkahtaa Estrabon.
Uusia nyyhkytyksiä.
"Onko se jotain Varonaa koskevaa?" kuiskaa Indra kalveten.
Puistattavia nyyhkäyksiä.
"Hän on sairastunut uudelleen!" huutaa miss Vanstone levottomalla
äänellä.
"Ei... pahempaa... pahempaa!"
"Pahempaa?" Indra hyökkää ylös! "Mitä on tapahtumassa? Sano pian! Eikö
tohtori Granite ole hänen luonansa? Rex, juokse tohtoria etsimään! Ehkä
hän on kirjastohuoneessa isän luona."
"Ei, tohtori Granite on sairaan luona. Se se juuri on, mikä tekee
niin... niin vaikeaksi kestää!" voihkii tyttö.
"Niin vaikeaksi kestää! Onko hän kuollut?" puhkeaa Rex säikähtyneenä
sanomaan.
"E--e--ei!" Valittavasti vaikeroiden: "Hän... hän sanoi", puuskuttaa
Gertrud nyyhkytysten kesken, "hän sanoi tohtori Granitelle... minä
kuulin sen... 'Gertie on kaunis pikku tyttönen... pikku tyttönen!' Hän
on musertanut sydämeni!"
Tämän hämmästyttävän tiedonannon kuullessaan tukahduttaa Balasco
naurunpuuskan, mutta Rex nauraa vapaasti, huutaen: "Suuri Jumala!
Minä luulin Ramonista jonkin verikammion särkyneen!" Ja hän lisää
ivaten: "Tyynnytä hänet, Indra, anna hänelle hermotippoja. Suuri
sairaanhoitajatar, lääkepullojen ja sidekääreitten haltijatar,
onkin kaunis pikku tyttönen!" minkä jälkeen hän on naurusta ihan
nääntymäisillään.
"En keksi, miten auttaisimme vaivaasi, Gertie", sanoo miss Vanstone
huojentuneen näköisenä, "jollet vaan tahdo koota nämät kutrit
palmikoksi niskaan ja tuhrata kauniita kasvoja tullaksesi _rumaksi_
pikku tytöksi."
"Älä rohkene tehdä narria minusta!" huutaa Gertie kyynelten kadotessa
hänen silmistään ja vihan leimahtaessa sijaan. "Lopeta naurusi! Indra,
äidin kuoltua olet sinä ollut olevinasi perheen pää. Minä tahdon pitkän
hameen!"
"Oo mutta, Gertie, sinun jalkasi ja jalanrintasihan ovat yleiseen
kiitetyt", nauraa Rex. "Kuulin nuoren Jonesin sanovan tanssikoulussa,
että sinun..."
Mutta Gertie keskeyttää Jonesin sievistelyn kiihkeällä huudahduksella:
"Minä lyön nuoren Jonesin kuoliaaksi!"
"No, hameesi on tuskin lyhyempi kuin lawntennispuku ja melkoisesti
pitempi muodikasta polkupyöräpukua", virkahtaa tohtori Granite, joka
on seurannut itkevää sairaanhoitajatartansa koettaakseen heittää öljyä
kuohuville aalloille.
"Siinä kuulette!" kirkuu Gertrud. "Te olette havainneet hameitteni
lyhyyden, tohtori Granite! Olen tullut ikään, jolloin se huomataan!"
Ja leimuavin poskin ja ylpein katsein kääntyy hän taas sisarta kohden
ja sanoo: "Indra, säädyllisyyden nimessä vaadin minä pitkän hameen!"
Sillä aikaa on miss Vanstone näyttänyt tuumivan jonkin tehtävän
ratkaisua.
"Kun niin on laita, Gertie", sanoo hän, "niin saat niin pitkiä hameita
kuin tahdot. Mutta en vaan tiedä, miten voisit ne heti saada."
"Oi taivas! Hänkö näkisi minut näissä!" valittaa Gertrud epätoivoisena
katsellen pikku kenkiään ja reijitettyjä sukkiaan. "Minulla on
ikuisesti oleva koulutytön, lapsinulikan leima hänen silmissään."
