Salkko oli leski.
Kevätkorvalla, juuri tuossa toukokuun puolivälin paikkeilla oli vaimo
kuollut. Se oli sattunut sopimattomaan aikaan. Juuri kun vasoma-aika
alkoi, erkani eukko, Inkeri, omaa sukua Proksi, sen Pikku-Juhanin
sisar, joka oli naimisissa Kota-Erkin vanhimman tyttären, lihavan Ellen
kanssa. Mitäpä siitä. Eukko oli eronnut ja se kuten sanottu oli
sattunut peräti sopimattomaan aikaan. Niinkuin koko Salkon naiminenkin.
Toisin sanoen: siitä oli ollut paljon vastusta.
Parhaana hukan pesien hakuaikana oli täytynyt lähteä kuulutuksille.
Niin oli määrännyt sen uuden papin virkakirje, jonka Nulppa oli tuonut
tunturiin kirkkopaikoilta kesäkeinolla. Siinä oli työtä tehty, työtä ja
kovaa, ennenkuin Proksin kodalla oli virkakirjeestä selvä saatu. Nulpan
Iisakki, joka oli ainoa kirjoitetun lukija, oli lopultakin ottanut
sisällöstä selvän. "Tenomuotkan kappalainen, Tenomuotkassa kesäkuun 15
päivänä, lumero 16. Porolappalaiselle Salkko Salkonpoika
Nulusjärvelle..." Oikean oli Pappi arvonimen hoksannut. Sillä
porolappalainen Salkko oli eikä varsin köyhäkään, jollei nyt juuri niin
rikas kuin Nulppa. Kirje oli määrännyt naimaan, naimaan laillisesti,
ilman mutkia.
Salkko suistaa poroaan, joka oli ruvennut lunta haukkomaan. Hän on
paluumatkalla Kautokeinosta, jossa on talvikauden makoillut vaimon
hakupuuhissa, mutta epäonnistunut.
Eivät häneltä naimakaupat luonnistuneet. Alun pitäen olivat
vastahakaa vetäneet. Vaikka ei aivan. Olihan se tyttö sentään,
mustasilmäinen Pirita, jonka hän oli antanut Joonaalle kasvatettavaksi.
Kurkkio-Joonaalle se sopikin hänellä kun oli hirsihuone ja vaimo, mutta
hänelle, isälle -- eipä oikein. Kuka olisi tytärriepua hoitanut hänen
kodassaan, joka oli aivan miehisen väen vallassa, ja minkälaisen väen
sitten! Eivät ruokkineet kunnolla koiraakaan, saatikka sitten ihmisen
lasta. Ehei, eukko olisi pitänyt saada toinen, kun kuoli se Inkeri.
Salkon hidasliikkeiset ajatukset askartelivat hartaasti, palaten yhä
uudelleen aikaan, jonka hän Inkerin kanssa oli elänyt. Siinä muistuivat
mieleen hukanpennut, pappi ja vihkiäiset, pikku Piritan syntymä ja
hätäkaste. Ei ollut uusi pappi yhtä helposti taivutettavissa kuin
entinen. Entinen antoi sentään jälkeen, mutta tämä ei.
Salkko muisteli, kuinka hän oli entisen papin sivuuttanut, kun tämä oli
ahdistellut naimaan, muisteli ja nauraa hörähti lyhyeen.
Oli ollut aika tuossa kesäkuun lopulla. Hän oli löytänyt hukanpesän
tunturista ja saanut siitä kolme poikaa. Niitä hän oli sitten
lähtenyt kirkolle "katittamaan". Hukanpennut säkkiin ja niin kohti
kirkkopaikkoja. Saavuttuaan Jussa-Pekkaan, missä hän tavallisesti majaa
piti, oli hän ottanut yhden pennuista, pannut sen kallokkaaseen ja
lähtenyt kylälle. Tie kulki pappilan pihan läpi ja siinä riihen ja
saunan välillä oli pappi sattunut vastaan. "Päivää! No, mitäs se Salkko
nyt?" "Enpähän juuri... se kun vain..." "Kuulepas, Salkko, miten se on
sen Inkerin asian?" "No, eipähän juuri mitenkään... se kun vain..."
"Knulepas Salkko, sinun pitää naida se..." Siinä oli tullut tiukka
paikka.
