Pehmeä-Matti oli aamusta alkaen ajattanut sutta. Hän oli aamulla
varhain havainnut jäljet järvenrannassa törmän alla. Susi oli vainunnut
poroa, joka oli ollut kiinni pihassa navetan edessä, mutta ei ollut
uskaltanut nousta pihaan. Sen mielestä se oli vähän liiaksi
haiskahtanut ihmiseltä. Rantatörmän alla oli yönsä viettänyt ja
jättänyt jälkeensä syvän makuusijan, josta vasta aamulla oli noussut ja
lähtenyt loikkaamaan järven yli, vastakkaiselle rannalle.
Pehmeä-Matti oli heti sonnustautunut matkaan. Pari ohraleipää ja
voirasia laukkuun, kahvipannu laukunkantimeen, rihla selkään, ja niin
hän oli pyyhkäissyt törmän alle hukan jälkeen. Elli, hänen vaimonsa,
oli katsellut lähtöä tuvanikkunasta, alushameriekale yllään, kynsien
takkuista päätään. Hänestä oli päivä mennyt pilveen, kun Matti vei
pannun, kahvipannun. Millä hän nyt keittäisi?... Mutta pitihän
hukanajattajallakin olla kahvitilkka kiveliössä ryypättäväksi... ja
saattoihan hän, Elli, keittää padalla...
Pehmeä-Matti oli hiihtänyt koko aamurupeaman yhteen vauhtiin. Hän oli
kaivanut laukusta ohrarieskan ja pistänyt poveensa. Sieltä hän oli
silloin tällöin taittanut suuhunsa palan. Sitä menoa oli menty tunti
toisensa jälkeen, yli aapojen, metsäsaarekkeiden, yli matalampien
vaarojen. Hukan suunta oli koko ajan pitänyt pohjoista kohti ja
Pehmeä-Matti käsitti tarkoituksen: -- hukka pyrki tunturiin, missä lumi
oli kovaa, pois metsämaista. Pehmeä-Matti tajusi, että jos se
onnistuisi, olisi hukka henkensä pelastanut. Mutta Saariselkään oli
vielä pitkä matka. Kaukaa, aapojen takaa hohtivat sen lumipeitteiset
huiput. Välillä oli metsämaailmaa vielä peninkulmamääriä ja
Pehmeä-Matti uskoi saavuttavansa suden, ennenkuin se ehtisi tunturiin.
Se oli iso hukka. Pehmeä-Matti tarkasteli jälkiä ja hänessä kuohui
saaliinjano. Niin oli kuin olisi mies nutukasjalassa loikkinut yli
jängän. Pehmeä-Matti pyyhki hikeä otsaltaan ja jatkoi matkaansa.
Kerrankin hän saisi hukan, oikean ison otuksen. Kun nyt vain ei luonto
panisi vastaan niinkuin viime talvena. Hän oli tavannut hirvenjäljet
Nila-aavalla ja lähtenyt jälkeen. Hirvi oli ollut lähellä ja lunta
miehelle kaulaan. Leudon sään jälkeen seurannut pakkanen oli kovettanut
hangen pinnan, mutta hirveä se ei silti ollut kantanut. Pari kilometriä
hiihdettyään hän oli päässyt sen kupeelle. Siihen oli kookas eläin
lyönyt maata ja hän olisi saattanut ripustaa sille vaikka tiu'un
kaulaan. Oh, se olisi ollut helppo ampua, mutta hän ei ollut hennonnut.
Antaa olla Jumalan luoman, oli hän ajatellut. Hirviriepu... Oli
läähättänytkin niinkuin vaipunut poro...
Naapuri oli häntä pilkannut: "Kehno mies, kun jo kerran hirven
saavuttaa ja sitten päästättää." Niin... naapurin oli hyvä pilkata,
mutta minkäpä hän luonnolleen mahtoi. Kun hänen kerran oli niin vaikea
tappaa, niin se oli niin. Siitä ei päässyt. Mutta nyt hän yrittäisi...
tappaisi armotta... Hukka... vai jo että hukka!... Sehän oli peto eikä
yhtään säälin arvoinen. Tappoi lappalaiselta vaikka viimeisen ajokkaan.
Vai että sääliä... huihai! Pehmeä-Matti ei tällä kertaa aikonut sääliä.
Hän työnsi sompansa lumeen ja hiihtää nytkytteli menemään, lapintakin
helmojen lepsuttaessa hiihdon tahtiin.
Oli kummaa tämä elämä, oli. Ihminen hiihti ja peto pakeni... pakeni
henkensä vuoksi. Se oli rakas jokaiselle... henkiriepu... hukallekin.
