Sen uskoivat kaikki Pitkänvuononpohjassa, ettei Suomalais-Mari ollut
tavallista lähtöä ollut. Ja se oli ollut pakko uskoa jokaisen, joka
vain oli joutunut tekemisiin Suomalais-Marin kanssa. Oh, Herra,
sellaiset merkilliset silmät kuin hänellä oli ollut: ihan kuin meri,
milloin syvän viheriät, silloinkuin hän oli hyvällä tuulella, milloin
harmajat kuin savi, silloinkuin suuttumaan sattui. Mutta hän ei nyt
kerta kaikkiaan ollut ihmissuvun lapsia ollutkaan, vaan merenneito
alkuaan.
Mitenkäkö hän oli Mellesmohon joutunut?
Sen olisi parhaiten osannut kertoa Mellesmon Janssi itse, sillä hän oli
ollut mukana sinä ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista, jolloin
Valassärkkäin kymmenestä venekunnasta ei pelastunut kuin yksi ainoa:
Janssin oma vene. Mutta hänkään ei ollut tehnyt sitä muulloin kuin
viinoissa ollessaan, ja silloinkin niin salaperäisesti, etteivät
kuulijat oikein päässeet selville, oliko se mielikuvitusta vai totta.
Mutta se mitä tapahtui eräänä Perttulin-sunnuntaina muutamia vuosia
ensinmainitun tapauksen jälkeen, vahvisti todeksi Janssin puheet: hän
oli elänyt merenneidon lumoissa. Siitä ei nyt päästy mihinkään.
Mellesmon Janssi oli harjoittanut kalastusta niinkuin moni muukin
pitkävuonolainen ja hän oli -- kuten sanottu -- ollut mukana sinä
syyskuun kolmantenatoista, jolloin Valassärkillä kuusikymmentäkolme
miestä löysi merenpohjasta kostean hautansa. Se oli aluksi ollut aivan
tavallinen päivä, melkeinpä tavallista kauniimpi. Jäämeri oli kohoillut
pitkinä, tasaisina aaltoina, joiden välissä kolmi- ja viisihankaiset
olivat keinuneet kodikkaasti kuin lapsenkoppa pirtin orressa. Aurinko
oli noussut kuin muinakin aamuina, punaisena, mahtavana, pannen meren
välkehtimään tavalla, mikä karkeasyisimmänkin kalastajan sai aina
jonkun verran hentomieliseksi. Mellesmon Janssikin oli tehnyt sen
havainnon, että hänen povessaan läikähti lämmin, väreilevä tunne ja
silmien ohi liehui joukko pellavatukkaisia, notkeavartaloisia tyttöjä
sinisissä hameissa ja päässä kirjava liina. Siinä oli tuttuja ja
tuntemattomia... sellaisiakin, joita hän muisti vain joskus
nähneensä... kuin vilaukselta ihan.... milloin Vesisaaren kaduilla,
milloin jossakin kauppapuodissa... suomalaissyntyisiä tyttöjä, jotka
laulahtivat 'akkurat' niin viehättävän nuotikkaasti ja nyökäyttivät
veikeästi päätään tupakanostajalle... Sellaisen oli Mellesmon Janssi
päättänyt naida.
Mutta merenhaltijan tytär, viheriäsilmäinen, korkeapovinen merenneito,
jonka vaaleat kiharat välkkyivät kuin ahvenruoho auringon paisteessa,
tunsi tuona aamuna rinnassaan mustasukkaisuuden pistävän okaan. Sillä
merenhaltijan tytär oli rakastunut Mellesmon vankkajäseniseen Janssiin.
Eikö se ollut aallonharjalta monesti silmäillyt Janssin muhkeaa olentoa
viisihankaisen perässä. Sellaiset jäntevät käsivarret kuin tällä oli.
Merenneito olisi halunnut tuntea niiden käsivarsien puserruksen.
