Pieni mökki postitien varressa oli sangen vaatimaton. Se oli vain
tavallinen neliseinäinen ilman eteistä. Kun talvisin avasi oven,
hyökkäsi pakkanen häikäilemättömästi ihan tuvan perälle ikkunan alle
kuin mikäkin kylän hulliainen. Vain avotakka piti sen kurissa. Se
ahmaisi pakkashuurun muutamassa silmänräpäyksessä, palauttaen
järjestyksen.
Poskeinen -- se oli mökin nimi -- oli sisustukseltaankin sangen
vaatimaton. Vain pöytä ja penkki sekä pari honganrungosta sahattua
pölkkyä istuimiksi: -- siinä huonekalusto. Kaksi kololaitaista
kahvikuppia, sokuriastia, joka heilui puujalan varassa kuin raajarikko,
ja iso pahkakuppi pöydällä, pistivät ainakin ensi näkemältä tulijan
silmään. Sillä pata ja kahvipannu, milloin eivät virkaansa
toimittaneet, katselivat uunilta kuin kukko ja kana orreltaan.
Seinät olivat alastomat. Ei edes sanomalehteä ollut sattunut kulkijalta
jäämään. Ja jos oli joskus jäänytkin, oli Poskeisen Riika korjannut sen
visusti omaan talteensa: hän tarjosi sen sunnuntaina pyhälukemiseksi
miehelleen. Ei se seinälle joutanut, niinkuin vähäkylien taloissa. Ei,
Eprami tutkisteli sitä sunnuntaisin, tutkisteli siksi kunnes se oli
kokonaan luettu. Riika kuunteli uteliaana Epramin tankkausta. Sillä
tavalla hän oli kerran saanut tietää, että Liotke Jorke oli pitänyt
puheen alahuoneessa. (Kaikkea ne viitsivät aviiseihin pannakin!) Se
mahtoi olla merkillinen mies, samainen Liotke Jorke.
Mutta olipa sentään seinällä jotakin, joka Poskeisen kuusivuotiaasta
Viljamista oli maailman kauneinta. Kaksi paperossilaatikon kantta oli
naulattu seinälle vieretysten. Toisessa seisoi 'Antitrust' ja toisessa
'Oiva'. Vanhin poika, Juhani, oli löytänyt ne postitieltä ja tuonut
kotiin. Ja luonnollisesti ne oli pitänyt heti naulata seinälle pikku
Viljamin iloksi.
Nuo paperossilaatikon kannet antoivat aihetta monenlaisiin ajatuksiin.
Isä Eprami katseli niitä, herätessään aamusella takan kupeelta. Isä
Epramin mieleen ne toivat tupakan, josta tuli Poskeisessa alituinen
puute. Niin... niin... ne herrat polttelivat vain tuollaisia hienoja
paperosseja... herrat ja jätkämiehet. Niillä kun oli nykyään niin hyvät
tienat... jätkämiehilläkin... Ei hän, Eprami, mihinkään päässyt, kun ei
ollut, ketä olisi mökkiin jäänyt Riikan avuksi. Se Juhanikin oli
yksinkertainen, ettei siitä ollut... kotia oli siis jääminen...
Keskentekoisena kyyhötti uuden rakennuksenkin kehä, josta taas äsken
oli pitänyt ottaa pari hirttä polttopuiksi.
Äiti Riika katseli myös paperossilaatikon kansia. Hänen mielestään oli
tuhlausta varustaa tupakkapahanen sellaisilla laatikoilla. Olisi
rihmalla kietaistu tai muuten paperiin pantu. Mutta noin monenlaiset
värit ja kultaukset ja komeat puustavit. Ei Svebeliuksen
katekismuksessakaan löytynyt niin koreita kirjaimia ja se oli sentään
Jumalan sanaa. Mutta -- maailman turhuus oli maailman turhuus. Niinkuin
ei olisi sentään vähemmällä välttänyt... tupakkapahanen...
