NELJÄS KIRJA.

Miten paljon hankaluutta ranskalainen majoitus lieneekin meille

aiheuttanut, olimme kuitenkin siinä määrin siihen tottuneet, että

nyt sitä kaipasimme, että talo tuntui meistä lapsista kuolleelta.

Meidän ei myöskään ollut suotu päästä takaisin täydelliseen yksityisen

perhe-elämän tilaan. Uudet vuokralaiset' olivat jo tiedossa, ja kun oli

ehditty hieman lakaista ja pestä, höylätä ja kiilloittaa, maalatuja

sivellä, niin talo oli taas täydessä kunnossa. Taloomme muuttivat

virastonjohtaja Moritz ja hänen omaisensa, jotka olivat vanhempieni

hyviä ystäviä. Moritz, joka ei ollut Frankfurtista syntyisin, mutta

tunnettiin kyvykkääksi laki- ja valtiomieheksi, hoiti useiden

pienempien ruhtinaiden, kreivien ja aatelisten oikeusasioita. Minä

näin hänet aina hilpeänä ja ystävällisenä ja uutterasti asiakirjojansa

tutkimassa. Rouva ja lapset, jotka olivat sävyisät, hiljaiset ja

hyväntahtoiset, eivät tosin lisänneet talomme seurallisuutta, koska

pysyttelivät omassa piirissään, mutta niinpä vallitsikin jälleen

hiljaisuus ja rauha, jota emme olleet pitkiin aikoihin nauttineet. Minä

asuin nyt jälleen ullakkokamarissani, missä toisinaan vielä väikkyivät

silmiini lukuisien maalausten haamut, joita yritin karkoittaa työn ja

opiskelun avulla.

Lähetystöneuvos Moritz, virastonjohtajan veli, kävi hänkin nyt

usein talossamme. Hän oli pikemmin maailmanmies, kookas ja samalla

käytökseltään miellyttävä. Hänkin hoiti erinäisten säätyhenkilöiden

asioita ja joutui vararikkotapausten ja keisarillisten komissiojen

vuoksi usein tekemisiin isäni kanssa. He pitivät toisiansa arvossa ja

olivat yleensä saamamiesten puolella; mutta tavallisesti he saivat

harmikseen kokea, että sellaisissa tilaisuuksissa useimmat edustajat

enimmälti saadaan taivutetuksi velkamiesten puolelle. Lähetystöneuvos

jakeli mielellään tietojansa, harrasti matematiikkaa, ja koska se

ei ollenkaan tullut käytäntöön hänen silloisissa toimissaan, niin

hän huviksensa opasti minua eteenpäin siinä aineessa. Niin ollen

minä kykenin entistä paremmin suorittamaan rakennustaiteellisia

piirustuksiani ja käyttämään perusteellisemmin hyväkseni erään

piirustuksenopettajan meille päivittäin tunnin ajan antamaa opetusta.

Tämä kelpo ukko tosin ei ollut mikään täydellinen taiteilija. Meidän

piti vedellä viivoja ja yhdistellä niitä, ja siten piti syntyä silmiä

ja neniä, huulia ja korvia, vieläpä lopulta kokonaisia kasvoja

ja päitäkin; mutta tällöin ei ajateltu luonnollisia enempää kuin

taiteellisiakaan malleja. Meitä kidutettiin joitakin aikoja näillä

inhimillisen hahmon hairahdusmuodoilla ja vihdoin otaksuttiin kehitetyn

meidät hyvinkin pitkälle, kun saimme jäljennettäväksemme niin sanotut

Le Brunin affektit. Mutta nuo irvikuvatkaan eivät meitä hyödyttäneet.

Nyt siirryttiin äkkiä käsittelemään maisemia, lehvistöjä ja kaikkia

muita aiheita, joiden kuvaamista tavanomaisen opetuksen aikana

harjoitetaan ilman järjestystä ja menetelmää. Vihdoin me päädyimme

täsmälliseen jäljittelyyn ja viivojen sirouteen välittämättä enää

mitään aiheen arvosta tai aistikkuudesta.

Tässä pyrkimyksessä oli isä mallikelpoisena edeltäjänämme. Hän ei ollut

milloinkaan piirustanut, mutta tahtoi nyt, lastensa harjoittaessa tätä

taidetta, pysyä heidän tasallansa, vieläpä antaa iällänsä esimerkin,

kuinka heidän nuorten piti menetellä. Niinpä hän siis jäljensi

eräitä Piazzettan päitä, tunnetuista pientä kahdeksantaitteista

kokoa olevista lehdistä englantilaisella lyijykynällä kaikkein

hienoimmalle hollantilaiselle paperille. Hän piti huolta siitä,

että rajaviivat tulivat mitä puhtaimmat, jäljittelipä vielä mitä

tarkimmin vaskipiirroksen ristiviivais-varjostusta, kevyesti, liiankin

hellävaroen, joten hänen jäykkyyttä vältellessään piirrokset jäivät

vaille ryhtiä. Hienoja ja tasaisia ne epäilemättä aina olivat. Hänen

sitkeä, uupumaton uutteruutensa kehittyi siihen määrään, että hän

piirusti kaikki kokoelman numerot toisen toisensa jälkeen meidän lasten

jättäessä pois ja valitessa miten meitä miellytti.

Näihin aikoihin toteutettiin toinenkin, jo kauan pohdinnanalaisena

ollut aie, soitanto-opetustamme koskeva. Viimeinen yllyke ansainnee

lyhyen maininnan. Oli päätetty, että meidän piti oppia soittamaan

klaveeria, mutta opettajan vaaliin nähden ei ollut voitu koskaan päästä

yksimielisiksi. Tulin sitten kerran sattumalta erään toverini luo,

joka parhaillaan oli opetettavana, ja havaitsin opettajan erittäin

miellyttäväksi mieheksi. Hänellä oli jokaista oikean ja vasemman käden

sormea varten leikkisä pilkkanimi, jota hän mitä hauskimmin käytteli,

kun kysymyksessäolevan sormen piti toimia. Mustia ja valkoisia

koskettimia nimitettiin niitäkin kuvallisesti, esiintyivätpä itse

säveletkin kuvaannollisin nimin. Sellainen kirjava seurue askartelee

varsin hupaisesti yhdessä. Sormittelu ja tahti näyttävät käyvän aivan

helpoiksi ja havainnollisiksi, ja kun oppilasta pidetään mitä parhaalla

tuulella, sujuu kaikki erittäin sievästi.

Kotiin tultuani minä heti hartaasti pyysin vanhempiani käymään

vakavasti asiaan ja ottamaan klaveerimestariksemme tuon verrattoman

miehen. Viivyteltiin vielä hieman, tiedusteltiin; opettajasta tosin ei

kuulunut mitään pahaa, mutta ei mitään erikoisen hyvääkään. Minä olin

sillävälin kertonut sisarelleni kaikki nuo hupaiset nimitykset, meidän

oli vaikea odottaa opetuksen alkamista ja me saimme aikaan, että mies

hyväksyttiin.

Aluksi ryhdyttiin lukemaan nuotteja, ja kun siinä ei näyttänyt olevan

mitään leikin sijaa, niin lohduttauduimme toivomalla, että kunhan

ehdittäisiin itse klaveeriin, kunhan tulisivat kysymykseen sormet,

niin leikinlaskukin alkaisi. Mutta koskettimisto ei näyttänyt suovan

tilaisuutta vertauksiin enempää kuin sormijärjestyskään. Yhtä kuivina

kuin viidellä viivalla ja niiden väleissä olevat nuotit pysyivät mustat

ja valkoiset koskettimetkin, ja hiiskahdustakaan ei enää kuulunut

peukalopukista tai kultakaunosta; miehen kasvot pysyivät tämän kuivan

opetuksen aikana yhtä ilmeettöminä kuin taanoin hänen kuivaa pilaa

lasketellessaan. Sisareni moitti minua ylen katkerasti petoksesta

ja uskoi tosiaankin, että kaikki oli ollut minun keksimääni. Itse

olin kuin huumaantunut enkä paljoakaan oppinut, vaikka mies teki

työnsä varsin huolellisesti; minä näet odotin aikaisempia pilapuheita

yhä tuleviksi ja lohduttelin sisartani päivästä toiseen. Niitä ei

kumminkaan kuulunut, ja tämä arvoitus olisi jäänyt minulta iäksi

ratkaisematta, ellei uusi sattuma olisi sitä selittänyt.

Eräs toverini astui opetustunnin kestäessä huoneeseen, ja samassa

avautuivat humoristisen suihkukaivon kaikki putket: peukalopukit ja

tuomentukit, hiipijät ja kiipijät, kuten hänellä oli tapana sormia

nimittää, fakarat ja gakarat, kuten hän nimitti nuotteja _f ja g_,

fiikurat ja giikurat (_fis ja gis_) olivat jälleen olemassa ja

esiintyivät mitä ihmeellisimpinä tonttuina. Nuori ystäväni nauroi

katketakseen ja iloitsi siitä, että noin hupaisella tavalla voi

oppia niin paljon. Hän vannoi ahdistelevansa vanhempiansa, kunnes he

antaisivat hänelle opettajaksi tuon oivallisen miehen.

Siten oli minulle uuden kasvatusopin periaatteiden mukaisesti avattu

varsin varhain tie kahteen taiteeseen, vain onnen kaupalla, ilman

sitä vakaumusta, että synnynnäiset lahjani voisivat saada minut

niissä pitemmälle edistymään. Isäni väitti, että jokaisen piti

oppia piirustamaan, ja kunnioitti senvuoksi erikoisesti keisari

Maksimiliania, jonka väitetään nimenomaan niin määränneen. Hän

kehoittikin minua siihen vakavammin kuin musiikkiin, jota hän taas

erinomaisesti suositteli sisarelleni vaatien häntä oppituntien lisäksi

istumaan vielä suuren osan päivää klaveerin ääressä.

Mitä enemmän askarrusta minulle siten toimitettiin, sitä

useammanlaisiin askarruksiin teki mieleni ryhtyä; vapaahetketkin

käytettiin kaikenlaisiin eriskummallisiin puuhiin. Jo varhaisimmalta

iältä minä tunsin luonnon olioihin kohdistuvaa tutkimushimoa. Usein

selitetään julmuuden merkiksi, jos lapset lopulta paloittelevat,

repivät, leikkelevät sellaisia esineitä, joilla ovat aikansa

leikkineet, joita ovat niin tai näin käsitelleet. Samalla tavalla

ilmaantuu kuitenkin useasti uteliaisuus, halu saada tietää, miten

sellaiset esineet pysyvät koossa, miltä niiden sisäpuoli näyttää. Minä

muistan lapsena repineeni kukkasia nähdäkseni, miten lehdet olivat

kiinni kukkakuvussa, ja kynineeni lintujakin saadakseni selville,

kuinka höyhenet liittyivät siipeen. Eihän voi tuota lukea lapsille

viaksi, koska luonnontutkijatkin luulevat oppivansa enemmän jakamalla

ja erittelemällä, pikemmin kuolettamalla kuin elähdyttämällä.

Tulipunaiseen kankaaseen somasti ommellun magneettikiven täytyi

senkin eräänä päivänä kokea tämän tutkimishalun vaikutusta. Tuo

salaperäinen vetovoima, joka ei ainoastaan vaikuttanut magneettiin

sovitettuun rautapuikkoon, vaan oli vielä laadultansa sellainen, että

se voi kasvaa ja kantaa päivä päivältä yhä suurempaa painoa, tuo

salaperäinen kyky oli saanut minut siinä määrin ihastelun valtoihin,

että pelkkä sen vaikutuksen ihmetteleminen kiinnitti mieltäni kauan

aikaa. Lopulta kuitenkin uskoin saavani asiasta lähempää selkoa, jos

irroitin peittävän kuoren. Se tapahtui minun siitä viisastumatta;

pelkkä rautapuikko ei opettanut minulle mitään enempää. Minä irroitin

senkin ja pitelin nyt kädessäni pelkkää kiveä uutterasti ja monin

tavoin kokeillen viilanpuruilla ja neuloilla nuoren mieleni kumminkaan

saamatta monipuolisen kokemuksen lisäksi mitään enempää hyötyä. Minä

en osannut koota koko laitetta, osat hajautuivat, ja minulta katosi

merkillinen ilmiö kojeen keralla.

Paremmin ei onnistunut sähkökoneen kokoonpanokaan. Eräs läheinen

ystävämme, jonka nuoruus oli sattunut niihin aikoihin, jolloin

sähkö askarrutti kaikkien mieliä, kertoi meille usein, kuinka hän

poikaiällänsä oli halunnut saada omakseen sellaisen koneen, oli ottanut

selkoa sen tärkeimmistä edellytyksistä ja saavuttanut vanhan rukin ja

muutamien lääkelasien avulla melkoisia tuloksia. Kun hän mielellään ja

usein tuota toisteli samalla kuvaillen meille sähköä yleensäkin, niin

me lapset pidimme asiaa hyvinkin todennäköisenä ja vaivasimme itseämme

pitkän ajan vanhalla rukilla ja lääkepulloilla voimatta kumminkaan

saada aikaan vähintäkään tulosta. Siitä huolimatta me pysyimme

järkkymättä uskossamme ja olimme kovin hyvillämme, kun messujen aikana

muiden harvinaisuuksien, taika- ja silmänkääntötemppujen ohella

sähkökonekin esitti taitojansa, jotka, samoinkuin magneettisetkin,

olivat senaikaisiksi jo varsin monipuolisia.