Tuona aamuna se ei enää jaksanut itseänsä hillitä. Se oli tapana mukaan
tarkastellut Janssia ja nähnyt hänen silmistänsä, mitä tämä ajatteli.
Vai sellaista tyttöä, joka käytti kureliivejä, pitsikaulusta, ja sanoi
'akkurat'! Se neitonenhan huudahti peljästyksestä, jos vesipisara
pärskähti hänen uudelle kävelypuvulleen sunnuntaisella souturetkellä
kaupungin puotipoikien kanssa. Eikö merenneito ollut kilpailijaansa
silmälläpitänyt ja tiennyt, millainen tämä oli. Oh, hän tunsi
ylemmyytensä, hän, meren korkeapovinen impi, jonka rintoja huuhtelivat
jäämeren vihreät aallot ja jonka kiharoissa säihkyvät vedenpisarat
rubiinien tavoin. Hän tahtoi saada Mellesmon Janssin, ihmissuvun
vankkajäsenisen pojan.
Pitkänsiiman lappaminen oli jo hyvällä alulla ja viisihankaisen
pohjalla potkiskeli kalaa jos jonkinlaista. Siinä oli pallasta, Ruijan
ahventa, seitiä ja hyysaa ihanassa sekamelskassa. Auringon valo
välkehti niiden kosteissa suomuissa eikä yksi venemiehistä joutanut
muuhun kuin kalojen kurikoimiseen. Silloin -- juuri samana hetkenä,
jolloin pitkäsiima tempoili tavallista voimakkaammin ja suuret paltaat
loiskahtelivat veden pinnassa, ilmestyi merenneito aallonharjalle
samalta suunnalta, mistä pitkäsiima nousi. Se loiskahti vain kerran ja
sen kuperat rinnat välkähtivät auringon valossa.
Mellesmon Janssi huomasi sen heti. Hän oli kuullut isä-vainajansa
monenmonituista kertaa juttelevan merenneidosta. Se ilmestyi aina
myrskyn edellä ja ellei kalastaja ottanut siitä vaaria, oli hän
mennyttä miestä: -- kaunis sää houkutteli jatkamaan ja niin käsitti
myrsky hänet äkkiarvaamatta.
Hän kertoi kumppaneilleen näkemänsä. He olivat kaikki varovaista väkeä
ja uskoivat yhdellä sanalla. Yks kaks leikattiin pitkäsiima poikki,
tartuttiin airoihin ja lähdettiin soutamaan maata kohti.
Toisista venheistä tiedusteltiin syytä äkkinäiseen lähtöön. Mellesmon
Janssi huusi vastauksen. Pitkävunolaiset nauroivat ja jäivät.
Sellaista päivää kuin tuo ikimuistettava syyskuun kolmastoista ei
Mellesmon Janssi ollut sanonut koskaan ennen nähneensä. Maihin oli
matkaa runsas peninkulma eikä vielä tosin minkäänlaista uhkaavaa
merkkiä näkynyt taivaanrannalla. Mutta yhtä kaikki soutivat miehet kuin
henkensä edestä. Ja kas: kauan heidän ei tarvinnutkaan odottaa,
ennenkuin pohjan taivaalle ilmestyi mustanpuhuva pilvi, samannäköinen
kuin talvisen pyryilman edellä. Pilvi nousi tavattoman nopeasti. Ei
kulunut pitkää aikaa, ennenkuin merenpinta muuttui tuhkanharmaaksi ja
ykskaks ryöpsähti vinkuva vihuri yli meren aavan niin rajusti, että
perässä istuva Janssi menetti lakkinsa. Sitä ei ollut aika ruveta
pelastamaan. Se keinui hetken vedenpinnalla ja sen ympärillä ryöppysi
vesi tuhkapilven tavoin. Sitten se vajosi kuin nielaistu.
