Ei voinut kieltää, ettei Jänkä-Joosu ollut herrojen tuttu. Se täytyi
Sieri-Matinkin myöntää, vaikka hän ei suinkaan kuulunut Jänkä-Joosun
ystäviin. Mutta ihmekös tuo, kun oli kruununtie satuttu vetämään niin
läheltä taloa, että ohikulkijat saattoivat melkein ikkunasta nähdä,
mitä kulloinkin padassa kiehui. Näin arveli Sieri-Matti, mutta
Jänkä-Joosu itse oli toista mieltä: se kun näet ei käynyt
keskustelutaito kaikilta samalla tapaa. Siinä oli eroa: Sieri-Matti
työnsi alahuulensa eteenpäin kuin merkiksi, että hän oli valmistautunut
miettimään vieraalle sanottavaa. Mutta sekös se vieras jouti
odottamaan, milloin Sieri-Matti kerkisi. Ei, vieraalle piti olla
sanottavat valmiina jo silloin, kun tämä päästeli poroaan pihalla. Ja
sitä oli Jänkä-Joosulla, oli varallakin. Kummako siis, jos herrat
poikkesivat Joosun tupaan ja ajoivat Sieri-Matin ohi. Huihai, ei se
yhtään kumma.
Ei ollut paikkakunnalla asunut yhtään virkamiestä, jonka kanssa
Jänkä-Joosu ei olisi ystävyydessä elänyt. Oh hyvänen, kaikkien pappien
ja nimismiesten kanssa järkiään, poliiseista puhumattakaan. Opettajia
ei Joosun miehuuden aikana ollut vaihtunut kuin yksi, mutta hyvinä
olivat pysyneet välit senkin virkakunnan kanssa. Jokainen käski käymään
ja tietysti Jänkä-Joosu kävi.
Useampi virkamies sai kiittää Joosua viihtymisestään Tenomuotkan
kaukaisessa tunturipitäjässä. Hän osasi neuvoa jokaista juuri niin kuin
kulloinkin tarvitsi, osasi valmistaa tietä ihmisten luo. Eivät olleet
tenomuotkalaiset näet tottuneet suuhun lentämään. Ei, sen joka halusi
heidän kanssaan väleihin päästä, piti itse ottaa ratkaiseva askel. Uusi
nimismies -- naimaton -- tuli pitäjään. Hän valitteli yksinäisyyttä,
valitteli yhdelle, valitteli toiselle, mutta ei saanut ymmärtämystä
osakseen. Seutulaiset sanoivat: 'Vai ikävää se lensmanni pitää', tai
sitten vain hymähtivät koko jutulle. Mutta sattuipas tämä kerran
valittelemaan Jänkä-Joosullekin. Sitä olikin Joosu odottanut. 'Mitä
niitä houkkia', oli hän huudahtanut, 'vai että ikävä!' 'Pitää lähteä
kylää kiertämään, käydä taloissa juttelemassa ihmisten kanssa.' Kyllä
sai lensmanni vaikka tuomiopäivään asti ikävän kanssa kamppailla, jos
puustellissaan jörötti. Ei, piti lähteä kanssapuheita pitelemään, niin
jo aika kului! Mikä ettei! Ja Joosu oli pyörittänyt etusormeaan --
niinkuin hänen tapansa oli -- kuin näyttääkseen, kuinka helposti kaikki
kävi.
Nimismies oli seurannut neuvoa ja mitenkäs oli käynyt. Joo, muutaman
viikon kuluttua oli jo tunnustanut Joosulle, että päivät menivät kuin
siivellä pyyhkäisten. Kyllähän Joosu sen oli tiennyt, mikä ettei...
Vielä vuosien päästä oli nimismies kerran Kriston talossa, kun puhe oli
kiertynyt hänen alkuaikoihinsa, Jänkä-Joosua osoittaen sanonut: 'Tuossa
se on minun oppi-isäni.'
Kyllä olikin Joosu vuosien varrella saanut oppi-isänä olla yhdelle jos
toisellekin, -- tätä nykyistä edellisen papin rouvallekin kerran. Joosu
oli astunut pappilan kyökkiin muutamana sunnuntaina iltapuolella
päivää. No mitäs ollakaan. Täälläkös papinrouva itki, itki niin, että
kirkkaat kyyneleet tipahtelivat hänen edessään olevalle lihalautaselle.