Nyt on Indran jalomielinen sydän keksinyt ratkaisun, ja hän sanoo
iloisesti: "Luuletko, että pari uusimpiani -- minä olen saanut
muutamia, New Yorkista lähetettyjä -- sopisi sinulle toistaiseksi,
Gertie?"
"Sopisiko minulle?" kirkuu Gertie. "Oo, aivan viehättävästi! Indra,
sinä olet enkeli, olet pelastanut minut epätoivosta. Anna minulle
crêmevärisillä pitseillä ja heleillä nauhoilla varustettu valkea
organdinipukusi, niin että oikein voin hänet musertaa, kun hän tulee
ulos." Sitten lisää hän nauraen: "Ramon on uskova, että olen vaan
kiinnittänyt hameeni ylös, etteivät ne sairashuoneessa kahisisi. Tahdon
koota tulisia hiiliä kiittämättömän potilaani pään päälle."
"Hyvä", lausuu Indra uudelleen, "tule mukaani ja huuda Annieta,
ompelijatarta, niin katsotaan, mitä voimme tehdä."
"Pian... pian... Ramon tulee heti alas!" huutaa Gertie ja kiiruhtaa
pois sisaren seuraamana.
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin tulee señor Ramon Varona, Graniten
tukemana, hitaasti ulos verannalle ja vaipuisi heti tuolille alas,
jollei kastilialainen kohteliaisuus käskisi häntä pysähtymään ja
kumartamaan kummallekin herralle, jotka nousevat pystyyn ottamaan häntä
vastaan.
"Ah, mi amigo!" puhkeaa Estrabon sanomaan tarttuen toipuvan sairaan
käteen, "te kykenette pian taas taistelemaan espanjalaisia vastaan."
"Älkää seisoko siinä kohteliaisuuden takia!" käskee Granite. "Istukaa,
Varona, älkääkä olko millännekään. Teillä ei ole nyt mitään muuta
tehtävää kuin pysyä hiljaa, ja te olette pian entisellänne jälleen.
Tämä on nuori mr Rex Vanstone, molempain nuorten naisten veli."
"Mr Vanstone", sanoo nuori kuubalainen virheettömällä
englanninkielellä, "minä olen kerran käynyt samaa koulua kun tekin New
Yorkissa. Muistatte kait Charlierin gymnaasion, yhdeksännelläkuudetta
kadulla? Te olitte melkein lapsi silloin, -- minä olin paljoa
vanhempi."
"Tulimaista!" sanoo Rex, "nyt muistan minäkin teidät. Meillä pikku
pojilla oli tapana kutsua teitä '_Cuba libreksi_.' Mutta siihen aikaan
olitte paksu ja lihava."
"Oo jaa!" Sairas nauraa kevyesti ja mutisee sitten: "Ne olivat
onnellisempia päiviä, -- minä olin paksu ja lihava silloin", ja hän
katsoo laihtunutta kättään.
"Tosiaankin olette hieman laiha nyt", hymyilee poika, "mutta meillä on
neekerikeittäjätär, joka osaa tehdä kenen hyvänsä lihavaksi. Tohtori
Granite ei ole hänelle antanut mitään tilaisuutta. Se se teiltä
puuttuu."
"Noo, minä matkustan tänä iltana", huomauttaa lääkäri, "ja huomenna
arvellakseni alkaa keittäjättärenne kuolemaa tuottavia vehkeitään
potilastani vastaan."
"Eipä niin kauvan kuin señorita Gertrud palvelee ylihoitajattarena",
keskeyttää Estrabon nauraen.
"Ah niin, kaksi sisartanne, missä he ovat? Olin luullut, että he
olisivat minua tervehtimässä tervetulleeksi alhaalle verannalle", sanoo
nuori mies ja katselee ympärilleen hieman innollisesti.
"He ovat parastaikaa pukeutumassa, -- erittäinkin Gertie", vastaa veli.