Mutta nyt -- ikäänkuin ärtyneenä tuosta mitättömästä saaliista meri
puhkesi raivoamaan täydellä sisulla. Aallot muuttuivat vaahtopäiksi,
vyöryen venheen takana kuin satapäiset hirviöt kidat ammollaan.
Viisihankainen lensi kuin lastu, niin keveäksi se oli käynyt. Janssilla
oli täysi työ pitää suunta oikeassa. Yksi miehistä ammensi hartiavoimin
vettä, jonka myrskytuuli jo äyskäristä tempaisi savuna ilmaan.
Siunaillen ja sadatellen siinä matkaa tehtiin, huulet valkeina. Ei
ollut yksikään Janssin tovereista eläissään vielä sellaista rajusäätä
nähnyt. Janssi varsinkin oli kalpea, sillä hänhän oli merenneidon
nähnyt. Ja näytti kuin olisi Janssi aavistanut myrskyn tarkoituksen.
Tuontuostakin hän kallistui veneen keulaa kohti, pälyen arkana
molemmille sivuille. Miehet soutivat niin paljon kuin käsivarsista
lähti.
Hei, siellä kiikkui merenneito korkean aallon harjalla, hiukset
hajalla, käsivarret kohotettuina! Sen rinta nousi ja laski ja sen
silmissä kiehui omistamisen raju kaipaus. Mellesmon Janssi silmäsi
taaksensa ja näki sen. Heidän katseensa yhtyivät muutamiksi sekunneiksi
ja sinä hetkenä Janssi käsitti, että merenneito tahtoi hänet, juuri
hänet eikä ketään muuta. Hänen päänsä meni hetkeksi aivan sekaisin ja
hän oli vähällä pudottaa melan kädestään. Omituinen voimattomuus
valtasi hänen jäsenensä: hän oli pyörtyä.
Ja nyt soivat myrskyn äänet hänen korvissaan aivan uudella tavalla.
Niissä kajahteli merenneidon kiihkeä huuto. Se kuulosti väliin
uhkaavalta, väliin lempeän rukoilevalta. 'Janssi! Ja-aans-siih!' vinkui
tuuli veneen ympärillä. Mutta se ei ollut enää tuuli, joka vinkui. Se
oli merenneito, merenhaltijan tytär, joka pyydysti itselleen sulhasta.
Kylmät väreet kulkivat Janssin selkäpiitä pitkin. Henki tahtoi ihan
salpautua kurkkuun ja käsi puristi melaa suonenvedontapaisesti.
Mellesmon Janssi ei halunnut joutua merenneidon puolisoksi. Hän
ajatteli pellavatukkaista tyttöä muutamassa Vesisaaren kauppapuodissa.
Se tyttö puheli niin lempeästi ja sanoi 'akkurat'. Sillä oli
vaaleansiniset silmät ja pieni punainen suu... Mellesmon Janssi
taisteli elämänsä puolesta. Hän tahtoi naida juuri tuon tytön ja heidän
asiansa oli jo hiukan alulla.
-- Soutakaa! karjaisi hän epätoivoisena, sillä taas kaikui hänen
korvissaan merenneidon haikea huuto.
Miehet kiskoivat voimainsa takaa. Ei ollut enää kuin parisataa kyynärää
maihin. Silloin -- hirveä heilahdus ja yksi ainoa voimakas rasahdus
vain -- viisihankainen oli lentänyt nurin ja jyrisevät aallot
heittelivät sitä kuin näkinkenkää. Tuuli pieksi ja repi sitä ihan
vimmatusti. Puolipyörtyneet miehet heitti myrsky rannalle kuin
pölynkappaleet. Kun he siitä lopuksi tointuivat, oli yksi joukosta
poissa -- merenneito oli viime hetkessä erehtynyt ja vienyt yhden
soutumiehistä.
