Kuuva istui seuroissa, sepä tietty. Ei Kuuva ollut miestä huonompi,
vaikka olikin matkallaan kirkonkylään varastanut Telpukalta lampaan.
Lukkarin pirtti oli täynnä väkeä, pakaten täynnä. Kuuva oli valinnut
itselleen paikan uuninnurkkauksesta, puuarkun kannelta. Siinä oli
toisella puolen uuninkylki, toisella ruokakaappi. Paikka oli juuri kuin
Kuuvaa varten. Siihen ei näkynyt saarnamiestä, kun suorana istui. Ja se
oli Kuuvasta hyvä asia. Mutta jos hiukan taivuttautui etukumaraan,
saattoi nähdä saarnamiehenkin. Ja sekin oli hyvä, sillä Kuuva halusi
silloin tällöin vilkaista saarnamieheenkin, Juntin-Pietiin, joka kaksi
kyntteliä edessään istui pöydän takana, selittäen Luukkaan evankeliumin
viidettätoista lukua.
Kuuvasta tuntui olo hyvältä. Sattuikin seurat ja hänkin ehti mukaan.
Juntin-Pieti oli hyvä saarnamies, eri henkeä kuin pappi. Sen oli Kuuva
kuullut Telpukan emännältä eikä Kuuva koskaan pannut vastaan, mikäli
seuroista ja saarnamiehistä oli puhe.
Siinä ne istuivat vieretysten Kuuvaa vastapäätä, toisella puolen
pirttiä. Telpukan emäntä ja metsänhoitajan rouva.
Se oli Kuuvan mielestä mukava sattuma. Lammas oli ollut Telpukan ja
paistit siitä oli ostanut metsänhoitajan rouva. Ja molemmat olivat
kahvittaneet. Kultalaitaisista kupeista oli metsänhoitajan rouva
tarjonnut.
Kuuva poikkesi tavallisesti Telpukassa, kirkolla käydessään. Se oli
hänen käymätalonsa. He olivat väärtejä Telpukan kanssa, vaikka Telpukka
viime vuosina olikin käynyt mahtavaksi, rikastunut kun oli. Yhdessä he
olivat ennen poroja varastaneet. Se oli Telpukkakin lantalaistunut,
niinkuin hänkin, jolle nyt riitti vaivainen lammas.
Nytkin, tällä matkalla hän oli poikennut Telpukkaan. Telpukka itse ei
ollut sattunut kotiin. Savottatöihin kuului menneen. Telpukan emäntä
oli yksin ollut kotona. Ainoastaan Riikan-Hannu oli istunut pirtissä
ovensuussa, lakki silmillä. Emäntä oli kertonut, että heiltä viime yönä
oli varastettu lammas ja oli epäillyt juuri Riikan-Hannua. Eikä ihme,
sillä siihen työhön oli Hannu yhtä kätevä kuin hänkin. Emäntä oli
pyytänyt Kuuvaa korjaamaan läävän ovea, kun ei sattunut Telpukkakaan
kotia. No, miksi ei. Kuuvaa ei ollut tarvinnut kahdesti käskeä. Hän oli
jo siksi lantalaistunut, että saattoi korjata läävänkin oven. Oli
vallinnut jo hyvä hämärä, mutta se ei ollut estänyt tuommoista pientä
työtä. Kuuva oli mennyt läävään ja pitänyt pienen tarkastuksen. Huono
oli ollut ovi ja läävässä yksitoista lammasta. Mutta lammasten
lukumäärä oli kiinnittänyt hänen huomiotaan paljon enemmän kuin läävän
ovi. Hän oli hiukan kuulostanut ja sitten ykskaks tehnyt tekosensa.
Lammas oli kadonnut hänen kelkkaansa käden käänteessä. Hän oli pistänyt
sen karsinassa ja juoksuttanut veren läävän pohjalle lannan sekaan,
sivaltanut lampaan säkkiin ja peittänyt kelkkaansa. Kaikki oli käynyt
niin nopeasti, etteivät toiset lampaat olleet tienneet mitään. Sitten
hän oli pessyt lumessa kätensä, peuhtonut lumen sekaisin ja korjannut
läävän oven. Ja Telpukan emäntä oli kahvittanut.