'No mikäs täällä?' Mikäkö? Kylän vaimot olivat puhuneet papinrouvasta
pahaa ja siitä loukkaantuneena tämä nyt itki. Joosu oli hetipaikalla
ottanut eri asennon, asettunut seisomaan jalat haaralleen -- niinkuin
hänen tapansa oli juhlallisissa tilanteissa -- ja ruvennut pyörittämään
lakkia etusormen ympäri. 'Katsokaapas, rouva, tätä. Minkäs luulette
tämän olevan?' oli hän kysynyt lakkiin silmäten. 'Tämä on juorumylly.
Kuta enemmän vettä, sitä nopeammin se pyörii.' Ja Joosu oli pyörittänyt
lakkia niin, että se lopulta oli kirvonnut kädestä ja lentänyt
vesisaaviin. Mutta tämän pienen esipuheen jälkeen hän oli ryhtynyt
selittämään juorun salaperäistä luonnetta. Se oli kuin kulunut peski: --
kuta enemmin sitä pelmuutti, sitä sakeammin se karvaa päästi, toisin
sanoen, kuta vakavammin juoruihin suhtauduttiin, sitä enemmän tekemistä
niistä sai. Ei, piti jättää juoru rauhaan. Silloin se lakkasi
kiertämästä, kuten myllynratas, jolta on vesi loppunut. Muta annapas
kylän vaimojen korvien kuulla pappilan rouvan jo itkeneen, silloinkos
ne vasta oikein vauhtiin pääsisivät. Tämä puhe oli vaikuttanut
suurenmoisesti: -- pappilan rouva oli herennyt nauramaan, nauranut ihan
katketakseen. Ja sitten: -- kahvipannu oli pantu tulelle ja juuri
varsin.
Oli siihen sattunut itse pappikin ja nähnyt rouvansa iloisen muodon.
'No, mikäs tämän muutoksen on aikaansaanut? Äsken sadetta ja nyt
auringonpaistetta.' Joosu oli selittänyt, minkälaisen opetuspuheen hän
oli rouvalle pitänyt, selittänyt kuin anteeksipyydellen: -- Kesti se
ruveta hullujen vasikoiden kanssa kilpaa juoksemaan, hiihai! Kesti se
ruveta kylän ämmien puheista selvää ottamaan. Mutta niitä houkkia! Kyllä
niillä liipatusta riitti, riitti varallakin, joilla ei muutamilla
koranuksilla ollut muu työnäkään kuin reistoa ja ränsätä virkakunnan
kanssa, niitä houkkia! Kyllä hän, Joosu Jänkäjärvi, sen tiesi. Hänen
päänsä oli jo siksi monessa liemessä keitetty pitkän elämän varrella.
Pastori oli kutsunut Joosun saliin, tarjonnut tuolin, nostanut
sikaarilaatikon nenän eteen pöydän kulmalle ja lausunut: 'Niin se on
kuin Joosu sanoo, kyllä kai se kesti...'
Oli juotu sitten rouvan keittämät kahvit ja tyytyväisenä oli Joosu
lähtenyt ajelemaan kotiinsa Jänkäjärvelle.
Sen käynnin jälkeen oli papista ja Joosusta tullut henkiystävät. Ei
ajanut pappi sitä kertaa Jänkäjärven ohi, ettei olisi talossa käynyt.
Ei, tuli aina, tuli kuin kotiinsa, ryyppäsi kahvit, kertoi kuulumiset
ja -- jos oli pitäjältä paluussa -- pyysi tavallisesti Joosun kyytiin.
Jänkäjärveltä palautti kievarikyydin tai -- milloin oli matkassa omalla
porollaan -- pani tämän tyhjänä jäljessä juoksemaan. Ja kesälläkin,
vaikka sattui pyöräpelillä kulkemaan, ei viitsinyt enää ajaa tuota
puolentoista penikulman taivalta kirkolle, vaan otti Joosulta
kärrykyydin. Ja Joosu ajeli, ajeli ja jutteli, papin istuessa mukavasti
kahdesta päällekkäisestä heinäsäkistä laitetulla takaistuimella. Ja
pehmeästi oli kuljettu, vaikkei vietereitä ollut lainkaan, eikä ollut,
papin sanojen mukaan, toisen luokan junanvaunussakaan sen mukavampi
istua kuin Joosu Jänkäjärven rattailla.
