Vikkurin Valfriiti ajeli Muonionjoen vartta alaspäin, ajeli
onnellisena ja hyvillä mielin. Eikä kummakaan, sillä hänen
rinnallaan istui matkaturkkeihin käärittynä Agaata, Angelin Agaata
Lätäsenonsuusta. He olivat matkalla Hetan kirkolle vihille, sillä Hetan
pappi oli heidät kuuluttanut laskiaissunnuntain ja Marianpäivän
välillä. Maunulan Leevi oli käynyt Hetassa Marian kirkolla ja tuonut
sanan, että kuulutus oli päätetty, ja nyt he siis olivat matkalla
Hettaan, jossa kumpikaan heistä ei ollut koskaan ennen käynyt, niin
oman pitäjän kirkkopaikka kuin se olikin. Sillä Hettaan oli
Lätäsenonsuusta matkaa kahdeksan peninkulmaa, kun sen sijaan
Kaaresuantoon, Ruotsin puolen kirkolle, ei ollut enemmän kuin
penikulma. Könkämäenonvarren asukkaat pysähtyivätkin tavallisesti
siihen, varsinkin jos oli papille asiaa. Kaaresuannon pappi palveli
niin Suomen kuin Ruotsin rannankin asujamia. Mutta nyt oli Vikkurin
Valfriiti päättänyt ajaa Hettaan oman papin luo. Se oli hänen ja
Agaatan yhteinen päätös.
Onnellinen oli Vikkurin Valfriiti, kerrassa onnellinen. Hän oli
tuntenut Agaatan jo tyttösestä asti. Ei ollut heidän kotiensa väliä
kuin puolitoista peninkulmaa ja usein oli Valfriiti Lätäsenonsuuhun
ajastanut. Varsinkin viime vuosina, kun hänelle oli ruvennut
selvenemään, että Agaata oli hänen elämänkumppanikseen määrätty. Se
olikin tämä Angelin Agaata niin erilainen kuin muut tytöt. Ei osannut
Valfriiti itselleen selittää, missä se erilaisuus piili, mutta
erilainen Agaata vain oli. Oliko se silmissä, noissa suurissa,
haaleissa silmissä, joista ensikertalainen sai melkein sen vaikutuksen,
ettei niiden omistaja niillä nähnyt. Ne tuntuivat vain luodun muiden
katseltaviksi. Niissä uinui kahdeksantoistavuotiaan tytön puhdas,
viaton sielu, niin viaton, ettei niiden ilme arkiintunut, vaikka yksi
ja toinen etelän mieskin oli niihin kummikseen katsellut ja vienojen
tunteiden vallassa noussut jälleen suksilleen. Sellaiset olivat
Angelin Agaatan silmät, täynnä uneksivaa, itsetiedotonta nuoren tytön
elämää, ja sellainen oli koko hänen olemuksensakin: ääni tyyni,
lämminsointuinen, mutta ohut kuin särkymistään pelkäävä, liikkeet
tasaiset, luonnollisen sulavat ja pehmeät. Niitä katsellessa oli monen
pojan mieleen johtunut maailman pahuus ja petollisuus. Mutta siellä
Lätäsenonsuussa, kaukana suuresta maailmasta, oli Angelin Agaata saanut
kasvaa lapsellisen viattomuutensa tilassa uskovaisen isän ja äidin
hoivissa, jotka olivat tytärtään varjelleetkin kuin silmäteräänsä. Ei
ollut Valfriitikaan uskaltanut pitkiin aikoihin kosintaansa esittää,
peljäten särkevänsä sen viattomuuden kehän, joka Agaatan olemusta
ympäröi. Lyngenistä ostetut kihlat olivat kauan maanneet hänen
piironkinsa laatikossa uhaten jo ruveta tummumaan, kun hän viimein oli
rohkaissut mielensä ja kysynyt.
Vikkurin Valfriiti muisti elävästi sen illan. He olivat olleet kahden
pirtissä. Agaatan isä oli ajanut Kaaresuantoon ja äiti oli mennyt
navettaan lehmiä illastamaan. Agaatan siskot olivat meiskanneet ulkona
suksimäessä. Silloin -- juuri samalla hetkellä kuin pirttiin kuului
Topias-pojan huuto: 'Pois tieltä! Täältä tulee Treijarin patruuna!' oli
hän kysymyksensä tehnyt pamppailevin sydämin ja vapisevin huulin.