Peräkanaa he sitten olivat kirkolle ajaneet, Telpukan emäntä
edellä ja Kuuva jälessä. Matkalla oli emäntä jutellut seuroista ja
Riikan-Hannusta. "Se on hyvä saarnamies se Juntin-Pieti." "Hyväpä,
hyvä." "Sillä on eri henki kuin papilla." "Enpä tietysti." "Mikäs
nyt papilla... se kun tihunnin kantaa." "Ja se on sitten varas tuo
Riikan-Hannu..." "Mikäpäs se... Hannu-riepu." "Vei meiltäkin lampaan
kuin puhaltaen vain." "Mikäpäs se... kyllähän se Hannu..." -- Kuuva oli
koetellut, pysyikö lammas kelkassa. "Sinä se olet tainnut
poisheittää...?" "Niin... minkä?" "No, sen varastamisen." "Pois,
pois... hyvänen aika!"... Niin he olivat ajaneet kirkolle, jutellen
seuroista ja Riikan-Hannusta ja lammas oli koko matkan pysynyt
kelkassa. Se olikin parahiksi kohmettunut, että sen oli hyvin saattanut
nylkeä männikössä, kirkonkylän laidassa, johon hän Telpukan emännästä
oli jäänyt, sanoen poikkeavansa Aarulaan. Nylkeminen ei ollut vienyt
pitkää aikaa. Mikäs se... yksi vaivainen lammas... Parahiksi ennen
seurojen alkua hän oli ehtinyt käydä metsänhoitajassa myymässä rouvalle
paistit. Sielläkin hän oli saanut kahvit ja kiitokset vielä.
Siinä he nyt istuivat vieretysten molemmat, Telpukan emäntä ja
metsänhoitajan rouva, kuiskien hiljaa keskenään. Mistähän mahtoivat
puhella? Kuuvaa nauratti, vaikka hän koettikin pysyä totisena. Huomenna
keittää metsänhoitajan rouva lampaan lihaa ja Telpukan läävässä on yhtä
vähemmän. Se Riikan-Hannu tietysti... joka aina istui lakki silmillä
kuin pahan omantunnon vaivaama ainakin. Mokoma, vaikka Kuuva korjasi
oven...
Kuuvalla oli hyvä olo. Pirtissä tuoksui lämmin ja Juntin-Pietin ääni
soi niin lauhkeana. Kuuva tunsi omituista liikutusta. Hänen päässään
kehräsi ajatus. Se oli melkein kuin kiitollisuutta. Jumalaa hän ei
oikein uskaltanut ajatella, mutta siinä pyöri ja kehräsi ajatus sentään
kuin ympärillä jonkun aran ja koskemattoman paikan, jonka hyvin saattoi
kiertää. Merkillistä, ettei hän koskaan tuntenut omantunnonvaivoja.
Hän olisi uskaltanut vaikka vetoa lyödä, ettei hän peljännyt
omantunnonvaivoja enempää kuin suntio pimeää kellotapulia. Se poika
soitti vain, vaikka oli pimeä kuin säkissä. Ei laskenut pyhän tuloa
hämärän mukaan niinkuin entinen suntio, joka soitti toisinaan jo
kolmelta. Ei, tämä nykyinen meni pappilaan puoli kuusi iltapäivällä,
järjesti kellonsa papin kellon mukaan ja soitti kuudelta niinkuin
kesälläkin...
Kuuva taivuttautui hiukan etukumaraan ja katseli suntiota, joka istui
melkein pöydän päässä, tarkaten saarnamiestä, kasvoillaan tavallinen,
rauhallinen hymynsä. Kuuvasta tuntui hyvältä katsella suntiota. Hänen
kasvoiltaan saattoi lukea ikäänkuin sanattoman kehaisun: "Mikäpäs tässä
ja yleensä." Se hymy oli kuin kaikkia pelkäämättömiä varten ja Kuuva
omisti sen tyynesti itselleen. "Mikäpäs tässä... ja yleensä..."