Julkiseen opetukseen kohdistuva epäluottamus lisääntyi päivä päivältä.

Haeskeltiin kotiopettajia, ja koska yksityiset perheet eivät voineet

suorittaa koituvia kulunkeja, liittyivät useammat siinä tarkoituksessa

yhteen. Lapset olivat kuitenkin vain harvoin sopuisat; nuorella

opettajalla ei ollut riittävää arvovaltaa, ja uudistuneiden ikävyyksien

jälkeen vain erottiin vihaisina toisistaan. Eipä siis ihme, jos

suunniteltiin toisenlaista, sekä pysyväisempää että edullisempaa olojen

järjestystä.

Koulukotien perustamisen ajatukseen oli johtanut se jokaiselle

välttämättömänä ilmenevä seikka, että ranskankieltä oli opetettava

käytännöllisessä elämässä. Isäni oli kasvattanut erään nuoren

miehen, joka oli ollut hänen palvelijanansa, kamaripalvelijanansa,

sihteerinänsä, sanalla sanoen kaikissa mahdollisissa viroissa. Mies,

Pfeil nimeltänsä, puhui hyvin ranskaa ja osasi kielen perusteellisesti.

Kun hän oli mennyt naimisiin ja hänen suosijainsa täytyi keksiä hänelle

jokin toimi, johduttiin ajattelemaan, että hänen piti antaa perustaa

koulukoti, joka vähitellen laajeni pieneksi opistoksi, missä opetettiin

kaikkia välttämättömiä aineita, vieläpä lopulta latinaa ja kreikkaakin.

Frankfurtin avarat kauppasuhteet tekivät mahdolliseksi, että tämän

opiston huostaan uskottiin nuoria ranskalaisia ja englantilaisia,

joiden piti oppia saksaa ja muutenkin itseänsä sivistää. Pfeil, joka

oli mies parhaassa iässään, erinomaisen tarmokas ja toimelias, johti

koko laitosta erittäin kiitettävästi, ja koska hänellä ei voinut

milloinkaan olla kyllin tekemistä, alkoi hän, kun hänen täytyi palkata

oppilaitansa varten soitonopettaja, itse harrastaa musiikkia ja

harjoitti klaveerin soittoa niin innokkaasti, että varsin pian soitti

sangen sujuvasti ja hyvin, vaikka ei ollut aikaisemmin soittimeen

koskenutkaan. Hän näytti omaksuneen isäni periaatteen, jonka mukaan ei

mikään voi paremmin innostaa ja elähdyttää nuoria ihmisiä kuin se, että

henkilö joltiseenkin ikään ehdittyänsä paneutuu jälleen oppilaaksi ja

vaikka elääkin jo niitä vuosiansa, joina uusien taitojen hankkiminen on

erittäin vaikeata, sittenkin yrittää intonsa ja kestävyytensä avulla

kilpailussa voittaa nuoremmat, luonnon enemmän suosimat.

Tämä soitannollinen harrastus johti Pfeilin kiinnittämään huomiota

itse soittimiin, ja yrittäessään hankkia itselleen parhaita hän joutui

tekemisiin geralaisen Fridericin kanssa, jonka valmistamat soittimet

olivat laajalti kuuluisat. Hän otti niitä jonkin määrän myytäväksensä,

ja siten hänellä oli ilo nähdä huoneistossaan useampia flyygeleitä,

harjoitella niillä ja soitella toisten kuultavaksi.

Meidänkin taloomme tämän miehen toimeliaisuus loi vilkkaampaa soitannon

harrastusta. Isäni ja hänen välinen suhde pysyi aina, muutamia

kiistakohtia lukuunottamatta, häiriytymättömän hyvänä. Meillekin

hankittiin suuri Fridericin flyygeli, jota minä, klaveerini vaiheilla

viipyjä, en paljoakaan koskettanut, mutta josta sisarelleni koitui

sitäkin ankarampi kiusa, kun hänen täytyi käyttää vielä entistä

enemmän aikaa harjoituksiinsa, jotta uusi soittokone tulisi pidetyksi

asianomaisessa arvossa ja kunniassa. Siinä seisoivat hänen vierellänsä

vuorotellen isä asianvalvojana ja Pfeil esikuvana ja yllyttävänä

kotiystävänä.

Meille lapsille tuotti paljon hankaluutta eräs isäni erikoinen

harrastelu, nimittäin silkinviljelys, jonka hän uskoi voivan

tuottaa hyviä tuloksia, kunhan se laajemmalle leviäisi. Eräät

tuttavat Hanaussa, missä silkkimatojen hoitoa harjoitettiin erittäin

huolellisesti, antoivat siihen ensimmäisen aiheen. Sieltä hänelle

lähetettiin oikeaan aikaan munia, ja niin pian kuin silkkiäispuissa

oli riittävästi lehteä, annettiin niiden kehkeytyä ja hoidettiin

noita tuskin näkyviä olentoja erittäin huolellisesti. Erääseen

ullakkohuoneeseen oli koottu pöytiä ja lautatelineitä, jotta niillä

olisi enemmän tilaa ja elantoa; ne näet kasvoivat nopeasti ja olivat

viimeisen kuoriutumisensa jälkeen niin kiihkeän nälkäisiä, että tuskin

voitiin koota kyllin lehtiä niiden ravitsemiseksi; täytyipä niitä

ruokkia öin päivin, koska kaikki riippuu juuri siitä, ettei niiltä

puutu ravintoa sinä aikana, jolloin suuren ja ihmeellisen muutoksen

on määrä niissä tapahtua. Jos sää oli suotuisa, saattoi tosin pitää

tätä puuhaa hauskana huvina, mutta jos ilma kääntyi koleaksi ja

silkkiäispuut joutuivat kärsimään, oli kova hätä käsissä. Vieläkin

ikävämpää oli, jos viimeisen vaiheen aikana satoi; nämä oliot näet

eivät ollenkaan siedä kosteutta, joten kastuneet lehdet täytyi

huolellisesti pyyhkiä ja kuivata, mitä ei kumminkaan aina käynyt ihan

tyystin suorittaminen, ja tästä tai kenties jostakin toisestakin syystä

ilmaantui tauteja, jotka surmasivat olentoraukkoja tuhansittain. Siten

aiheutuva mätäneminen synnytti todella ruttomaisen hajun, ja kun

kuolleet ja sairaat täytyi poistaa ja erotella terveistä, jotta ainakin

muutamat pelastuisivat, niin tuo oli tosiaankin ylen vaivalloinen ja

iljettävä tehtävä, joka tuotti meille lapsille monta vaikeata hetkeä.

Vietettyämme siten erään vuoden kauneimmat kevät- ja kesäkuukaudet

silkkimatoja hoidellen meidän täytyi auttaa isäämme eräässä toisessa,

tosin yksinkertaisemmassa, mutta siitä huolimatta yhtä vaivalloisessa

tehtävässä. Rooman näköalat, jotka olivat riippuneet mustissa

puitteissaan vuosikausia vanhan rakennuksen seinillä, olivat näet

valon, pölyn ja savun kellastamat ja kärpästen melkoisesti himmentämät.

Jos sellaista siivoa ei voitukaan uudessa rakennuksessa suvaita,

olivat kuvat kuitenkin käyneet isälleni sitä arvokkaammiksi, mitä

kauemmaksi niiden kuvailema todellisuus oli painunut. Aluksi sellaiset

kuvat vain verestävät ja elvyttävät äsken saamiamme vaikutelmia. Ne

näyttävät todellisuuteen verraten mitättömiltä ja enimmälti pelkältä

surkealta vastikkeelta. Kun sitävastoin alkumuotojen muisto yhä enemmän

hälvenee, niin kuvat siirtyvät huomaamatta niiden sijaan, käyvät meille

yhtä kalliiksi kuin ensinmainitut aikoinaan, joten se, mitä aluksi

halveksimme, nyt saa meiltä osakseen arvonantoa ja kiintymystä. Niin

on kaikkien kuvien, erityisesti muotokuvienkin laita. Kukaan ei ole

hevin tyytyväinen jonkun läsnäolevan henkilön kuvaan, mutta kuinka

tervetullut onkaan jokainen poissaolevaa ja varsinkin vainajaa esittävä

varjokuva.

Olipa miten hyvänsä, tässä aikaisemman tuhlauksen tunnossa tahtoi

isäni saada nuo vaskipiirrokset mikäli mahdollista ennallensa.

Tiedettiin, että se kävi päinsä valkaisun avulla, ja tätä suurten

arkkien ollessa kysymyksessä aina arveluttavaa menetelmää ryhdyttiin

nyt käyttämään verraten epäsuotuisissa paikallisissa olosuhteissa. Ne

isot lautatelineet, joille levitettyinä savuttuneet vaskipiirrokset

kostutettiin ja asetettiin auringonpaisteeseen, olivat näet

ullakkoikkunain edustalla kattokouruissa kattoa vastaan nojaamassa

ja senvuoksi monille onnettomuuksille alttiina. Tärkeintä tässä

oli se, ettei paperi päässyt milloinkaan kuivumaan, vaan pidettiin

aina kosteana. Siitä huolehtimaan määrättiin minut ja sisareni, ja

muuten erittäin tervetulleen joutilaisuuden teki tällä kertaa mitä

ankarimmaksi kidutukseksi ikävystyminen, kärsimättömyys ja kaiken

vapaan huvittelun tuhoava kiinteä tarkkaavaisuus. Asia kuitenkin

toteutetuin, ja kirjansitoja, joka kiinnitti jokaisen lehden tukevalle

paperille, koki parhaansa mukaan tasoitella ja korjata meidän

huolimattomuutemme vuoksi repeytyneitä reunoja. Kaikki lehdet koottiin

yhteen nidokseen ja olivat tällä kertaa pelastetut.

Jotta meiltä lapsilta ei pitänyt puuttuman elämän ja oppimisen

monenkirjavuutta, sattui juuri tähän aikaan ilmaantumaan eräs

englantilainen kielimestari, joka sitoutui neljässä viikossa jokaiselle

vähänkin kieliin perehtyneelle opettamaan englanninkielen saattaen

hänet niin pitkälle, että hän voi oman uutteruutensa varassa auttaa

itseänsä eteenpäin. Hän otti kohtuullisen palkkion; tunnilla olevien

oppilaiden lukumäärä oli hänelle yhdentekevä. Isäni päätti heti tehdä

kokeen ja rupesi minun ja sisareni keralla tuon sukkelan mestarin

oppilaaksi. Tunnit pidettiin uskollisesti, kertauksestakaan ei ollut

puutetta; näiden neljän viikon aikana jätettiin mieluummin sikseen

muutamia toisia harjoituksia, ja opettaja erosi meistä tyytyväisenä,

samoin me hänestä. Kun hän oleskeli kaupungissa pitkän aikaa saaden

paljon oppilaita, voi hän toisinaan käydä katsomassa ja avustamassa,

kiitollisena siitä, että me kuuluimme ensimmäisiin, jotka olivat häneen

luottaneet, ja ylpeänä saadessaan mainita meitä esikuvana toisille.

Tämän jälkeen isäni tahtoi pitää huolta siitäkin, että englanninkieli

pysyisi ohjelmassa muiden kieliopintojen ohella. Minun on

tunnustaminen, että kävi yhä kiusallisemmaksi ottaa työni lähtökohdaksi

milloin toinen milloin toinen kielioppi tai harjoituskirja,

milloin toinen milloin toinen kirjailija siten tuhlaten asiaan

kohdistuvan harrastukseni samoinkuin oppituntinikin. Senvuoksi

johduin ajattelemaan, miten kaikki oli kerrallaan ratkaistavissa, ja

keksin eräänlaisen romaanin. Sen henkilöinä oli kuusi tai seitsemän

sisarusta, jotka kaukana toisistaan ja kukin tahollansa antavat

toisillensa tietoja oloistansa ja tunnoistansa. Vanhin veli selostaa

hyvällä saksankielellä kaikenlaisia matkallaan kokemiansa asioita ja

tapahtumia. Sisar vastaa milloin hänelle milloin toisille sisaruksille,

mitä hänellä on kerrottavana osaksi kotoisista olosuhteista, osaksi

sydämenasioista käyttäen naismaista tyyliä, pelkkiä pisteitä ja lyhyitä

lauseita, suunnilleen siihen tapaan kuin myöhemmin »Siegwartin»

kirjoittaja. Eräs veljistä opiskelee jumaluusoppia ja kirjoittaa

sangen säännönmukaista latinaa liittäen siihen toisinaan kreikkalaisen

jälkikirjoituksen. Seuraavan, Hampurissa kauppapalvelijana olevan

osaksi tietenkin tuli englanninkielinen kirjeenvaihto, samoinkuin

nuoremman, Marseillessa oleskelevan asiaksi ranskankielinen.

Italiankieltä varten löytyi ensimmäisellä maailmanmatkallansa oleva

soittotaiteilija, ja nuorin, eräänlainen nenäkäs pahnan pohjimmainen,

oli muiden kielten ehdittyä jo joutua vallatuiksi omaksunut

juutalaissaksan saaden kamalilla kirjaimillansa toiset epätoivoon ja

vanhemmat hyvälle päähänpistolle nauramaan.

