Luviisa on matkalla kinkereille. Hän on Mariasta kahdennellatoista.
Luviisa on Orpo-Matin ja hänen kolmannen vaimonsa Rauna-Rieston tytär
ja hänen kotinsa on Luiron latvoilla.
Ei ollut Luviisa ennen kinkereillä käynyt. Ei ollut isä laskenut. Kovin
oli pitänyt pienenä. Pyh, vaikka hän jo kuusivuotiaasta oli osannut
käskyt ja vähän uskonkappaleitakin. Mutta nyt, kun jo kristinoppikin
alkoi olla loppupuolellaan ja hän pystyi yksin ajamaankin, oli isä
laskenut. Ja siitä oli Luviisa iloinen.
Pieni oli Luviisan maailma vielä. Ei hän ollut koskaan Lokassa saakka
käynyt. Hänen aikansa oli kulunut kotona. Kerran hän oli ajastanut
Karvosessa mutkin, viemässä Pasulan pojalle nutukkaita, jotka äiti oli
neulonut. Ja silloin hän oli ensi kerran nähnyt oikean lannantalon.
Ei Luviisa oikein ymmärtänyt, miksi korvaslaisia lantalaisiksi
sanottiin. Samannäköisiä ihmisiä he olivat kuin lappalaisetkin, vaikka
eivät käyttäneetkään lapinvaatteita. Pienempänä hän oli luullut,
etteivät lantalaiset olleetkaan ihmisiä. Sillä isä oli aina tehnyt
jyrkän eron lappalaisten ja lantalaisten kesken. Mutta sitten hän oli
kerran nähnyt lantalaisia. Ne olivat olleet tukkilaisia, talojen poikia
ja etelän jätkiä kaukaa kirkonkylästä. Ne olivat tulleet taloon kuin
kotiinsa, astuneet suoraan pöydän päähän ja komentaneet äidin antamaan
maitoa. Ja isoa ääntä ne olivat pitäneet. Isä oli istunut takan luona
vihaisen näköisenä ja katsellut kulmainsa alta. Niin ei isä koskaan
tehnyt, kun tuli lappalaisia vieraaksi. Ei, meni vastaan, tervehteli ja
naureskeli. Ja sitten puhuttiin poroista koko ilta. Mutta nämä --
lantalaiset -- olivat puhuneet vain puista ja puulaakista eivätkä
olleet kiittäneet ruuan jälkeen.
Ei voinut Luviisa oikein käsittää, mikä oli ero lappalaisen ja
lantalaisen välillä. Johtuiko se siitä, että kumpikin puhui eri
asioista ja ettei kiitetty ruuan jälkeen? Ei se siitäkään saattanut
johtua. Magga-Jouni oli lappalainen, mutta ei hänkään kiittänyt ruuan
jälkeen eikä puhunut koskaan muusta kuin Tyskän valtakunnasta, jossa
oli kerran käynyt Nikodemuksen ja Valkko-Ingan kanssa. Ja sitäpaitsi
hän piti vielä huopahattua kesäisin, niinkuin lantalainen konsanaan.
Luviisa mietti ja aprikoi, mutta ei päässyt selvyyteen. Sen hän vain
oli kuullut, etteivät lantalaiset olleet oikeita ihmisiä. Minkävuoksi?
Senkövuoksi, että ajoivat reslalla eivätkä juuri nimeksikään käyttäneet
ahkiota? Tai senkövuoksi, etteivät puhuneet lappia eivätkä käyttäneet
lapin vaatepartta?
Mutta silloin oli pappikin lantalainen. Sillä ei hänkään varmaan lappia
puhunut. Ja isä oli sanonut, ettei lantalalaista tarvitse kunnioittaa.
Eikö pappia pitänyt kunnioittaa kaikkien?
Poro juoksi laajan jängän poikki. Siitä kulki korvaslaisten heinätie.
Tämä oli Luviisalle tuttua taivalta. Korvasesta hän saisi mukaansa
muita, joten eksymisestä ei ollut pelkoa.