Yksinkertainen Juhani-poika ei pystynyt niin syvälle käypiin
mietiskelyihin. Ja kummakos se, kun oli jo luomisen vinkkelissä
vikanaiseksi jäänyt -- äijäriepu. Hänkin katseli paperossilaatikon
kansia ja tunsi niistä A:n ja O:n. 'A ja O, alku ja loppu', niin oli
kerran pappi rippikoulussa saarnannut. Juhani-poika oli edellisenä
syksynä ollut rippikoulussa, mutta oli keväällä häätynyt jäämään pois
sairastumisen vuoksi.
Mutta eniten askartelivat pikku Viljamin ajatukset paperossilaatikon
kansissa. Lapsen mielikuvitus löysi niistä lujan lähtökohdan
lentomatkoilleen. Milloin muistutti 'Antitrustin' kannen poikki kulkeva
juova niin ihmeen selvästi Kemi-Niilan, lappalaisen, vyötä. Siinä oli
jos jonkinmoisia helyjä ja koristuksia. Milloin taas oli 'Oivan'
kanteen kuvattu sininen pilvi niin ihmeesti samannäköinen taivaalla
purjehtivien pilvien kanssa. Sellaisen hän oli kerran nähnyt ihan
navetan yläpuolella ja silloin hänestä oli tuntunut, että navetan
välikössä riippuva hihnakiikku oli kultainen O, jota enkeli piteli
kiinni. Sillä mainittu kirjain oli 'Oivan' kannessakin ihan sinisen
pilven alla.
Oli heinäkuun alku. Poskeisen väki oli juuri noussut. Pikku Viljami
seisoi laatikon kansien edessä, tavaillen niiden merkillisen näköisiä
kirjaimia. Hän oli oppinut kevään kuluessa tavaamaan ja nyt oli hänen
joka-aamuisena tehtävänään tavata 'Oiva ja 'Antitrust'. Tuo
jälkimmäinen sana tuotti melko tavalla kiusaa. Siitä tuntui yksi
kirjain puuttuvan. Ainakaan ei sitä tavatessa päässyt kiertämään. Se
oli t:n ja r:n välillä. Siihen tuppasi ihan itsestään vääntymään
u-kirjain.
Nytkin hän koetti sitä kiertää, mutta ei onnistunut. Hän kyllästyi,
jääden miettimään oudon sanan tarkoitusta.
-- Äiti, mikä on 'Antitrust'? Onko se senniminen mies?
Kylläpä äidillä taas oli vaiva keksiä sopivaa vastausta.
-- Eikö tuo liene, äänsi hän pöydän päästä, missä parastaikaa särki
pientä, likaantunutta sokurin myhkyrää.
Mutta isä Eprami virkkoi:
-- Ei... se on kaupunki Amerikan maassa.
-- Mikä se kaupunki on?
Siinä oli uusi pulma. Ei ollut isä Eprami paremmin kuin äiti Riikakaan
koskaan kaupungissa käynyt. He joutuivat ymmälle.
-- Se on sellainen, jossa on paljon taloja.
-- Tämmöisiäkö kuin tämä meidän?
-- Tämmöisiä... ja isompiakin.
Pikku Viljami jäi miettimään. Hän ajatteli pitkää riviä mökkejä vieri
vieressä kiinni. Jokaisen pihassa oli alulle pantu kehänhakkaus ja
navetta, jonka välikössä riippui keinu, aivan samanlainen kun
heidänkin. Ja mökkien seinällä oli 'Antitrust' ja 'Oiva'.
-- Äiti, onko kaupungin mökkienkin seinällä tämmöiset kuvat?
-- On... ja koreampiakin.
Sitä oli pikku Viljamin vaikea käsittää. Hänen mielestään ei koreampaa
juuri saattanut löytyä. Ei Kemi-Niilan vyökään ollut niin korea kuin
raita 'Antitrustin' kannessa. Sen hän oli merkille pannut.
-- No, joudupas nyt lehmiä ajamaan, sanoi äiti.
Niin -- lehmiä ajamaan. Tänään lähtisi pikku Viljami ensi kerran omin
päinsä paimeneen. Olihan hän kyllä metsässä ennenkin käynyt. Oli viime
kesänä isän kanssa jo lehtiäkin riipinyt ja Juhani-veljen kanssa käynyt
paimenessakin. Mutta nyt hän lähtisi ensi kerran omin päinsä ja koko
päiväksi. Hän kyllä tiesi, mitä oli tehtävä: -- piti vain katsoa,
etteivät lehmät päässeet Isonjängän taa. Sieltä ne eivät tahtoneet
kotia tulla ensinkään. Rupesivat metsää makaamaan ja ehtyivät. Oli kuin
noiduttu se Isojänkä. Monena kesänä olivat lehmät sen takana maanneet
väliin viikkokaupalla.