"Parasta on, ettette ota mitään enempää liikuntoa, señor Varona",
määrää tohtori, "ainakaan ette juuri nyt. Pysykää kylmäverisenä -- ja
Jumalan tähden antakaa sen olla!" lisää hän kauhistuneena.
Rex on nimittäin ottanut esiin paketin sikaretteja omaksi käytökseen,
ja huomatessaan kuubalaisen ikävöivän katseen vierasvaraisesti
ojentanut hänelle yhden, jonka Ramonin tottuneet sormet kiiruusti
laittavat kuntoon huulien väliin pantavaksi.
"_Diantre_! Minä en ole polttanut tupakkaa kuukauteen", mutisee
potilas. "Suokaa minulle vaan yksi... laupeuden nimessä, suokaa
minulle yksi, _medico_. Se on todistuksena, että viimeinkin olen
päässyt käsistänne", pyytää Ramon etelämaalaisen imartelevalla
sulolla.
"Muttei minun käsistäni!" Näin sanoessaan nauraen, mutta vakaalla
äänellä, iskee miss Gertie potilaaseensa ja ottaa hänen sikarettinsa
nopealla tempauksella takavarikkoon.
"_Santissima_!" mutisee kuubalainen ja näyttää sitten hoitajattarensa
ulkonäöstä kummastuvan. Hän näyttää äkkiä vilkastuvan. Hän nousee ylös,
ojentaa rukoilevasti kätensä mutistessaan: "Ettekö näe, että olen
kylliksi terve tupakoidakseni?"
"Tulimaista!" kuiskaa Rex Espanjalaiselle, jonka kanssa hän on nyt
luontevan ystävällisellä kannalla. "Sikarettiko vai Gertie se noin
elähdyttävästi vaikuttaa Ramoniin?"
Gertie todellakin elähdyttävästi vaikuttaisi useimpiin miehiin, sillä
siinä seisoessaan on hän nuorekkaan ihanuuden hurmaava kuva.
"Katsoppas!" ajattelee Rex häntä tirkistellessään. "Hän on varastanut
Indran parhaan puvun viehättääkseen kuubalaista." Ja niin näyttää
olevankin asian laita, sillä Gertrud on nyt puettuna pukuun, joka
on kuni juuri luotu miehien sydämiä kahlehtimaan. Niinkuin kaikki
mestariteokset on se ulkonäöltään yksinkertainen, mutta tekee
valtavan vaikutuksen. Vaikkakin kevyt ja ilmakas, esiinnyttää se
tytön hoikan vartalon kauniit hahmoviivat ja antaa niille samalla
erää täyteläisyyttä, ja mikä Gertien silmissä on parasta, siinä on
viehättävä laahustin, joka saa hänet luulemaan vaikuttavansa tavattoman
uhkeasti.
Kaikissa tapauksissa tekee miss Gertie tässä puvussa syvän vaikutuksen
kuubalaiseen. Hänen tummat silmänsä saavat lämpimän loiston, ja hänen
käytöstapansa, joka on osoittanut suurta väsymystä, vilkastuu. Hän
mutisee: "Minä... minä luulin, että te olitte..." ja hämmentyneenä
pysähtyy hän sitten.
"Kaunis pikku tyttö, minä kuulin sen", nauraa Gertrud ja lisää
tuumailevasti: "Ette ole minua pahoittaneet. Minulla ei ole mitään
vastaan, että minulla vielä luullaan olevan nuoruus, mikä on tiehensä
mennyt. Muutamia vuosia sitten olisin suuttunut siitä, että minua
pidetään lapsena, mutta sitä viisastuu, kun elää kauemmin, vai kuinka
señor?" Tämän lausuu hän näyttäen niin filosoofisesti kypsyneeltä
ja kadonneita tyttöaikojaan muistelevalta, että Ramon tuijottaa
häneen ja hämillään änkyttää: "Señora, te olette naimisissa. Minä...
minä luulin..." ja hän vaipuu tuolillensa uudestaan, selvästi aivan
sekaantuneena ja ehkä pahoillaan.