Silloin hän oli muistanut kallokkaan. "Älä sie, pappi, siitä, mutta
arvaa sie, mitä minulla tässä kallokkaassa on." "Älä sinä kieräile, vaan
sanopas, mitenkä sen Inkerin asian on?" "Vähät nyt siitä, mutta arvaa
sie, mitä tuossa kallokkaassa on." Ja hän oli ojentanut kallokasta
papille. Sieltä kuului omituista vikinää ja pappi oli käynyt
uteliaaksi. "Katso sie!" Hän oli tyhjentänyt kallokkaan sisällön
nurmikolle yhtä tärkeänä kuin poronpaistiahkion Ruijan kauppiaan
makasiinin lattialle -- ja silloinkos oli papilta unohtunut koko
Inkerin asia. "Katsos vaan!" "Hukan pentu." "No voi taitamaton!" Joo,
hukanpentu se oli. Ja hän oli matkalla lukkariin "kattia" perimään.
Oliko noita useampikin? Olipa niinkin, kolme kaikkiaan. Jos papin teki
mieli toisia nähdä, niin siellä olivat Jussa-Pekan pirtin loukossa. Ja
tekihän papin. Suoraa päätä oli lähtenyt eikä ollut joutanut
hyvästiäkään sanomaan, eläinrakas kun oli. Oli sentään vielä huutanut
mennessään: "Muista sinä, Salkko, se Inkerin asia myös!" Oli huutanut
kyllä, mutta paljon säyseämmin kuin ensi kerralla... eläinrakas kun
oli...
Salkko nauraa hörähti ja sivalsi poroa kupeelle. Klatsh! Se oli käynyt
mainiosti. Hän oli päässyt siitä papista eroon sangen näppärästi. Mutta
tämä nykyinen oli kokonaan toista maata... herrahtavampi ja muutenkin
käskevämpi. Lähetteli virkakirjeitä lappalaisille ja uhkasi
kirkkoraadilla. Hän se järjesti sen Inkerinkin asian, toisin sanoen:
pakotti kuulutuksille ja vihille.
Häät eivät olleet suurenmoisiksi muodostuneet, mutta ryypyt hän sentään
oli tarjonnut, ja hyvät. Koko toinen pää kirkonkylää oli kuppelehtinut
päissään ja illalla oli kylän vähätöinen poliisi saanut hiukkasen
virkahuolia. Vihkimätoimituksesta ei Salkko paljon muistanut. Hän oli
ollut peräti hellällä mielellä. Kuin unessa muisti hän pappilan salin
ja suuren peilin, josta vieraatmiehet, Poro-Eemala ja Jussa-Pekka,
olivat katselleet kuin sumun läpi. Hän oli näet ottanut pienen
vahvistusryypyn lähtiessään. Sanoivat ne hänen itkeneenkin pappilan
kyökissä ja pyydelleen Poro-Eemalaa rukoilemaan hänelle isävainajan
onnea. Sitä hän ei itse muistanut. Mutta mitäpä siitä, jos jo niin
olisi tapahtunutkin. Onnea olisikin tarvittu. Sen oli aika näyttänyt:
Inkeri kuoli lapsivuoteeseen eikä uutta vaimoa ollut helppo löytää.
Kolmisen kuukautta hän oli nyt Kautokeinossa makaillut lappalaisten
kodissa ja kirkonkylän taloissa. Oli siinä aikaa ollut havaintojen
tekoon ja yhtä ja toista hän oli havainnutkin. Kylläpä hän suunnilleen
tiesi, paljonko meni nahkaa Kautokeinon tyttärien sisnakoihin.[8]
Menihän sitä... yhdelle enemmän, toiselle vähemmän. Mutta asia ei ollut
vielä sillä ratkaistu. Paria hän oli kosinutkin, mutta nauraneet
olivat... liian vanhana pitäneet... eikähän ollut viitsinyt kolmatta
yrittää. Oli uskonut sillä kertaa.