Tälle omituiselle muodolle minä etsin jonkinlaista sisältöä tutkimalla

niiden seutujen maantiedettä, joissa henkilöni oleskelivat, ja

keksin noihin kuiviin paikallisuuksiin kaikenlaisia ihmisiä, jotka

jollakin tavoin liittyivät henkilöihini ja heidän toimintaansa. Niin

menetellen minun harjoitusvihkoni paisuivat paljon laajemmiksi; isä

oli tyytyväisempi, ja minä huomasin helpommin, mitä omasta tieto- ja

taitovarastostani puuttui.

Sellaisilla asioilla, kun ne kerran on aloitettu, ei ole loppua eikä

rajoja. Niin kävi tässäkin: kun näet yritin oppia eriskummallista

juutalaissaksaa ja kirjoittaa sitä yhtä hyvin kuin osasin lukea,

havaitsin pian, etten osannut hepreaa, josta käsin nykyinen pilaantunut

ja vääristynyt kieliparsi oli johdettavissa ja joltisellakin

varmuudella käsiteltävissä. Senvuoksi minä huomautin isälleni, että

oli välttämätöntä oppia hepreaa, ja joudutin erittäin innokkaasti

hänen suostumustansa; minä näet tähtäsin vielä korkeammallekin.

Kuulin alinomaa sanottavan, että Vanhan samoinkuin Uuden Testamentin

ymmärtämiseen oli alkukielten tunteminen välttämätön. Viimeksimainittua

minä luin sangen vaivattomasti, koska niinsanotut evankeliumit ja

epistolat piti sunnuntaisenkin harjoituksen vuoksi kirkosta tultua

lausua, kääntää ja välttävästi selittää. Samoin ajattelin nyt menetellä

Vanhaan Testamenttiin nähden, joka oli omituisuutensa vuoksi minua aina

aivan erikoisesti miellyttänyt.

Isäni, joka ei mielellään tehnyt mitään puolinaista, päätti pyytää

kymnaasimme rehtoria, tohtori Albrechtia, antamaan yksityisopetusta

viikoittain siihen asti, kunnes olisin käsittänyt välttämättömimmät

seikat tuosta mutkattomasta kielestä; hän näet toivoi, että hepreasta

suoriuduttaisiin, ellei yhtä nopeasti, niin ainakin kaksi kertaa

pitemmässä ajassa kuin englanninkielestä.

Rehtori Albrecht oli maailman omalaatuisimpia ihmisiä, pieni,

ei lihava, mutta tanakka, muodoton, olematta silti viallinen,

sanalla sanoen kuorikaapuun ja peruukkiin puettu Aisopos. Hänen

kahdeksannellakymmenellä olevissa kasvoissaan näkyi aina purevan

pilkallinen hymy; silmät pysyivät aina suurina ja olivat aina loistavat

ja henkevät, joskin tulehtuneet. Hän asui vanhassa paljasjalkamunkkien

luostarissa, missä kymnaasi sijaitsi. Minä olin jo lapsuudenaikana

usein käynyt vanhempaini keralla hänen luonansa ja kulkenut

värisyttävää mielihyvää tuntien läpi pitkien, pimeiden käytävien,

vierailuhuoneiksi muutettujen kappelien, moniosaisen, portaitten

ja sokkeloiden täyttämän huoneiston. Liiaksi ahdistelematta hän

aina tavattaessa minua tutki, kiitti ja kehoitteli. Eräänä päivänä,

julkisen tutkinnon jälkeen tapahtuvan siirron aikana, hän hopeisia

_praemia virtutis et diligentiae_ jakaessaan näki minun seisovan

katselijana, verraten lähellä hänen kateederiansa. Minä olisin varsin

mielelläni kurkistanut kukkaroon, josta hän veti esiin näkyrahoja; hän

viittasi minulle, astui hieman alemmaksi ja ojensi minulle sellaisen

hopeakolikon. Minä olin kovin iloinen, vaikka toiset pitivätkin tätä

kouluun kuulumattomalle pojalle annettua lahjaa ihan turhana ja

sopimattomana. Kelpo ukko ei kumminkaan siitä paljoa välittänyt; hän

oli yleensäkin omituinen ihminen ja esiintyi hyvin silmiinpistävästi

sellaisena. Koulumiehenä hän oli erittäin hyvässä maineessa, joskin

korkea ikä jo teki hänelle siinä toimessa hieman haittaa. Melkeinpä

enemmän kuin hänen oma raihnautensa häiritsivät häntä ulkoiset

olosuhteet: kuten jo aikaisemmin tiesin, ei hän ollut tyytyväinen

konsistorioon, ei tarkastajiin, ei pappeihin eikä opettajiin.

Luonnonlaadullensa, joka taipui virheiden ja puutosten tarkkaamiseen

ja ivailuun, hän jätti vapaat ohjakset sekä koulukertomuksissaan

että julkisissa puheissaan, ja koska Lukianos oli melkeinpä ainoa

kirjailija, jota hän luki ja piti arvossa, niin kaikki hänen puheensa

ja kirjoituksensa olivat purevilla sanakäänteillä höystetyt.

Onneksi niille, joihin hän oli tyytymätön, hän ei milloinkaan käynyt

suoraan asiaan, vaan kierteli vain vihjauksien, klassillisten

lauseparsien ja raamatunpaikkojen avulla kohti niitä puutoksia, joita

aikoi moittia. Hänen suullinen esityksensä (hän luki aina paperista)

oli epämiellyttävää, käsittämätöntä, ja sitäpaitsi sen katkaisi

monesti yskä, mutta vieläkin useammin ontto, vatsaa tärisyttävä nauru,

joka tapasi ilmoittaa ja säestellä purevia kohtia. Alkaessani tämän

eriskummallisen miehen luona opiskella havaitsin hänet leppoisaksi

ja hyväntahtoiseksi. Minä menin nyt joka päivä kello kuuden aikaan

iltapäivällä hänen luoksensa ja tunsin aina salaista mielihyvää, kun

ovi kilisten sulkeutui takanani ja minun oli lähdettävä vaeltamaan

pitkää synkkää luostarinkäytävää. Me istuimme hänen kirjastossaan

vahakankaalla päällystetyn pöydän ääressä; erittäin moneen kertaan

luettu Lukianos ei milloinkaan väistynyt hänen viereltänsä.

Kaikesta hyväntahtoisuudesta huolimatta minä en kumminkaan päässyt

pääsymaksutta asiaan: opettajani näet ei voinut olla esittämättä

eräitä pilkallisia huomautuksia ja kyselemättä, mihin hepreanopintoni

oikeastaan tähtäsivät. Minä en virkkanut hänelle mitään juutalaissaksaa

koskevista aikeistani, puhuin vain alkukielen paremmasta

ymmärtämisestä. Siihen hän hymyili ja arveli, että saisin olla

tyytyväinen, kunhan oppisin lukemaan. Tuo minua salaa harmitti, ja minä

keräsin koko tarkkaavaisuuteni, kun kirjaimiin ehdittiin. Minä näin

aakkoset, jotka suunnilleen noudattivat kreikkalaisia, joiden muodot

olivat käsitettävät ja nimitykset minulle enimmälti jo tutut. Olin

ymmärtänyt ja painanut muistiini kaiken tuon varsin pian ja otaksuin

nyt ryhdyttävän lukemaan. Tiesin varsin hyvin, että se tapahtui

oikealta vasemmalle. Mutta nyt ilmaantuikin yht'äkkiä kokonainen

armeija pieniä kirjaimia ja merkkejä, kaikenlaisia pisteitä ja viivoja,

joiden piti oikeastaan esittää ääntiöitä. Tämä seikka kummastutti minua

sitäkin enemmän, kun suurempien kirjainten joukossa jo ilmeisesti oli

vokaaleja ja muut näyttivät vain piiloutuvan vieraiden nimitysten

varjoon. Minulle opetettiin, että juutalainen kansakunta oli

kukoistusaikanansa tosiaankin tyytynyt noihin ensimmäisiin merkkeihin

mitään muuta kirjoitus- ja lukutapaa ollenkaan tuntematta. Minä olisin

kovin mielelläni noudattanut tuota vanhaa, ja kuten minusta näytti,

helpompaa menettelyä, mutta ukko selitti hieman ankarasti, että

täytyi totella hyväksi havaittua kielioppia sellaisenaan. Lukeminen

ilman näitä pisteitä ja viivoja on vaikea tehtävä, johon ainoastaan

oppineimmat ja harjaantuneimmat pystyvät, ilmoitti opettajani. Minun

siis täytyi suostua oppimaan nuo pienet merkit, mutta asia kävi yhä

vakavammaksi. Nyt piti eräiden ensimmäisten suurten kirjainten olla

sijassaan ihan merkityksettömät, jotta niiden pienet myöhäsyntyiset

kumppanit saisivat jotakin tehtävää. Sitäpaitsi niiden tuli toisella

kertaa merkitä hiljaista henkäystä, toisella voimakkaampaa tai

heikompaa kurkkuäännettä, vieläpä toisinaan toimia pelkkänä tukenakin.

Ja vihdoin viimein, kun jo luuli ottaneensa kaikki tarkoin huomioon,

vapautettiin eräitä suuria ja pieniäkin näyttelijöitä virasta, joten

silmillä oli aina erittäin paljon ja huulilla erittäin vähän tekemistä.

Kun minun nyt piti lukea jo ennestään tuttua sisällystä vieraalla

kielellä mongertaen ja minulle samalla kovin suositeltiin eräänlaista

honotusta ja kurlutusta saavuttamattomana päämääränä, niin minä

jossakin määrin vieraannuin asiasta ja huvitin itseäni lapselliseen

tapaan näiden runsaiden merkkien omituisilla nimillä. Siinä oli

keisareita, kuninkaita ja herttuoita, jotka korkomerkkeinä siellä

täällä halliten minua melkoisesti ilahduttivat. Tämä äitelä pila

menetti kuitenkin pian viehätyksensä. Minä sain sentään korvausta

sikäli, että lukiessani, kääntäessäni, kerratessani, ulkoa oppiessani

ilmeni sitä eloisampana kirjan sisällys, ja juuri siitä minä oikeastaan

vaadinkin selityksiä vanhalta herraltani. Perintätiedon ristiriitaisuus

todelliseen ja mahdolliseen verraten oli näet jo aikoja sitten

herättänyt kovin huomiotani, ja minä olin saanut kotiopettajani usein

pahaan pulaan ottamalla käsiteltäväksi, kuinka aurinko pysähtyi

radallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa, eräistä muista

epätodennäköisyyksistä ja yhteydettömyyksistä puhumattakaan. Kaikki

nämä asiat tulivat jälleen esille, kun hepreankieltä perinpohjin

oppiakseni askartelin yksinomaan Vanhassa Testamentissa enkä tutkinut

sitä enää Lutherin käännöksestä, vaan Sebastian Schmidin suorittamasta

sananmukaisesta rinnakkaiskäännöksestä, jonka isäni oli heti minulle

hankkinut. Nyt alkoi opetus, mitä kielellisiin harjoituksiin tulee,

valitettavasti käydä puutteelliseksi. Lukeminen, selostaminen,

kielioppi, sanojen kirjoittaminen ja lausuminen kesti harvoin puolta

tuntia; minä näet aloin heti käydä käsiksi asiasisältöön, ja vaikka

emme olleetkaan vielä ehtineet ensimmäistä Mooseksen kirjaa kauemmaksi,

otin puheeksi monenlaisia seikkoja, jotka olivat myöhemmistä kirjoista

jääneet mieltäni askarruttamaan. Kelpo ukko yritti aluksi minua

pidättää sellaisista harhailuista, mutta lopulta se näytti häntä

itseäänkin huvittavan. Hän yski ja nauroi tapansa mukaan lakkaamatta,

ja vaikka kovin varoikin antamasta minulle mitään sellaista tietoa,

joka olisi voinut saattaa hänet itsensä epäilyttävään valoon, ei

tungettelevaisuuteni kuitenkaan hellittänyt, ja kun minulle oikeastaan

oli tärkeämpää esittää epäilyksiäni kuin saada ne hälvennetyiksi,

niin minä kävin yhä vilkkaammaksi ja uskaliaammaksi otaksuen hänen

käytöksensä sen oikeuttavan. En kumminkaan saanut hänestä mitään irti;

enintään oli tuloksena, että hän vatsaa tärisyttävän naurunsa ohella

kerran toisensa jälkeen huusi: »Hupsu mies! Hupsu poika!»

Minun lapsellinen, Raamattua joka puolelta tutkisteleva vilkas

uteliaisuuteni lienee sentään näyttänyt hänestä verraten vakavalta ja

jonkinmoisen avustamisen arvoiselta. Niinpä hän jonkin ajan kuluttua

neuvoi minua turvautumaan suureen englantilaiseen raamattuteokseen,

joka oli hänen kirjastossaan ja jossa vaikeat ja arveluttavat kohdat

oli ymmärtäväiseen ja älykkääseen tapaan selitetty. Käännös oli

saksalaisten jumaluusoppineiden uutteruuden nojalla tullut eräissä

suhteissa edullisemmaksi käytellä kuin alkuteksti. Eri mielipiteet

oli mainittu ja lopulta yritetty jonkinlaista välitysmenetelmää,

jolloin kirjan arvo, uskonnon perustus ja inhimillinen ymmärrys,

voivat jossakin määrin puolustautua rinnakkain. Kun siis minä tunnin

loppupuolella aloin esittää tavanmukaisia kysymyksiäni ja epäilyksiäni,

niin hän viittasi aina kirjahyllyyn; minä noudin nidoksen, hän antoi

minun lukea, selaili Lukianostansa, ja jos huomautin jotakin teoksesta,

sai teräväjärkisyyteni ainoaksi vastaukseksi hänen tavanmukaisen

naurunsa. Pitkinä kesäpäivinä hän antoi minun istua niin kauan kuin

voin lukea, useasti yksin; mutta kesti sentään vähän aikaa, ennenkuin

hän salli minun ottaa nidoksen toisensa jälkeen kotiini.