Jumalan luoma se oli hänkin... niinkuin muutkin. Vaikka ihmisen
saaliiksi luotu... Niinkuin tämäkin hukka tässä hänen edellään...
hänen, Matti Peltovuoman, saaliiksi... ja elatuksen avuksi. Se oli
Jumalan järjestys sellainen. Hän saisi siitä tapporahat... ensinnäkin
tapporahat... ja sitten vielä taljasta toiset rahat. Olipa somaa mennä
kirkolle nimismiehen luo hukkaa katittamaan. Nimismies käskisi istumaan
ja sanoisi: "Vai hukan se Matti..." "Joo, hukan... ja olikin niin
peijakkaan pahus hiihdättämään..." Niin hän sanoisi... kiroaisi noin
vain, vaikka olisikin herroissa, napsauttaisi tulemaan noin vain... ja
sylkäiseisi lattialle.
Matti sylkäisi hangelle pitkän, ruskean kaaren. Tupakkaakin saisi
tapporahoilla, pari kiloa venäjänlehtiä. Oli somaa mennä kauppias
Kuusimaahan ja pyytää venäjänlehtiä. "No, paljonkos pannaan?"... "No,
jos heitä pari kiloa, etteivät aina olisi lopussa..." Kauppias katsoisi
ihmetellen silmälasiensa takaa. "No, mutta Mattihan taitaakin olla
rahoissa!"... "No joo... on sitä nyt tällä kertaa, kuin nostin
juuri tapporahat..." Kauppias joutuisi yhä enemmän hämilleen.
"Tapporahat?"... "Niin... hukan tapporahat." Ja hän saisi kertoa
kauppiaalle uudestaan koko historian.
Oli se somaa kulkea kirkolla, kun olivat tapporahat taskussa. Pappikin
tulisi tiellä vastaan ja ryhtyisi puheisiin. "No Malli, päivää!" "Mikä
se Malin nyi kirkolle... tällaiseen aikaan?". "Se kun vain hukan
tapporahoja perimässä..." "Vai jo tuli hukka? Myrkylläkö vai...?" Olisi
niin mukava naurahtaa ja vastata: "Ei... tuota mie ajatin ja hiihdätti
koranus vielä kovasti..." Niin... sen verran hän uskaltaisi papillekin
kirota.
Pehmeä-Matti tunsi mielensä kepeäksi. Kahvipannu lekkasi
laukunkantimessa. Eukko siellä tietysti tuskitteli... mutta
tuskitelkoon. Jouti se pannu olla kerta hänenkin reissussaan. Palatessa
saattoikin jonkun maan kainalossa kahvistella, kun työ oli tehty ja
saalis saatu. Nyt ei ollut aikaa. Piti painaa pedon perässä, jonka
askelten väli ei vielä näyttänyt pienentyneen.
Peto se oli hukka, täysi peto. Kun pääsi poroeloon, niin haaskasi kuin
rosvo... tappoi minkä kerkesi. Ei tyytynyt yhteen... ei... surmasi niin
monta kuin ehti. Tiesi, kuinka monta poroa oli tämäkin surmannut.
Olkoon... mutta nyt ei tainnut äijärievulla enää olla aikaa poroja
vainuta.
Pehmeä-Matti pysähtyi ja otti lunta suuhunsa. Päivä oli jo hyvän joukon
sivu puolivälin ja yhä johtivat suden jäljet eteenpäin. Sitkeä elukka,
ajatteli Matti, mutta tunsi samassa iloa. Sitä suuriarvoisempi oli
saalis, kun se oikein vaivan takaa otettiin. Joo, joo, olipa soma
palata kotia hukantalja seljässä.
Matti painoi eteenpäin. Kuta lähemmäs tunturiseutua hän ehti, sitä
kantavammaksi kävi lumi. Ei se enää hukkaa paljoa pidättänyt, mutta
esteenä se oli sittenkin... sittenkin.
Hiihdettyään muutaman kangaskappaleen, avautui Matin eteen iso aapa,
laaja kuin järven selkä. Sen keskellä näkyi musta pilkku, joka nousi ja
laski. Siellä meni hukka, tuskin parin kilometrin päässä.
Pehmeä-Matti sivautti aavalle kuin uusia voimia saaneena. Edessä,
näkösällä oli jo saalis. Se kiihotti kumman voimakkaasti. Sydän
jyskytti ja pohkeissa nyki. Karvakintaat puristautuivat yhä tiukemmin
sauvojen ympärille ja lumi sihahteli sivakan alla.