Pian oli Viljami valmis. Hän sai evästä reppuunsa ja monta hyvää neuvoa
matkaan. Ei pitänyt mennä kovin kauas kotikuulumilta. Lähelläkin löytyi
ruokaa, siellä syväjärveläisten jättöniityllä. Se kun hän vain
katsoisi, etteivät lehmät päässeet Isonjängän taa.
Pikku Viljami lähti. Hän oli oikein iloinen. Paimennettavia oli vain
kaksi raavasta ja pienoinen sonnivasikka. Vasikan nimi oli Liotke
Jorke. Se oli äidin antama nimi.
Pikku Viljamin mielestä se oli hiukan vaikea lausua. Hän oli ehdottanut
'Keisaria', mutta ei ollut äiti taipunut. Liotke Jorkeksi vain oli
pannut, vaikka isäkin oli arvellut, että jos siitä sakotettaisiin, --
se kun kuului olevan senniminen suuri herra, -- pikku Viljami ei
muistanut missä. Mutta eipäs oltu sakotettu. Nimismieskin oli vain
naurahtanut, kuultuaan vasikan nimen. 'Onpa sillä juhlava nimi', oli
vain sanonut.
Pikku Viljami odotteli tyytyväisenä kujalla. Siellä tulivat lehmät
navetasta, äidin hätistellessä niitä kujaan Liotke Jorke laukkasi häntä
suorana, ynähdellen iloisesti. Viljami sai pajuvitsan käteensä ja lähti
ajamaan lehmiä postitien yli metsään.
-- Muista nyt katsoa, etteivät pääse Isonjängän taa, huusi äiti
jälkeen.
Kyllä pikku Viljami muisti. Hän juoksi karjan perässä pajuvitsa
koholla. Postitien yli painui karjapolku suoraan metsään. Sieltä
Venekuusikon takaa aukeni soma niittysaareke, syväjärveläisten
jättöniitty. Siellä oli tavallinen paimennuspaikka.
Aurinko paistoi. Paarmat lensivät pörräten karjan ympärillä. Ne
hyökkäsivät varsinkin Liotke Jorken kimppuun. Äkkinäisenä ei se oikein
osannut niitä päältään häätää. Se pakkaili puskemaan. Niinkuin olisivat
paarmat ja sääsket siitä välittäneet.
Pikku Viljami voiteli pikiöljyllä poskipäänsä. Äiti oli laittanut
hänelle oman pikiöljypullon. Se lekkui somasti nahkaraksin varassa
housunnapissa.
Viljami tunsi itsensä isoksi mieheksi. Hänellä oli jo oma
pikiöljypullokin. Riipin Jonnellakaan ei vielä ollut, vaikka oli jo iso
poika. Isänsä pikiöljypulloa piti. Ei ollut kuulemma talosta löytynyt
Jonnelle sopivaa. Mutta heiliäpä, Poskeisessa, löytyi. Tässä oli ennen
säilytetty Tanskan kuninkaan rintatippoja. Nyt ne olivat loppuneet ja
Viljami oli saanut oman pikiöljypullon.
Siinä oli nyt Venekuusikko. Viljami kiersi arastellen ison, kallellaan
olevan kiven, jonka toinen pää muistutti veneen keulapuolta. Se olikin
ennen ollut vene, vaikka lappalaiset olivat sen kiveksi loihtineet.
Olivat kuulemma yrittäneet kiskoa venettä Riipijärvestä Pumpaseen,
mutta voimat olivat loppuneet kesken. Silloin oli lappalainen
vihoissaan noitunut veneen kiveksi ja siihen se oli jäänyt makaamaan.
Sen alla kuului olevan rahoja, suuria kultarahoja, Kemi-Pauluken,
Kemi-Niilan isoisän aarre. Sen kun löytäisi, jo köyhyys pakenisi.