Agaata oli pysähtynyt keskelle lattiaa. Iltaruskon viimeinen kajastus
oli valaissut hänen puhtaat kasvonsa. Törmän alta, ulkoa, oli kuulunut
lasten iloinen nauru: 'No mitenkäs kävi Treijarin patruunalle?' 'Akan
sai!' Valfriiti oli kuunnellut lasten huutoja samanlaisin tuntein kuin
metsästäjä teeren laulua. Ne olivat rohkaisseet häntä kelpolailla.
Tyynemmin kuin äsken oli hän toistanut kysymyksensä:
-- Niin että... mitä arvelet Agaata... tulisiko meistä paria?
Agaata oli katsonut häneen ja ensi kerran eläissään oli Valfriiti
nähnyt hänen heikosti punastuvan.
-- Olethan sinä, Valfriiti, niin hyvä poika. Et pelaa korttia etkä juo
viinaa. Kyllä minä sinulle tulen.
Ei sanaakaan rakkaudesta. Ei merkkiäkään siitä, että Agaata olisi
rakastanut. Valfriiti oli ihmetellyt sitä hiukan, mutta ylenpalttisessa
onnessaan ei hän ollut joutanut sitä sen enempi ajattelemaan. Hän oli
vain astunut Agaatan luo, ottanut kädestä ja lausunut:
-- Se on siis päätetty, Agaata. Vanhuksille minä puhun myöhemmin.
Sinä iltana oli Valfriiti ajanut kotiin iloisempana kuin koskaan ennen.
Hän oli löytänyt onnensa ja hän purki sen laulun säveliin:
Ei Eedenin paratiisi
lie ollut armaampi sen
kuin pirtti ja oma piisi
on mulle ja kullallen'.
Sen ääressä istun illoin
kera kultani rinnakkain.
Olemassa on elo silloin
kaht' ihmistä varten vain.
Sellainen oli ollut se ilta. Silloin ei kyllä oltu rakkaudesta mainittu
sanaakaan. Mutta jälkeenpäin -- oh, montakin kertaa.
Vikkurin Valfriiti kääntyi morsiamensa puoleen. Liikkeensä olivat
hiukan kömpelöitä, mutta silmät säteilivät:
-- Onko sinun kylmä, Agaata?
-- Ei, ei minun ole yhtään kylmä.
Agaata nojasi ujosti sulhasensa olkapäätä vasten. Hänestä tuntui niin
kummalta istua tässä Valfriitin rinnalla matkalla Hettaan vihille. Niin
oli kaikki kuin heitä varten vain: kaunis, säteilevä kevättalven päivä,
lumen kimmeltävä hohde, koko tuo välkkyvä, valkea pinta punaisine,
keltaisine, viheriöine helmineen. Ei ollut Agaata ennen huomannutkaan
niiden niin kauniisti säteilevän kuin tänä päivänä, jolloin hän istui
tässä Valfriitin vieressä matkaturkkeihin käärittynä, päämääränä Hetan
kaukainen kirkonkylä, missä pappi heidät siunaisi yhteen, mieheksi ja
vaimoksi. Valfriitin piipunkoppakin tuoksui niin hyvälle, sen lekkuessa
tuossa hänen nenänsä edessä. Siinäkin oli jotakin vihkimatkaa
muistuttavaa.
-- Mitä puuta sinun piippusi on?
Agaata painoi päätään lujemmin Valfriitin olkapäätä vasten. Oli niin
suloista puhella kaikesta, mikä Valfiitia koski.
-- Se on etelämaan puuta... miksi ruusupuuksi he nimittänevät. Eikö
tuoksukin hyvälle?
-- Tuoksuu.
-- Ja hyviä minulla on tupakatkin. Treijarin patruuna panikin parasta,
kun kuuli minun naimaan aikovan.
-- Joko sinä sillekin kerroit?
-- Kerroinpa tietysti... sanoin, että pitäisi saada häätupakoita...
