Enpä vaihtaisi oloani nyt maailman rikkaimmankaan miehen kanssa, en
asuntoani pääkaupungin hienoimpaan hotelliin. Vaikka on majani ahdas,
tuollainen yksinkertainen Lapin kalasauna, jonka seinät ovat vuosien
varrella mustuneet luonnonkivisiä kyhätyn avotakan savusta, on se
minusta tällä hetkellä arvokkaampi kuninkaan linnaa. Sillä tässä
kalasaunassa asuu haltija, pienen pieni, hieveröinen Lapin tonttu,
jonka kurttusia, nelikulmaisia kasvoja verhoo vuosisatojen salaperäinen
hämy, mutta silmissä on kirkas ennustajan katse, juuri samanlainen kuin
vanhoilla Lapin tietäjillä.
Ken hyvänsä lienetkin, kulkija, niin pysähdy tähän kalasaunaan yöksi.
Saat viettää rauhallisen iltahetken keskellä ääretöntä saloa, missä
Saiveljärven laineet vain laulavat vanhaa, yksitoikkoista lauluaan. Ja
jos kalajumala on pyyntisi siunannut ja sinulla on hyvä kalanpaistaja
-- sellainen kuin esimerkiksi Pokka-Heikki et missään ole syövä sen
herkullisempaa ateriaa. Takan hiilillä paistettu ahven on
kuninkaallista ruokaa, joka olisi kelvannut vaikka Olympon jumalille.
Mutta jos sinulla on paha omatunto, niin älä heittäydykään
seinälaverille pitkäksesi, ennenkuin olet pyytänyt lupaa yönviettoon.
Muuten saat tekemistä vanhan haltijan kanssa, joka ei sellaisia
vieraita suvaitse. Jos mielit maata rauhassa, niin pyydä lupa. Muuten
saat kutsumattomia vieraita seuraksesi.
Et ehkä usko?
Niin -- nykyaika on epäuskoa täynnä. Mutta vaikka et uskoisikaan,
haluat kai kuulla, miten kävi Maijalan miehelle.
Pokka-Heikki, kalatoverini, sen sinulle kertoo:
Maijalan mies, vanha kortinlyöjä, palasi kirkolta ja yöpyi saunaan. Hän
oli mies, jonka omatunto ei ollut turhantarkkuudella pilattu. Hän
saattoi tehdä kepposen ihan noin vain, varsinkin jos hän siitä hyötyi.
Korttipelissä se olikin aivan tavallista. Mutta saattoipa hän pettää
parempiansakin, niinkuin esimerkiksi pappia. Tällä matkalla oli
Maijalan mies sen tehnytkin -- hän oli valehdellut karjansa kahta
vähemmäksi ja siis varastanut papilta kaksi naulaa voita. Se oli kyllä
pikkuinen rikos, mutta siitä huolimatta tunsi Maijalan mies omantunnon
nuhteita. Pappi oli edellisenä vuonna lahjoittanut hänelle koko
tihunnin, koska Maijalan miehelle oli sattunut kinkerinpitovuoro. Ja
nyt hän oli kehdannut valehdella karjansa kahta pienemmäksi parin
vaivaisen voinaulan vuoksi vain.
Kuten sanottu -- Maijalan miehellä oli huono omatunto. Häntä kadutti
epärehellisyytensä. Ehkäpä hän ei olisi asiaa niin suurena pitänyt,
jollei olisi sattunut saunalle yöpymään. Muistui nimittäin mieleen
tarina saunanhaltijasta, joka ei suvainnut ylpeitä yövieraita. Maijalan
miehen teki näet mieli olla ylpeä. Hänestä tuntui, että hän yösijalupaa
pyytämättä tunnustaisi rikoksensa. Eikä hän halunnut sitä tunnustaa.
Päinvastoin hän tahtoi karkoittaa sen mielestään mahdollisimman pian.
Hän heittäytyi siis laverille pitkäkseen, veti hatun silmilleen ja
koetti nukkua.
Hän oli juuri uneen vaipumaisillaan, kun tuvan ovi kävi. Maijalan mies
kuuli sen selvästi, mutta hän ei ollut arka. Päinvastoin hän oli varma,
että tulija oli ihminen, joka hänen laillaan haki saunasta suojaa.
Niinpä kuului olevankin. Maijalan mies kuunteli, seuraten tarkkaan
vieraan puuhia. Tämä haki tulitikut taskustaan ja raapaisi, mutta tikut
olivat nähtävästi kastuneet, koska eivät syttyneet. Maijalan mies
ajatteli jo tarjota vieraalle tulta, mutta hillitsi kuitenkin itsensä.