Pikku Viljami käsitti hämärästi, mitä köyhyys oli. Heidän talonsa oli
pieni, pienempi kuin esimerkiksi Riipin Matin. Jos isällä vain olisi
rahaa ollut, olisi hän hakkauttanut uuden rakennuksen kehän valmiiksi.
Nyt se jäi joka vuosi samalle korkeudelle, milloin yleni pari
hirsikertaa, milloin aleni saman verran. Talvella meni polttopuiden
jatkona se, mitä kesällä oli kohonemaan päässyt. Mutta senpä sisässä
oli Juhani-veljen hyvä katekismusta lukea. Pappi oli luvannut Juhanin
päästää, jos tämä vain ahkerasti lukisi. Ja lukikinhan se Juhani,
vaikka toisinaan kovin nurinpäin.
Pikku Viljamilla ei ollut vielä omaa aapista. Mutta äiti oli luvannut
syksyllä ostaa, jos hän vain ahkerasti paimentaisi. Tavata hän jo
osasi. Hän tavasi joka aamu 'Antitrustin' ja 'Oivan'.
Kas, tuolla oli samanlainen pilvi kuin 'Oivan' kannessa.
Ihan samanlainen! Sellainen pyöreä, jyrkänsininen reunakin kuin
Oiva-laatikon kannessa. Pikku Viljami katseli pilveä kuin nähdäkseen,
eikö siihenkin ollut kirjoitettu 'Oiva'.
Karja kulki nyt rauhallisena. Täällä kuusikon kätkössä eivät
paarmatkaan päässeet oikein valtoihinsa. Oli hämyistä ja viileää. --
Venekuusikko olikin kaltioita täynnä.
Sieltä näkyi jo niittysaareke. Vanha ränsistynyt lato seisoi kallellaan
metsänreunassa. Se oli syväjärveläisten niittyjä, mutta nämä eivät
viime vuosina olleet enää välittäneet siellä heinää tehdä. Olivat
saaneet parempia lähempää. Poskeisen Eprami olikin sen vallannut
itselleen eivätkä syrjäjärveläiset olleet siitä mitään puhuneet.
Lehmät laukkasivat niitylle, Liotke Jorke etunenässä. Siellä oli
heinää kohta polvikahlaamaksi, paikoitellen pahasti poljettua, mutta
silti riittämiin. Poskeisen lehmät olivat käyneet siellä koko kesän.
Parhaan paikan oli isä Eprami eristänyt sorkka-aidalla.
Pikku Viljami istahti ladon kynnykselle ja otti eväänsä esiin. Hänellä
olikin jo nälkä. Äiti oli pannut matkaan kalaa ja leipää ja muutamia
keitetyitä perunoita. Viljami haukkasi perunaa, katsellen sinistä
pilveä. Nyt se oli muuttunut jo aivan toisen näköiseksi. Sen
jyrkänsininen reuna oli särkynyt ja siitä lähti kahtaalle kaksi
vaaleanharmaata säiettä aivankuin kissan viikset. Niin -- se
muistuttikin suurta kissan päätä.
Mitähän siellä taivaassa syötiin? Olikohan niillä taivaan lapsilla
perunoita ja kalaa? Olipa varmaan, ja paljon maukkaampiakin kuin maan
lapsilla. Mutta pikiöljypulloa niillä ei ollut, sillä äiti oli sanonut,
ettei taivaassa ollut yhtään sääskeä.
Pikku Viljami tunsi itsensä ylpeäksi. Omistipa hän jotakin, jota ei
taivaan lapsilla ollut. Varmaan niiden kävi kateeksi, kun katselivat
häntä... kävi varmasti, niinkuin Riipin Jonnenkin kävi...
Mutta siellä pahassa paikassa niitä vasta kuului olevan. Niin oli
Riipin Anna-Stiina, eläkemuori, sanonut. Sääsket suuria kuin pääskyset
ja ihan valkeat. Pikku Viljamia nauratti. Kyllä hän sielläkin olisi
toimeentullut. Olisi ripustanut oikein suuren pikiöljypullon vyölleen
ja siitä voidellut. Olisivatpa saaneet pahan paikan hyttyset. Olisivat
öljynneet itsensä. Mutta silloin olisi Syntiäijä varmaankin
suuttunut...