Kääntyköön ihminen mihin suuntaan hyvänsä, ryhtyköön suorittamaan

mitä tahansa, hän palaa aina takaisin sille tielle, jonka luonto

on hänen kuljettavaksensa määrännyt. Niin kävi minunkin tässä

tapauksessa. Kieleen ja pyhien kirjojen sisällykseen kohdistuva

vaivannäkö johti lopulta siihen, että mielikuvitukseni loi eloisamman

kuvan tuosta kauniista ja usein ylistetystä maasta, sen ympäristöstä

ja lähiseuduista sekä niistä kansoista ja tapauksista, jotka olivat

vuosituhansien vieriessä kohottaneet tuota maanpaikkaa kunniaan.

Tuon pienen alueen piti nähdä ihmissuvun alku ja kehkeytyminen, sieltä

piti ensimmäisten ja ainoain alkuhistoriaa koskevien tietojen tulla

kuuluviimme, ja sellaisen paikan piti elää mielikuvituksessamme yhtä

yksinkertaisena ja käsitettävänä kuin vaihtelevana ja ihmeellisimpiin

vaelluksiin ja uusiin asutuksiin soveltuvana. Täällä, neljän mainitun

virran välimaalla, oli koko asuttavasta maasta erotettu pieni, erittäin

miellyttävä alue nuorekkaan ihmisen asuttavaksi. Täällä hänen piti

alkaa kehitellä kykyjänsä, ja täällä piti hänen osaksensa tulla se

kohtalo, joka oli määrätty kaikkien hänen jälkeläistensä osaksi: hänen

piti kadottaa rauhansa tietoa tavoitellessaan. Paratiisi oli kadotettu;

ihmiset lisääntyivät ja huonontuivat; tämän sukukunnan pahuuteen

vielä tottumattomat _elohim_ kävivät kärsimättömiksi ja tuhosivat sen

perinpohjin. Vain muutamat pelastuivat yleisen hävityksen tulvasta,

ja tuskin olivat nuo kamalat tuhovedet laskeutuneet, kun kotimaan

tuttu kamara oli jälleen kiitollisten pelastuneiden nähtävissä.

Kaksi virtaa neljästä, Eufrat ja Tigris, liikkuivat vielä uomissaan.

Ensimmäisen nimi säilyi; toista näytti merkitsevän sen juoksu.

Täsmällisempiä paratiisin jälkiä ei sellaisen mullistuksen jälkeen

olisi voinut vaatia. Uudistunut ihmissuku lähti täältä toisen kerran

leviämään; se keksi tilaisuutta kaikin tavoin itseänsä ravitakseen ja

askarruttaakseen, mutta ennen kaikkea kootakseen ympärillensä suuria

kesyjen eläinten laumoja ja kulkeakseen niiden keralla kaikkiin eri

suuntiin.

Tämä elämäntapa sekä heimojen lisääntyminen pakotti kansat pian

loittonemaan toisistansa. He eivät voineet heti päättää iäksi jättää

sukulaisensa ja ystävänsä; heidän mieleensä johtui rakentaa korkea

torni, joka etäältä viittaisi tietä palajaville. Mutta tämä yritys

epäonnistui samoinkuin tuo ensimmäinen pyrkimys. Heidän ei pitänyt

saada olla samalla kertaa onnelliset ja älykkäät, monilukuiset ja

yksimieliset. Elohim hämmensivät heidät, rakennus jäi rakentamatta,

ihmiset hajautuivat; maailma oli kansoitettu, mutta eripurainen.

kohdistuu kuitenkin yhä vielä näihin seutuihin. Vihdoin lähtee täältä

jälleen heimon kantaisä, jolla on onni painaa jälkeläisiinsä määrätty

leima siten heidät ikiajoiksi yhdistäen suureksi ja kaikissa onnen- ja

paikanvaihdoksissa koossapysyväksi kansakunnaksi.

Jumalallista viittausta noudattaen vaeltaa Abraham Eufratilta länttä

kohti. Erämaakaan ei voi estää hänen kulkuansa, hän saapuu Jordanin

rannalle, siirtyy virran yli ja levittäytyy Palestiinan kauniisiin

etelänpuolisiin seutuihin. Tämä maa oli jo aikaisemmin vallattu ja

verrattain tiheään asuttu. Matalahkoja, mutta karuja, hedelmättömiä

vuoria halkoivat monet vesikkäät, viljelykselle suotuisat laaksot.

Kaupunkeja, kauppaloita ja yksityisiä uudisasutuksia sijaitsi hajallaan

lakeudella ja sen suuren laakson rinteillä, jonka vedet kokoontuvat

Jordaniin. Niin asuttu, niin viljelty oli maa, mutta maailma vielä

kyllin avara ja ihmiset eivät siinä määrin huolekkaita, tarvitsevia

ja toimeliaita, että olisivat heti vallanneet kaikki ympäröivät

alueet. Noiden asuttujen alueiden välillä levisi suuria aloja, joissa

paimentolaisten laumat voivat mukavasti liikkua. Abraham pysyttelee

sellaisilla alueilla; hänen veljensä Lot on hänen luonansa; mutta he

eivät voi jäädä pitkiksi ajoiksi sellaisiin seutuihin. Juuri sellainen

olotila maassa, jonka väkiluku milloin lisääntyy milloin vähentyy ja

jonka tuotteet eivät koskaan pysy tasapainossa kulutuksen kanssa,

aiheuttaa äkkiarvaamatta nälänhädän, ja maahansiirtynyt kärsii maan

asujaimen keralla, jonka ravintoa hänen satunnainen sielläolonsa on

niukentanut. Kaldealaiset veljekset siirtyvät Egyptiin, ja niin on

merkitty se näyttämö, jolla muutaman tuhannen vuoden aikana esitetään

maailman tärkeimmät tapahtumat. Tigris-virrasta Eufratiin, Eufratista

Niiliin asti näemme maan kansoitettuna ja tällä alueella laumoineen

ja hyvyyksineen sinne tänne liikkumassa ja niitä lyhyessä ajassa

mitä runsaimmin lisäämässä tunnetun, jumalien rakastaman, meille jo

kalliiksi muuttuneen' miehen. Veljekset palaavat, mutta päättävät

kestetyn hädän viisastamina erota toisistansa. Molemmat tosin

oleskelevat eteläisessä Kaanaassa, mutta Abrahamin jäädessä Hebroniin

Mamren lehdon puoleen Lot lähtee Siddimin laaksoon, joka voi ja jonka

täytyy ilmetä meille toisena paratiisina, jos mielikuvituksemme on

kyllin uskalias antaakseen Jordanin alajuoksussaan painua maan sisään,

joten nykyisen Kuolleen meren sijaan ilmestyy kuiva maa. Sitäkin

enemmän, kun sen ja lähiseutujen veltoiksi ja jumalattomiksi mainitut

asukkaat näiden ominaisuuksiensa nojalla osoittavat elämän olleen

mukavaa ja ylellistä. Lot asuu heidän seassaan, mutta erillänsä.

Mutta Hebron ja Mamren lehto ilmenevät meille sinä tärkeänä paikkana,

jossa Herra puhuu Abrahamin kanssa ja lupaa hänelle kaiken maan niin

kauas kuin hänen katseensa neljään ilmansuuntaan kantaa. Näiltä

hiljaisilta alueilta, näistä paimentolaiskansoista, jotka saavat

seurustella taivaan valtojen kanssa, heitä vierainansa kestitä ja

useasti heidän kanssaan keskustella, meidän on käännettävä katseemme

jälleen itään päin ja tarkasteltava ympäröivän maailman tilaa, joka

suurin piirtein lienee ollut samanlainen kuin Kaanaanmaan.

Perheet pysyvät koossa; ne liittyivät yhteen; ja heimojen elämäntapaa

määrää se alue, jonka he ovat vallanneet tai valtaavat. Vuoristoissa,

joista vedet juoksevat Tigris-virtaan, me tapaamme sotaisia kansoja,

jotka jo näinä erittäin varhaisina aikoina viittaavat tuleviin

maailmanvalloittajiin ja -vallitsijoihin ja eräässä senaikaiseksi

suunnattomassa sotaretkessä antavat meille myöhempien suurtöiden

esikuvan. Kedor Laomor, Elämin kuningas, vaikuttaa jo mahtavasti

liittoutuneisiin. Hän hallitsee kauan, sillä hän oli jo kaksitoista

vuotta ennen Abrahamin Kaanaaseen tuloa tehnyt kansat Jordaniin saakka

verollisiksi. Vihdoin ne olivat hänestä luopuneet, ja liittoutuneet

varustautuivat sotaan. Me tapaamme heidät arvaamattamme sillä tiellä,

jota kulkien Abraham todennäköisesti saapui Kaanaaseen. Jordanin

vasemmalla rannalla ja eteläpuolella olevat kansat voitetaan. Kedor

Laomor suuntaa kulkunsa etelään, kohti erämaan kansoja, voittaa sitten

pohjoiseenpäin käännyttyänsä amalekilaiset ja saapuu, amoriititkin

kukistettuansa, Kaanaaseen, hyökkää Siddimin laakson kuninkaita

vastaan, lyö ja hajoittaa heidät ja kulkee suurine saaliinensa Jordania

ylöspäin ulottaakseen voittoretkensä aina Libanonille saakka.

Vangittujen, ryöstettyjen, omaisuutensa keralla poisraastettujen

joukossa on myös Lot, joka joutuu kokemaan sen maan kohtaloita,

missä hän vieraana oleskelee. Abraham saa sen kuulla, ja nyt näemme

patriarkan kohta soturina ja sankarina. Hän kokoo miehensä, jakaa

heidät osastoihin, hyökkää vaivalloisesti etenevän saaliskuormaston

kimppuun, hämmentää voittajat, jotka eivät voineet aavistaakaan

vihollisen uhkaavan selkäpuolelta, ja tuo takaisin veljensä ja

hänen omaisuutensa sekä suuren määrän voitettujen kuninkaiden

omaisuutta. Tämän lyhyen sotaretken nojalla Abraham tavallaan ottaa

maan valtoihinsa. Asukkaille hän ilmenee suojelijana, pelastajana ja

epäitsekkyytensä nojalla kuninkaana. Kiitollisina ottavat hänet vastaan

laaksomaan kuninkaat, siunaten Melkisedek, kuningas ja pappi.

Nyt uudistuvat loppumatonta jälkeläissarjaa koskevat ennustukset,

ulottuvatpa ne yhä laajemmallekin. Eufratin vetten rannoilta

aina Egyptin virtaan saakka luvataan hänelle kaikki maa; mutta

hänen välittömien rintaperillistensä laita on huonosti. Hän on

kahdeksankymmenen vuoden ikäinen ja hänellä ei ole poikaa. Saara, joka

ei luota Jumalaan yhtä lujasti kuin hän, käy kärsimättömäksi; hän

tahtoo itämaisen tavan mukaan saada jälkeläisen palvelijattarestansa.

Mutta tuskin on Hagar jätetty talonherran haltuun, tuskin on olemassa

pojan saamisen toivo, kun perheessä ilmenee ristiriitaa. Aviovaimo

kohtelee varsin pahoin omaa suojattiansa, ja Hagar pakenee parempaa

olotilaa etsien toisten joukkojen luo. Korkeamman kehoituksen johdosta

hän palaa takaisin, ja Ismael syntyy.

Abraham on nyt yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen, ja lukuisia

jälkeläisiä koskevat lupaukset uudistuvat yhä, joten aviopuolisot

vihdoin pitävät niitä naurettavina. Siitä huolimatta Saara lopulta

tulee siunatuksi ja synnyttää pojan, jolle annetaan nimi Iisak.

Historia perustuu enimmälti ihmissuvun lainmukaiseen lisääntymiseen.

Tärkeimpiäkin maailmantapahtumia on pakko seurata aina perheitten

salaisuuksiin asti, ja niin antavat patriarkkainkin aviolliset liitot

meille aihetta erikoisiin mietteisiin. Näyttää siltä, kuin ne

jumaluudet, jotka suvaitsevat ohjata ihmisen kohtaloita, olisivat

ikäänkuin esikuvien muodossa tahtoneet kuvailla kaikenlaisia aviollisia

tapahtumia. Abraham, joka on elänyt pitkät vuodet kauniin, monien

tavoitteleman naisen keralla lapsettomassa liitossa, havaitsee

sadannella ikävuodellaan olevansa kahden naisen mies, kahden pojan isä,

ja samassa on hänen kotirauhansa häiriytynyt. Sopua ei voi syntyä, kun

on kaksi aviovaimoa rinnakkain ja kaksi eri äitien poikaa vastatusten.