"Onkos moista kuultu?" kuiskaa Rex nauraa hikerrellen Estrabonin
korvaan. "Luulotteleeko tuo tuhma Varona, että Gertiellä on mies. Ei,
se on oivallista!" Ja voimatta nauruaan pidättää hyökkää poika verannan
nurkan ympäri antaakseen yksinäisyydessä hilpeydelleen täyden vallan.
Mutta kun aseman naurettavaisuus vaikuttaa yhtä vastustamattomasti
espanjalaiseen, juoksee hän Rexin jälkeen, ja he yhdessä nauravat
täyttä kurkkua, että kyyneleet juoksevat.
Täten jää Gertie kahden kesken kuubalaisen kanssa, sillä Granite on
mennyt ylös matkalaukkuaan pakkaamaan, kun Lentokala, höyryn vireille
saatuaan, on laskenut laiturin viereen häntä noutamaan.
Gertie ei hidastele käyttää tilaisuutta hyväksensä ja sanoo
osanottavasti: "Oletteko pahoillanne?"
"_Caspita_! Siihen kait minulla on syytä?" mutisee kuubalainen.
"Te... te ette kait luule minun olevan naimisissa?" puhkeaa Gertie
sanomaan. Niin hoksaa hänkin tämän naurettavaisuuden ja hänkin alkaa
nauraa. Mutta seuraavana hetkisenä näyttää hellempi tunne saavan
vallan, ja hän kuiskaa: "Tulisitteko pahoillenne, jos minulla olisi
mies?"
"Ah, teillä ei olekaan!" huutaa nuori mies intohimoisesti. "Señorita,
minä näen silmistänne, että teillä ei ole."
Mutta Gertrud, joka, joskin hän aamulla oli lapsi, nyt ehtoopuolella on
tullut liian paljon naiseksi antaakseen itsensä heti valloittaa, sanoo
nopeasti: "Oo, minua ilahduttaa nähdä teidät vahvana taas, kylliksi
vahvana tupakoimaan. Kas tässä, ottakaa sikarettinne ja nauttikaa
siitä, sill'aikaa kun käyn sisartani hakemassa", ja hän juoksee
matkoihinsa Ameriikan onnellisimpana tyttösenä.
Kaikkea tätä on don Balasco tarkastanut nauraen, mutta
välinpitämättömästi. Hän ajattelee: "Mitäpä merkitystä señorita
Gertrudin lapsellisella taipumuksella on minulle ja minun suurelle
rakkaudelleni." Sitten tarkastelee hän kuubalaista ja havaitsee, että
sen vuoden kuluessa, mikä on mennyt siitä, kun hän hänet viimeksi näki,
nuoresta miehestä, on tullut sotamies ja kaunis semmoinen. Hänellä on
tummat silmät, jotka olisivat salamoivat, jolleivät ne vielä olisi
taudin jälkeen raukeat, pitkät, pehmeät viikset, kiinteät, ohuet
huulet, valkoiset tasaset hampaat ja kaunis otsa, mikä nyt on veitsen
iskusta keveästi arpinen. Hänen käytöstapansa on sotilasmaisesti
päättävää, ja hänen hipiänsä, jolla on kastilialaiselle rodulle
omituinen kirkkaus, on vielä, sairashuoneessa suljettuna olemisesta
huolimatta, päivettynyt alinomaisesta auringolle, säälle ja tuulelle
alttiiksi panosta.
Samassa tulee vanhempi mr Vanstone ulos verannalle ja pudistaa sairaan
kättä, sanoen: "Tervehtymällänne olette ottaneet kiven sydämeltäni,
poikani."
"Ah, miten saatan koskaan teitä kiittää!" vastaa Varona. "Nämät
vaatteetkin", hän silmäilee niitä siroja vaatekappaleita, joita on
hänen päällään, ja mutisee; "Jokainen kuubalainen on nyt köyhä."
"Älkää sitä surko, señor Ramon", sanoo Estrabon. "Te voitte asettaa
nimelleni vekseleitä, ja sitten katsomme, mitä junta [junta = Kuuban
kapinallisten yhdistys] tahtoo hyväksenne tehdä."