Lunta oli vielä vähän, vaikka oli jo joulukuun alkupuoli. Saraheinän
latvat pistivät paikoitellen esiin lumen alta. Ne nyökyttivät
Luviisalle ja niitä näytti palelevan.
Luviisalla oli saraheinää nutukkaissaan. Sitä oli leikattu ojista
läheltä kotia ja sitten pehmitetty, palmikoitu ja pantu kuivamaan.
Luviisakin osasi jo kenkäheiniä pehmittää. Se olikin melkoinen taito.
Mutta kaikkein hauskinta oli vaatimien lypsy kesällä. Senkin oli
Luviisa jo oppinut. Piti vain nykiä oikein kovasti. Silloin herui
maito. Mutta se olikin sitten paksua kuin kerma!
Ei ollut Luviisan isällä enää suurta eloa. Huvennut oli. Mutta ennen,
isän nuoruuden aikoina oli hänen laumansa ollut suurin. Silloin oli
isää kutsuttu Rikkaaksi Matiksi.
Luviisa tuli aina murheelliseksi, kun ajatus johtui isän muinaisiin
rikkauksiin. Vaikka hän ei koskaan ollut niitä nähnytkään. Oli kuullut
vain. Silloin oli isä ollut maailman suurten herrain tuttu. Oli
kulkenut markkinoilta markkinoille uusi, komea peski päällä. Silloin
oli vielä asuttu kodassa ja eletty täydellistä lappalaiselämää.
Mutta nyt olivat porot hävinneet. Varas oli vienyt osansa, hukka
osansa, rutto oli tappanut vasikoita joukoittain. Nyt oli isä vanha ja
köyhä.
Luviisa rupesi hyräilemään joikua. Sen hän oli itse sepittänyt. Siinä
puhuttiin isän muinaisesta rikkaudesta, mutta sävel oli surullinen kuin
hautausvirressä:
Isällä on ollut
suuri lauma
kyllä kerran jo.
Koko maailma oli,
hei laa laa,
kyllä kerran jo.
Olisi se somaa, jos olisi isä vieläkin rikas, niin rikas, ettei koko
maailmassa toista. Kuparikiisat täynnä kaksikruunuisia ja metsässä
aarre joka kiven alla. Silloin ei isän tarvitseisi istua takan ääressä
murheissaan. Ei -- saattaisi matkustella ympäri, käydä vaikka
keisarissa kylässä. Keisarin emäntä niiaileisi ja panisi suuren
kahvipannun tulelle. Ja keisari kyseleisi kuulumisia: 'Mitenkäs
Orpuksessa jaksetaan? Minkäläinen tuli porovuosi? Täällä meidän
puolessa tuli huono.' Silloin sanoisi isä: 'Älä sie, keisari, huolehdi,
minä lähetän sinulle uudet siemenporot. Koetapas niillä!' Keisari
kiitteleisi ja pyytäisi samalla uuden peskin ja koivikkaat: 'Eihän
näillä enää kehtaa kirkollakaan käydä. Kyllä minä maksan.' Isä
huitaiseisi kädellään ja sanoisi: 'Älä sie, keisari, houraa! En minä
ole yksien koivikkaiden vaivainen, huihai!' Niin sanoisi ja antaisi
lähtiessään keisarin lapsille tolpan mieheen ja kehuittaisi: 'Ostakaapa
lakritsaa, lapset! Se on makeaa.'
Olisi se somaa, jos olisi isällä vielä entinen rikkaus. Menisi papinkin
luo ja sanoisi: 'Älä sie kovin tätä meidän Luviisaa ahtaalla pidä! Saat
poron, jos päästät ensi kerralla rippiluvussa.' Eikä pappi uskaltaisi
vastustella. Niin päästäisi kuin ei mitään. Mutta köyhät saisivat lukea
kannesta kanteen ja tuskin pääsisivät sittenkään.
