Sara-Oulan pikku Aslak istui lastenkodin rappusilla ja itkeä nyreksi.
Hänen pieni maailmansa johon kuului isä, Nangujärven rannalla oleva
turvekota, kesättiporo ja nahkahousut, oli kokonaan sekaisin. Isä oli
tuonut hänet pari päivää sitten lastenkotiin. Äiti oli keväällä
kuollut. Pikku Aslak muisti tervatun kirstun, jonka Pahka-Pietari oli
tehnyt. Hän omisti uudistalon Nangujärven rannalla, lähellä Sara-Oulan
turvekotaa. -- Mutta Aslakin mieltä ei kaihertanut äidin muisto
niinkään kuin nahkahousujen menetys. Ne oli lastenkodin silmälasipäinen
riuku[1] riistänyt häneltä heti ensi päivänä. Tahi oikeammin liittyi
nyt tuohon väkivallantyöhön, kun se kerran oli tapahtunut, myös äidin
muisto, -- sillä hän se oli Aslakille housut tehnyt, nahkahousut,
joihin tavalliset koipisukat oli neulottu kiinni.
Pikku Aslak pyyhki silmiään. Hän muisti illan, jolloin nahkahousut
valmistuivat... Äiti istui tulen ääressä neuloen. Hän kiinnitti
punaista suimusta[2] koipisukan suuhun. Se oli niin kaunis
ja siro, ettei Aslak muistanut sellaisia nähneensä muilla kuin
Rikas-Vuollabilla, -- sillä, joka talvisin kulki raitoineen Norjaan
Nangujärven poikki ja keitti mennen tullen kahvia heidän kodassaan. Ne
olivat sitten sellaiset suimukset, että niihin kiintyi huomio ihan ensi
näkemältä. Näytti, kuin olisi Vuollab tanssinut siljolla. Punaiset
suimukset vain vilahtelivat, hänen hääriessään raitonsa ympärillä.
-- Kuinka onnellinen hän olikaan ollut tuona iltana, jolloin äiti
saatuaan työnsä valmiiksi pisti neulan vyöllänsä riippuvaan
neulakoteloon ja ojensi housut hänelle: "Siinä on nyt Aslakille
nahkahousut." Vapisevin käsin hän oli ne ottanut vastaan ja silitellyt
koipisukkien pehmeää karvaa. Oli tuntunut juhlalliselta kuin papin
käydessä. Niin somasti kahisi käsissä parkittu, ruskeapintainen
poronnahka... Pikku Aslak oli tuntenut itsensä onnelliseksi, niin
tavattoman onnelliseksi. Nahkahousut oli ripustettu naulaan, aamulla
jalkaan pantaviksi ja pikku Aslak oli katsellut niiden tulen valossa
välkkyviä punaisia suimuksia, katsellut siihen asti, kunnes oli
nukahtanut. Mutta unimaailmaankin häntä oli seurannut sama onnen tunne,
sillä sinä yönä hän oli uneksinut taivaasta, missä Jumala käyskenteli
nahkahousuissa pienten lappalaispoikien leikkiessä revontulia taivaan
lumisella pihalla. Ja jokaisella pojalla oli ollut punaiset,
välkkyvänpunaiset suimukset nahkahousuissa sekä kirjaillut,
punatupsuiset paulat. Mutta Jumalan nilkat olivat näyttäneet yhtä
hienoilta ja siroilta kuin Rikas-Vuollabin.
Pikku-Aslak itkeä nyreksi. Se ei ollut kovaäänistä, vaan tuollaista
hiljaista, tuhruista itkua. Hän katseli jalkojaan eikä voinut niitä
omikseen tuntea. Lastenkodin riuku oli vetänyt niihin harmajat
lannanhousut. Ne olivat niin mahdottoman leveät, että niihin miltei
hukkui. Hänen pieni sydämensä oli pakahtua. Hän ei voinut käsittää,
mitä pahaa hän oli tehnyt, kun häntä näin häväistiin. Koko päivän hän
oli istunut portailla itkeä nyreksien. Ruuan palastakaan ei häntä oltu
maistamaan saatu. Ja pikku Aslak oli päättänytkin olla syömättä siksi,
kunnes riuku toisi hänen housunsa takaisin.
Eteisessä liikkui joku. Aslak painoi päänsä alas ja jurotti. Häntä vain
eivät saisi sisään. Hän istuisi vaikka talveen saakka... siihen asti,
kunnes riekot muuttuisivat valkeiksi. Ennemmin hän ei liikahtaisi.
Lopultakin täytyisi riuvun antaa hänen nahkahousunsa takaisin.
-- Eikö Aslak tule syömään?
Siinä seisoi nyt hoitolan riuku, katsellen häntä silmälasiensa takaa.
Aslak hieroi kämmenseljällä silmiään ja johtajatar sai jälleen kuulla
nyreksivän, tuhruisen vastauksen:
-- Mu puvsak![3]
Se tuli kuin raskaan painon alta, epäselvien nyyhkytysten katkomana,
niin että johtajatarta jo säälitti. Mutta eihän sopinut antaa pojan
keskikesällä nahkahousuja pitää. Piti totuttaa poika talon tapoihin, ei
auttanut.