Valfriiti nauroi. Hänestä oli niin mukavaa hiukan kiusata Agaataa. Se
kun oli niin ujo ja arka, että ihan ihmisiä pelkäsi. Nyt kun oli
kihloihin mennyt, ei tohtinut paljon itseänsä näyttää.
-- Kerroitko sinä, kenen kanssa aiot naimisiin?
-- Kerroinpa tietenkin, sanoin, että sen Angelin Agaatan sieltä
Lätäsenonsuusta, Leevi Angelin vanhimman tyttären.
-- Et kertonut... sinä vain narraat.
-- Kerroin, ihan varmasti. Kyllähän se kauppias isäsi tuntee.
Agaatasta tuntui niin somalta ajatella, että siellä Lyngenissäkin
puhuivat hänen naimisestaan. Treijarin patruunakin kertoisi rouvalleen
päivällispöydässä, että se Vikkurin Valfriiti sieltä Kelottijärven
rannalta nai sen Angelin Agaatan. Mistä Treijari sen tiesi? No, kas kun
sulhanen kävi aamulla puodissa ja sanoi häätupakoita tarvitsevansa.
Kertoi lähtevänsä naimareissulle... sen Leevi Angelin tyttären kuului
kihlanneen.
Ja sitten kauppias rupeaisi kertomaan, kuinka hän kerran muutamana
myrskyisenä marraskuun iltana, matkalla Muonioon, oli eksynyt
Hietamuotkalle yrittäessään Kaaresuantoon yöksi. Ei ollut uskonut,
vaikka Leevi Angeli oli varoittanut, että Hietamuotka oli paha
eksyttämään. Itsepäisenä vain oli lähtenyt ja niin ajanut harhaan.
Tuntikausia pimeällä muotkalla harhailtuaan hän oli lopuksi kuin
sattumalta osunut joen jäälle, mutta koskien pelosta ei ollut
uskaltanut lähteä alaspäin ajamaan, vaan pyörtänyt ympäri ja niin
saapunut puolenyön korvissa takaisin Lätäsenonsuuhun.
Hän, Agaata, oli silloin ollut pikkutyttö, ehkä tuossa 7-8 vuoden
paikkeilla. Aamulla hän oli vienyt kauppiaalle kahvia kamariin. 'Kaipa
minun piti palata takaisin, nähdäkseni tuon sinun kauniin
rintasolkesi', oli kauppias lausunut. Ja oikein kädestä pitäen hän oli
katsellut isoäiti vainajan hopeista rintaneulaa, jonka hän, Agaata,
vieraan kunniaksi oli rintaansa kiinnittänyt.
Jo näkyi Kaaresuannon kirkonkylä, punaiseksi maalattu, matala pappila
ja joen törmällä valkoinen nimismiehen puustelli. Kylä teki kodikkaan
ja miellyttävän vaikutuksen. Jokainen sen talo oli Agaatalle ja
Valfriitille tuttu...
Ihmeellistä -- tuntui kuin olisivat he kulkeneet luvattomilla teillä,
sivuuttaessaan muhkean kirkon ja valkoisen nimismiehen puustellin.
Kirkon ikkunat näyttivät kuin moittien katselevan heitä. 'Mitä väkeä ne
ovat, jotka eivät tälle törmälle pysähdy?' 'Täällähän on kastettu
lapinkansan lapset ja vihitty nuoret pariskunnat.' 'Tännehän on
kokoontunut Ruotsin, Suomen ja Norjan lappi ikimuistoisista ajoista ja
kokoontuu yhä vieläkin, joskaan ei niin lukuisasti kuin ennen.' 'Mikä
on Hetta?' 'Metsäkylä valtaväylän varrella sijaitsevan kylän rinnalla.'
Aivan kuin näiden kysymysten painamana ajeli Valfriiti ääneti.
Kaaresuanto häipyi taakse. Viimeisenä vilahti silmään Mäkitalon
punainen pirtinpääty Suomen rannalla. Aurinko paistoi sen ikkunoihin.
Näytti kuin ne olisivat iskeneet silmää ja hymyilleet hyväksyvästi.