Luviisaa pelotti vähän. Tämä uusi pappi kuului olevan hirveän ankara ja
niin kummallinen, että saattoi kysyä jos mitä. Semmoistakin mitä ei
löytynyt katekismuksessa. Muutamalta Korvasen tyttäreltä hän oli
kysäissyt kesken apostolien selonteon: 'Mitkäs teidän lehmienne nimet
ovat?' Korvasen tytär oli niin hämmästynyt, ettei ollut muistanut
yhtään. Oli vain höpissyt Bartolomeuksesta. Silloinkos oli pappi
nauranut: 'No niillähän on samat nimet kuin apostoleilla! Silloinhan
sinun pitäisi osata ne!'
O kauhistuksen pappi!
Mutta kysyisipä hänellä porojen nimiä, hän kyllä selvittäisi.
"Isokorva", "Läskiturpa", "Ristinas-Mikkelin Antin ojus", "Menentelijä"
ja "Lomajärveläinen". Hän kyllä selvittäisi. Ei joutuisikaan hämilleen
niinkuin Korvasen tytär.
Mutta olipa mukavan keinon pappi neuvonut Korvasen tyttärelle. Oli
käskenyt pistää kaksitoista pärettä lumikinokseen pirtin ja navetan
välille ja lukea ne joka aamu lypsylle mennessä... lukea apostolien
nimillä niin kauan että oppisi. Siitä oli talon renkiä ruvettu
kutsumaan "Apostolipäreitten kiskojaksi". Ja hän kun oli siitä
vihainen, niin tavattoman vihainen.
Poro nousi vastamaata, nykien ahkiota perässään. Se läähättikin vähän,
vaikka ei Luviisa ollutkaan sitä hopittanut. Se oli nimittäin hyvä
itsestäänkin menemään.
Heti mäen takaa rupesivat Korvasen talot näkymään. Luviisa päätti ajaa
Pasulaan, jonne oli kerran nutukkaatkin vienyt.
Pasulan väki näytti olevan valmiina lähtöön. Reki seisoi jo portaiden
edessä. Siinä oli niin tavattoman komea ruijanraanu, että ihan silmiä
huikaisi, punaista ja keltaista... keltaista ja punaista. Pasulan poika
talutti juuri hevosta tallista. Pirtin päässä seisoi toinenkin hevonen
liistereki perässä.
-- Vai niin... vai tuli se Orpo-Matin Luviisakin. Yksinkö olet ajanut?
-- Yksin.
-- No nyt pääsetkin meidän perässämme.
Luviisa sitoi poronsa navetan päähän, heitti ahkion keulasta sille
kappaleen jäkälää ja meni pirttiin.
Siellä istui Kaappelan renki pöydän päässä lakki korvallisella. Se oli
juuri se "Apostolipäreitten kiskoja".
-- No eikö Roope lähde kinkereille? kysyi Pasulan isäntä Kaappelan
rengiltä.
-- Enpä tiedä. Pantiin lainaamaan heinähäkkiä. Kävisin heinässä, sillä
aikaa kuin teidän hevosenne on Lokassa.
-- Ei taida Roope kinkereille uskaltaakaan. Kuuluu olevan äkäinen tämä
uusi pappi.
-- Mikäs se Roopella, joka on kiskonut taas syllän apostolipäreitä.
Kyllä kai hän aina papin kanssa...
Pirttiväki remahti nauruun. Kaappelan Roopekin koetti nauraa, mutta
näki selvästi, ettei leikki häntä miellyttänyt.
-- Kissa minä teidän apostolipäreistänne... mutta saanko heinähäkin?
-- No ota, ota... mutta olisi sinun pitänyt kinkereille lähteä.
Roope painui pihalle. Hetken kuluttua ajoi hän ikkunan alatse metsään
päin.
-- Jaha... me taidamme sitten lähteä, sanoi Pasulan isäntä.
Kinkerimiehet työntyivät pihalle. Heitä tuli reki ihan täyteen. Mutta
mitäpäs siitä... Pasulassa oli hyvä hevonen.
Luviisa ajeli reen perässä. Hän oli ensikertalainen tällä tiellä.