Kyllä oli siis Joosu herrojen tuttu, oli varallakin, ja sekös kävi
naapurille kateeksi. Ihan se murjotteli päiväkaudet, kun vain oli
sattunut Joosun luona virkakuntaa käymään. Joosulla olikin tapana heti
vieraan lähdettyä mennä Sieri-Matin luo, kävellä edestakaisin tuvassa
ja kattoon tirkistellen puhella: 'Se on kumma, kun ihmiset käyvät
kohti, virkakunta ja alinkokansa.' Ja senjälkeen hän, painaen toisen
silmänsä kiinni, jatkoi: 'Minä luulen, että vaikka jo sattuisi keisari
kulkusalle, niin meidän taloa kohti kävisi hänkin.' Johon Sieri-Matin
vaimo ei sanonut muuta kuin 'pyh!' Matin itsensä istuessa lakan
ääressä, piipunnysä hampaissa ja huulet torvella, kuten hänen tapansa
oli mietehetkinään. Mutta Jänkä-Joosu ei jäänyt Matin mietteitä
kuulemaan, vaan työntyi ulos sen tiensä, käyskellen verkalleen
kotiinsa.
Mutta vasta Joosun maine kohosi, kun sattui maaherra kerran
Tenomuotkaan tulemaan.
Pappi ei sattunut sillä kertaa kotiin, missä lie ollut... "alhaalla"
omilla matkoillaan. Silloinkos valtasi Jänkä-Joosun rohkeuden henki:
hän päätti itse ottaa maaherran vastaan.
Jo päiviä ennen maaherran tuloa käveli Joosu joka aamu muutamia
kilometrejä Lainioon päin, mistä maaherraa odotettiin saapuvaksi.
Pyhätakki päällä hän asteli totisena kuin kirkkoon menossa,
mietiskellen, miten suuresta herrasta selviytyisi. Pian hän pääsikin
selvyyteen. Hänellä oli ohjelma valmiina ja hän oli päättänyt panna sen
täytäntöön.
Muutamana päivänä maaherra sitten saapui. Joosu oli parahiksi kerinnyt
vahtipaikkaansa, kun tienkäänteestä porhalsivat esiin maaherran
hevoset. Joosu tempasi lakin päästään, ruveten heiluttamaan sitä
vastapäivää kuin korkeiden vieraiden rohkaisuksi, aivan kuin olisi
tahtonut sanoa, että tulkaa vain, älkää yhtään peljätkö. Sitten hän
lähti astumaan maaherran hevosen edellä, avopäin, arvokkaana kuin
juhlamenojen ohjaaja valtiopäivien avajaisissa. Hän oli päättänyt
opastaa vieraat taloon.
Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun maaherra huusi hänet
rattaille. Mitäs suotta kävellä, kun sattui kärryissä tilaa. Niinpä
vain. Olihan hän ennenkin ajanut suurten herrain kanssa, pappien ja
lensmannien, olipa kyydinnytkin. Liekö maaherra sattunut kuulemaan?
Ei ollut maaherra kuullut, mutta hyvin oli pitänyt Joosun seurasta.
Oliko nimismies pannut hänet vahtiin? Vielä mitä! Sekös sille sen
vertaa päähän mahtui. Omasta aloitteestaan hän oli tullut. Oli jo kohta
viikon ajan joka päivä kävellyt tämän välin, katsastaakseen, eikö
vieraita kuuluisi. Olipa yksi ja toinen jo kysellyt, että mitä varten
hän pyhätakissa marssi keskellä kiireintä heinäntekoa. Hän oli vain
vilkuttanut silmää ja vastannut, että sittenpähän nähtäisiin. Olisikin
saatava se Suonttajänkä kuivatuksi. Siihen sitä heinää tulisi, sen
saisi maaherra uskoa.
Uskoihan maaherra sen, uskoi ja tiedusteli, kenelle jänkä kuului.
Hänelle, Joosu Jänkäjärvelle, juuri. Maanmittari oli sen lohkaissut,
mutta varoja puuttui. Ei tainnut niissä kruunun kassoissa sellaisia
rahoja löytyä, että sopisi jänkään upottaa?