Pikku Viljamia ei naurattanut enää. Se oli ruma ja pahannäköinen se
Syntiäijä. Niin kuului pahankurisia poikia vartaassa paistavan kuin
Riipin Matti kiiskiä. Hyi, hän ei tahtonut sinne joutua. Taivaassa oli
sittenkin parempi, vaikkei siellä pikiöljyä tarvittukaan.
Viljami söi hyvällä ruokahalulla. Neljäs peruna taivalsi jo samaa tietä
kuin edeltäjänsäkin. Kylläpä ne maistuivat. Paistinperunat olisivat
maistuneet vieläkin paremmilta.
Pikku Viljami muisti edellisen syksyn. Isä ja äiti olivat menneet
Riipiin seuroihin ja he olivat kahden Juhani-veljen kanssa kotona. He
olivat paistaneet perunoita navetan takassa. Juhani oli noennut itsensä
aivan kokonaan. Pitkällä puutikulla hän oli käännellyt perunoita ja
hyräillyt:
Syntiäijä kääntelee,
monta kertaa kääntelee...
Silloin hänelle oli välähtänyt mieleen, että Syntiäijä oli juuri
Juhani-veljen näköinen, niin musta ja nokinen, ja käänteli pitkällä
kepillä tulessa paistuvia poikia. Sinä iltana hän ei ollut saattanut
yhtään perunaa syödä. Mutta seuraavana aamuna hän jo oli syönyt.
Juhani-veli oli kertonut, ettei Viljami ollut syönyt yhtään perunaa, ja
äiti oli jo peljännyt hänen tulleen sairaaksi. Mutta aamulla oli kaikki
mennyt ohi.
Silloin hän oli päättänyt ruveta uskomaan niinkuin Juhanikin. Ei hän
oikein ymmärtänyt, mitä se usko oli, mutta hän oli kuitenkin päättänyt
ruveta... Kai se oli sitä, että veisattiin toisinaan eikä naurettu
pitkiin aikoihin.
Pikku Viljamista tuntui nytkin varmimmalta ruveta uskomaan. Häntä
hiukan pelotti. Metsään kätkeytyi jos jonkinlaisia vaaroja. Mutta
uskovaista ei vahingoita mikään. Niin oli Riipin Anna-Stiina-muori
sanonut.
Viljami sitoi eväsreppua kiinni ja hyräili:
Joka vain uskoo ollenkaan,
se pääsee taivaaseen.
Siellä on lysti Jumalan kanssa
niillä kultaisilla lattioilla...
Sellaista virttä se Juhani-veli lauleskeli. Siinä puhuttiin taivaasta
ja kadotuksesta, Syntiäijästä ja Syväjärven pakanoista. Varsinkin se,
mitä sanottiin Syntiäijästä, oli kamalaa. Viljamille tuli joka kerta
paha olo, kun hän sitä lauloi. Hän tunsi jotakin samankaltaista kuin
kerran muutamana syyspäivänä, jolloin äiti oli antanut hänelle vitsoja
ja hänen oli itse pitänyt käydä ne vielä hakemassa...
Mutta siitä hänellä kuitenkin oli hyvä mieli, että kotona olivat
'Antitrust' ja 'Oiva'. Sellaiset kauniit kuvat, niin paljon kultaa ja
punaista ja jos mitä väriä. Isona hän lähtisi Antitrustin kaupunkiin ja
ne olisivat tuomisia, joita hän sieltä ostaisi. Mitä kaikkea hän
ostaisikaan? Isälle porsliinipiipun... samanlaisen kuin Syväjärven
kauppiaalla... äidille uuden rukin, että kävisi kehruu paremmin...