"Ilmitulo se pahinta oli..." "Mutta kukapa sen todisti?"... "Jo vain,
kukapa sen todisti?"... Lampaita niitä oli hänelläkin... ja myödä se
osasi hän niinkuin muutkin... myödä ja syödä. Mikäs siinä. Saattoihan
hän lampaan syödä kotia päästyään ja silloin oli hänen karjassaan yhtä
vähempi. Heh!
Juntin-Pieti puheli lauhkeasti, vanhaan, sävyisään tapaansa.
Kadonneesta lampaasta kuului puhuvan parastaikaa. "Kyllähän sinä,
ystäväni, ymmärrät, miltä tuntuu, kun lammas häviää... joko sitten
eksyy taikka muuten tulee pois." Ymmärsi sen Telpukan emäntä ja ymmärsi
sen Kuuvakin. Mikä ettei... Joka on poissa, se on poissa... "Ymmärtänet
nyt myöskin, miltä Jumalasta tuntuu, kun joku hänen lapsistaan syntiin
sortuu..." Ymmärsi sen Telpukan emäntä, mutta sitä ei taas ymmärtänyt
Kuuva. Siinä oli jälleen tuo arka, koskematon paikka, jonka saattoi
kiertää. Kuuva ei viitsinyt tarkata saarnaajan esitystä sen pitemmälle,
sillähän ei ollut sitä varten tullutkaan. Sen kun vain muuten,
jonkunlaisesta seikkailunhalusta. Häntä yksinkertaisesti huvitti istua
tässä puuarkun kannella, pirtin muurin ja ruokakaapin välissä
semmoisena kuin oli. Huvitti senkin vuoksi, etteivät läsnäolijat
aavistaneet, mitä hän mietiskeli ja kehräsi, huvitti sekin, että
häntäkin ehkä pidettiin kristittynä, kun istui seuroissa, huvitti
yleensä jos mikä... Telpukan emäntä, lammasläävän oven korjuu, lampaan
tappo ja kahvit molempien luona... Telpukassa ja metsänhoitajassa,
huvitti Riikan-Hannu, joka jurotti lakki silmillä ja veti epäluulot
päälleen. Tyhmä! Olisi kulkenut kuin mies... reilusti ja reimasti.
Olisi korjannut läävän oven niinkuin hän, Kuuva, ja istunut seuroissa,
sen sijaan että murjotteli pahan omantunnon näköisenä. Pyh! Olipa tämä
maailma kumma!
Kuuva oikein ihmetteli Riikan-Hannun taitamattomuutta. Piti olla
rauhassa vain... mukavasti, ja katsella, kuinka kaikki meni sileästi
kuin itsestään aivan.
Juntin-Pietin ääni oli hiukan kohonnut. Hän oli päässyt käsiksi
lempikohtaansa, teurastettuun vasikkaan. "Pitihän meidän iloita ja
riemuita, sillä tämä sinun veljesi oli kuollut ja virkosi eloon..."
Naisväen puolelta rupesi jo kuulumaan itkun hyrskettä. Joku heistä
nousi penkistä ja meni saarnamiehen kaulaan. Tämä keskeytti hetkeksi
selityksensä, todistaen syntejä anteeksi, ja jatkoi sitten puhettaan
hiukan hillitymmin.
Kuuva istui ja kuunteli. Hän ei ollut ensi kertaa seuroissa ja hän
tajusi, että selitys läheni loppuaan. Hän tunsi nälkää, sillä hän ei
ollut syönyt sitten kuin kotona. Telpukassa oli ollut aie haukata,
mutta siinäkin oli aika mennyt oven korjuussa ja muussa. Kylällä taas
oli ollut hommia sielläkin.
Hän rupesi katselemaan ympärilleen kuin etsien jotakin suuhun pantavaa.
Niinkuin sitä olisi seuratuvassa saatavissa ollut. Mutta Kuuva ei sitä
ajatellut. Hänen oli vain nälkä ja hän käänteli päätään puoleen ja
toiseen.