Maaherra oli nauranut ja luvannut miettiä asiaa. Ehkäpä löytyisikin.
Saatiinpa katsoa, kun kaupunkiin tultiin. Maaherra oli kysellyt
yhtä ja toista Lapin oloista ja elämästä, ja Joosu oli selittänyt.
Olisi lakkautettava kaikki kieltolait, niinkuin metsästys- ja
kalastuskiellot. Mistä otti köyhä tunturi talollinen kevätkalan, kun ei
saanut nuotata ennen heinäkuun alkua? Ei pahasilla verkkorääsyillä
mitään saanut... oikeaa kalaa ainakaan. Saatiinhan ahventa ja haukea,
mutta tokkopa oli Jumala niitä ihmisruuaksi aikonut... ruotokoiria ja
vedenpetoja. Vai mitä maaherra arveli? Siika se oli ihmisruokaa, mutta
sitäpä ei keväisin saanut muulla kuin nuotalla.
Maaherra oli tiedustellut nimismiehen suhtautumista luvattomaan
kalastukseen. Mitä niitä houkkia. Ei järkimies ruvennut alinkokansan
kanssa joutavista käräjöimään. Sen verran vain piti puustaimesta
kiinni, ettei itse juuri ostanut luvattomasti pyydettyä, mutta piika,
se ontuva Matleena, Pesti-Pietarin sisar, osti kyllä, osti ja iski
silmää, papinrouvasta puhumattakaan.
Olivat ne olleet hupaisia herroja, maaherra ja hänen matkakumppaninsa.
Nauraneet olivat ja ruotsia puhuneet väliin, mutta hänkö, Joosu, se
siitä oli välittänyt, huihai! Oli nauranut mukana silmää iskien ja
pistänyt ruijaksi silloin tällöin. Sen verran hän sitäkin saattoi,
ettei juuri myymään päästy.
Niin oli tultu Jänkäjärveen ja ajettu Joosun taloon. Maaherra oli
istunut seinäkellon alla ja ryypännyt kahvit samoista kupeista kuin
nimismies ja pappikin käynneillään. Ne olivatkin sellaiset vähän
harvinaisemmat kupit, Tulikivenkarvaiset ja punareunaiset --
"revontulikupit", niinkuin lappalaiset niitä nimittivät. Se vain oli
paha, että kupista oli korva poissa. Eemeli-poika oli pienenä
pudottanut kupin lattialle ja niin oli korva katkennut. Mutta
virkakunta niistä oli kahvinsa juonut siitä huolimatta jo kohta
kymmenen vuoden ajan.
Hyvin oli maaherra Joosun tuvasta pitänyt. Siistiksi oli kehunut.
Sänkyjen paljoutta vain oli ihmetellyt niitä kun oli kaikkiaan viisi.
Taisi olla isokin perhe? Eikö mitä... Yksi poika vain, Eemeli... se
sama, joka oli revontulikupin särkenyt. No, kuka noissa muissa nukkui?
Toisessa kissa ja toisessa koira, kolmas seisoi joutilaana vielä. Mutta
siihen nyt saatettiin sijoittaa vaikka lammas karitsoineen. Ei
tarvinnut kuin naulata pari lautaa pitkin päin, niin syntyi karsina...
jos niiksi tuli. -- Ne olivat muistisänkyjä entisiltä papeilta.
Joosu oli kertonut sänkyjen historian. Olipa siinä ollut kuulemista.
Tuo suuri, päästävedettävä, oli aikoinaan kuulunut Prostenus-papille.
Mahtoiko maaherra tuntea?... Se oli ollut sellainen leikkisä mies ja
hyvissä väleissä oli eletty. Jo kuukausia ennen papin lähtöä oli hän
sopinut sänkykaupoista. Mutta miten ollakaan, Muotka-Maija, joka aina
kerkesi joka paikkaan, oli iskenyt silmänsä sänkyyn. Se piti hänen muka
saada Mooses pojalle, joka vasta oli naimisiin mennyt. Mutta sattuipa
hänkin, Joosu, pappilaan juuri samaan aikaan kuin Maija oli sänkyä
ostelemassa. Silmälasit nenällä, tärkeän näköisenä oli.