Se oli ollut surullinen kotiintulo ja sitä oli vietetty
Pitkänvuononpohjassa murheella ja kyynelillä. Sen päivän perästä ei
Mellesmon Janssi enää jalkaansa veneeseen astunut. Hän oli käynyt
hiukan omituiseksi ja häntä vaivasi toisinaan pyörrytysvika. Jotkut
sanoivat hänen saaneen kaatuvataudin. Miten lie ollut. Se vain oli
varma, että Janssista oli tullut maamies. Hän rehki pelloilla aamusta
iltaan eikä kulunut monta vuotta, ennenkuin Mellesmon talo oli
viljelystensä puolesta paras koko Pitkässävuonossa.
Mutta merenneidon rakkaus on sitkeä. Se ei sammu niinkuin rakkaus
ihmislasten kesken. Kenet merenneito on kerran omakseen katsonut, sitä
hän hakee siihen asti kunnes löytää. Ja voi sitä miestä, jota
merenneito käy maalta hakemaan. Hän on myyty, auttamattomasti.
Tuon ikimuistettavan syyskuun kolmannentoista jälkeen tapahtui
tapaturmia merellä enemmän kuin koskaan ennen. Vähäväliä jäi joku
venekunta Jäämeren saaliiksi. Vanha Ryedal Pitkänvuononsuussa sai
yhtenä vuonna lukea hautoja mereen melkein enemmän kuin pitkän
palvelusaikansa kuluessa yhteensä. Merenneito etsi Mellesmon Janssia ja
kun se ei tätä löytänyt, tuhosi se lemmentuskissaan nuoriamiehiä
Pitkästävuonosta ja naapuristosta kymmenittäin joka syksy.
Mutta vihdoin se kyllästyi. Se oli hakenut kaikki kalapaikat Tromssan
ja Vesisaaren väliä, mutta ei ollut löytänyt kaipaamaansa. Se ryhtyi
viimeiseen, äärimmäiseen keinoon: -- se nousi maalle.
Muutamana syyspäivänä, viisi vuotta edellämainitun syyskuun
kolmannentoista jälkeen, ilmestyi Mellesmohun noin kahdenkymmenen
ikäinen nainen, uljasvartaloinen, korkeapovinen, yllä sininen hame ja
päässä kirjava lapinhuivi. Vain pientä nyyttiä hän kantoi
käsivarrellaan. Hän puhui huonoa norjaa ja pyysi talosta työtä.
Mellesmon Janssi oli parastaikaa höyläämässä arkunlautoja äsken
kuolleelle äidilleen. Hän ajatteli, kuka nyt taloa hoitaisi, kun
äitimuorin oli aika jättänyt. Hän oli yksin pirtissä, sillä hänen
sisarensa Sandra oli mennyt navettaan karjaa katsomaan. Silloin --
juuri kun hän pikkuhöylällä silitteli muuatta rosoista oksan paikkaa,
kuului ovensuusta hiljainen 'hyv iltaa!'
Mellesmon Janssi säpsähti ja katsoi tulijaa. Höylä putosi hänen
kädestänsä lattialle, -- hän oli tuntenut merenneidon.
Aivan samanlaiset viheriät silmät, samanlainen vaalea tukka ja korkea,
aaltoileva povi. Ja ääni... se oli merenneidon ääni.
Tulija hymyili lauhkeasti.
-- Vieläkö Mellesmon isäntää pyörrytysvika vaivaa?
Mellesmon Janssi oli istahtanut rahille höyläpenkin päähän. Hänen
sydäntään ahdisti ja pirtti pyöri silmissä. Kädet puristautuivat
nyrkkiin ja hänen piti vahvasti nojata höyläpenkin päähän, ettei olisi
kaatunut.
-- Mistä... te sen tiedätte? ähkyi hän.
-- Naapuritalossa kertoivat.
Mellesmon Janssi tarkkasi puhujaa. Pyörrytyskohtaus rupesi menemään
ohi. Eikö tulija ollutkaan merenneito?
-- Mistäpäin te tulette?
-- Suomen puolelta.