Tämä lausunto näyttäytyy hyvin edulliseksi Espanjalaiselle, sillä
miss Indra, joka juuri tulee ulos verannalle, heittää Balascolle
silmäyksen, joka saattaa hänet seitsemänteen taivaaseen. Mutta Varona
virkkaa: "En pesoakaan [peso, pieni espanjalainen raha] isänmaalliselta
komitealtamme! Sen rahat pitää käyttää aseihin kirottuja espanjalaisia
vastaan taistelemiseksi!"
Tässä keskeyttää keskustelun tohtori Granite, joka tulee ulos
mennäkseen Lentokalaan. "Ei enää sanaakaan taisteluista ja aseista,
nuori tappelukukkoseni!" huutaa hän. "Ei ennenkun teillä on enemmän
verta ruumiissanne. Herrat, tuolla", hän osoittaa kädellään
eteläänpäin, "ovat oiva lailla iskeneet teistä suonta. Kuulkaa mitä
sanon", lisää hän juhlallisesti, kääntyen Balascon ja Ramonin puoleen,
"antakaa kaikellaisen isänmaallisen pakinan olla sikseen parina ensi
päivänä. Hyvästi jääkää! Ei, olkaa paikoillanne, Varona." Hymyillen
sanoo hän sitten: "Mutta suutelon kummaltakin sairaanhoitajattarelta
arvelen ansainneeni, kun vaan nuoret herrat eivät siitä pahastune."
Näin sanoen menee tohtori portaita myöten Indran ja Gertien
saattelemana ja saa Lentokalan maaportailla kaksi sydämellistä
jäähyväistervehdystä kauneilta auttajattariltaan.
Estrabon, joka verannalta näkee, miten tohtorin harmaansekaiset viikset
koskettavat Indran ruusuposkea, punoo suuttuneena kättään, mutta
mutisee sitten: "Pah, ukko on yli kuudenkymmenen vuoden vanha, mutta
sitten kun Indrasta on tullut..." ja vajoo onnellisiin unelmiin, sillä
välin kun Lentokala kiitää pois suunnaten Miamiin, nuorten naisten
nenäliinaheilutusten ja Rexin hoilausten saattelemana.
Myöhemmällä illalla, polttaessaan erinomaista Imperialesiaan, antautuu
espanjalainen yhä näihin rakkausunelmiin.
Hänen hurmaajattarensa on juuri hänet jättänyt ja jättänyt hänet
itseensä tyytyväiseksi, sillä Indra oli imarrellut häntä suomalla
hänelle ehtoo-kahdenkeskenolon, mitä oli keskeyttänyt vaan
satunnaisesti pari kertaa Gertie, joka, potilaansa mentyä nukkumaan,
halutonna oli kuljeskellut ympäriinsä verannalla, ja muutamia kertoja
ohimennen Rex ehdottaessaan biljaardierää.
Jokainen silmäys, minkä nuori tyttö, riippumatossa miellyttävässä
asennossa maatessaan, häneen heittää, on yhä kaatanut öljyä tuleen
lisää, -- nyt luulottelee hän, että Indra rakastaa häntä ja kuvittelee
aivan tavallista keimailua Julian intohimoksi. Miss Vanstone pudotti
nenäliinansa -- sen teki hän, jotta Balasco ottaisi sen ylös -- ja kun
tämä ojensi sen hänelle, kosketti hänen kätensä tytön hienoihin
sormiin. Indra oli tänä ehtoona siniseen pukeutunut, -- oliko hän ehkä
maininnut Indralle, että se oli hänen mielivärinsä? Ja Indran sanoessa
hyvää yötä, sanoi hän sen huoaten, ja hänen kätösensä viipyi Balascon
kädessä, hänen suudellessaan sitä Espanjalaisella ritarisuudella. Niin,
se oli vavahdellut hänen viiksensä siihen koskiessa, siitä oli hän varma.