Ja kuitenkin oli vaimon saanti hänelle niin tavattoman tärkeä. Siitä
oli hänen hitaassa päässään kehittynyt kunniakysymys, ei ainoastaan
hänen itsensä, vaan ennen kaikkea hänen omaisuutensa vuoksi. Viime
käräjissä oli pikku Piritalle määrätty uusi holhooja ja hänet, lapsen
isä, jolle se toimi luonnostaan kuului, oli siitä syrjäytetty. Siitä
syystä, että hän leskenä ollessaan ei muka kyllin huolellisesti
hoitanut omaisuuttaan. Olihan siinä jonkun verran perää. Hän oli paljon
kotoa poissa, markkina- ja muilla matkoilla enimmäkseen, ja sillä aikaa
hoitivat rengit poroja. Ja sanomattakin oli selvä, että elo hupeni
hupenemistaan. Mutta sittenkin harmitti häntä holhouksen alla olo. Oli
se häpeä miehiselle miehelle, joka jo kerran oli naimisissakin ollut ja
lapsen isä vielä.
Tämä seikka oli saanut hänet Kautokeinoon lähtemään. Tässä oli kysymys
kaksinkertaisesti hänen kunniastaan. Ja hän oli päättänyt hakea vaimon
vaikka maan raosta, päästäkseen jälleen miesten kirjoihin.
Salkon päähän iski yhtäkkiä ajatus: -- mitä, jos hän kaartaisikin
Selkäjärven kautta tytärtä katsomaan. Hänellähän oli tuliaisiakin,
kaunis, kirjailtu lapinhuivi.
Sanottu ja tehty. Salkko oikaisi jängän poikki, lähtien ajamaan
lounaista kohti. Mitäpä hänen tarvitsi kodalleenkaan kiirehtiä, kyllä
siellä rengit tulivat toimeen ilman häntäkin.
Muutaman tunnin ajon jälkeen hän tuli maantielle ja karahutti sen
poikki alas järvenrantaan. Siellä oli puolen kilometrin päässä Joonaan
talo niemen kärjessä.
Salkko riisui poronsa ja talutti sen jäkäläkannolle. Joonaalla näytti
olevan jäkälää yllin kyllin. Se tietty hyvä, kun oli kerran iso eläjä.
Puoleksisyötyjä jäkälälimppuja ajelehti kannon juurella useampiakin.
Salkko potkaisi pari kappaletta poronsa eteen ja työntyi pirttiin.
-- Päivää tähänkin taloon.
-- Päivää.
Joonas istui pirtin perällä pöydän päässä piippua kaivellen. Ylisillään
oli vielä, ei ollut viitsinyt takkia yllensä ottaa. Se olikin Joonaan
tavallinen kotiasu. Takkia hän ei yleensä käyttänyt kuin kylässä ja
kirkossa. Otti papinkin vastaan noin vain... ylisillään, päällä
puoleksi tuhraantunut raitainen paita, joka vatsan kohdalta pullistui
pussille ihan kuin lappalaisen peski, ja jutteli venytellen ja
haukotellen niinkuin mies, jolla on varma asema yhteiskunnassa. Ei
Joonas ylpeä ollut -- kaukana siitä, mutta se nyt oli kerran hänen
tapansa sellainen. Ja Salkon mielestä se teki aina niin juhlavan
vaikutuksen.
Vähäkuuloinen emäntä kehräsi takan vieressä. Hän oli kaikin puolin
arvokas kumppani Joonaalle, sellainen pyöreä ja tukeva olento, joka
hoiteli jalkaniekkakahvipannujansa samanlaisella arvokkuudella kuin
pappilan etelästätullut kyökkipiika patojaan. Emäntä oli palvellutkin
pappilassa Nääsmannin aikana -- sen papin, jonka rouva oli ollut
aatelia. Siellä hän oli oppinut yhtä ja toista ja hyvin oli oppinutkin.
Palvelustyttö Maareta, Mella-Juhanin silmäpuoli ja ontuva tytärriepu
neuloi kallokasta pöydän toisessa päässä. Hän oli köyhä lappalaisen
tytär, jonka isä oli kuollut kunnanvaivaisena. Poroja oli
Mella-Juhanikin aikoinaan omistanut, mutta sinne olivat menneet kaiken
maailman tietä, niinkuin meni lappalaisen tavara ja elämä. Hukka otti,
varas otti, yksi ja toinen otti. Kauankos silloin kesti, ennenkuin mies
oli kylmillä. Niin oli käynyt Mella-Juhaninkin. Yksi ja toinen naapuri
oli autellut häntä kunnan kelkkaan eikä ollut Salkkokaan aivan viaton
siinä suhteessa.