Tuosta meni polku Kaappelaan. Siellä ei näyttänyt kinkereille
aiottavankaan, vaikka oli toinen hevonen kotona.
Pasulan ruuna juoksi ja kulkunen soi. Luviisan poro pysytteli
oivallisesti perässä. Se olikin... Läskiturpa niin hyvä seuraamaan.
Hei, olipa hauskaa ajaa reen perässä kulkusten soidessa! Se olikin niin
kaunisääninen kulkunen. Tuntui kuin olisi sen sisällä helissyt
erisuuruisia hopearahoja. Niin pani monella eri äänellä. Se kuului
lannan elämään sellainen. Lappalainen tyytyi vain pieneen,
vaatimattomaan tiukuun. Mutta sen ääntä olikin helpompi seurata.
Kulkunen meni sekaisin jo heti alussa. Siinä soi liian monia ääntä yhtä
aikaa.
Oli jo pimeä, kun saavuttiin Pokkaan. Alen talon pihalle ajettiin. Se
olikin tämä Lokan Ale kylän rikkain mies. Harjoitti poronhoitoa ja piti
kauppaa. Hän se hankki lamppuöljynkin kirkkopaikoilta tänne Lokan
korpiin. Alea sai kiittää Luviisankin äiti, että oli mitä kiiluun
panna. Oh, se oli Luviisan mielestä ihmeellinen mies tämä Lokan Ale...
ihmeellinen niinkuin lamppuöljynsäkin.
Pappi oli jo tullut. Sen sai Luviisa heti pihalla kuulla. Papin reki
seisoi portaiden edessä ja pikkupoikia kiikkui sen kannaksilla.
Luviisa oli saanut poronsa kiinni navetan taakse. Hän lähestyi ujona
papin rekeä ja tarkasteli sitä joka puolelta.
-- Se on papin reki, sanoi yksi pikkupojista.
Sen Luviisa jo tiesi. Häntä vain ihmetytti, että pappi oli siinä
ajanut.
-- Missä se pappi istuu? kysyi hän arasti, siirtyen reen taakse.
-- Tuossa istuu pappi ja tuossa lukkari, selitti toinen pojista. -- Tuo
iso höyhentyyny on papin seljän takana.
-- Oletko sinä nähnyt papin?
-- Olen. Tässä juuri seisoin, kun pappi nousi reestä. Olin niin
lähellä, että olisin saattanut vaikka turkkiin koskea.
Luviisa katseli puhujaa kuin ylempäänsä. Se oli nähnyt papin.
-- Minkälainen se oli... pappi?
-- Semmoinen iso mies, päässä valkea lakki, jossa oli karvainen
lippa... ja silmälasit... sellaiset mustat... ja pani näin, kun Alen
emäntä näytti päreellä tulta.
Poika vei käden ohimolleen ja teki kömpelösti kunniaa.
Se oli Luviisasta niin tavattoman jännittävää. Tuossa oli pappi istunut
ja tuosta noussut... ja vienyt käden ohimolleen. Lantalainen se oli...
pappi.
Luviisa tunsi mielensä hiukan apeaksi. Pappi tuntui niin pelottavan
vieraalta, mutta samalla teki hänen kovin mieli nähdä häntä.
-- Tuolla se nyt on... Alen kamarissa.
Luviisa katsahti osoitettuun suuntaan ja huomasi valon ikkunassa. Siinä
riippui keltainen vaate, jonka takana paloi kynttilä. Se heitti kalpean
kajastuksen ikkunan alle kasaantuneelle lumelle, aivan kuin olisi kuu
paistanut.
Mieli täynnä outoja tunteita nousi Luviisa eteiseen. Se oli sellainen
suuri, isoikkunainen, laudoista tehty huone, josta mentiin pimeään
sisäeteiseen. Luviisa haparoi ovea ja pääsi pirttiin.
Siellä oli paljon väkeä, kaikki enimmäkseen outoja. Luviisan valtasi
ahdistava ikävä ja koti muistui elävästi mieleen.
Mutta olipa siellä sentään Magga-Jouni, hän, joka oli Tyskässä käynyt.