Mellesmon Janssi rauhoittui. Hän oli erehtynyt, aivan varmasti
erehtynyt. Myrskypäivästä johtunut pyörrytysvika oli yhtäkkiä tavannut
hänet vieraan nähdessään. Nyt hän jo tunsi itsensä rauhalliseksi. Vain
pientä ellostusta sydänalassa. Hän haki piippunsa ja ryhtyi sitä
hitaasti täyttämään.
-- Talossako on emäntä kuollut?
-- Niin... kuolihan se... äitimuori. Tässä arkun lautoja juuri
höyläilen.
Janssi sytytti piippunsa ja tarkasteli vierasta syrjäsilmällä. Kaunis
ihminen, vilahti hänen mielessään ja samassa hän muisti Vesisaaren
kauppaneidin. Hän oli kosinut ja saanut rukkaset. Hullukaan ei ottanut
kaatuvatautista miehekseen.
-- Vai Suomesta?... Miten olette Norjaan joutunut?
Vieras kertoi. Hän oli ennenkin ollut Norjassa palveluksessa... viisi
vuotta kaikkiaan. Etupäässä "västän" puolella. Nyt hän oli käynyt
Tenomuotkassa vanhempiansa tervehtimässä ja päättänyt lähteä onneaan
koettamaan tänne Varangin puoleen. Eikö talossa saisi työtä?
-- Kyllähän tässä nyt työtä on, kun on äitimuorikin kuollut, virkkoi
Janssi.
Vieras jäi taloon. Hänen nimensä oli Mari. Muuta nimeä hän ei
ilmoittanut. Hän hoiti navetan, oppi päivä päivältä yhä enemmän norjaa
ja kotiutui lopuksi täydellisesti. Häntä kutsuttiin Suomalais-Mariksi.
Janssi silmäili häntä salavihkaa töidensä lomassa. Uljas olento, käynti
kuin kuningattarella ja silmät... ne olivat viheriät kuin Jäämeren
päilyvä vesi. Oikea merenneito!
Kerran ryyppytuulella ollessaan jutteli Mellesmon Janssi naapurissa,
että heidän talossaan palveli merenneito. Se oli sama, joka oli
näyttäytynyt tuona ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista, jolloin
yhdeksän venekuntaa meni pohjaan Valassärkillä Jäämerellä. Janssi
jutteli juttelemistaan, kävi yhä salaperäisemmäksi kuta enemmän viina
päähän kihosi, mutta paljasteli samalla kaikenlaisia merkillisiä
asioita. Tiesikö Jönsdalin emäntä, ettei Mari koskaan syönyt kalan
pyrstöpuolta? Vai ei. Mutta se nyt oli kuitenkin ihan totinen tosi! Ei
vahingossakaan! Sen oli hän, Janssi, monesti merkillepannut. Kas, se
muistutti liiaksi hänen alkuperäänsä, hihhih! Ja oliko kukaan
Mellesmossa koskaan nähnyt Suomalais-Maria paljain jaloin? Ei niin
totisesti kuin hänen nimensä oli Jans Petter Mellesmo ja hän oli
aikoinaan ollut paras pyytäjä Pitkästävuonosta Vuoreijaan! Saunassakin
kävi sukkajalassa... niin juuri sukkajalassa. Ei riisunut niitä
lauteillakaan, ei vaikka... Niin oli sisar Sandra kertonut.
Katsokaapas... ei halunnut näyttää nilkkojaan, kun niissä oli vielä
suomupeite, hi-hih! Ja yksi seikka vielä -- Janssi ei oikein tiennyt,
saattoiko hän sitä kertoa näin tyttärien kuullen -- rinnassa... juuri
rinnannokan juurella... oli oikein iso, hopea- ja keltaisen karvainen
suomu...ihan samanlainen kuin vanhalla lohella vatsan alla. Mitäs siitä
arveltiin? Suomalais-Mari oli merenneito, joka oli tullut häntä,
Mellesmon Janssia, noutamaan. Ja hän aikoi ottaa sen. Ihan kylmästi.