-- Ei Aslak saa nahkahousuja. Katsopas, kaikki muutkin pojat käyvät
vaatehousuissa.
Käykööt, baergalak! Pikku Aslakin olisi tehnyt mieli kirota, mutta hän
ei uskaltanut. Riuku teki liian juhlallisen vaikutuksen, vaikkei Aslak
sinnepäin silmännytkään. Hän vain tunsi sen, tunsi silmälasienkin
läheisyyden. Sellaisia eivät käyttäneet muut kuin pappi.
-- Tulehan nyt syömään äläkä juonittele.
-- Im! Puvsak!...[4]
Aslakia rupesi nikottamaan. Hän painoi päätä polvea vasten ja hänen
pikku ruumiinsa hytki. Johtajatar kääntyi päätä pudistaen pois, häviten
eteiseen.
Aslak rauhoittui jonkun verran johtajattaren mentyä sisään. Mutta yhä
kuitenkin vierivät kyyneleet poskia pitkin, uurtaen niihin valkeita
juovia. Hän oli hieronut kasvonsa likaisiksi ja jurotti synkkänä kuin
ruumiillistunut epätoivo.
Semmoinen ilkeä riuku... Ja aedne[5] oli ollut niin hyvä... Kuinka
saattoikaan isä menetellä niin sydämettömästi jättäessään hänet tänne?
Pari poikaa juoksi pihan yli. Ne olivat lappalaispoikia, niinkuin
Aslak'kin, mutta lannan malliin puettuja.
Pikku Aslak tunsi syvää halveksumista heitä kohtaan. Mokomatkin
livikät![6] Niin olivat kuin kesäporot tunturilla. Ja lappia puhuivat!
Aslakin pikku sydäntä kirveli kiukku. Hän iloitsi, että nyt tarjoutui
tilaisuus sen purkamiseen.
-- Baergalak! karjaisi hän äkkiä, polkien pientä jalkaansa.
Pojat kääntyivät hämmästyneinä katsomaan tuota tuhrusilmäistä uutta
tulokasta. Toinen heistä lähestyi Aslakia ja puhutteli häntä kuin
ainakin ylempi alempaansa:
-- Älä kiroile... minä sanon riuvulle!
-- Sano, sano, baergalak! Minä sanon baergalak, vaikka riukukin olisi!
Nuhtelija hämmentyi ja vetäytyi toverinsa luo. He katsoivat parhaaksi
jättää raivoisan tulokkaan omiin oloihinsa.
Kauan ei Aslakin kiukku kuitenkaan kestänyt. Se oli purkautunut äkisti
kuin rajuilma tunturilla, mennen yhtä äkkiä ohitse. Syvä alakuloisuus
ja tuska valtasi hänet.
Oliko hän tehnyt syntiä? Nyt ei Jumala enää ottaisi häntä taivaaseen,
jonne äitikin oli mennyt. Nyt hän ei enää koskaan saisi punasuimuksisia
nahkahousuja jalkaansa. Sillä varmaan taivaassakin rangaistiin pahoja
pikkupoikia pistämällä heidät lannanhousuihin. Hoitolan pojat
varmaankin kantelisivat riuvulle ja riuku kertoisi Jumalalle. Oi, hänen
oli niin paha olla, että ihan vapisutti.
Sellaista tuskaa hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän oli jo
menossa kuumaan väylään, josta Pahka-Pietarin Pirita aina puhui. Se oli
yhtä leveä kuin Nangujärvi, mutta punainen, hirvittävän punainen...
juuri kuin talvinen aamurusko, -- ja siellä poltti, poltti hirveästi...
vielä kovemmin kuin silloin, kun hän oli satuttanut peukalonsa tuliseen
arinakiveen.
Pikku Aslak tarkasteli arpea peukalossaan. Semmoinen siihen oli tullut.
Se oli valkea kuin kurmutoukan kotelo poron seljässä. Pikku Aslakin
tuska helpotti vähän, kun ajatukset hetkeksi suuntautuivat muille
teille.
Kesättivasalla oli kurmukärpäsen puremia selkä täynnä. Ja niitäkös piti
kiskoa kahdella päretikulla! Kesätti juoksi maahan pistetyn kepin
ympäri, koettaen päästä pakoon, kun isä läheni sitä päretikut kädessä.
Se pysähtyi hetkeksi isän kutittaessa sen kihelmöivää selkää. Sille
teki se hyvää. -- Mutta se olikin vain viekkautta. Ykskaks oli isällä
päretikkujen välissä kurmukärpäsen kotelo ja nips! -- kesättivasa
kavahti juoksuun, puistellen takaruumistaan. Sekös nauratti.
Aslak hymyili kyyneltensä lomasta. Se kesättivasa oli sellainen hauska
veitikka. Söi leipääkin kuin koira. Ei tarvinnut muuta kuin takoa kahta
puupalasta yhteen, niin jo tuli kohti turpa ojona. Eikä sitä hennonut
sen pitemmälti narrata. Leipäpalanen piti hakea ja tukkia suuhun.