Juhanille lipakkauistimen, oikein kauniin. Jo lähtisi harri
Riipijoesta. Itsellensä hän ostaisi henkselit... oikeat vapriikin
henkselit... sellaiset venyvät. Sitten hän ei koskaan enää pitäisi
takkia, että näkyisivät ne koreat henkselit. Rippikouluunkin menisi
ilman lakkia. Saisi pappikin nähdä hänen henkselinsä. Eikä se tohtisi
häntä jättää, kun hänellä olisi amerikkalaiset henkselit. Ja sitten hän
palkkaisi työmiehiä rakentamaan uutta taloa isälle ja äidille. Siitä
tulisi paljon komeampi kuin Riipin Matin talosta. Jopa heilläkin sitten
vieraita kävisi. Eivät kulkisi ohi niinkuin nyt... postimieskin,
vaikkei ollut kuin tavallisia pumpasia... Paperossia poltti ja meni
ohi, vaikka Juhani joka kerta käski taloon. Halpana ne pitivät hänen
kotiaan.
Pikku Viljami huokasi. Tulisivat ne kerran kaikki ohikulkijat. Eivät
pilkkaisi niinkuin nyt... Vasikan nimelläkin olivat mahtailleet...
Liotke Jorke... vaikkei nimismieskään ollut muuta kuin naurahtanut.
Samassa muisti pikku Viljami karjan. Hän hypähti pystyyn. Oi kauhistus!
Lehmiä ei näkynyt ei kuulunut.
Pikku Viljamin valtasi hätä. Nyt ne olivat menneet Isonjängän taakse.
Hän oli ollut huolimaton. Mitä nyt äiti sanoisi?
Hän lähti juoksemaan niityn yli metsää kohti. Missä päin se Isojänkä
olikaan! Pikku Viljami oli varma, että hän kyllä sen löytää. Vai sinne!
Se oli Liotke Jorke, uppiniskainen veitikka, joka villitsi toisetkin.
Kyllä hän ne takaisin ajaa.
Viljami tuli metsään. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Kuului vain
sääskien surina ja lintujen laulu. Kellon ääntä ei kuulunut mistään.
Hän hätääntyi ja kääntyi toiselle suunnalle. Ehkä Isojänkä olikin
siellä. Ihme, kun hän ei nyt oikein päässyt selville, mitä suuntaa oli
kuljettava. Äiti oli vain sanonut, että 'ojan poikki ne kahlaavat näin
kuivana aikana'. Missä se oja oli?
Pikku Viljami kulki ristiin rastiin, hakien ojaa ja Isoajänkää.
Kumpaakaan ei kuulunut. Hän pysähtyi hengästyksissään ja rupesi
huhuilemaan:
-- Liotke Jor-kee! Tule pois, tule poo-is!
Kaiku vastasi hänelle joka suunnalta:
-- ... poo-is!
-- Tprui Mansikia, tprui Helunaa, tprui, tprui, tpru-iii!
Ei kuulunut muuta kuin kaiun vastaus.
Pikku Viljami rupesi itkemään. Nyt olivat lehmät menneet Isonjängän taa
eikä hän niitä löytänyt. Hän päätti kääntyä kotiin viemään sanaa, että
isä ja äiti lähtisivät hakemaan.
Mutta tietä ei enää löytynytkään. Hän oli kulkenut karjapolkua pitkin
melkein koko ajan. Nyt ei näkynyt polkuakaan. Hän rupesi etsimään.
Samassa hän muisti, että uskovaiselle ei tapahdu mitään pahaa ja hän
päätti ruveta uskomaan. Hyräillen Juhani-veljen virttä hän taapersi
eteenpäin itku kurkussa. Sanat tahtoivat tukehtua nyyhkytyksiin, mutta
siitä huolimatta hän koetti laulaa:
Ja siellä on pitkät ne päivätkin,
se kuin yksi viikko vain...
Aha, jopa löytyi polku! Pikku Viljamin sydän hypähti ilosta. Nyt hän
osaisi niitylle ja sieltä hän kyllä kotiin löytäisi. Hän taivalsi
keventynein mielin ja laulu kaikui reippaampana, vaikka ei surullinen
sävel muuttunutkaan:
Siellähän on lysti Jumalan kanssa
niillä kultaisilla lattioilla...