Mellesmon Janssi hoiperteli kotiinsa aavistamatta, minkälaisen palon
hän oli sytyttänyt. Pitkävuonolaiset eivät alun alkaen olleet
saattaneet Suomalais-Maria sietää. Suomenpuolelaiset olivat heistä
vastenmielistä väkeä, ylpeää, itsepintaista. Mitä lienevät olleet...
noidan sukua. Janssin juttelut olivat langenneet otolliseen maaperään.
Suomalais-Marin ympärille punoutui vähitellen kokonainen
mielikuvituksen ja taikauskon verkko. Häntä ruvettiin pitämään
merenneitona.
Vai mistä johtui, ettei, senjälkeen kun Suomalais-Mari oli Mellesmohon
tullut, yhtään haaksirikkoa ollut tapahtunut koko rannikolla? Ei, vaan
ilmat mitä parhaat olivat vallinneet viime syksystä saakka. Ja kalaa
oli saatu runsaammin kuin ennen moneen vuoteen. Suomalais-Mari oli
merenneito, joka maissa eläessään ei joutanut merellä hääräämään.
Oli sellaisiakin, jotka nauroivat moisille puheille ja nauroivat oikein
makeasti. Suomalais-Marilla ei ollut kaikkiaan kuin kaksi varvasta,
pikku varvas kummassakin jalassa. Kaikki muu oli paljasta jalkapöytää.
Siitä johtui, ettei hän tahtonut jalkojaan näyttää. Ja mitä siihen
vissiin suomuun tuli, ei se ollut muu kuin vähän oudommannäköinen
syntymämerkki. Niitä oli sellaisiakin ihmisiä kylässä, jotka tiesivät
hiukan enemmän kuin Mellesmon Sandra.
Kylän poikia hiukan harmitti kuullessaan, että Mellesmon Janssi aikoi
naimisiin Suomalais-Marin kanssa. Oh, hän olisi kyllä saanut muitakin
kosijoita. Mutta kun jo kerran oli suostunut Janssiin, niin olkoon
menneeksi. Pitkänvuononpohjan nuortenmiesten täytyi hakea muualta.
Niin -- se oli totta: Mellesmon Janssi aikoi naida Suomalais-Marin.
Mitäpä hän siitä välitti, vaikka ottikin merenneidon. Tämä oli kaunis.
Sellaisia merenvihreitä silmiä ei ollut yhdelläkään muulla. Ja
sitäpaitsi -- Janssia ei ollut kahteen vuoteen enää pyörrytysvikakaan
tavoittanut. Hänen päänsä oli selvempi kuin koskaan ennen.
Hääpäivä tuli. Janssi oli saanut asiat kuntoon. Vanha Ryedal oli aluksi
hiukan epäröinyt: -- eikö Mellesmon isäntää vaivannut kaatuvatauti?
Mutta kun kyläläiset yksimielisesti todistivat, ettei Janssi ollut
koskaan varsinaista kaatuvatautia sairastanut ja ettei kahteen vuoteen
oltu enää minkäänlaisia oireita havaittu, hän oli suostunut ja antanut
kuulutuksen.
Oli Perttulinsunnuntai, kirkas, aurinkoinen päivä. Pitkänvuononsuussa,
kirkkomäellä, kuhisi iloinen hääjoukko. Vanha Ryedal oli vihkinyt
nuoren parikunnan, joka nyt sulhaspoikien ja -tyttöjen saattamana
valmistausi kotimatkalle halki penikulmaisen vuonon. Suomalais-Mari oli
häikäisevän kaunis morsiuspuvussaan ja Mellesmon Janssi entisillään,
reipas ja iloinen. Hän oli pitkästä aikaa taas istunut perämiehen
paikalla, vaikkei ohjattavana nyt ollutkaan viisihankainen, vaan
tavallinen, yksinkertainen kotivene, mutta vene, joka sisälsi vähän
kalliimman lastin.