Mutta hyvänsävyinen oli tämä Maareta, vaikka hiukan yksinkertainen.
Niin hoiteli pikku Piritaa kuin omaa lastaan. Siellä kiiriskeli tämä
nytkin Maaretan liepeissä, jutellen suomea kuin lantalaislapsi
konsanaan.
Salkko istahti penkille ikkunan alle, pyyhkäisi parrastaan jäähileet,
työnsi lakin takaraivolle ja rupesi lataamaan piippuaan.
-- Terveisiä minun matkoiltani.
-- Mistäpäin ajelet?
-- Kautokeinosta.
-- Ahaa, nytkö vasta palailet?
-- Nytpä...
Salkko puhalteli paksuja savupilviä. Hän piti silmällä Piritaa, joka
arkana pilkisteli Maaretan tuolin takaa. Lapsi pelkäsi isäänsä
silminnähtävästi. Niin kauan tämä oli poissa ollut ja siksi harvoin
käynyt katsomassa. Se oli tottunut taloon ja piti itseään siihen
kuuluvana.
Salkko räpytteli silmiään ja koetti puhella tyttöselle, mutta tämä
livahti tuolin taakse, päästäen sieltä puolittain ihmettelevän,
puolittain säikähtyneen huudahduksen:
-- Hukka-Salkko!
Salkkoa nauratti ja itketti samalla kertaa. Pikku Pirita näytti
kokonaan vieraantuneen isästään. Ei ollut näemmä terveellistä
lappalaislapsen joutua lannan hoitoon. Herrastui ja ylpistyi... meni
pilalle. Salkon verkkaisessa sydämessä nosti isyys päätään. Sepä kumma,
ettei tyttö ollut hänen.
-- No et saanut emäntää itsellesi?
Joonas oli saanut piippunsa kuntoon ja valmistausi juttelemaan tuohon
haukottelevaan, ylhäiseen tapaansa. Tällä kertaa se loukkasi Salkkoa.
Siitä huokui ylemmyyden tunto, joka sopi hyvin yhteen pikku Piritan
osoittaman arkuuden kanssa. Salkko tajusi vaistomaisesti, että
Joonaskin oli tavallaan syypää tytön käytökseen ja siksi tunsi hän
itsensä vielä loukatummaksi. Hän vastasi synkästi:
-- Enpä saanut...
-- Eivät ne taida tyttäret enää huolia sinusta.
-- Eivätpä taida...
Salkko on polvillaan laukkunsa ääressä. Hän vastailee Joonaan
kysymyksiin yksikantaan kuin poissaoleva. Hänen mieltään askarruttaa
vain yksi ainoa ajatus: -- saada Pirita pois talosta. Hän tarrautuu
siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Kaikkien kärsimäinsä pettymysten
jälkeen tajuaa hän pikku Piritassa pelastuksen. Elämän täytyy nyt
muuttua. Inkeri-vainajan kuoleman jälkeen se on mennyt alaspäin
huimaavaa vauhtia. Renkivetelykset hoitivat huonosti eloa, kun hän itse
oli alituiseen matkoilla. Uhkasivat saattaa hänet ihan kylmille.
Poro-Eemalasta, Piritan holhoojasta, ei ollut kerrassa mihinkään:
holhosi vain omaan pussiinsa, siinä kaikki. Ei, Salkko päätti
houkutella lapsen luokseen, näyttääkseen nimismiehelle, että hän pystyi
itse parhaiten oman lapsensa holhoojaksi.
Salkko sai esiin silkkihuivin. Se oli kaunis kuin sateenkaari, loisteli
ja välkkyi niin että silmiä hiveli. Hän astui lasta kohti, tarjoten
huivia:
-- Ka, otapa, Pirita, isän pikkuinen tyttö, tis-tis!
Salkko maanitteli lasta kuin olisi tämä ollut poronvasa.