Näin romantillisen luulottelun viehtämänä mutisee Estrabon: "_Mi querida_!
Se on sopiva naimiskauppa sekä hänelle että minulle. Minä olen rikas,
hän on rikas, -- me olemme nuoret ja rakastamme toisiamme. Indra on
elävä onnellisena minun jumaloimanani, minä teen tämän maan taivaaksi
hänelle", ja intohimon häntä viekotellessa, rakentaa señor Balasco
mielikuvituksessaan korttihuoneen, joka eräänä päivänä on luhistuva
kokoon ja musertava hänen yhtä varmasti kuin jokainen ässä olisi
marmoripilari ja jokainen sotamies raskas kattoparru.
Mitä miss Indraan tulee, niin sanoo hän: "Me olemme viettäneet aikaa
hyvin hauskasti tänään."
Kahdeksas luku.
Verilöyly lasaretissa.
On ilta tohtori Graniten lähdön jälkeisenä päivänä -- päivänä, joka on
Estrabonille suonut monta ihastuttavaa kahdenoloa emäntänsä kanssa,
mitkä ovat kaikki yhä lietsoneet häntä kalvavaa tulta.
Useat kerrat ovat he jääneet yksikseen kahden. Miss Gertietä pitää
kiinni potilaansa, joka nyt ei väitä enää potilas olevansakaan,
ja todistaa sen kiertelemällä ympäriinsä puutarhassa, hartaan
hoitajattarensa seuraamana, ja mr Vanstone puuhailee tavallisessa
taistelussaan muurahaisia vastaan, niin että parin biljaardierän
jälkeen, jotka hän on pelannut Rexin kanssa pitääkseen hänet tyynenä,
espanjalaisella tosiasiassa on ollut kenttä vapaana, ja hän on
käyttänyt sitä miss Indran kanssa keskustellakseen muutamista Indran
aikoman juhlan ja sitä seuraavan risteilyhuviretken yksityisseikoista.
Tämä ei luonnollisesti ole antanut hänelle tilaisuutta mihinkään
intohimoisiin lauselmiin, mutta nuoren naisen käytöstapa on ollut hyvin
ystävällinen, ja hän on kiittänyt Balascoa hyvin sydämellisesti siitä
vaivasta, mikä tällä on ollut tilatessa kuubalaisia soittajia Key
Westistä, ja toimiessa juhlanjohtajana lähettäessä kutsumuskortteja
juhlaan läheisyydessä olevilla saarilla asuville perheille. Hän on myös
antanut Estrabonille kukkasvihon napinläveen ja sanonut toivovansa
hänen tanssivan hyvin, sekä lisännyt: "Sitten voitte opettaa minulle
boleroa ja cacuchaa."
Kaikki tämä on kyllä pikku seikkoja, mutta säteileväin silmäysten,
pirteäin hymyilyjen ja hurmaavain äänenvaihdosten seuraamina ja
kaunistamina ovat ne riittäviä tekemään espanjalaisen onnelliseksi.
Seuraavaisesti on don Estrabon hyvin tyytyväinen istuessaan illalla
verannalla iloisesti puhellen mr Vanstonen ja hänen perheensä kanssa.
"Eikö teistä tunnu meidän saaremme näyttävän autiolta ilman vanhaa
rakasta Lentokalaa?" kysyy Indra silmäten pleasurejahdin tyhjälle
ankkuripaikalle päin.
"_Meidän_ saaremme!" huudahtaa espanjalainen itsekseen loistavin
silmin.
"Näihin aikoihin kiitää Granite pohjoiseen päin", huomauttaa mr
Vanstone. "Ja jahti on kait ottamaisillaan vieraslastiaan Palm
Beachistä. He lähtevät kait sieltä Miamiin rautateitse, luulen minä."
"Sitten voimme heitä odottaa huomenna varhain, jos kapteeni Thomas,
joka aina kulkee varovasti saariston keskessä, komentaa laivaa", sanoo
Indra, joka nojaa kaidetta vasten ja silmäilee vesille.