Paluumatkalla nousi vastatuuli. Se ei aluksi tehnyt isoa haittaa, mutta
kun oli päästy suunnilleen vuonon puoliväliin, rupesivat aallot jo
käymään uhkaaviksi. Janssin vene oli liikalastissa. Vain korttelin
verran oli laitaa vedenpinnan yläpuolella ja se näytti hiukan
arveluttavalta.
Mutta siitä huolimatta oli hääväki iloisella päällä. Laulettiin ja
naurettiin eikä huolittu hätäillä. Olihan morsiusvenettä ohjaamassa
Mellesmon Janssi, sulhanen itse, perämiehistä taitavin.
Janssi viritti laulun, johon venemiehet yhtyivät. Se oli seudulla tuttu
ja sen nimi oli 'Merenneito sulhoa etsimässä':
Merenneitokin tuntee rakkauden,
sydän hälläkin on, on vainen.
Hän sulhoa etsii harhaillen,
mutt' mieli on muuttelevainen:
Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää,
merenneito etsii ylväämpää.
Ah, missä on mies --
niin, missä on mies,
mies myrskyävä, meren lainen?
Ei löydä laineista vertaistaan,
siell' kaikki on tunnetta vailla.
Kalanverta niillä on suonissaan
kotiorjilla Ahdin mailla.
Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää,
merenneito etsii ylväämpää.
Ah, missä on mies --
niin, missä on mies,
ken lempisi myrskyn lailla?
Merenneitonen etsii harhaillen,
kotitanhuille hyvästit heittää.
Veden kalvosta nousee rannallen,
sukumerkkinsä tyyten peittää.
Talo tuolla on tuo, talo täällä on tää,
merenneito etsii ylväämpää.
Hän taivaltaa,
jopa paikan saa:
hän pirtissä puuroa keittää.
Talonpoika on kaunis ja ylväs niin,
ei jaksa lempeä voittaa:
näet, ah, kun päästähän Perttuliin,
häähuivia morsian koittaa.
Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää,
merenneito etsii ylväämpää.
Jopa löysi hän sen,
mi ol' mieluinen.
Nyt kellot kirkossa soittaa.
Merenneitokin tuntee kaipauksen,
sydän hälläkin on, on vainen.
Hän vaikka on löytänyt sulhaisen,
niin mieli on muuttelevainen.
Talo maalla ei voi viehättää,
merenneito etsii ylväämpää:
Läpi vetten vie
meren pohjalle tie.
Merenneito on meren lainen.
Mellesmon Janssi oli laulun kestäessä huomannut, että vene pyrki
ryyppimään vettä. Häntä se oli hiukan hermostuttanut, mutta tyynin
mielin hän silti oli venettä ohjannut. Mari, nuorikko, istui
mietteisiinsä vaipuneena keskellä venettä. Hän ajatteli laulun tarinaa
ja hänen mieleensä muistuivat kertomukset Janssin suhteesta
merenneitoon. Ihmeellistä väkeä nämä Ruijan rannan asukkaat.
Sekoittivat keskenään mielikuvitusta ja totta. Pitivät häntäkin
noitana, joka muka oli Janssin loitsuilla parantanut. Omituisia
ajatuksia liikkui hänen povessaan. Nytkään hän ei oikein voinut yhtyä
toisten iloon.
-- Hei, merenneito! huutelivat pojat perässätulevista venheistä. --
Eläköön merenneito!
Mellesmon Janssi silmäsi taaksensa. Laulu oli vaikuttanut häneen
tavalla, joka sai hänet hiukan huolettomaksi. Hän tahtoi nähdä komean
hääsaattueensa. Siellä ponnistelivat Pitkänvuononpohjan pojat reippain
mielin perässä. Pantaisiinpa totisesti toimeen iloiset tanssit, kunhan
kotia päästiin.