Sen puolueen, jota lait, perintätapa ja yleinen mielipide vähemmän

suosii, täytyy väistyä. Abrahamin täytyy uhrata kiintymyksensä Hagariin

ja Ismaeliin: molemmat lähetetään pois, ja Hagarin on nyt pakko vastoin

tahtoansa lähteä kulkemaan samaa tietä, jonka hän oli vapaaehtoisesti

paetessaan valinnut, aluksi, kuten näyttää, kohti lapsen ja itsensä

tuhoutumista; mutta Herran enkeli, joka oli hänet aikaisemmin

lähettänyt takaisin, pelastaa hänet nytkin, jotta Ismael tulisi

suureksi kansaksi ja epätodennäköisin kaikista lupauksista toteutuisi

yli omien rajojensa.

Kaksi korkeaan ikään ehtinyttä vanhusta ja heillä myöhäsyntyinen poika:

nyt kaiketi sopinee vihdoinkin toivoa kotoista rauhaa, maallista onnea!

Eipä suinkaan. Taivaan vallat asettavat patriarkan vielä kaikkein

ankarimman koettelemuksen alaiseksi. Mutta siitä emme voi puhua sitä

ennen tutkistelematta erinäisiä asioita.

Jos luonnollisen, yleisen uskonnon piti syntyä ja erikoisen, ilmoitetun

siitä kehittyä, niin ne maat, joissa mielikuvituksemme on tähän asti

viivähtänyt, niissä vallitseva elämäntapa, niiden ihmislaji oli varmaan

siihen otollisin; missään tapauksessa emme näe koko maailmassa mitään

yhtä suotuisaa ja soveliasta. Jo luonnollinen uskonto, jos otaksumme

sen aikaisemmin kehkeytyneen ihmismielestä, edellyttää melkoista

mielenlaadun herkkyyttä, koska se pohjautuu siihen vakaumukseen,

että on olemassa yleinen kaitselmus, joka ohjaa maailmanjärjestystä

kokonaisuudessaan. Erikoinen uskonto, jumalien toiselle tai toiselle

kansalle ilmoittama, tuo mukanansa uskon erikoiseen kaitselmukseen,

jonka jumaluus myöntää eräille suosimillensa ihmisille, perheille,

heimoille ja kansoille. Tämä viimeksimainittu näyttää vaivoin

kehkeytyvän ihmisen sisimmästä. Se vaatii perintätietoa ja -tapaa,

ikivanhojen aikojen takeita.

Niinmuodoin on kaunista, että Israelin perintätieto esittää heti

ensimmäiset tuohon erikoiseen kaitselmukseen luottavat miehet

uskonsankareina, jotka ehdottomasti tottelevat kaikkia sen korkean

olennon käskyjä, josta riippuvaisiksi itsensä tunnustavat, ja toisaalta

yhtään epäilemättä, väsymättä odottavat hänen lupaustensa myöhäistä

täyttymistä.

Erikoinen, ilmoitettu uskonto perustuu siihen käsitykseen, että

toinen voi olla enemmän jumalien suosima kuin toinen, ja niin sen

aiheuttajanakin on etupäässä olotilojen eristyminen toisistansa.

Ensimmäiset ihmiset tunsivat olevansa läheisiä sukulaisia, mutta

heidän erilainen toimintansa heidät pian erotti. Metsästäjä oli

kaikkein vapain; hänestä kehittyivät sotilas ja hallitsija. Se osa,

joka viljeli maata, lupautui maan omaksi, rakensi asumuksia ja

aittoja, voi luulla jo jotakin olevansa, koska hänen olotilansa lupasi

pysyväisyyttä ja turvallisuutta. Paimenen osaksi taas näytti tulevan

mittaamattomin olotila ja rajattomin omistuksen määrä. Karjalaumat

lisääntyivät äärettömiin, ja se alue, jonka piti niitä elättää,

laajeni joka suuntaan. Nämä kolme säätyluokkaa näyttävät heti aluksi

suhtautuneen toisiinsa harmistuen ja halveksien, ja samoinkuin paimen

oli kaupunginasukkaalle kauhistus, samoin eristi myös edellinen itsensä

jälkimmäisestä. Metsästäjät häviävät näkyvistämme vuoristoon ja tulevat

vain valloittajina jälleen esille.

Paimenten säätyyn kuuluivat patriarkat. Heidän elämänsä aavikoiden ja

laidunten merellä loi heidän mielenlaatuunsa leveyttä ja vapautta,

taivaan kumo, jonka alla he asustivat, kaikkine yön tähtinensä heidän

tunteisiinsa ylevyyttä, ja he tarvitsivat enemmän kuin toimelias,

taitava metsästäjä, enemmän kuin varma, huolellinen, majassansa

asuva peltomies sitä järkkymätöntä uskoa, että Jumala vaeltaa heidän

vierellänsä, käy heidän luonansa, suhtautuu heihin myötätuntoisesti,

johtaa ja pelastaa heitä.

Erääseen toiseenkin tutkisteluun me pakosta joudumme siirtyessämme

historialliseen järjestykseen. Miten inhimillisenä, kauniina ja

kirkkaana patriarkkain uskonto ilmeneekin, sisältyy siihen kuitenkin

viileyttä ja julmuutta, josta ihminen voi kehittyessään vapautua tai

johon hän voi jälleen vaipua.

Se käsitys, että viha lepytetään verellä, voitetun vihollisen

kuolemalla, on luonnollinen; että taistelutantereella solmittiin rauha

surmattujen rivien välissä, on hyvin ajateltavissa; että samoin eläimiä

teurastamalla luultiin voitavan liitto vahvistaa, johtuu edellisestä;

ja kummastusta ei herätä sekään ajatus, että jumalia, jotka aina

käsitettiin puolueeksi, vastustajaksi tai kannattajaksi, voitiin

surmatun avulla vetää luoksensa, lepyttää, voittaa puolellensa. Mutta

jos pysähdymme uhreihin ja tarkastelemme, miten niitä noina alkuaikoina

tarjottiin, niin havaitsemme omituisen, meitä kerrassaan inhoittavan

menettelytavan, nimittäin sen, että kaikenlaiset uhratut eläimet, olipa

niitä kuinka paljon tahansa, oli hakattava kahtia, asetettava kahden

puolen, ja niiden välimaalla olivat ne, jotka tahtoivat solmia liiton

jumaluuden kanssa.

Ihmeellisenä ja aavistuttelevana ilmenee tuossa kauniissa maailmassa

vielä eräs toinenkin kauhistuttava piirre: että kaiken, mikä oli

pyhitettyä, jumalalle luvattua, täytyi kuolla, — sekin todennäköisesti

rauhan elämään siirretty sotamenetelmä. Väkivaltaisesti puolustautuvan

kaupungin asukkaita uhataan sellaisella lupauksella; se joutuu

vihollisen valtaan väkirynnäkön nojalla tai muuten, ja ketään ei

jätetä eloon, miehiä ei missään tapauksessa, ja usein joutuvat naiset,

lapset, jopa eläimetkin saman kohtalon alaisiksi. Hätäisesti tai

taikauskoisesti menetellen luvataan sellaiset uhrit, nimenomaisesti

tai epämääräisesti, jumalille, ja niin voivat nekin, joita mielitään

säästää, jopa kaikkein läheisimmätkin, omat lapset, joutua vuodattamaan

verensä sellaisen mielettömyyden osoitusuhreina.

Abrahamin leppoisasta, todella patriarkallisesta luonteesta tuollainen

barbaarinen palvomistapa ei voinut johtua; mutta jumalat, jotka

useasti, meitä koetellaksensa, näyttävät kääntävän esiin niitä

ominaisuuksia, joita ihminen taipuu kuvittelemaan heissä oleviksi,

käskevät hänen suorittaa kaikkein kamalimman teon. Hänen tulee

uhrata poikansa uuden liiton vakuudeksi ja, jos on noudattaminen

perinnäistä menettelytapaa, ei ainoastaan teurastaa ja polttaa, vaan

halkaista hänet kahtia ja hänen höyryävien sisuksiensa välimaalla

odottaa armollisilta jumalilta uutta lupausta. Epäröimättä ja sokeasti

ryhtyy Abraham käskyä noudattamaan: jumalille riittää tahto. Nyt ovat

Abrahamin koettelemukset ohi, sillä ankarammiksi ei niitä enää käynyt

tekeminen. Mutta sitten Saara kuolee, ja se suo Abrahamille tilaisuuden

Kaanaanmaan esi- ja vertauskuvalliseen haltuunsaottamiseen. Hän

tarvitsee hautaa, ja tämä on ensimmäinen kerta, jolloin hän haeskelee

itsellensä omaisuutta täältä maan päältä. Mamren lehdon puolella olevan

kaksoisluolan hän lienee jo aikaisemmin itsellensä valinnut. Hän ostaa

ne ja läheisen pellon, ja se oikeudellinen menettely, jota hän siinä

noudattaa, osoittaa, kuinka tärkeä tämä omistus hänelle on. Se oli

tosiaankin tärkeä, kenties tärkeämpi kuin hän itse osasi ajatellakaan,

sillä hänen, hänen poikiensa ja pojanpoikiensa oli määrä siinä levätä,

ja piti mitä pätevimmin tulla perustelluksi koko maahan kohdistuva

lähin omistusvaatimus sekä hänen jälkeläistensä alinomainen taipumus

sinne kokoontua.

Tämän jälkeen sattuu mitä vaihtelevimpia kohtauksia perheen

keskuudessa. Abraham pysyttelee yhä tarkoin erillään maan asukkaista,

ja kun Ismael, jonka äiti on egyptiläinen, on hänkin ottanut itselleen

vaimon tämän maan tyttäristä, tulee Iisakin nyt mennä naimisiin

veriheimolaisen, vertaisensa kanssa.

Abraham lähettää palvelijansa Mesopotamiaan, sinne jääneiden

sukulaistensa luo. Älykäs Eleasar saapuu sinne tuntemattomana ja

tutkistelee kaivolla neitojen palvelevaisuutta voidakseen viedä

kotiin oikean morsiamen. Hän pyytää saada juoda, ja Rebekka juottaa

enemmittä puheitta hänen kamelinsakin. Eleasar antaa hänelle lahjoja,

kosii häntä ja saa myönteisen vastauksen. Niin hän kuljettaa neidon

herransa luo, ja neito vihitään Iisakin vaimoksi. Tälläkin kertaa

täytyy odottaa kauan jälkeläisiä. Vasta muutamien koettelemusvuosien

jälkeen Rebekka tulee siunatuksi, ja sama ristiriita, joka Abrahamin

kaksoisavioliitossa aiheutui kahdesta äidistä, aiheutuu tässä yhdestä

ainoasta. Erimielinen poikapari kiistailee jo äidin sydämen alla. He

tulevat päivän valkeuteen, vanhempi on vilkas ja voimakas, nuorempi

hentoinen ja älykäs; edellisestä tulee isän, jälkimmäisestä äidin

lemmikki. Jo syntymässä alkanut kiista etusijasta jatkuu yhä. Esau

suhtautuu rauhallisesti ja välinpitämättömästi esikoisuuteen, jonka

kohtalo on hänelle suonut; Jakob ei unohda, että veli on sysännyt

hänet syrjään. Pitäen silmällä jokaista tilaisuutta halutun edun

voittamiseksi hän ostaa veljeltänsä esikoisuuden ja saa hänen etuansa

loukaten isän siunauksen. Esau julmistuu ja vannoo surmaavansa

veljensä, Jakob pakenee kokeakseen onneansa esi-isiensä maassa.

Nyt, ensimmäisen kerran sellaisen jalon perheen keskuudessa, esiintyy

henkilö, joka arkailematta yrittää älykkyyden ja viekkauden avulla

saavuttaa ne edut, jotka luonto ja olosuhteet ovat häneltä evänneet. On

useasti havaittu ja huomautettu, etteivät pyhät kirjat suinkaan tahdo

esittää noita patriarkkoja ja muita Jumalan suosimia miehiä hyveen

esikuvina. Hekin ovat eriluonteisia henkilöitä, joissa on monenlaisia

vikoja ja puutoksia, mutta eräs pääominaisuus täytyy sellaisilla

Jumalan sydämelle otollisilla miehillä välttämättä olla: se järkkymätön

usko, että Jumala erikoisesti suosii heitä ja heidän omaisiansa.

Yleinen, luonnollinen uskonto ei oikeastaan ollenkaan kaipaa uskoa,

koska jokainen pakostakin omaksuu sen vakaumuksen, että suuri, luova,

järjestävä ja johtava olento ikäänkuin piiloutuu luonnon taakse

tehdäkseen itsensä meille käsitettäväksi, ja vaikka hän useasti

luopuisikin noudattamasta tämän vakaumuksen johtolankaa, joka opastaa

häntä läpi elämän, voi hän epäilemättä heti ja aina siihen jälleen

palata. Aivan toisin on laita erikoisen uskonnon, joka meille julistaa,

että tuo suuri olento nimenomaisesti ja erikoisesti ottaa puoltaakseen

jotakin yksilöä, heimoa, kansaa, maata. Tämä uskonto perustuu uskoon,

jonka täytyy olla järkkymätön, jos mieli välttää sen heti tapahtuvaa

perinpohjaista tuhoutumista. Jokainen sellaiseen uskontoon kohdistuva

epäilys on uskontoa kuolettava. Vakaumuksen voi jälleen omaksua,

uskoa ei. Siitä nuo loppumattomat koettelemukset, usein toistettujen

lupausten hidas täyttyminen, mikä kaikki osoittaa noiden kantaisien

uskonvoiman kaikkein heleimmässä valossa.