"Laiva saattaisi helposti kulkea tänne kymmenessä tunnissa, jos vaan
Thomasissa on mitään vauhtia", virkkaa Rex. "Lentokala on perheestämme
nopein käänteissään, lukuunottamatta..." Tässä nyökäyttää ja iskee
silmää Gertieen päin, joka istuu Varonan vieressä, vaipuneena
keskusteluun, mikä paljoa enemmän tuntuu olevan nuoren miehen ja nuoren
tytön kuin potilaan ja hänen hoitajattarensa välisen keskustelun
kaltainen.
"Mitä tulimaista tarkoitat, poika?" puhkeaa Vanstone sanomaan
silmäkulmiaan rypistäen.
Mutta ennenkun hän ennättää saada vastauksen, tulee kysymyksessä
oleva nuori nainen esiin ja sanoo tuimasti: "Isä, kuulen, ettei
jäähdytyshuoneessa enää ole kotletteja. Sinun täytyy lähettää Key
Westistä hakemaan."
"Ja miksi ovat kotletit niin välttämättömät onnellesi?"
"Ne ovat välttämättömiä _hänen_ terveydelleen. Tohtori Granite on
määrännyt sen -- kotletteja kolme kertaa päivässä. Luuletteko, että
ajattelen antaa potilaani kuolla kotlettien puutteessa?" huutaa Gertrud
kiivaasti.
Potilas astuu nyt esiin ja sanoo: "Pyydän teitä, señorita Gertrud,
älkää vaivatko itseänne noiden kotlettien vuoksi. Mikä hyvänsä,
kypsymättömät banaanit ja kookospähkinät, villisian liha ja kuivatut
sisiliskot ovat ruhtinaallista ruokaa sille, joka on marssinut ja
hankkinut ruokavaroja Maceon kanssa."
"Te olette taistelleet Maceon sivulla?" mutisee Gertie, ja hänen
silmissään vilahtaa loiste. "Tiedättehän, ettette ole vielä sanoneet
mitään siitä, mikä teidät saattoi niin lähelle kuolemaa."
"Sen tein totellakseni tohtorin määräystä", vastaa nuori mies. "Mutta
nyt olen kokonaan palvelukseksenne kaikessa, mitä haluatte tietää."
"Älkää vielä mitään sanoko, poikani", sanoo Vanstone, "jollette tunne
itseänne kyllin vahvaksi."
"Pah, en enää kuulu sairasten joukkoon", nauraa Varona. "Olen marssinut
viikottain kärsien pahemmista haavoista, kuin mitä minulla nyt on.
Eivät haavani, vaan nälkä ja jano, saattaneet minua kuoleman partaalle.
Sitä paitsi olen viime neljänäkolmatta tuntina syönyt neljä 'vankkaa'
ateriaa... antakaa lausetapa anteeksi, mutta minut on kasvatettu New
Yorkissa ja asuisin vielä siellä, jos en olisi pakotettu taistelemaan
synnyinsaari-parkani puolesta."
"Hyvin puhuttu", puhkeaa Estrabon lämpimästi sanomaan. "Jollen täällä
olisi suuremmaksi hyödyksi, taistelisin vierellänne."
"Sitä paitsi", mutisee Varona, "on veljeni murhattu..."
"Äskettäinkö murhattu?" kuiskaa Indra puoleksi tukahutetulla äänellä.
"Ei, vanhempi veli... yksi lääketieteen ylioppilaita vuodelta 1871. Hän
oli tuskin enempää kuin poikanen -- ei paljoa vanhempi teitä, nuori
señor Rex -- ja taputti minua päähän (minä osasin töin tuskin käydä
silloin) ja meni yliopistoonsa ollakseen koskaan palaamatta. Olette
kait kuulleet kertomuksen, arvelen."
Nuori mies kääntyy pois ja menee verannan kulmalle, jättäen
kuulijansa syvään mielenliikutukseen. He kaikki ovat amerikkalaisissa
sanomalehdissä lukeneet kamalasta ylioppilasmurhenäytelmästä
Havannassa.