-- Hoi, perämies!
Se kuulosti jo hätähuudolta. Janssi kääntyi äkkiä ja hänen kasvonsa
kalpenivat. Muuan aalto oli päässyt sivuamaan venettä liian rohkeasti.
Se pyyhkäisi laitaa koko pituudelta ja löi vettä sisään. Ykskaks
täyttyi vene ja siinä olijat joutuivat veden valtaan.
-- Janssii!
Se kuulosti aivan samanlaiselta kuin kerran, sinä ikimuistettavana
syyskuun kolmantenatoista myrskyn raivotessa Jäämerellä. Janssin sydän
miltei lakkasi sykkimästä. Hän koetti tarrautua veneen laidasta kiinni,
päästäkseen sitä pitkin nuoren vaimonsa avuksi. Hän pääsikin ja koetti
saada tätä tarttumaan veneeseen. Mutta Mari oli niin hätääntynyt, ettei
enää tajunnut mitään. Hän tarttui miestään kaulaan, lujasti, hukkuvan
epätoivolla. Janssi koetti irroittautua hänen tuhoavasta syleilystään
ja oli siinä jo onnistumaisillaan, kun joku toinen takaapäin kietoutui
häneen. He painuivat veden alle kaikki kolme.
Kaatuneen veneen ympärillä kävi sanomaton parku ja voivotus. Toiset
veneet riensivät avuksi minkä ehtivät. Mutta äkillinen tapaturma oli
niidenkin soutajat tyrmistyttänyt, niin etteivät he aluksi tajunneet,
mitä oli tehtävä. Ennenkuin he olivat kunnolla toipuneet
hämmästyksestään, oli Mellesmon Janssi vaimoineen |a kaksi muuta hänen
venekunnastaan hävinnyt aaltoihin. Loput saatiin suurella vaivalla
toisiin veneisiin.
On arvaamattakin selvä, minkälaisin tuntein hääsaattue souti maihin.
Ilonpito oli yhtäkkiä vaihtunut valituksiin ja kyyneleihin. Kaikki oli
käynyt niin äkkiä, että se tuntui ihan uskomattomalta.
Sinä iltana vallitsi Pitkänvuononpohjassa synkkä suru. Hääjuhlat olivat
vaihtuneet hautajaisiin. Ihmiset valtasi sanomaton kauhu. Mitä merkitsi
tällainen onnettomuustapaus? Oliko uskottava vanhusten kertomuksia,
että merenneito toisinaan nousee valepuvussa maalle, tulee taloihin ja
viettelee miehet, vai oliko sellainen vain satua ja taikauskoa?
Oli miten oli, sen onnettomuuspäivän jälkeen hävisivät epäilijät
Pitkänvuononpohjasta. Jokainen uskoi nyt, että Suomalais-Mari oli ollut
merenneito, joka oli houkutellut Janssin turmioon ja hänen mukanaan
yhden morsiuspojista ja -tytöistä. Tietysti -- hänellä piti olla
mukanaan saattajia, tullessaan merenhaltijan linnaan.
* * * * *
Mutta hääpäiväyönä, vielä vuosia jälkeenpäin, näkivät ihmiset
Pitkällävuonolla omituisia, salaperäisiä valoja, jotka liikkuivat
edestakaisin vedenpinnalla. Näytti kuin olisi merenpohjalla vaeltanut
ihmisiä lyhty kädessä. Silloin sanoivat vanhat:
-- Merenneito viettää juhlaa hääpäivänsä muistoksi.
Hukkuneitten ruumiita ei koskaan löydetty. Vanha Ryedal
Pitkänvuononsuusta sai taas vihkiä haudan mereen. Mutta siunattavien
lukumäärään nähden hän oli erimieltä paikkakuntalaisten kanssa -- hän
luki haudan neljälle.