Hukka oli jo väsynyt. Sen askeleet tulivat lyhemmiksi. Paikoitellen oli
se ottanut laukka-askeliakin kuin koira jäniksen ajossa. Tuo kaikki
osoitti uupumusta. Peto pääsi kuitenkin metsään, ennenkuin välimatka
oli ehtinyt suurestikaan lyhetä.
Matti hiihti kiiluvin silmin ja kalpein poskin. Hänen suunsa oli
väännyksissä rajuista ponnistuksista. Mutta hän oli päättänyt kestää.
Housunkauluksen alla hyrskyi hiki kuin lipeä tiinussa, mutta Matti ei
siitä välittänyt. Hän pisti mällin poveen ja haukkasi ohrarieskasta
aimo kappaleen.
Mutta hukka oli sitkeämpi kuin hän oli arvannutkaan. Se juoksi jängän
toisensa jälkeen, pitäen yhä kiinteämmin suuntaansa Saariselkää kohti.
Sillä oli vahva aikomus ehtiä tunturiin ja pelastautua.
Matti kirosi hengessään. Koko päivän hän oli tarponut perässä ja nyt
uhkasi saalis päästä käsistä. Ei, se ei saanut tapahtua! Hän pinnisti
viimeiset voimansa ja hiihti huohottaen ja horjahdellen.
Aurinko laski. Puiden latvat punersivat hetkisen. Sitten levisi erämaan
yli hämy, joka vähitellen rupesi väreilemään kellanhohtoisena. Kuu oli
noussut.
Saariselän huiput kohosivat suoraan edessä. Kuunvalo lainehti niillä,
ajellen omituisia, vipajavia häivähdyksiä tunturinrinnettä ylös, alas.
Ne olivat kuin leikkiviä henkiä. Mattia rupesi hiukan pelottamaan,
mutta hän rohkaisi itsensä ja painoi suden jälkeen.
Levähtääkin olisi tehnyt mieli, mutta Matti ei uskaltanut. Saariselkä
oli liiaksi lähellä. Menisi hukkaan koko päivän työ. Ei, sitä hän ei
sallinut itselleen. Piti vain ponnistaa herkeämättä muutaman
neljännestunnin, sitten joutaisi levähtämään ja kahvistelemaan.
Ahaa, jopa rupesi hukkakin uupumaan! Pehmeä-Matti tarkasteli
hiihtäessään jälkiä ja havaitsi ilokseen, että askelten väli oli käynyt
hyvin epäsäännölliseksi. Väliin se oli pitempi, väliin harmittavan
lyhyt. Sitten tuli taas jonkun verran laukkaa ja sitten lyhyenlyhyitä
askeleita.
Tuolla se nousi taas maalle. Saattoi nähdä sen liikkeistä, ettei se
enää kauan jaksaisi. Ruumis horjahteli arveluttavasti ja häntä veti
velttona perässä. Pehmeä-Matti ehätti jälkeen, vaikka hänenkin polvensa
jo tuntuivat heikoilta ja hengitys kävi yhtenä läähätyksenä. Kuu valeli
salaperäistä hohdettaan pitkin jängän pintaa.
Kuunvalo vaikutti Mattiin niin omituisen aristuttavasti. Ei käynyt enää
hautominen yhtä murhaavia ajatuksia kuin päivällä, auringon ollessa
korkealla. Hukkakin oli tuntunut pedolta päivänvalossa, mutta nyt
ympäröi sitä jonkunlainen viattomuuden kehä. Matin mielessä ailahti
säälin tunne. Sen sai kuunvalo aikaan.
Koko kiveliö oli muuttanut hahmoaan, arkiasunsa se oli huomaamatta
vaihtanut pyhäiseen, juhlalliseen pukuun, joka kiehtoi mieltä yhtä
salaperäisesti kuin hämärä joulukirkko. Matin päässä risteilivät
monenlaiset ajatukset. Hän muisti yhtäkkiä papin.
Oli jouluaamu ja pappi seisoi saarnatuolissa. Hän puhui rauhasta, joka
kerran oli leviävä luomakuntaankin. "Susi vierailee lampaiden kanssa",
oli pappi sanonut. Se oli tuntunut merkilliseltä. Ja se aika tulee
pian, oli pappi sanonut. "Sinäkin, ystäväni, joka nyt vainoat hukkaa
laumasi pahimpana vihollisena, saat silloin kunnioittaa sitä Jumalan
hukkana, joka sopii laiduntoveriksi lampaallekin." Se oli niin
omituinen tämä uusi pappi, jutteli kuin satuja saarnatuolista eikä
juuri apostoleita maininnut.