Hänkin näin uskoen lähtee Jakob retkellensä, ja ellei hän olekaan

saavuttanut suosiotamme viekkauden ja petoksen avulla, saavuttaa

hän sen kestävästi, järkkymättömästi rakastamalla Rakelia, jota hän

itse heti paikalla kosii, niinkuin Eleasar oli kosinut Rebekkaa

hänen isällensä. Hänessä piti äärettömän suurta kansaa koskevan

lupauksen ensi kerran kehkeytyä täydeksi todellisuudeksi: hänen piti

nähdä ympärillänsä paljon poikia, mutta myös joutua kokemaan paljon

sydämenkipua heidän ja heidän äitiensä vuoksi.

Seitsemän vuotta hän palvelee saadakseen rakastettunsa, palvelee

kärsivällisesti ja epäröimättä. Hänen appensa, hänen veroisensa

viekkaudeltansa, samoinkuin hän halukas pitämään jokaista päämäärään

johtavaa keinoa oikeudenmukaisena, kostaa hänelle, mitä hän oli

tehnyt veljellensä: Jakob löytää sylistänsä puolison, jota hän ei

rakasta. Häntä lepyttääkseen Laban tosin vähän ajan päästä antaa

hänelle rakastetunkin, mutta vain sillä ehdolla, että hän palvelee

vielä seitsemän vuotta, ja niin johtuu nyt toinen harmi toisesta.

Puoliso, jota Jakob ei rakasta, on hedelmällinen, rakastetulle ei

synny lapsia; viimeksimainittu tahtoo Saaran tavoin tulla äidiksi

palvelijattarensa avulla, mutta edellinen ei suo hänelle sitäkään etua.

Hänkin tuo miehellensä palvelijattaren, ja nyt on kelpo patriarkka

maailman kiusatuin mies: hänellä on neljä vaimoa, lapsia kolmesta,

mutta ei yhtäkään rakastetusta! Vihdoin tulee viimeksimainitunkin

osaksi se onni, hänelle syntyy Josef, kiihkeimmän rakkauden myöhäinen

hedelmä. Jakob on palvellut neljätoista vuottansa, mutta Laban ei

tahdo luopua hänestä, parhaasta ja uskollisimmasta palvelijastansa.

He solmivat uuden sopimuksen ja jakavat karjalaumat. Laban pidättää

valkoiset, joita on enemmän; kirjavat, tavallansa hylkyjoukon, pitää

Jakob hyvänänsä. Jakob osaa sentään tässäkin valvoa etuansa, ja

samoinkuin hän aikaisemmin oli voittanut itselleen esikoisuuden kehnon

keitoksen avulla ja isän siunauksen valepukua käyttäen, samoin hän

nyt osaa taidon ja myötätunnon nojalla hankkia itselleen suurimman

osan karjalaumoja ja tulee todella arvokkaaksi Israelin kantaisäksi

ja jälkeläistensä esikuvaksi. Vaikka Laban ja hänen omaisensa eivät

keksikään Jakobin käyttämää temppua, havaitsevat he kuitenkin

tuloksen. Asiasta koituu harmia, Jakob pakenee kaikkine omaisineen ja

omaisuuksineen ja pelastuu, osaksi onnen osaksi viekkauden avulla.

Nyt on Rakelin vielä synnytettävä hänelle poika, mutta hän kuolee

synnyttäessään; tuskanlapsi Benjamin jää eloon. Mutta vielä suurempaa

tuskaa on patriarkan tunnettava, kun hänen poikansa Josef näyttää

häneltä riistettävän.

Joku kysynee, miksi tässä seikkaperäisesti esitän yleisesti

tunnettuja, usein toistettuja ja selitettyjä kertomuksia. Kelvannee

vastaukseksi, kun sanon, etten osaa mitenkään muuten esittää, kuinka

sain rauhattomasta elämästäni ja hajanaisista opinnoistani huolimatta

kootuksi henkeni ja tunteeni yhteen ainoaan hiljaisen vaikutuksen

kohtaan; koska en millään muulla tavalla osaa kuvailla sitä rauhaa,

joka minua ympäröi, miten levottomat ja eriskummalliset ulkonaiset

olosuhteet lienevätkin olleet. Alinomaa askartelevan mielikuvituksen,

jota esittämäni satu kuvaillee, kuljettaessa minua milloin sinne,

milloin tänne, sadun ja historian, mytologian ja uskonnon sekamelskan

uhatessa hämmentää mieltäni minä pakenin mielelläni noihin itämaisiin

seutuihin, syvennyin ensimmäisiin Mooseksen kirjoihin ja olin siellä,

laajalle levinneiden paimentolaisheimojen joukossa, samalla kertaa

ehdottomimman yksinäisyyden ja suurimman seurallisuuden tilassa.

Näissä perhetapahtumissa, ennenkuin ne hukkuvat Israelin kansan

historiaan, esiintyy meille vihdoin vielä eräs henkilöhahmo, jota

varsinkin nuoruusikä voi varsin sievästi käytellä mairittelevien

toiveiden ja kuvittelujen esineenä: Josef, kiihkeimmän aviollisen

rakkauden lapsi. Rauhallisena hän meille ilmenee ja kirkkaana ja

ennustaa itse itsellensä ne edut, joiden oli määrä kohottaa hänet

heimoansa korkeammalle. Veljiensä onnettomuuteen syöksemänä hän

jää vakaasti ja vilpittömästi orjuuteen, torjuu vaarallisimmatkin

kiusaukset, pelastaa itsensä ennustuksen nojalla ja tulee suureen

kunniaan ja maineeseen koroitetuksi. Ensinnä hän osoittautuu

avulliseksi ja hyödylliseksi suurelle kuningaskunnalle, sitten

omaisillensa. Hän on rauhallisena ja suurisuuntaisena kantaisäänsä

Abrahamiin, hiljaisena ja nöyränä isoisäänsä lisakiin verrattava.

Isältä periytynyttä ammatillista kykyänsä hän harjoittaa suuressa

mittakaavassa: nyt eivät ole enää kysymyksessä jollekin apelle tai

itselle voitettavat karjalaumat, nyt osataan ostaa kuninkaalle

kansoja kaikkine omaisuuksinensa. Tämä luonteva kertomus on erittäin

viehättävä, mutta tuntuu liian lyhyeltä, joten tekee mieli sitä

yksityiskohtaisesti kehitellä.

Sellainen raamatullisten, vain ääriviivoittain hahmoteltujen luonteiden

ja tapahtumien kuvailu ei ollut enää saksalaisille vieras asia.

Vanhan ja Uuden Testamentin henkilöt olivat Klopstockin esittäminä

saaneet herkän ja tuntehikkaan olemuksen, joka kovin miellytti poikaa

samoinkuin monia hänen aikalaisiansa. Tähän lajiin kuuluvista Bodmerin

teoksista tuli vähän tai ei mitään hänen näkyviinsä, mutta Moserin

»Daniel jalopeurain luolassa» vaikutti voimakkaasti nuoreen mieleen.

Tässä pääsee hyvinajatteleva valtio- ja hovimies monenlaisia vaikeuksia

koettuansa suureen kunniaan, ja hänen hurskautensa, jonka nojalla

hänet uhattiin tuhota, oli varhemmin ja myöhemmin hänen kilpenänsä ja

aseenansa. Minä olin jo kauan halunnut käsitellä Josefin historiaa,

mutta en löytänyt esitysmuotoa, varsinkaan kun en ollut perehtynyt

mihinkään runomittaan, joka olisi sellaiseen teokseen soveltunut. Nyt

minä kuitenkin havaitsin suorasanaisen esitysmuodon erittäin mukavaksi

ja ryhdyin voimallisesti aihetta käsittelemään. Minä yritin erikoistaa

ja yksityiskohtaisesti kuvailla eri luonteita ja lisäsattumien ja

välikohtausten avulla tehdä vanhasta, yksinkertaisesta tarinasta uutta

ja itsenäistä teosta. Minulta jäi huomaamatta se, miltä niin nuorella

iällä pakostakin huomaamatta jää: että tuohon tarvitaan sisällystä ja

että se voi meille koitua ainoastaan itse kokemuksen havaitsemisesta.

Sanalla sanoen: minä kuvailin kaikki tapaukset mieleeni mitä

yksityiskohtaisimmin ja kerroin ne erittäin tarkoin ja hyvässä

järjestyksessä.

Työtäni helpotti erinomaisesti eräs seikka, joka uhkasi paisuttaa

kirjailijatoimintani tuotteet ylen laajoiksi. Eräs nuori mies,

joka oli varsin kyvykäs, mutta jonka mielen olivat tylsyttäneet

liiat ponnistukset ja omahyväisyys, asui holhottina isäni talossa,

oli rauhallisissa suhteissa perheeseen, erittäin hiljainen ja

itseensäsulkeutunut ja tyytyväinen ja miellyttävä, jos hänen sallittiin

olla ja elää totuttuun tapaansa. Hän oli kirjoittanut yliopistolliset

luentovihkonsa erittäin huolellisesti ja hankkinut itselleen kevyen,

selvän käsialan. Hän askarteli mieluimmin kirjoitustöissä ja oli

mielissään, jos hänelle annettiin jotakin jäljennettäväksi, sitäkin

enemmän, jos hänelle saneltiin, koska hän silloin tunsi siirtyvänsä

takaisin onnellisiin ylioppilasaikoihinsa. Isälleni, joka ei

kirjoittanut sujuvasti ja jonka saksalaiset kirjaimet olivat pieniä ja

käden vapisemisen vuoksi epäselviä, ei mikään voinut olla otollisempaa,

joten hänellä oli tapana sanella tämän nuoren miehen kirjoitettavaksi

omia ja toisten asioita muutamia tunteja päivässä. Minä puolestani

havaitsin yhtä mukavaksi nähdä väliajoilla vieraan käden merkitsevän

paperille, mitä mielessäni väikähteli, ja tämä muistiinmerkitsemisen

helppous lisäsi yhä keksimis- ja jäljittelykykyäni.

Tämän raamatullisen, suorasanais-eepillisen runoelman kokoista teosta

en ollut milloinkaan ennen yrittänyt kirjoittaa. Aika oli nyt verraten

rauhallinen, ja mikään ei kutsunut mielikuvitustani pois Palestiinan ja

Egyptin mailta. Niin lisääntyi käsikirjoitukseni määrä päivä päivältä

sitä enemmän, kun tavallaan ilmaan kertoilemani runoelma samassa tuli

merkityksi paperille ja ainoastaan muutamia lehtiä tarvitsi toisinaan

kirjoittaa uudestaan.

Teoksen valmistuttua — omaksi ihmeekseni se näet todellakin tuli

suoritetuksi — minä harkitsin mielessäni, että edellisiltä vuosilta

oli olemassa monenlaisia runoja, jotka eivät nytkään näyttäneet

minusta hylättäviltä ja jotka »Josefin» käsikirjoitukseen liitettyinä

muodostaisivat varsin sievän nelitaitteisen nidoksen. Tuo ajatus

ja suunnittelemani nimi »Sekalaisia runoja» miellytti minua kovin,

koska siten sain tilaisuutta kaikessa hiljaisuudessa jäljitellä

tunnettuja ja mainehikkaita kirjailijoita. Minä olin valmistanut

koko joukon niinsanottuja anakreonisia lauluja, jotka runomitan

helppouden ja sisällön keveyden vuoksi luonnistuivat sangen hyvin.

Niitä minun ei kumminkaan helposti sopinut ottaa mukaan, koska ne

olivat loppusoinnuttomia ja minä tahdoin tuottaa varsinkin isälleni

jonkinlaista mielihyvää. Sitä paremmin näyttivät minusta tässä

olevan paikallansa ne hengelliset oodit, joita olin uutterasti

sommitellut pitäen esikuvanani Elias Schlegelin »Viimeistä tuomiota».

Eräs Kristuksen helvettiinastumisen ylistämiseksi kirjoitettu sai

vanhemmiltani ja ystäviltäni paljon suosiota osakseen ja sillä oli

onni miellyttää minua itseäni vielä joitakin vuosia. Niinsanottuja

sunnuntaisen kirkkomusiikin tekstejä, jotka oli aina painettava,

minä tutkin ahkerasti. Ne tosin olivat sangen heikkoja, ja minä voin

hyvinkin uskoa, että minun tekstini, joita olin sepittänyt useitakin

määrättyyn tapaan, ansaitsivat yhtä hyvin tulla sävelletyiksi ja

seurakunnan mielenylennystä varten esitetyiksi. Ne ja muita samanlaisia

minä olin jo toista vuotta sitten omakätisesti jäljentänyt, koska

vapauduin tämän yksityisharjoituksen nojalla kirjoitusmestarin kaavoja

noudattamasta. Nyt oli kaikki valmiina ja hyvässä järjestyksessä,

ja mainitsemani kirjoitushaluinen nuorukainen jäljensi sen vähin

kehoituksin varsin sievästi. Minä kiiruhdin kuljettamaan sen

kirjansitojalle, ja kun pian sen jälkeen ojensin kauniin nidoksen

isälleni, niin hän ylen mielissään kehoitti minua toimittamaan joka

vuosi sellaisen nelitaitteisnidoksen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun

olin tuon kaiken saanut aikaan niinsanottuina lomahetkinä.