Jouni oli juuri lähdössä papin puheille. Luviisa sai äkkiä oudon
rohkeuden.
-- Saanko minäkin tulla sinun kanssasi, Jouni? pyysi hän.
-- Tule, tule vaan... mennään pappia tervehtämään.
Luviisa työntyi Jounin jäljessä ulos. Sydän takoi ihan haljetakseen.
Häntä jo kadutti, että oli ollenkaan pyytänyt mukaan päästä. Mutta
katumus oli myöhäistä, sillä Magga-Jouni tempaisi jo kamarin oven auki.
Kirkas valo tulvahti sieltä Luviisaa vastaan.
Iso, silmälasipäinen mies istui huoneen perällä pöydän päässä. Luviisan
sydänala kepeni hiukan: miehellä oli koivikkaat ja nutukkaat jalassa.
Toinen, vanhemmanpuoleinen, istui sohvassa ovensuuseinämällä. Se oli
lukkari.
Magga-Jouni tervehti ensin lukkaria ja sitten pappia. Luviisa mietti
jäädä ovensuuhun seisomaan, mutta rohkaisikin mielensä ja astui Jounin
perässä.
-- Iltaa, iltaa, kukas se tämä on?
-- Se on Orpo Matin Luviisa Luiron latvoilta.
-- Vai Matti Orbuksen. No, burist, burist![9]
Luviisa ihan hämmästyi. Hänen tuli niin ihmeellisen hyvä olo. Pappi
puhui lappia!
-- Joko sinä olet vanha? kysyi pappi edelleenkin lapiksi.
Luviisa katseli pappia ihmeissään ja unohti vastauksen. Pappi ei
ollutkaan lantalainen. Pappi oli oikeita ihmisiä niinkuin
lappalaisetkin. Hänet valtasi sellainen outo rohkeus, jommoista hän ei
ollut koskaan ennen tuntenut. Tuntui aivan kuin Jumala olisi nauranut.
-- Sinäkö puhut lappia?
-- Puhunhan minä vähän.
-- Sinähän puhut lappia paljon. Osaatko sinä laulaa lapiksi?
-- Osaanhan minä.
-- No laulapas, että minä kuulen.
Pappi silmäsi veitikkamaisesti Magga-Jounia, joka oli istahtanut
soututuoliin. Sitten hän katsoi Luviisaan ja rupesi hymyillen
laulamaan:
Me taivaast' tänne tulimme
ja uutisia tarjoomme.
Me hyvän sadun kerromme,
nyt kuulkaa todistustamme.[10]
Luviisa katseli pappia silmissään outo välke. Hän oli aina kuullut
lappia hyljeksittävän. Kiertokoulussakin oli vain laulettu
suomenkielisiä virsiä ja Luviisaan oli vähitellen juurtunut se käsitys,
ettei Jumalalle saanut muulla kielellä veisata. Äitikään, vaikka oli
kodassa syntynyt, ei osannut yhtään lapinkielistä virttä. Suomeksi
olivat hänenkin lapsuutensa aikana koulumiehet opettaneet. Luviisa oli
tähän päivään saakka luullut, ettei lapiksi laulettu muuta kuin joikuja
ja niitäkin pääasiallisesti vain silloin, kun oltiin viinoissa. Ja nyt
hän kuuli virren, Jumalan virren, lapiksi!
Pikku Luviisa kuunteli ihmetyksiin vaipuneena. Hän unohti seisovansa
Lokan Alen kamarissa kuuluisaa lipaspiironkia vastapäätä, piironkia,
jonka oli tehnyt Sänky-Kustu, se maanmainio ruotsalainen puuseppä. Hän
unohti Magga-Jounin ja hänen Tyskän-matkansa, unohti lukkarin ja kaiken
muun. Hän näki vain papin, joka lauloi enkeleistä ja joulupaimenista,
ja hänestä tuntui, että tuo pöydän päässä istuva, punakkakasvoinen mies
oli Jumala, taivaasta tullut, niinkuin hän oli sanonutkin.