Ainakin Valfriitista tuntui siltä, kun hän tienmutkassa silmäsi
taaksensa. Hänen tuli hyvä olla ja hän virkkoi kuin keventynein mielin:
-- Maailmaa sitä on täälläkin. Pitää nyt toki kerta elämässään ajaa
Kaaresuannon ohikin.
Mutta sitä sanoessaan oli hänellä kuitenkin epämääräinen tunne, että
hän oli rikkonut yleisesti sovittua tapaa vastaan. Niillä tuolla
takanapäin oli niin merkillinen vaikutusvalta. Pitivät Suomen
rannankin asukkaita kuin omina alamaisinaan, joiden elämän ja toimet
halusivat oman mielensä mukaan määrätä. Se kai johtui siitä vanhasta
valta-asemasta, mikä Ruotsilla kauan oli näissä seuduissa ollut.
Kaaresuannon virkakunta ei saattanut antaa anteeksi, ettei se enää
omistanut virallista käskyvaltaa joen toisella puolen. Se ei sitä
tosin koskaan näyttänyt, vaan se ilmaisi sen sillä hiljaisella
halveksumisella, jolla se Suomeen ja Suomen oloihin suhtautui.
Niin kauan kuin Könkämäenovarren suomalaiset kiltisti kulkivat
Kaaresuannossa, kohdeltiin heitä täysiarvoisina ruotsinpuolelaisten
kanssa. Mutta annapa, että joku osoitti pienintäkään erimielisyyttä
kouluopetukseen tahi johonkin muuhun nähden, niin heti hän sai
kunniansa kuulla. Kuka heidät elätti? Mistä he tavaransa saivat? Kuka
antoi heille Jumalan sanan ja aukaisi taivaan portit? Kaaresuanto ja
taaskin Kaaresuanto.
Niin -- Valfriitinkin täytyi tunnustaa, että hän oli itsekin
aikaisemmin omistanut saman katsantokannan. Hänkin oli tottunut
Kaaresuannossa käymään kuin kotonaan. Mutta viime aikoina oli johtunut
mieleen sellaisia ajatuksia, että oli se Suomikin jotakin, vaikka
kuuluikin ryssän alle. Siihen oli ratkaisevasti vaikuttanut muuan
pappilassakäynti, jolloin hän kummiksi pyydettynä oli ollut läsnä
Mäkitalon Kustin lapsen ristiäisissä. Kaaresuannon pappi oli sattunut
pahalle päälle. Mistä lie tuohtunut, mutta politiikkaa oli heti
ruvennut puhumaan ja suomalaisia soimaamaan. Kun Kusti tyyneeseen
tapaansa oli pannut vastaan, oli pappi suuttunut, temmannut
poronsarvista lyhyen miekkaruopion ja tiuskaissut: 'Tällä me tapamme
suomalaisia!' Siihen oli Kusti vain siivosti vastannut: 'Meidän
keisarilla on niin paljon väkeä, että ne sotkevat teikäläiset
jalkoihinsa.' Huomattuaan menneensä liian pitkälle pappi oli
naurahtanut ja sanonut: 'No niin, mikä se lapselle nimeksi pannaan?'
'Nikolai', oli Kusti vastannut. Siitä oli yrittänyt syntyä uusi riita,
mutta Nikolaiksi oli Kustin poika kastettu ja sillä hyvä.
Mutta siitä käynnistä oli Valfriitille jäänyt kaunaa pappia kohtaan.
'Minua sie et ainakaan vihi', oli hän päättänyt. Ja sanansa hän oli
pitänyt.
-- Eikös nämä ole kaaresuantolaisten heiniä? kysyi Agaata äkkiä,
osoittaen tien varrella törröttäviä heinäsauroja ja siten katkaisten
Valfriitin mietteet.
-- Ovat ne. Me ajamme vielä Ruotsin puolta, mutta Palojoensuun kohdalla
me karahutamme _omalle_ rannalle.