Pikku Viljami ei huomaa, että aurinko on kiertänyt päivän kierroksen ja
ilta saapunut. Mutta metsässä on valoisaa kuin päivällä, sillä nyt on
se aika vuodesta, jolloin aurinko ei laske. Sen valo leikkii puiden
oksilla ja niiden naavaisilla rungoilla. Orava hypähtelee oksalta
toiselle, seuraten uteliaana pienen kulkijan tietä. Näin kesäiseen
aikaan ei sekään nuku, vaan nauttii olemassaolostaan. Pieni kulkija
kiinnittää sen mieltä ja se seuraa sitä puulta puulle, kunnes viimein
jää korkean kuusen latvaan ja nuuskii hyvillä mielin pihkaisia
käpäliään. Mutta sinne ylhäällekin tuo heikko tuulen henki sen
surullisen sävelen, jota se oli jännittyneenä kuunnellut.
Viljami kulkee ja ihmettelee, ettei niittyä kuulu. Hän on sivuuttanut
jo monta ojaakin, ja joka kerta ajatellut, mahtoiko se olla äidin
tarkoittama oja. Mutta ei... ojan pohjalla lirisee vain kapea
vesisuoni. Sellaista ei äiti ole voinut tarkoittaa.
Yhtäkkiä selviää hänelle, että hän on eksynyt metsään. Hän on vaeltanut
tuntikausia, vaikka hän polkuun luottaen ei olekaan ajan kulua
huomannut.
Hän kyykähtää puun juurelle, ratketen epätoivoiseen itkuun. Hänen
pikku sydämensä on pakahtumaisillaan. Koti tuntuu kaukaiselta,
saavuttamattomissa olevalta, mutta siitä huolimatta näkee pikku Viljami
isän vuolevan suudinkappaletta viikatteen varteen ja hänen peukalonsa
on niin lystikkäästi koukussa. Pikku Viljamia melkein naurattaa, kuva
on niin elävä, mutta rinnassa läikähtelevä avuttomuuden tunne pitää
kyynelten lähteet avoinna.
Sääsket ja paarmat ahdistavat häntä vimmatusti. Hän koettaa häätää
niitä kasvoiltaan, mutta hänessä ei ole entistä voimaa. Hän tuntee
polttavaa nälkää ja se saa hänet hetkeksi silmäämään ympärilleen. Mutta
marjat ovat vasta kukalla. Metsä ei tarjoa mitään syötävää. Lopen
uupuneena painautuu hän puun juurelle ja silmät painuvat umpeen.
Pikku Viljami uneksii olevansa pahassa paikassa. Siellä on sääskiä niin
tavattoman paljon ja ne ovat suuria kuin pääskyset ja ihan valkeita. Ne
purevat häntä aivan kauheasti, mutta hän on niin väsynyt, ettei jaksa
niitä päältään torjua. Syntiäijä, aivan Juhani-veljen näköinen, nauraa
hänelle: 'Missä on nyt sinun pikiöljypullosi?' Hän koettelee kuvettaan
ja huomaa, että pullo on pudonnut. Hän rupeaa ääneensä huutamaan. Mutta
-- juuri silloin saapuu hänen luokseen ystävällisen näköinen mies,
jolla on pää lempeästi kallellaan... ihan kuin Syväjärven kauppias.
Tämä ottaa häntä kädestä ja puhelee: 'Älä sie itke, kyllä Liotke Jorke
löytyy.' Ystävällisen näköinen mies johdattaa hänet suureen valoisaan
huoneeseen. Se on melkein samallainen kuin Riipin Matin pirtti, mutta
suurempi, paljon suurempi. Siellä ovat isä, äiti ja veli Juhani. Liotke
Jorke ynähtää häntä vastaan, mutta hän ei oikein tajua, mistä se ääni
tulee. Hän katselee vain huoneen peräseinää. Siellä riippuu kaksi
suurta paperossilaatikon kantta. Toisessa seisoo 'Oiva' ja toisessa
'Antitrust'. Niiden kultaiset kirjaimet säihkyvät häntä vastaan niin
että silmiä huikaisee...
* * * * *
Viikon päästä löysi Pumpasen postimies läheltä postitietä kuolleen
pojan ruumiin. Paarmat olivat syöneet hänen kasvonsa aivan
muodottomiksi, mutta vaatteista tunsi postimies hänet Poskeisen
Viljamiksi, jonka eksymisestä oli sanoma kuulunut naapurikyläänkin.
Sillä kertaa poikkesi Pumpasen postimies Poskeisen matalaan majaan,
missä nyt vallitsi murhe ja itku.