Eräs toinenkin seikka lisäsi kiintymystäni näihin teologisiin

tai pikemmin raamatullisiin opintoihin. Frankfurtissa kuoli

ministeriviraston esimies Johann Philipp Fresenius, leppoisa, kaunis

ja miellyttävä mies, jota hänen seurakuntansa, jopa koko kaupunkikin

kunnioitti mallikelpoisena sielunpaimenena ja hyvänä saamamiehenä,

mutta joka herrnhutilaisia vastustettuaan ei ollut parhaassa maineessa

lahkolaishurskaiden joukossa, suuren yleisön silmissä sitävastoin

oli tullut kuuluisaksi, melkeinpä pyhäksikin käännyttämällä erään

hengenvaarallisesti haavoittuneen vapaauskoisen kenraalin, ja hänen

seuraajansa Plitt, kookas, komea, arvokas mies, joka kuitenkin oli

tuonut kateederistansa (hän oli ollut professorina Marburgissa)

pikemmin opettamisen kuin mielenylentämisen kyvyn, ilmoitti heti

aloittavansa eräänlaisen uskontokurssin sommittelemalla yhtenäisen

sarjan saarnoja. Kun minun kerran täytyi kirkossa käydä, olin jo

aikaisemmin tarkannut saarnain jaoittelua ja olin silloin tällöin

voinut kerskata osaavani verrattain täydellisesti saarnan toistaa.

Koska nyt seurakunnan keskuudessa puhuttiin paljon uuden esimiehen

puolesta ja häntä vastaan ja monet eivät tahtoneet erikoisesti

luottaa hänen ilmoittamiinsa opettavaisiin saarnoihin, päätin minä

merkitä niitä huolellisemmin muistiin, mikä minulle onnistuikin

sitä paremmin, kun olin eräällä kuulijalle varsin mukavalla, mutta

muuten huomaamattomalla sijalla tehnyt vähäisempiä yrityksiä. Minä

olin erittäin tarkkaavainen ja nopsa; kun saarnaaja oli lopettanut,

minä kiiruhdin pois kirkosta ja käytin kaksi tuntia sen nopeaan

sanelemiseen, mitä olin merkinnyt paperille ja muistiini, joten voin

jo ennen päivällistä ojentaa kirjoitetun saarnan isälleni. Hän oli

kovin ylpeä tästä onnistumisesta, ja kelpo kotiystävämme, joka juuri

saapui aterialle, täytyi ottaa iloon osaa. Hän oli minulle muutenkin

erittäin suopea, koska minä olin omaksunut hänen »Messiaansa» siinä

määrin, että useasti käydessäni hänen luonaan hakemassa sinettileimoja

vaakunakokoelmaani voin hänelle esittää siitä pitkiä kappaleita, niin

että hänen silmänsä kyyneltyivät.

Seuraavana sunnuntaina minä jatkoin työtäni yhtä innokkaasti, ja

koska asian teknillinen puoli minua huvittikin, en ajatellut mitä

kirjoitin ja muistiini painoin. Ensimmäisen vuosineljänneksen tämä

askarrukseni jatkui jokseenkin tasaisesti, mutta kun minusta sitten

alkoi näyttää siltä, etten saanut kuulla erikoisempia raamattua

koskevia selityksiä enkä vapaampia dogmaattisia käsityksiä, tuntui

siten tyydytetty pieni turhamaisuuteni liian kalliisti ostetulta, jotta

olisin pitänyt tarpeellisena jatkaa toimintaani yhtä innokkaasti.

Aluksi ylen monisivuiset saarnanjäljennökset ohenivat ohenemistaan, ja

minä olisin vihdoin luopunut koko puuhasta, ellei isäni, joka harrasti

täydellisyyttä, olisi hyvillä sanoilla ja lupauksilla saanut minua

kestämään aina viimeiseen kolminaisuudensunnuntaihin saakka. Lopulta

tosin ei tullut paljon muuta kuin teksti, jäsennys ja jaoitus pienille

paperilipuille merkityksi.

Asioiden loppuunsuorittamista isäni valvoi erikoisen itsepintaisesti.

Mihin kerran oli ryhdytty, se oli suoritettava, vaikka työn jatkuessa

sen epämukavuus, pitkäveteisyys, kiusallisuus, vieläpä hyödyttömyyskin

kävi selvästi ilmi. Näytti siltä, kuin olisi loppuunsuorittaminen hänen

mielestään ollut ainoa tarkoitusperä, kestäväisyys ainoa hyve. Jos

olimme alkaneet pitkinä talvi-iltoina perheen piirissä lukea jotakin

kirjaa, niin meidän täytyi se saada loppuun, vaikka jouduimmekin

kaikin ihan epätoivoon ja hän itse toisinaan alkoi ensimmäisenä

haukotella. Muistan vielä sellaisen talven, jonka aikana meidän

oli siten suoriuduttava Bowerin »Paavien historiasta». Tilamme oli

kamala, sillä nuo kirkolliset olot voivat vain vähän tai ei ollenkaan

kiinnittää lasten ja nuorten mieltä. Kaikesta tarkkaamattomuudesta ja

vastenmielisyydestä huolimatta on tuosta lukemisesta jäänyt mieleeni

sentään niin paljon, että olen myöhempinä aikoina voinut monesti siihen

nojautua.

Kaikissa näissä oudoissa toimiskeluissa ja töissä, jotka seurasivat

toisiansa niin nopeasti, että voi tuskin harkita, olivatko ne

sallittuja ja hyödyllisiä, isäni ei milloinkaan kadottanut

päätarkoitusta näkyvistänsä. Hän yritti ohjata muistiani sekä

käsitys- ja yhdistelykykyäni lainopillisiin asioihin ja antoi minulle

senvuoksi Hoppen kirjoittaman pienen, katekismusmaisen, muodoltaan

ja sisällykseltään Institutioiden mukaiseksi laaditun teoksen. Minä

opin kysymykset ja vastaukset pian ulkoa ja kykenin näyttelemään

sekä katekeetan että katekumeenin osaa. Silloisen uskonnonopetuksen

tärkeimpiä harjoituksia oli, että oppi mitä sukkelimmin löytämään

raamatunkohtia, ja nyt katsottiin tarpeelliseksi samanlainen

perehtyminen lakikirjaan, joka tosiaankin oli minulle pian täysin

tuttu. Isäni tahtoi yhä edetä ja otti esille pikku Struven; mutta

nytpä asia ei enää sujunutkaan niin nopeasti. Kirjan esitys ei ollut

niin sovelias aloittelijalle, että hän olisi kyennyt opiskelemaan omin

neuvoin, eikä isäni opetustapa niin vapaamielinen, että se olisi minua

miellyttänyt.

Ne sotaiset olot, joissa olimme muutamia vuosia eläneet, mutta myöskin

porvarillinen elämä itse, kertomusten ja romaanien lukeminen, kaikki

tuo oli osoittanut meille liiankin selvästi, että on olemassa erittäin

monia tapauksia, joissa lait vaikenevat ja jättävät auttamatta

yksilön, jonka on silloin itse pidettävä huolta siitä, miten asiasta

suoriutuu. Me olimme nyt jättäneet lapsuusiän taaksemme, ja meidän piti

vanhan tavan mukaan oppia muun muassa miekkailemaan ja ratsastamaan

voidaksemme tilaisuuden sattuessa puolustautua ja välttää satulassa

ollessamme aloittelijantapaista ryhtiä. Ensinmainittu harjoitus

oli meille erittäin mieluinen; me näet, olimme jo aikoja sitten

osanneet valmistaa itsellemme pähkinäpuiset harjoitusmiekat, joiden

kahvasuojukset olimme sievästi pajusta punoneet. Nyt saimme hankkia

itsellemme todelliset teräksiset miekat, ja meidän niillä aiheuttamamme

kalina oli erittäin vilkas.

Kaupungissa oli kaksi miekkailunopettajaa: vanhempi, vakava

saksalainen, joka kävi ankarasti ja pätevästi asiaan käsiksi, ja eräs

ranskalainen, joka yritti päästä voitolle etenemällä ja peräytymällä,

kevein, nopein iskuin, joita aina säestelivät huudahdukset. Oltiin eri

mieltä siitä, kumpi menetelmä oli parempi. Sille pienelle seurueelle,

jonka mukana minun piti nauttia opetusta, annettiin opettajaksi

ranskalainen, ja me totuimme pian etenemään ja peräytymään, hyökkäämään

ja väistymään samalla aina puhjeten tavanomaisiin huudahduksiin. Useat

tuttavamme olivat valinneet saksalaisen mestarin ja menettelivät

ihan toisin. Nämä tärkeiden harjoitusten erilaiset käsittelytavat ja

jokaisen varma vakaumus, että hänen mestarinsa oli parempi, aiheuttivat

todellakin eripuraisuutta suunnilleen samanikäisten nuorukaisten

keskuudessa, ja paljon ei puuttunut, etteivät miekkailuopinnot

aiheuttaneet ihan vakavia otteluita. Taisteltiin näet melkein yhtä

paljon sanoja kuin säilää käyttäen, ja vihdoin järjestettiin asian

ratkaisemiseksi molempien mestarien välinen kilpailu, jonka tulosta

minun ei tarvitse seikkaperäisesti kuvailla. Saksalainen seisoi

asennossaan kuin muuri, piti silmällä etuansa ja osasi valehyökkäyksiä

tekemällä ja iskemällä aseen vastustajan kädestä saada hänet kerran

toisensa jälkeen neuvottomaksi. Ranskalainen väitti, ettei se ollut

oikein, ja piti liikkuvaisuutensa nojalla toista yhä ahtaalla. Hän sai

tosin saksalaiseen osumaan muutamia iskuja, mutta jos olisi ollut tosi

kysymyksessä, olisivat ne toimittaneet hänet itsensä toiseen maailmaan.

Suurin piirtein katsottuna asia ei tullut mitenkään ratkaistuksi eikä

entistä kummemmaksi; muutamat, niiden joukossa minäkin, vain siirtyivät

maanmiehensä kannattajiksi. Minä olin kuitenkin ehtinyt omaksua liian

paljon ensimmäisen mestarin opetuksesta, joten kului melkoinen aika,

ennenkuin uusi voi minut siitä vieroittaa. Hän oli yleensäkin vähemmän

tyytyväinen meihin luopioihin kuin alkuperäisiin oppilaisiinsa.

Ratsastaminen luonnistui vieläkin huonommin. Sattui niin, että minut

lähetettiin radalle syksyllä, joten minä aloitin opintoni kylmänä ja

kosteana vuodenaikana. Tämän kauniin taiteen turhantarkka käsittely

oli minulle ylen vastenmielistä. Aluksi ja lopuksi oli aina puhe

kiinnosta, ja kumminkaan ei kukaan voinut sanoa, mitä oikeastaan

merkitsi tuo kiinto, josta kaiken piti riippua; me näet ratsastelimme

jalustimitta sinne tänne. Opetus näytti muuten suunnitellun yksinomaan

meidän oppilaiden peijaamiseksi ja häpeään saattamiseksi. Jos unohti

kiinnittää tai avata leukahihnan, pudotti piiskan tai kerrassaan

hattunsa, tai teki itsensä syypääksi johonkin muuhun laiminlyöntiin,

niin sai aina sovittaa onnettomuutensa rahalla ja joutui vielä

naurunalaiseksi. Tuo pilasi mielialani perinpohjin, varsinkin kun

itse harjoituspaikka oli minusta sietämätön. Ruma, suuri, joko kostea

tai pölyinen suoja, kylmyys, ummehtunut haju, kaikki tuo oli minulle

ylen vastenmielistä, ja kun tallimestari antoi toisille, jotka

kenties lahjoivat häntä aamiaisilla ja muilla antimilla, ehkäpä myös

taitavuudellansa, aina parhaat hevoset, minulle sitävastoin kaikkein

kehnoimmat, antoipa minun vielä odottaa ja, kuten näytti, teki minulle

vääryyttä, niin minä vietin mitä kiusallisimpia hetkiä askartelussa,

jonka oikeastaan pitäisi olla maailman hupaisin. Onpa tuon ajan,

tuon olotilan luoma vaikutelma jäänyt mieleeni niin eloisana, että

vaikka myöhemmin totuinkin intohimoisesti ja uskaliaasti ratsastamaan,

vietinpä päivä- jopa viikkokausiakin melkein yhteen menoon satulassa,

minä sittenkin huolellisesti vältin katettuja ratsastusratoja tai

viivyin niissä enintään muutamia tuokioita. Sattuu muuten varsin

usein, että kun meille on opetettava jonkin valmiin taidon alkeita, se

tapahtuu kiusalliseen ja säikähdyttävään tapaan. Se vakaumus, että tuo

on vaivalloista ja vahingollista, on myöhempinä aikoina johtanut siihen

kasvatusperiaatteeseen, että nuorisolle on opetettava kaikki helppoon,

hauskaan ja miellyttävään tapaan; mistä taas on koitunut toisia

hankaluuksia ja haittoja.