Hänen rinnastaan pusertui onnen huokaus, kun pappi lopetti. Se oli
ollut niin tavattoman kaunista, että sitä olisi saattanut kuulla vaikka
koko illan.
-- Nyt pitää sinun laulaa minulle, sanoi pappi.
Luviisa säpsähti. Oliko se pappi, vai oliko se Jumalaa joka puhui?
Hänenkö käskettiin laulaa? Eihän hän osannut muita kuin joikuja.
-- En minä osaa... vastasi hän hiljaa.
-- Kyllä kai sinä joikuja osaat?
Mitä, joikuja? Oliko se pappi vai oliko se Jumala, joka käski hänen
joikuja laulaa?
Luviisa katsoi pappia ja huomasi tämän silmäkulmassa veitikan. Hän
katsahti Magga-Jounia ja lukkaria ja näki näiden hymyilevän.
Ei... se ei ollut Jumala... se oli pappi, joka käski hänen joikuja
laulaa.
Hänet valtasi yhtäkkiä omituinen tunne, johon sekaantui äärimmäistä
arkuutta ja voimatonta vihaa. Hän olisi halunnut paeta, lymytä piiloon,
niinkuin jäniksen poikanen, ja samalla purra hukanpennun lailla. Häntä
itketti ja raivostutti yhtä aikaa ja hänessä heräsi samanlainen tunne
kuin koirassa, joka äkkiarvaamatta on joutunut susilauman keskelle. Nyt
ei pappi enää näyttänyt kauniilta. Hänen punakat kasvonsa tekivät
julman ja häijyn vaikutuksen, vaikka suu hymyilikin.
Pappi katseli huvitettuna edessään seisovaa, pientä lapintyttöä. Tämän
silmistä välkehti villi valo. Se oli erämaa, kesyttämätön kiveliö, joka
nyt katseli niistä. Näytti siltä, kuin olisi pikkuinen, koreatakkinen
olento tahtonut hyökätä hänen kimppuunsa. Vuoroin kävi tämä kalpeaksi,
vuoroin hehkuvan punaiseksi. Nyt saivat silmät hätääntyneen ilmeen,
papin mieleen johtui poronvasikka, joka on tuotu pirttiin ja sen
lämmöstä huumaantuneena rupeaa roukumaan ja hypähtelemään.
-- No laulapas nyt, Luviisa, sinä vuorostasi...
Ei pappi itsekään tiennyt, minkävuoksi hän sen sanoi. Siksikö, että hän
todella olisi halunnut tytön laulavan, vai siksikö, että häntä
kummastutti tämän omituinen kasvojen ilme ja että hän toivoi näkevänsä,
mitä tästä kohtauksesta loppujen lopuksi kehittyisi.
Pikku Luviisa oli aivan huumaantunut. Hänellä oli tavattoman kuuma. Hän
perääntyi pari askelta ja sanoi sitten äkkiä, miltei raivokkaasti:
-- Antaisit vähän rippi viinaa, niin kyllä minä joikkaisin!
Kuka se oli, joka nyt loi häneen omituisen katseen? Siitä kuvastui
hämmästys ja nuhde samalla kertaa. Oliko se pappi vai oliko se Jumala?
Nyt se oli Jumala. Hän istui tuossa Lokan Alen kamarin pöydän päässä
koivikkaat ja nutukkaat jalassa. Nyt se oli Jumala, sillä huoneessa
vallitsi haudan hiljaisuus.
-- Mitä se Luviisa sanoo?
Pikku Luviisa ei sanonut enää mitään. Hän itkeä nyyhkytti. Hän tunsi
vain, että pappi oli lantalainen, auttamaton lantalainen, joka pyysi
joikkaamaan niinkuin muutkin lantalaiset. Hän tunsi kaiken sen kauniin,
mikä äskettäin oli hänen mielensä täyttänyt, yhdellä iskulla särkyneen
pirstaleiksi.
Pappi koetti häntä lohduttaa, mutta se ei auttanut enää. Luviisan pikku
sydämessä oli jotakin särkynyt. Hän kääntyi ja lähti huoneesta.