Maija sänkyä tutkinut, tinkien tapansa mukaan. Prostenus-pappi oli
iskenyt silmää, antaen Maijan tinkiä. 'No, kaksitoista markkaa minä
siitä maksan, se on viimeinen tarjous.' 'Niin, kyllähän se muuten...
mutta minulla ei ole tähän enää valtaa.' 'Se on tuossa se sängyn
omistaja.' Pappi oli viitannut Joosua, joka ruokasalin ovelta oli
seurannut kaupantekoa. Silloin oli Maija lähtenyt, hehhehhee! -- Niin,
siinä sängyssä oli nukkunut piispakin kahdesti ja nyt siinä nukkui
Maksi, kissa.
Kyllä oli maaherra nauranut ja hauska oli toisillakin herroilla ollut.
Vai sellainen sänky se oli... piispansänky... Joo... ja siinä oli
sitten tarkka kello seinällä. Ennen aurinko erehtyi kuin se... Mitenkäs
sopi... kävikö yhdessä maaherran kello? Eipä oikein... viisi minuuttia
erotti. No sitten kävi jäljessä, ihan varmaan!... Maaherra siirsi
kellonsa seinäkellon mukaan ja toiset herrat tekivät samoin.
Joosu olisi halusta saatellut vieraitaan kirkolle, mutta hevonen oli
herennyt varsankantopäälle, jotenka sillä ei hennonut ajaa.
Eikä ollut maaherrakaan pyytänyt rattailleen enää. Mikä lie tullut?
Liekö pahastunut siitä, kun hän oli sen kelloa moittinut. Ei
Joosu sitä oikein ymmärtänyt. Mutta siitä hän oli enemmän
huolissaan, miten kirkolla selviytyisivät esittelyistä ja muista
vastaanottojuhlallisuuksista. Oli se nimismieskin niin ujontapainen
eikä sattunut pappikaan kotiin.
Joosun huoli ei osoittautunutkaan aiheettomaksi. Eivät olleet
kirkonkylän herrat osanneet käyttäytyä niin vähän vähää. Tyhmistelleet
olivat kaikki, koko joukko. Ei oltu älytty edes kirkonkelloja soittaa,
puhumattakaan muusta. Joosu kulki äreänä, puskien vihansa tammalle,
joka sekin oli kuin salaisesta sopimuksesta herennyt varsankantopäälle
ja siten liittoutunut maaherran vastaanottojuhlallisuuksia sotkemaan.
Ei, eri tavalla hän olisi asiat järjestänyt, jos olisi kirkolle
päässyt. Kas näin:
Suntio kellotapuliin pitämään vahtia, milloin näkyisi maaherran matkue
tulevaksi. Sitten -- vierasten ehdittyä näköpiirin kellot soimaan kuin
tulipalossa... niin juuri... kuin tulipalossa ihan. Sellainen moika,
että taivas olisi vavahdellut. Sitten -- kun maaherra olisi kirkon
eteen ehtinyt, olisi kellonsoitto tauonnut yhtäkkiä ja alinkokansa
nimismies etunenässä olisi lähtenyt kiertämään maaherran matkuetta.
Kolmasti olisivat kulkeneet matkueen ympäri lakki kourassa ja sitten
nousseet kirkkoon maaherran edellä, nimismiehen johtaessa
viimeksimainittua kirkon perälle alttarin eteen. Sillä aikaa olisi
lukkari laskettanut uruista sen tulisen nuottia, marssia ja masurkkaa
ja jos jonkinlaista maailman peliä ja polskaa, mutta lopuksi olisi
puhalluttanut virren: 'Maa suur' ja avara, sen kaikki tavara',
seurakunnan seisoaltaan veisatessa. (Jos äänen pauhusta kirkonkatosta
olisi ruvennut heltiämään maalin karsta -- se kun oli niin löyhässä sen
Niemelän maalauksen jäljiltä -- ja putoilemaan höytyinä alas, olisi
nimismies voinut pitää vaikka sateenvarjoa maaherran yllä, ettei tämä
olisi vaatteitaan liannut.) Sitten olisi annettu vähän välipäätä, jolla
aikaa maaherra olisi saanut keskustella nimismiehen kanssa ja kysellä
seurakunnan oloja ja kuulumisia. Mutta sitten taas -- urut pauhaamaan
ja kellot soimaan, kun maaherra seurueineen olisi ovea kohti kääntynyt.