Jumalan hukka... niin kuka meni takaukseen? Matin valtasi niin
omituinen epävarmuus. Mitä, jos hän olikin ajattanut Jumalan hukkaa
koko päivän ja kerännyt syntiä päälleen? Tämä hukkahan oli maannut
rauhassa järven rannassa törmän alla. Miksei se olisi voinut ajokasta
tappaa, joka oli siitä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Huihai,
olisi varmaankin, mutta se kun se ei ollut halunnut. Oli vain maannut
rantatörmän alla ihmisen läheisyydessä, -- ihmisen, jota toivoi
parannuksen tielle. Mutta ihminen oli entisensä kaltainen. Hän ei ollut
muuttunut: -- ajatti ja pyysi, tappoi ja ampui, jos vain sai
tilaisuuden. Niinkuin hänkin... Kuka oli oikeastaan peto? Eikö se ollut
hän... ja hukka... tuo, joka pakeni hänen edellään, oli parannuksen
tehnyt... oli Jumalan hukka, josta pappi oli saarnannut.
Pehmeä-Matti tunsi polvensa omituisen veltoiksi. 'Vaikea on ihmisen
parannuksenteko', oli Saarna-Pietikin sanonut. Jo vain, Herra
paratkoon. Tässä lykkeli hänkin maallisten toivossa, mutta kuolematon
sieluparka lepatti avuttomana kuin riepu tuulessa. Jo vain... Herra
paratkoon...
Matti saavutti maan ja nousi metsään. Hänen varjonsa hiipi edellä
puiden välissä. Se teki niin surkean köyhän vaikutuksen kaiken tuon
juhlallisen ja hiljaisen keskellä, joka häntä ympäröi. Hukan jäljet
näyttivät kuin viimeisiltä varoituksilta armon ajassa. Matti tunsi
silmänsä kostuvan ja hän niiskautti nenäänsä.
Yhtäkkiä katkaisi erämaan hiljaisuuden pitkä, valittava ulvonta. Matti
säikähti niin että oli suistua silmälleen. Hän luuli aluksi tuomion
pasuunan soivan, mutia pian hän tointui. Hukka oli pysähtynyt
lähimmälle aavalle ja ulvoi, kuono kuuta kohti.
Se oli tietysti väsynyt eikä jaksanut pitemmälle. Ja senvuoksi se
vuodatti tunteensa valittavaan ulvontaan. Se aavisti kuoleman
lähestyvän. Tuo pieni, pahalta haiseva lappalainen sen toisi mukanaan.
Hukka ulvoi yhä surkeammin ja odotti tuttua pamausta, mutta sitä ei
kuulunut.
Pehmeä-Matti oli polvillaan kinoksessa ja itki. Hän rukoili anteeksi
suuria syntejään. Hukan ulvonta johdatti mieleen isävainajan viime
hetket. Noin hänkin oli huutanut... omantunnon vaivoissa, ennenkuin
pappi tuli ja antoi synninpäästön.
Hukka istui keskellä aapaa ja ulvoi. Sen ääni longahteli pitkinä
kaistaleina ympäri kiveliötä. Todellakin... se oli kuin tuomion torvi,
itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Pehmeä-Matti kykötti polvillaan
kinoksessa ja valitti ääneensä. Hän oli kuin sekaisin koko mies.
"Herra, anna kansallesi syötävää!" huusi hän, koettaen voittaa hukan
ulvonnan. Ja heti sen jälkeen hän ojensi kätensä aavalle ja huusi:
"Veljeni, anteeksi, kaikki anteeksi!" Ja kuin vastaukseksi Matin
pyyntöön kajahti kuutamoiselta aavalta:
-- Uoo-aaa!
Se oli Jumalan hukka. Matti oli siitä nyt ihan varma. Hän vuoroin
rukoili syntejään anteeksi, vuoroin kiitti Jumalaa, joka oli estänyt
häntä sutta surmaamasta. Pitkän aikaa hän makasi aavan reunassa itkien.
Lopulta hän kuitenkin rauhoittui ja kohotti päätänsä.
Hukka oli saatuaan hetken levähtää lähtenyt jatkamaan pakomatkaansa.
Matti nyökäytteli päätään ja höpisi itsekseen:
-- Mene, mene, veljeni... Jumalan hukka... mene Jumalan rauhaan.
Senjälkeen hän itki vielä hiukan, mutta tyyntyi lopuksi kokonaan.
Saatuaan tulen aavan reunaan, eväänsä suliksi ja kahvin kiehuman hän
tunsi samaa, mistä Saarna-Pieti oli kerran seuroissa puhunut:
"Rauhan käsittänyt ei kaipaa ruokaa eikä juomaa, mutta ehkä hän syö, on
se kaikki tämän syntisen lihan tarvetta varten."