Hän kulki eteisen läpi ja tuli pihalle. Siellä ei nyt näkynyt ketään.
Luviisa juoksi navetan taakse missä hänen poronsa oli. Siellä tuntui
turvallisemmalta. Hän painausi navetan seinää vasten ja itki hiljaa.
Hänen sydäntään kaihersi epätoivo. Hän oli ollut taivaassa ja tullut
heitetyksi sieltä alas. Hän oli nähnyt Jumalan, mutta vain lyhyen --
lyhyen hetkisen. Jumala oli muuttunut papiksi, joka vilkutti lukkarille
silmää. Hän ei ymmärtänyt enää mitään.
Kuinka hän olikaan iloinnut tehtyään sen havainnin, ettei pappi
ollutkaan lantalainen. Oi, hän oli tullut niin iloiseksi, niin
tavattoman iloiseksi. Hänestähän oli tuntunutkin vaikealta käsittää,
ettei pappia tarvitseisi kunnioittaa. Sillä eikö tämä ollut sanonut:
'burist, burist!' Ja hän oli laulanut taivaasta ja enkeleistä. Luviisa
ei saattanut sitä muistella, tuntematta vihlovaa kaipausta sydämessään.
Mutta sitten oli pappi pyytänyt joikkaamaan. Sitä hän ei olisi koskaan
papista uskonut. Ei sillä, että se olisi itsessään ollut mitään pahaa,
mutta se kun oli lantalaisien tapa sellainen; antoivat lappalaisille
viinaa ja sitten joikkauttivat kaiket illat. Eikä joiku sopinut toisten
kuultavaksi, ei ainakaan ilman viinaa. Viinamies kyllä saattoi laulaa
toistenkin kuullen. Tuolla pyynnöllään oli pappi paljastanut itsensä:
hän kuului lantalaisiin, auttamattomasti. Olisi antanut rippiviinaa,
niin kyllä hän olisi joikanut! Olisi joikannut koko illan ja vaikka
vielä yönkin päälle! Mutta sitten hän vasta olisi halveksinutkin pappia
eri lailla... ainakin yhtä paljon kuin etelän jätkää. Nytkin hän jo
halveksi häntä, halveksi ja vihasikin. Se kun oli vain sellainen...
herra... mikä lie... silmälasit päässä... ja nutukkaat... muka!... ja
koivikkaat... tietysti, että olisi muka lappalainen! Pyh, kaikkea!
Eihän se osannut kunnolla lappiakaan, vaikka Luviisasta oli alussa
siltä tuntunut. Mikä lie ollut... lannan Herra, joka halusi
lapintytärten kanssa joikuja laulaa!
Luviisan pikku sydämessä askarteli kostonhimo. Hän tekisi papista
joiun... sellaisen, että sitä kelpaisi kuulla. Ja sittenkös hän
laulaisi sitä, niin että jängät raikuisivat! Saisi pappikin kuulla...
minkälainen on... mokomakin silmälasipää!
Luviisa heitti porollensa viimeiset jäkälät ahkion keulasta. Yöksi piti
eläin saada metsään. Hän kyllä veisi sen itse. Ei hän muiden apuun
turvautuisi.
Katsellessaan poron kaaputtelemista hän tunsi vähitellen tyyntyvänsä ja
hänen mielessään rupesi soimaan omituinen, halveksiva sävel, joka
hiljakseen sukeutui sanoiksi:
Lannan paksu pappi,
silmälasit päässä,
lapintyttäritten
joikukaverus on!
Siinä se nyt oli... papin joiku! Sitä kelpasi laulaa!
Kun Orpo-Matin Luviisa jonkun hetken päästä palasi pirttiin, oli hän
suuresti muuttunut. Hän oli käynyt viittä vuotta vanhemmaksi ja hän
halveksi hengessään koko kinkerirahvasta, pappia yli kaikkien muiden.
Hän oli kuitenkin oppinut yhden uuden taidon:
Hän osasi salata sen.