Valfriiti lausui sen niin varmalla äänellä, että Agaatasta tuntui
hyvältä. Niin, niin... suomalaisiahan he olivatkin, vaikka olikin
heidän puolensa niin köyhää ja karua. Ruotsin puolella teki kaikki niin
varakkaan ja tukevan vaikutuksen. Mistä lie johtunut, mutta aina oli
Agaatastakin tuntunut, että he suomenpuolelaiset olivat ruotsalaisiin
verraten kuin mökkiläisiä talollisten rinnalla.
Ei Agaata kauemmin niissä ajatuksissa viipynyt. Hän ajatteli Valfriitia
ja heidän tulevaa kotiaan Kelottijärven rannalla. Se oli kaunis paikka.
Puolen penikulman pituinen järvenselkä aukeni heti talon alta. Siellä
oli hauska verkkoja kokea Valfriitin kanssa. Eikä vanha kotikaan ollut
kaukana, puolentoista penikulman päässä vain.
Mieli pakkasi hiukan apeaksi, kun hän ajatteli eroa vanhasta kodista.
Kaikki paikat sen ympärillä olivat niin tutut ja rakkaat, yksin vanha
hautuumaakin, joka kuitenkin syksyllä kammotti. Mutta siellä kasvavan
vanhan uhrimännyn ympärilläkin oli sentään monta leikkiä leikitty
kirkkaina kesäpäivinä. Oli oltu talosilla ja juostu hippaa, yhtään
muistamatta, että leikkipaikan mullassa valkenivat vanhain lappalaisten
luut. Syysiltoina vain ei tehnyt mieli sinne mennä. Silloin näkyi
uhrimännyn ympärillä outoja valoja, jotka liikkuivat edestakaisin kuin
ilmassa liehuen. Mutta sekin kuului erottamattomasti kodin piiriin,
niin että Agaata tunsi jäävänsä sitäkin kaipaamaan. Ja Jorpoivin laki
hohti talvisin lumivalkeana, näkyen selvästi pirtin ikkunaan. Sen
rinteillä oli kesäisin marjailtu siskojen kanssa. Oudoilta tuntuivat
Kelottijärven tienoot, vaikkei välimatka pitkä ollutkaan.
Valfriiti äännähti hevoselleen, joka oli ruvennut hamuilemaan tuulen
tielle heittelemiä heinätukkoja.
Niin -- olihan Valfriiti hänen kanssaan suurimman osan vuotta. Kyllä
kai markkina-ajatkin kuluisivat ja sittenhän olisi aina hauska odottaa
Valfriitin paluuta.
Agaata painausi sulhaseensa kiinni. Hänestä tuntui turvalliselta nojata
Valfriitin olkapäätä vasten.
-- Onko sinun kylmä, Agaata?
-- Ei... ei yhtään. Minulla on vain niin hyvä olla.
Se oli rakkauden kieltä, vaikkei rakkaudesta sanaakaan mainittu.
Valfriiti innostui ajamaan. Hän tempasi ruunan juoksuun. Luminen aapa
kajahteli hänen iloisista huudahduksistaan.
-- Hei, ruuna! Nyt ajetaan Hettaan vihille! Vihille, ruuna, hei!
Ja kuin olisi ruunakin ymmärtänyt, mitä tärkeää matkaa se suoritti,
potalsi se iloiseen hölkkään.
Jo näkyivät Kuttasen kylän talot. Siellä piti syöttää ja niin painaa
eteenpäin.
* * * * *
Hetan pappilan salissa istuvat Valfriiti ja Agaata kahvia juoden. Pappi
on vihkinyt heidät puoli tuntia sitten ja suuresta peilistä
peräseinällä on Agaata vihkilukujen aikana tarkastellut kuvaansa. Oli
tuntunut somalta katsella isoäiti vainajan hopeista rintaneulaa
peilistä. Se oli kimallellut häntä vastaan kuin tähti. Hän oli hiljaa
liikuttanut vartaloaan, huomatessaan, että rintaneulan loiste sen
mukaan muuttui. Se johtui kai peililasin epätasaisuudesta.