Mutta tyttö näytti joutuvan yhä suuremman kauhun valtaan kuta lähemmäs
Salkko tuli. Se puikahti tuolin takaa emännän turviin lieden luo ja
katseli sieltä silmät jäykkinä pelosta kömpelöä, tuhruista lappalaista,
joka nyt läheni sitä lattian poikki korea silkkiliina hyppysissä. Se
parkui täyttä kurkkua:
-- Hukka-Salkko, uhuu!
Kurkkio-Joonas nauraa röhähti, katsellessaan isän
lähentelemisyrityksiä.
-- Ei näy sinusta huolivan. Pelkää... höh höh!
Salkko karahti kiukusta punaiseksi. Odotapa senkin vetelys, tuo 'höh
höh' maksaa sinulle vielä kauniin poron hengen. Kun ovat pilanneet
lapsen ihan tahallaan! Tietysti... ovat pelotelleet hänellä... omalla
isällään.
Isyyden tunne ryntäsi nyt Salkon sydämeen yhtä leveänä ja varmana kuin
tukkilaisjoukko yhtiön talon pirttiin. Hän oli omituisessa asemassa.
Ennen hän ei ollut tytöstä erikoisemmin välittänyt. Olipa saattanut
kuukausimääriä kulua hänen käymättä lasta katsomassa. Nyt hän sai
ihmeekseen havaita, kuinka oudot tunteet kuin väkivoimalla hyökkäsivät
hänen sydämeensä. Hän kuuli heikkojen äänien sanovan: 'Mitäpä turhaa
ponnistelet. Anna tytön olla.' Mutta siihen panivat toiset,
voimakkaammat, jyrkästi vastaan: 'Tyttö on minun, minä tahdon sen
pitää!' Ja nuo heikot äänet vaikenivat, hukkuivat toisiin ääniin,
samoin kuin hukkuvat yhtiön vuokralaisen vastalauseet taloon
tunkeutuvien tukkilaisten meluun.
Joonaan emäntä tyynnytteli lasta, joka arkana seurasi Salkon
pienintäkin liikettä. Tämä oli jälleen vetäytynyt penkille ja kaiveli
synkännäköisenä suuripesäistä piippuaan. Kun oma lapsi pelkäsi ihan
kuin kummitusta ja vielä päällepäätteeksi nimitteli haukkumanimellä...
Salkon verkkaisessa päässä askarteli ajatus ankarana. Hän mietti keinoa
pulasta päästäkseen. Kunnia oli pelastettava kihlakunnasta ja pikku
Pirita Joonaan hoidosta. Sen hän käsitti täysin selvästi. Hän ei paljon
kuullut Joonaan juttelua. Tämä kyseli Kautokeinon kuulumisia, yhtä ja
toista, mutta Salkko murahteli vain vastauksiksi. Pikku Pirita istui
jälleen Maaretan sylissä ja tämä näytti erikoisemman hellästi
hyväilevän lasta.
Salkko poltti ja mietti, sylkäisten tuon tuostakin jalkainsa väliin.
Hänelle rupesi taivaanranta kirkastumaan. Muutamia mustia pilviä
ajelehti siellä vielä, mutta vähitellen häipyivät nekin pois. Mitäpä
siitä... jos olikin silmäpuoli... näkihän sitä yhdelläkin silmällä ne
kodan hommat... Eikäpähän tuon tarvinnut porojen perässä hypätä...
joten ontukoon... Ja niitä hänellä oli itsellään vielä riittämiin
asti... pääasia vain, että hän, Salkko, pääsi holhouksen alta pois ja
sai pikku Piritan luoksensa.
Kun Maareta illan suussa nilkutti navettaan lehmiä illastamaan, hiipi
Salkko hänen perässään sinne. Mitä siellä keskusteltiin, sen kuuli vain
Joonaan karja, neljä lehmää ja puolentoista vuotias sonnin mullikka.
Mutta Salkko tuli sieltä sangen tyytyväisen näköisenä ja lähti jo yötä
vasten ajamaan Tenomuotkan kirkolle.
Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin porolappalainen, leskimies Salkko
Salkonpoika Nulusjärvi ja palvelijatar Maareta Juhanintytär Mella,
molemmat Tenomuotkan seurakunnasta. Ja saman sunnuntain iltana saapui
sulhasmies kodalleen Nulusjärven rantaan ja kodan väen suureksi
hämmästykseksi kätteli kaikki ihan alusta loppuun.