Sattuipa niin hänen katseensa ruokakaapin päälle. Siinä ihan käden
ulottuvissa näkyi lautanen. Kuuva veti sen varovasti alas viereensä
arkun kannelle. Sitä ei kukaan havainnut. Liikutukset olivat nyt
hyvällä alulla ja Kuuvalla oli erinomainen tilaisuus tutkia lautasen
sisältöä.
Lautasella oli keitettyjä punasmakkaroita. Kuuva kahmaisi niistä
taskuunsa pari, kolme, otti yhden käteensä ja nosti lautasen
paikoilleen. Nyt saivat seurat hänen mielestään jatkua tahi loppua.
Seurat eivät kuitenkaan vielä loppuneet. Pöydän ympärille oli
kerääntynyt tiheä ryhmä vaimoväkeä. Siellä seisoi Telpukan emäntä ja
metsänhoitajan rouvakin. Huivinnurkat ja nenäliinat olivat ahkerassa
käytännössä. Siellä itkettiin ja pyydettiin anteeksi. Ja Juntin-Pieti
todisti, todisti oikein sydämensä pohjasta. Miehet istuivat allapäin,
katsellen saapasvarsiaan, yksi ja toinen mietteissään syljeskellen.
Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Kuuvaan, joka istui uuninnurkkauksessa
puuarkun kannella ja söi punasmakkaraa. Hän pureskeli suun täydeltä,
tarkaten liikettä pirtissä. Hänen mielestään oli kaikki niinkuin olla
pitikin. Hän pureskeli hyvällä ruokahalulla, siunaten hengessään
lukkarinemäntää, joka oli makkarat laittanut. Ihan kuin häntä varten.
Jokainen sai osansa ja oli tyytyväinen. Sai, mitä halusikin. Eikä Kuuva
tällä hetkellä halunnutkaan muuta kuin saada rauhassa syödä
punasmakkaroitaan. Hän istui puuarkun kannella heilutellen jalkojaan ja
oli tyytyväinen.
Alkoi yleinen anteeksipyyteleminen. Naiset lähtivät kulkemaan pitkin
penkkejä pyytämään anteeksi veljiltä ja sisarilla. Se kuului Kuuvan
mielestä järjestykseen eikä hän siitä hämmästynyt. Joukossa oli yksi ja
toinen, joka oli häntäkin soimannut. Oli aivan paikallaan, että
pyydettiin anteeksi.
Telpukan emäntä lähestyi Kuuvaa käsi ojona. Kuuva pisti makkaran pään
suuhunsa ja oli valmis. Hän tiesi, mitä tuleman piti ja oli
rauhallinen.
-- Anteeksi, veli! Minäkin olen soimannut sinua varkaaksi niin monta
kertaa. Telpukan emäntä halasi Kuuvaa kaulasta ja itki.
-- No... huihai... älkäähän nyt! Anteeksi vain. Kuuva pureskeli
makkaran jäännöstä ja sylkäsi sen päässä olleen rihmakappaleen
lattialle.
Tuli toisia, tuli ja meni. Kaikki olivat samalla asialla. Anteeksi
pyysivät ja anteeksi saivat. Ei Kuuva ollut miestä huonompi. Hän tiesi,
mitä seurajärjestykseen kuului ja hän todisti anteeksi ja sai anteeksi.
Seurojen päätyttyä seisoskeli joukko miehiä pihalla tupakoiden. Kuuva
työntyi väkijoukon mukana lukkarin portaita alas lukkarinemännän
punasmakkarat taskussa. Hän oli ottanut loputkin.
Joku miehistä tunsi hänet ja virkkoi:
-- Kas, Kuuvakin! Jumalan terve!
-- Ka, tervepä, terve! Mitä kuuluu?
-- No eipä... hauskat seurat vain.
-- No, ka hauskat... joo... kerrassaan hauskat...
Kuuva heitti hyvästit ja lähti käymään kortteeritaloaan kohti. Hänellä
oli vielä porontalia ikenissä ja hän mujautteli suutaan vastasyöneen
lailla.