Hän oli ollut niin leikkiinsä syventynyt, ettei ollut yhtään tullut
seuranneeksi vihkilukuja, vaan oli ihan säpsähtänyt, kun pappi syvän
hiljaisuuden vallitessa oli tuijottanut häneen hämillään. Vasta kun
Valfriiti oli nyhjäissyt häntä kylkeen, oli hän tajunnut papin
odottelevan vastausta. 'Tahdon', oli hän vastannut punaisena hiusmartoa
myöten. Mutta sittenkin -- niin hämilleen kuin hän olikin joutunut, oli
hän pilkistänyt peiliin. Ja merkillisiä: -- samalla hetkellä, kun hän
oli lausunut 'tahdon', oli rintaneulaan sattunut auringon säde. Se oli
heijastunut peilistä niin tavattoman kirkkaana, että Valfriitikin oli
ruvennut sitä katsomaan.
Nyt se oli ohi. Pappi rouvineen oli toivottanut heille onnea ja Jumalan
siunausta. Valfriiti oli mennyt kyökkiin kahvia keittämään. Hän oli
välttämättä halunnut keittää omista kahvistaan ja omalla pannulla.
Mikäs siinä: pappi rouvineen sai kerran olla häävieraana omassa
kodissaan.
"Tulepa nyt, Agaata, kahvia tarjoamaan." Valfriiti oli kurkistanut
salin ovelta ja viitannut Agaataa mukaansa. Ruokasalissa he sitten
olivat kuiskutelleet keskenään. Nisukukon oli käynyt onnettomasti. Se
oli murentunut pieniksi palasiksi. Siitä oli nyt Valfriiti ollut
huolissaan. Mutta olihan heillä äidin laittama juusto. Mikäs sitten...
juustokahvihan se parasta olikin. Heistä oli tuntunut niin tavattoman
hauskalta selvittää tuota heidän yhteiselämässään ensi kerran
sattunutta pulmaa.
Ja juustokahvit oli Agaata kantanut sisään, Valfriitin astellessa
tyytyväisenä perässä. Kuin muina miehinä oli tämä sitten istunut
Agaatan jättämälle tuolille ja ottanut kahvia kuin olisi itsekin ollut
vain vieras.
Siinä he nyt sitä joivat. Valfriiti sanoi "suurkiitos", aivan kuin
olisi kahvi talon puolesta tarjottu. Mutta pappi istui kahvikupit
sylissä ja jutteli vahvasti.
Se oli puhelias mies tämä Hetan uusi pappi. Niin tulivat sanat kuin
leikiten vain. Jutteli ylioppilasajoistaan ja Helsingin elämästä.
Siellä se olisi juustokahvi kaupaksi käynyt... ylioppilasten
keskuudessa, jotka aina hakivat harvinaisuuksia. Tuollaisen
lapinjuuston päältä olisi varmaan syntynyt tappelu, hehheh!
Suurkiitosta vain!
Mutta olipa sillä papilla näyttämistäkin. Haki esiin suuren kirjan,
joka oli täynnä kuvia Suomen eri osista. Siinä oli Imatrat, Saimaan
kanavat, Helsingit ja Viipurit. Siinä nähtiin lohipadot ja kaupungin
kalasatamat. Kyllä oli Valfriitilla ja Agaatalla katsomista kerrakseen.
Vai siinä se nyt oli Helsinki, Suomen pääkaupunki. Kauniita olivat
talot ja hienoja ihmiset. Niin kulkivat naiset päivänvarjot käsissä ja
herroilla heilui kävelykeppi kouransilmässä.
Olipa se somaa. Vai että oli Suomessakin tällaista. Sitä ei Valfriiti
olisi koskaan uskonut. Kaiken hienouden ja komeuden hän oli tottunut
yhdistämään vain Ruotsiin... Kaaresuantoon, missä oli käynyt
nimismiehessä, pappilassa ja koululla. Nyt hän vasta sai silmänsä auki,
että tässä hänen ympärilläänkin vallitsi herraskomento... toppasohvat,
urkuharmoonit, peilit ja jos jonkinlaiset kuvat ja taulut. Herrastalo
se oli tämäkin niinkuin Kaaresuannon pappilakin ja täällä puhuttiin
suomea, silkkaa suomea.