Pihamaalta kuului pörräävä ääni. Aslak heristi korvoaan. Se oli
kurmukärpänen, kesättivasan pahin vihollinen. Niin oli isä sanonut. Se
laski munansa kesätin selkään ja niistä juuri muodostuivat nuo suuret
kurmunpesät, jotka muistuttivat paleltuneita hilloja. Kärpäsen ääni toi
jälleen Aslakin mieleen nahkahousut. Niissäkin oli ollut pari
kurmunreikää, niin pientä kuin neulannuppi! Äiti oli neulonut niihin
kahden äyrin kokoiset paikat.
Pikku Aslakin päässä pyöri monenlaisia ajatuksia. Mitä jos hän
karkaisi? Kun hän vain saisi nahkahousunsa, hän lähtisi... kulkisi niin
kauas, ettei riuku osaisi hakeakaan... juoksisi kaikkein pahimpien
jänkienkin yli. Sinne ei riuku uskaltaisi seurata. Riuku ei osaisi
astua pounumättäitä pitkin niinkuin hän, jota isä oli opettanut jänkää
kulkemaan. Ei saanut astua muille kuin pyöreille jussinpäämättäille...
ja niihinkin ihan keskelle. Sitä ei riuku arvaisi tehdä ja hän uppoisi.
Eikä Aslak auttaisi... ei vaikka riuku kuinka pyyteleisi. Sinne saisi
painua suohon... paha riuku.
Mutta nahkahousut olivat jossakin vinnillä riuvun kätköissä. Niitä oli
vaikea löytää. Eikä Aslak tiennyt, mistä vinnille noustiin.
Sääsket ahdistivat Aslakia vimmatusti, mutta hän oli niin mietteisiinsä
vajonnut, ettei niistä välittänyt. Pyyhkäisi vain takkinsa hihalla
kasvojaan silloin tällöin, saaden punaisia veriläikkiä pitkin poskiaan.
Hän muistutti pientä lapintonttua kirjavine, hien ja veren tahrimme
kasvoineen. Mutta lapintonttu hautoi tontun ajatuksia. Hänen pienessä
päässään liikkui kaikenmoisia kuvia. Niihin sekaantui yhtä aikaa kostoa
ja lapsellista hyväsydämisyyttä ympärillä olevaa maailmaa kohtaan.
Kun hän kasvaisi isoksi, hän laittaisi suuren ruijanraidon, samanlaisen
kuin Rikas Vuollabilla... ja nahkahousut. Niissä olisi pohkeet mustista
poronkoivista ja hohtavanpunaiset suimukset. Ja sitten hän jakelisi
Ruijan tumppua[7] lappalaislapsille, jotka pitäisivät omia vaatteita,
mutta riuvulle ja hoitolan lapsille hän ei antaisi mitään, ei
kerrassaan mitään! Ei ottaisi ajamaankaan. Pois pudottaisi ahkiostaan
kaikki... tiepuoleen. Mutta ne, joilla olisi omat vaatteet, saisivat
ajaa kirkolle hänen kanssaan, ja niille hän ostaisi makeisia Fransin
puodista ja syöttäisi niin paljon kuin jaksaisivat... Mutta illalla kun
hän palaisi, hän joikkaisi lastenkodin pihalla niin, että riuku
säikähtäisi kuoliaaksi, ja sitten hän ajaisi nauraen keinoihinsa.
Sisällä koulusalissa rupesi harmooni soimaan. Pikku Aslak kuuli sen
äänen toisen kerran elämässään. Se vaikutti häneen niin kumman oudosti
-- aivankuin vihellys pakomatkalla olevaan jäniksenpoikaan. Sitä täytyi
väkistenkin kuunnella. Se oli kuin ääni toisesta maailmasta, oudosta ja
salaperäisestä. Se kiehtoi mieltä, mutta peljätti samalla. Se vaikutti
merkillisen lamauttavasti. Niillä... tuolla sisällä oli valta, jonka
edessä täytyi taipua. Harmoonin ääni riisui kaikki kostonajatukset,
herättäen pienessä lappalaispojassa samanlaisen turvattomuuden tunteen
kuin metsän humina eksyneessä. Teki mieli itkeä ja huutaa, mutta ei
saattanut, ei vaikka mikä olisi ollut. Täytyi kuunnella vain...
vapisevin sydämin... mielessä kaikki kotoiset kuvat.
Aslak tunsi itsensä voitetuksi. Hänen pieni sydämensä oli turtunut.
Kaikki tuntui hänestä nyt samantekevältä. Nahkahousut, kesättiporo,
turvekota, Rikas-Vuollab raitoineen, -- kaikki olivat kaukaisia
muistoja vain. Sen vaikutti harmoonin ääni. Se nujersi hänet
täydellisesti.
Kun johtajatar hetken päästä tuli kutsumaan Aslakia sisään, nousi tämä
tahdottomana, avuttomin katsein, molemmin käsin kannattaen housujaan --
aivankuin peljäten niiden putoavan -- ja seurasi alla päin johtajatarta
sisään.