Kylläpähän toimeen tullee, ajatteli hän ja veti polvensa koukkuun,
antaakseen yötoverille paremmin tilaa toisen seinän puoleisella
laverilla. Jopahan löysi vieras laverin, istahti sen syrjälle,
ryiskellen hiljaa. Maijalan mies koetti äänestä arvailla, kuka se
mahtaisi olla. Väliin oli kuin Lilli-Matti, väliin kuin Mäkitalon
Kölppö. Jo oikaisee vieraskin pitkäkseen. Maijalan mies vetää jalkansa
koukumpaan, että olisi yötoverilla tilaa. Tämä käänteleikse,
väänteleikse ja ryiskelee hiljaa. Yskän on saanut... syyshölseellä,
ajattelee Maijalan mies. Kukahan lieneekään? Lopuksi, kun ei uni tunnu
tulevan yötoverillekaan, päättää hän ottaa asiasta selvän... onko se
Lilli-Matti vai Mäkitalon Kölppö. Maijalan mies siis nousee ja
raapaisten tulta valaisee toista laveria tuvan nurkkaan. Mutta -- ihme
ja kumma! Laveri oli tyhjä.
Jo nyt joutui kummiinsa Maijalan mies. Ihanko se nyt aikamiestä narrasi
piru... se vanha Kehno, vai untako hän oli nähnyt. Mutta Maijalan mies
saattoi vaikka vannoa, ettei hän ollut edes torkahtanut.
Mikä kumma se sitten oli --?
Maijalan mies menee ulos ja huutaa:
-- Hei, älä mene, tule vain saunalle! Täällä on muitakin!
Ei kuulunut vastausta, ei askelten ääntä. Synkkä pimeys vain ympärillä.
Silloin palasi Maijalan mies saunaan ja taisi kirotakin. Hän nimitteli
vanhaa Kehnoa kaikilla tämän tunnetuilla nimillä. Sillä Maijalan mies
oli raaka. Tietty se, kun oli puolet ikäänsä savotoissa kulkenut ja
juonut maansa rappiolle.
Mutta sitä ei olisi Maijalan miehen pitänyt tehdä. Vanha Kehno on arka
arvonimistään. Hän kysyy kunniansa perään.
Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin jo alkoi tulla... Tuli miestä pitkää
ja lyhyttä. Jokaisella oli yskä ja ne rykivät niin että sauna
kajahteli. Maijalan miehen rohkeus rupesi jo horjumaan. Hän koetti
läpäistä pimeyttä katseellaan ja hän näkikin.
Tulijoita oli toistakymmentä ja ne asettausivat istumaan riviin toisen
makuulaverin laidalle. Niiden kasvoilla välkehti fosforin kaltainen
valo. Suusta ja sieraimista hohti kuin viinavalkea ja yhtäkkiä selvisi
Maijalan miehelle, että ne olivat kaikki viinaan kuolleita.
Hän tunsi kylmenevänsä. Tuntui kuin olisi hän maannut jäälautalla,
mutta vielä oli rohkeutta hänellä sen verran, että hän saattoi seurata
tapausten kulkua.
Miesten edessä lattialla teiskaroitsi pieni lappalainen.
Nelikulmaisine, ryppyisine kasvoineen näytti se vähintään
satavuotiaalta. Se katseli vuoroin Maijalan miestä, vuoroin
makuulaverin reunalla istuvaa jätkätokkaa ja se lausui:
-- Olen tuonut nämä tänne, jotta saisit kuulla heidän elämäkertansa.
Aloitetaan nuorimmasta päästä. Nurmi-Jukka alkaa.
Nyt tunsi Maijalan mieskin. Se oli Nurmi-Jukka, joka edellisenä keväänä
oli viinapäissään hukkunut Porttikoskeen. Tämä tärisi kuin vilutautinen
ja pyyhki vähäväliä vettä valuvaa partaansa. Maijalan mies kauhistui.
Jos hänen piti kuulla noiden kaikkien kertomukset, löydettäisiin hänet
kuolleena ennen aamua. Sillä joukossa oli monta tuttua ja hän oli ollut
asioissa heidän jokaisen kanssa.
-- Nurmi-Jukka alkaa, kertasi lappalaisäijä.
Nurmi-Jukka pyyhkäisi vettä valuvaa partaansa ja avasi suunsa. Hän
katsoi Maijalan miestä kuolleen silmillä ja lausui ontosti:
-- Se viisisatanen, jonka sinulta viimeksi voitin, oli väärä!
Viimeisen sanan hän melkein huusi. Maijalan miehestä näytti kuin
aikoisi kuollut hyökätä hänen kimppuunsa. Silloin hän ei enää kestänyt,
vaan hypähtäen kiljaisten pystyyn syöksyi suin päin metsään.
Seuraavana aamuna nähtiin Maijalan miehen saapuvan kotiin ilman
laukkua, avopäin ja surkean näköisen. Kyläläiset arvelivat sen vanhan
pelihimon syyksi eivätkä sen enempää kyselleet. Mutta jälkeenpäin
löysivät toiset kirkoltatulijat Maijalan miehen laukun ja toivat sen
tullessaan. Silloin tämä kertoi tapauksen. Siitä lähtien on tätä saunaa
nimitetty 'Pahan omantunnon saunaksi'.
Pokka-Heikki kääntelee ahvenia paistinvartaassa ja tuijottaa tuleen.