Ja lopuksi olisi lukkarin pitänyt kajahduttaa kirkon täydeltä:
'Melperi lähti soo-taan',
vaikka olisi sitten tullut alas se viimeinenkin Niemelän maali, sillä
tuli se kuitenkin tavallisissakin oloissa, vaikka ottikin hiukan
enemmän aikaa.
Niin sillä lavalla sen olisi pitänyt käydä. Ja niin se olisi käynytkin,
jos vain sattui pappi kotiin. Sillä eivät ne kaupungin herrat olleet
ykstotisuuteen tottuneet. Niille piti olla lystiä ja hupaa ja jos
jonkinmoista vinkuraa ja vengerkkaa välissä. Sellaisesta ne pitivät,
sillä ne olivat sellaiseen tottuneet... vakavaa meininkiä sitten aina
loppuun kuin suolaksi... Mutta -- mitä niitä houkkia -- eivät olleet
kirkonkylän herrat juhlakomentoa tajunneet. Metsään olivat juosseet,
nimismies etunenässä, sillä katsokaahan: -- olivat esittelypaikaksi
valinneet nimismiehen puustellin, kaukana kylän laidassa sijaitsevan
talon. Ei voinut Jänkä-Joosu kylliksi harmitella, että vastaanotto,
jonka hän oli niin juhlallisesti alkuunpannut, oli saanut niin surkean
lopun.
Maaherran käynnistä riitti siis Joosulla puhetta pitkiksi viikoiksi.
Jokainen kulkija, joka hänen pirttiinsä poikkesi, sai kuulla
"juhlakomennosta" ja "siremoniiasta". Sellaista sille olisi pitänyt
laittaa... maaherralle... ja hänen seurueelleen. Ainoa mies koko
pitäjässä, mies, joka ei ollut päivääkään koulua käynyt, oli yksin
ymmärtänyt juhlakomennon paremmin kuin lukkari, nimismies ja
kansakoulunopettaja, -- hän, Jänkä-Joosu, yksinkertainen tunturiäijä.
Niin -- siinä Jänkä-Joosu tavallisesti lopetti, sillä hän muisti
hevosensa. Eikös ollut tamma antanut hänelle pitkän nenän: -- se ei
ollut varsonutkaan, ei, vaikka hän oli seisottanut sitä tallissa
Mikkeliin saakka. Sieri-Matti oli ilkkunut kylällä, että kaiken
juhlakomennon lopuksi olivat heinämadot syöneet Joosun varsan,
ennenkuin se oli ehtinyt syntyäkään. Mutta se oli niitä maailman
viimeisiä valheita, sillä hän, Joosu, oli kysynyt eläinlääkäriltä ja
tämä oli nauranut kuollakseen. Vai heinämadot! Mitä niitä houkkia!
-- Mutta jos minä sen olisin tiennyt, niin kirkolle olisin päästänyt
niin paljon kuin tamman koparoista olisi lähtenyt. Ja silloin olisi
siremoniiat pidetty, niinkuin korkeat herrat ovat tottuneet vaatimaan.
Sillä katsokaapas: viime postissa tuli kirje, että saan laittaa
hakemuksen Suonttajängän kuivattamisesta, heh! Olenko kometiana ollut,
vai mitä? Eikä Sieri-Matti voinut sitä enää väittää. Siinä oli
todellakin maaherran omakätinen kirje.
Tämän jälkeen suhtauduttiin Jänkä-Joosuun kuin yliluonnolliseen
olentoon. Ei yksikään jänkäjärveläinen uskaltanut hänelle enää puhua
maaherran käynnistä, paremmin kuin varsastakaan. Eikä viimemainitusta
Joosu itsekään enää hiiskahtanut halaistua sanaa.
Mutta maaherran käynnistä ja tämän vastaanottojuhlallisuuksista puhuu
Jänkä-Joosu yhä vieläkin. Ja puheensa lopuksi hän viittaa
Suonttajängälle sanoen:
-- Siitä saatiin viime kesänäkin toistakymmentä häkkiä.