Valfriitin päässä rupesi vähitellen muodostumaan outo käsite, jota hän
ei ollut tähän saakka isosti ajatellut. Se oli isänmaa, syntymämaa. Hän
siirtyi istumaan pehmeään nojatuoliin Agaataa vastapäätä ja naputteli
sormellaan tuolin sivunojan syrjää, aivan kuin tunnustellen, oliko
totta, että Suomen puolellakin löytyi tällaista. Sitten hän nosti
silmänsä Agaataan ja luki tämän katseesta vahvistuksen ajatuksilleen:
-- niin, maa se oli Suomikin eikä niinkään huono kuin miksi hän oli
sitä monesti kuvitellut.
Kun tämä ajatus oli kerran Valfriitin päähän iskenyt, ei se sieltä enää
lähtenyt. Se iti siellä hiljaa, mutta varmasti. Kun hän iltapäivällä
Agaatan kanssa kiersi kylää, suhtautui hän siihen aivan eri tavalla
kuin tullessaan. Matalat, ränsistyneet hökkelit eivät enää naurattaneet
häntä. Löytyihän sellaisia Kaaresuannonkin törmältä. Ja sitäpaitsi:
kansakoulu oli täällä komeampi kuin Kaaresuannossa, samoin pappila.
Nimismiehen puustelli oli siinä rajoilla, matalampi tosin hiukan
Kaaresuannon puustellia, mutta valkeaksi maalattu kuten tämäkin. Ja
entä kirkko! Se teki kirkon vaikutuksen. Kaaresuannon kirkkoa olisi
yhtä hyvin saattanut luulla hotelliksi kuin kirkoksi. Jollei siinä vain
olisi tornia ollut, olisi outo varallakin erehtynyt.
Ennen lähtöään kiipesivät Valfriiti ja Agaata kirkontorniin. Kellot
olivat vaivaisen pienet. Mutta niitä oli sentään kaksi, kuten tuli
ollakin. Ei Valfriitia niiden pienuus vaivannut. Hän avasi luukut ja
syventyi Agaatan kanssa katselemaan edessään lepäävää tunturimaisemaa.
Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vaaroja vaarojen vieressä.
Ounasjärvi pisti pitkälle länttä kohti, kunnes sen pää hävisi
etäisyyteen saariryhmien taa. Ja tunturi tuolla järven toisella puolen
nosti mahtavana selkäänsä kuin makuulta nouseva jättiläinen. Tämä oli
kaikki omaa maata, omaa puolta. Valtakuntain välistä rajaa ei näky nyt
missään.
Ja siellä kaukana tunturien takana alkoi oikea Suomi kylineen ja
kaupunkeineen. Siellä olivat Imatrat ja Saimaan kanavat, Helsingit ja
Viipurit, siellä suuret, avarat viljamaat ja tuhannet järvet. Valfriiti
ja Agaata olisivat halunneet olla lintuja. Lähteä täältä Hetan
kirkontornista lentämään kauas kohti etelää sinne, missä olivat kaikki
ne paikat, joita he papin luona olivat katselleet. Se olisi tuntunut
joltakin. Ja palata sitten kurkien ja villihanhien mukana takaisin
tänne kotitienoille...
Siellä niitä lensi nytkin yli järven, kurkia mahtavassa kiilassa. Ne
olivat nähneet kaiken sen, mitä Agaata ja Valfriiti tällä hetkellä
ajattelivat. Ne saapuivat nyt pesiä laittamaan kesää varten.
Sitä vartenhan hekin olivat tulleet tänne Hettaan -- saamaan
loppuvahvistuksen liitolleen, päästäkseen sitten yhteistä pesää
rakentamaan kauas "Käsivarteen"... sinne Kelottijärven korkealle
rantatörmälle.
Omituisten tunteiden vallassa laskeutuivat Valfriiti ja Agaata
tapulista alas. Pappilan pihalla pureskeli ruuna heiniä. Se hirnahti
heille, kuin tulkiten samoja tunteita, mitkä Valfriitin ja Agaatan
poven täyttivät. Sitten painoi se päänsä alas, jatkaen syöntiään, aivan
kuin se olisi pitänyt maailman tavallisimpana asiana seistä
marhaminnasta sidottuna Hetan pappilan tikapuihin.
Agaata ja Valfriiti menivät sisälle hyvästiä heittämään.