Hänen silmänsä kiiluvat salaperäisinä. Vanhana erämaan eläjänä hän
uskoo kummituksiin ja outoihin voimiin, vaikka ei olekaan mikään arka
mies.
Illastamme äänettöminä. Pokka-Heikin kertomus on saanut
mielikuvitukseni vilkkaaseen toimintaan. Ajattelen Lapin salaperäistä
elämää, sen vanhoja noitia ja "myrrysäijiä". Kertovat ne kyläläiset
Heikinkin osaavan yhtä ja toista. Mutta minulle hän on sen aina
tyhjäksi tehnyt. Keitämme vielä kahvit. Heikki käy ulkona pilkkomassa
puita yötä varten. Sen verran taikauskon vallassa hänkin on, ettei aio
valkeatta nukkua. Mutta muutenkin se on tarpeellinen kolean yön vuoksi.
Ennen maatamenoaan virkahtaa Meikki laveriltaan:
-- Kai sitä sentään näin papin seurassa saa yönsä rauhassa viettää.
Sanoo ja naurahtaa. Mutta minä en pääse oikein selville, onko se
leikkiä vai totta.
Pian ilmoittaa toiselta laverilta kuuluva syvä kuorsaus Heikin
vaipuneen unen helmoihin. Mutta minun silmääni ei tule uni. Mietin
Heikin kertomusta ja tunnen omituista mielihyvää sen johdosta. Hermoni
ovat saaneet oivallisen annoksen, joka ei niitä liiaksi kiihota, vaan
pitää ne somassa, omituisentuntuisessa vireessä. On aivan samanlainen
tunne kuin jalkojen ollessa pitkästä kävelymatkasta kankeina, sellainen
suloisen kipeä tunne, joka ei oikeastaan ole pahaa, vaan paremmin
hyvää. Sellaisessa tilassa kääntelehtivät hermonikin, mutta
minkäänlaista pelkoa en tunne. Päinvastoin -- olen taipuvainen kylmään
mietiskelyyn. Liekö Heikki pyytänyt lupaa yönviettoon? Minkälainen
mahtoi olla se Heikin omatunto? Entäpä omani? Hymähdän näille
ajatuksille, mutta siitä huolimatta en pääse niistä. Minä en ehkä
sittenkään aivan kylmästi voi näitä asioita mietiskellä? Ehkäpä
kuitenkin... niin... niin... Mikä ihmeen salaperäinen vaikutus on tällä
Lapin luonnolla? Sitä on minun vaikea itselleni selittää. Tunnen vain
sen, että me "etelän ihmisetkin" vaellamme toisenlaisina napapiirin
pohjoispuolella. Meissä on itsekussakin enemmän tai vähemmän
Pokka-Heikkiä. On kuin tässä valtavassa luonnossa uinuisi elämän
salaperäinen alkuvoima, joka saa meidät sivistyksen muokkaamatkin
vaistomaisesti taipumaan puoleensa. Mutta samalla kuitenkin tunnemme
itsemme niin avuttomiksi sen arvoitusten edessä. Me aikaihmiset
vaivumme toisinaan lapsen kehitysasteelle, jolloin uskomme satuja ja
kummitusjuttuja. Eikä siinä akatemian oppikaan isosti auta. Jollemme
suorastaan usko niihin, viehättävät ne meitä kuitenkin sanomattomasti.
Ja viime kädessä me kai emme sittenkään ole täysin selvillä, ovatko ne
satua vai totta. Mutta tässä kai juuri Lapin elämän viehätys onkin --
tässä, että me voimme kuvitella kaikkea ja samalla olosuhteiden mukaan
säilyttää itsellemme vapauden uskoa tahi olla uskomatta kuvittelujamme.
Niinkuin nytkin. Minun on tänä iltana koko helppo uskoa todeksi Heikin
kertomus Maijalan miehen kokemuksista. Se kai johtunee siitä, että se
on suunnilleen samanlainen vuodenaika, kolea ja pimeä syysyö ja sama
paikka, yksinäinen kalasauna penikulmien päässä lähimmästä talosta.
Mutta samalla säilytän kuitenkin itselleni vapauden olla sitä
uskomalla toiste... esimerkiksi huomenaamulla, kun lähdemme järvelle
Heikin kanssa pyydyksiä kokemaan ja aurinko paistaa...
Tunnen itseni onnelliseksi voidessani todeta, että tämä puoli
olemuksestani, tämä lapsen naivia, alkuperäistä katsantokantaa
muistuttava, on taas pitkistä ajoista saanut oikeuden elää, ja elää
juuri niin kauan kuin itse tahdon ja tähän onnellisuuden tunteeseen
minä nukahdan.
Viiteselitykset:
[1] Neiti.
[2] Punaisesta verasta neulottu suu poron koipinahoista tehdyissä
koivikkaissa.
[3] Minun housuni.
[4] En! Housut!
[5] Äiti.
[6] Livikkä, loppuun ajettu poro.
[7] Ruijan limppu.
[8] Nahkahousut.
[9] Terve, terve.
[10] Sananmukainen käännös lapinkielestä virrestä "Enkeli taivaan
lausui näin".