Kevään lähestyessä elämämme kävi jälleen rauhallisemmaksi, ja jos

aikaisemmin olin yrittänyt päästä näkemään kaupunkia, sen hengellisiä

ja maallisia, julkisia ja yksityisiä rakennuksia, saaden mitä suurinta

huvia varsinkin silloin vielä etualalla olevasta vanhanaikaisesta, niin

myöhemmin pyrin Lersnerin kronikan ja muiden isäni Frankfurt-kokoelmaan

kuuluvien kirjojen ja vihkojen avulla saamaan kuvatuksi mieleeni

menneiden aikojen henkilöitä. Kun pidin tarkoin silmällä aikojen,

tapojen ja huomattavain yksilöiden erikoispiirteitä, niin tuo näytti

minulle varsin hyvin onnistuvan.

Muinaisjäännösten joukossa oli lapsuudesta saakka herättänyt

mielenkiintoani sillantorniin nostettu valtiorikoksentekijän pääkallo.

Kuten tyhjät rautakärjet osoittivat, oli niitä alkujaan ollut kolme tai

neljä, mutta vain tuo yksi oli vuodesta 1616 saakka uhmannut kaikkia

huonoja aikoja ja säitä. Sachsenhausenista Frankfurtiin palattaessa

torni oli aina näkyvissä, ja pääkallo pisti silmään. Minä kuuntelin jo

poikasena mielelläni kertomusta noista kapinallisista, Fettmilchistä ja

hänen tovereistansa, kuinka he olivat olleet tyytymättömät kaupungin

hallitukseen, olivat nostaneet kapinan, ryöstäneet juutalaisten

kaupunginosan ja aiheuttaneet hirveitä mellakoita, mutta joutuneet

lopulta vangeiksi ja keisarin edusmiesten kuolemaan tuomitsemiksi.

Myöhemmin minä halusin saada tietää lähemmät yksityiskohdat ja kuulla,

millaista väkeä he olivat olleet. Kun sitten luin eräästä vanhasta,

senaikuisesta, puupiirroksilla varustetusta kirjasta, että nuo miehet

tosin oli tuomittu kuolemaan, mutta että samalla oli erotettu useita

neuvoston herroja, koska oli ollut vallalla monenlaista epäjärjestystä

ja sangen paljon kerrassaan luvatontakin, kun sain lähemmin kuulla,

kuinka kaikki oli tapahtunut, niin surkuttelin noita onnettomia

ihmisiä, joita saanee pitää myöhemmälle paremmalle hallitusmuodolle

annettuina uhreina; niiltä ajoilta näet polveutuu se järjestys,

jonka mukaan vanha aatelinen Limburgin suku, eräästä kerhosta

sukeutuneet Frauensteinit sekä määrätty luku lakimiehiä, kauppiaita ja

käsityöläisiä ottivat osaa hallitukseen, jonka venetsialaiseen tapaan

monimutkaisen palloäänestyksen avulla täydennettynä, porvarillisten

kollegioiden rajoittamana oli määrä tehdä oikeutta säilyttämättä

erikoista vapautta vääryyden harjoittamiseen.

Niihin aavistutteleviin asioihin, jotka ahdistivat poikaa ja

varmaan nuorukaistakin, kuuluivat erittäinkin olot juutalaisten

kaupunginosassa, jota nimitettiin Juutalaiskaduksi, koska sen

muodostaa oikeastaan yksi ainoa katu, joka lienee varhaisempina

aikoina ahdistunut kaupunginmuurin ja vallihaudan väliin ikäänkuin

häkkitarhaan. Ahtaus, lika, ihmisvilinä, ilottoman kielen kaiku, kaikki

yhdessä teki mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen jo portilta ohimennen

sinne kurkistaessa. Minä en uskaltanut pitkiin aikoihin lähteä sinne

yksin enkä valitettavasti palannut helposti sinne takaisin, kun olin

kerran vapautunut monista tungettelevista, kaupantekoon alinomaan

yllyttelevistä ihmisistä. Samalla väikkyivät nuoressa mielessä

peloittavina ne vanhat tarinat juutalaisten kristittyjä lapsia kohtaan

harjoittamista julmuuksista, joista olimme nähneet Gottfriedin

kronikassa hirvittäviä kuvia. Ja vaikka heitä koskevat käsitykset

myöhemmin olivatkin paremmat, todisti kuitenkin erinomaisesti heitä

vastaan se suuri pilkka- ja häpeämaalaus, joka oli sillantorin

alapuolella eräässä holviseinässä vielä verrattain selvästi nähtävissä;

sitä näet ei ollut aiheuttanut yksityisen ilkivaltaisuus, vaan se oli

valmistettu yleisin toimenpitein.

Kaikesta huolimatta he olivat yhä Jumalan valitsema kansa ja

esiintyivät nyt, miten olikaan, muinaisimpien aikojen muistuttajina.

Olivathan he sitäpaitsi ihmisiä, toimeliaita, hyväntahtoisia, ja

täytyipä heitä kunnioittaa senkin vuoksi, että he itsepintaisesti

säilyttivät vanhat tapansa ja menonsa. Heidän tyttärensä olivat

kauniita ja sietivät mielellänsä, että kristitty poika, sabattina

»Kalastajavainiolla» heidät kohdatessaan, osoitti heille

ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Minä pyrin niinmuodoin erinomaisen

uteliaana saamaan selkoa heidän pyhistä menoistansa enkä hellittänyt,

ennenkuin olin useita kertoja käynyt heidän koulussansa, ollut

näkemässä ympärileikkausta ja häitä ja saanut muodostetuksi itselleni

kuvan lehtimajanjuhlasta. Kaikkialla minut otettiin ystävällisesti

vastaan, kestittiin hyvin ja kutsuttiin tulemaan toistekin; minua näet

saattelivat tai suosittelivat vaikutusvaltaiset henkilöt.

Niin häilyin minä, suuren kaupungin nuori asujain, asiasta toiseen, ja

porvarillisen rauhan ja turvallisuuden keskellä ei suinkaan puuttunut

kamalia kohtauksia. Toisinaan säikytti meidät läheinen tai kaukainen

tulipalo kotoisesta rauhastamme, toisinaan sai ilmitullut suuri

rikos, sen tutkiminen ja rankaiseminen, kaupungin moneksi viikoksi

levottomuuden valtaan. Meidän täytyi olla erinäisten mestausten

todistajina, ja onpa syytä muistaa sekin, että minä olin läsnä erästä

kirjaa poltettaessa. Se oli eräs ranskalainen koomillinen romaani,

joka tosin säästi valtiota, mutta ei uskontoa eikä hyviä tapoja. Oli

tosiaankin tavallaan hirvittävää nähdä eloton olio rangaistavana.

Kirjakääröt paukahtelivat liekeissä hajalleen, ja niitä kohenneltiin

uunihangolla hajalleen ja lähempään kosketukseen liekkien kanssa.

Kohta lenteli ilmassa tulen kärventämiä lehtiä, ja väkijoukko

tavoitteli niitä kärkkäästi. Me emme hellittäneet, ennenkuin saimme

teoksen käsiimme, ja useat muut osasivat samoin hankkia itselleen tuon

kielletyn huvin. Jos tekijä tavoitteli julkisuutta, ei hän varmaankaan

olisi itse voinut pitää paremmin asiasta huolta.

Rauhallisetkin seikat kuljettivat minua kaupungissa toiselta kulmalta

toiselle. Isäni oli jo aikaisin totuttanut minut suorittamaan omia

asioitansa. Hän antoi erittäinkin toimekseni käydä muistuttamassa

käsityöläisiä, joilla hän teetti työtä. He antoivat hänen tavallisesti

odottaa kohtuuttoman kauan, koska hän vaati täsmällistä työtä ja

lopuksi heti maksaessaan tapasi alentaa hintaa. Minä jouduin siten

melkein kaikkiin työpajoihin, ja kun oli synnynnäisenä ominaisuutenani

sujuttautua toisten olotiloihin, tunteen varassa tajuta jokainen

erikoinen inhimillisen olemassaolon laji ja ottaa siihen mielihyvin

osaa, niin vietin sellaisia tehtäviä suorittaessani monta hupaista

hetkeä, opin tuntemaan eri ammateissa käytetyt menettelytavat ja

sen ilon ja murheen, vaikeuden ja etuisuuden määrän, joka eri

elämäntapojen välttämättömistä edellytyksistä johtuu. Siten minä

lähenin tuota toimeliasta, yhteiskunnan alempia ja ylempiä kerrostumia

toisiinsa yhdistävää säätyluokkaa. Kun näet toisaalla ovat ne,

jotka käsittelevät yksinkertaisia ja muokkaamattomia tuotteita,

toisaalla ne, jotka tahtovat jo muokattua käyttää hyväkseen, niin

ammatinharjoittajan mieli ja käsi toimii välittäjänä, jonka nojalla

kumpikin puoli saa toiselta jotakin ja kumpikin voi omalla tavallaan

tyydyttää toivomuksiansa. Kaikkien eri käsityöläisten perheolot,.

joiden muotoa ja sävyä erikoinen toiminta määräsi, olivat nekin minun

hiljaisen tarkkaavaisuuteni esineenä, ja niin minussa kehittyi ja

lujittui, joskaan ei kaikkien ihmisten, niin joka tapauksessa kaikkien

inhimillisten olosuhteiden yhdenvertaisuuden tunto, koska näet

pelkkä olemassaolo ilmeni tärkeimpänä ehtona, kaikki muu sitävastoin

yhdentekevänä ja satunnaisena.

Isäni, joka ei hevin suostunut sellaiseen rahankulutukseen, jonka

tuloksena oli pelkkä hetkellinen nautinto — minä tuskin muistan,

että olisimme yhdessä lähteneet huviksemme ajelemaan tai olisimme

jossakin huvittelupaikassa jotakin nauttineet — hankki sitävastoin

mielellään sellaista, minkä sisäistä arvoa verhoo kaunis ulkokuori.

Kukaan ei voinut toivoa rauhaa hartaammin kuin hän, joskaan hän

ei sodan viimeisinä aikoina kärsinyt vähintäkään rasitusta. Tässä

mielessä hän oli luvannut äidilleni kultaisen, jalokivin koristellun

rasian, joka hänen oli määrä saada heti rauhan tultua solmituksi.

Onnellista tapausta toivoen askarreltiin jo muutamia vuosia tuon

lahjan hankinnassa. Itse rasia, melkoisen suuri, valmistettiin

Hanaussa; isäni näet oli hyvissä suhteissa sikäläisiin kultaseppiin

ja silkkitehtaan johtajiin. Valmistettiin useita piirustuksia;

kantta koristi kukkaskori, jonka yläpuolella liiteli öljypuun oksaa

kantava kyyhky. Oli jätetty sijaa jalokiville, jotka piti sijoittaa

osaksi kyyhkyyn, osaksi kukkasiin, osaksi siihen kohtaan, mistä rasia

avataan. Jalokiviseppä, jolle rasia ja siihen kuuluvat kivet lopullista

valmistamista varten jätettiin, oli nimeltään Lautensack, taitava,

hilpeä mies, joka useiden älykkäiden taiteilijain tapaan harvoin

teki sitä, mikä oli välttämätöntä, mutta sen sijaan tavallisesti

suoritti mitä tahtoi, mikä häntä huvitti. Rasiankannen mallikuvioon

kiinnitettävät jalokivet tosin olivat pian paikoillansa mustassa

vahassa ja näyttivät varsin kauniilta, mutta eivät tahtoneet ollenkaan

siitä irtautua kiintyäkseen kultaan. Aluksi isäni antoi asian siten

siirtyä toistaiseksi, mutta kun sitten rauhan toiveet kävivät yhä

vilkkaammiksi, kun vihdoin oltiin jo tarkemmin tietävinään ehdot,

varsinkin arkkiherttua Josefin koroittaminen roomalaiseksi keisariksi,

niin isäni muuttui yhä kärsimättömämmäksi, ja minun täytyi käydä

pari kertaa viikossa, jopa lopulta melkein joka päivä vitkastelevan

taiteilijan luona. Alinomaisen kiusaamisen ja kehoittelun nojalla työ

edistyi, joskin sangen hitaasti; kun se oli laadultaan sellainen, että

sen voi ottaa käsille ja kohta jälleen työntää syrjään, löytyi aina

jotakin sellaista, mikä esti ja viivytti sen lopullista valmistamista.

Viivyttelyn tärkeimpänä syynä oli kuitenkin eräs työ, jonka taiteilija

oli ottanut suorittaakseen omaan laskuunsa. Kaikki tiesivät, että

keisari Fransia kovin miellyttivät jalokivet, erikoisesti myöskin

värilliset. Lautensack oli uhrannut melkoisen rahasumman (omaisuuttansa

suuremman, kuten myöhemmin kävi ilmi) sellaisiin jalokiviin ja alkanut

niistä sommitella kukkasvihkoa, jossa jokaisen kiven oli määrä esiintyä

sekä muodoltaan että väriltään edullisena ja kokonaisuuden muodostaa

taideteos, joka oli kyllin arvokas säilytettäväksi jonkun keisarin

aarreholvissa. Hän oli hajanaiseen tapaansa rakentanut teosta useita

vuosia ja kiiruhti nyt, kun pian toivossa olevan rauhan jälkeen

odotettiin keisaria saapuvaksi poikansa kruunaukseen Frankfurtiin,

täydentämään ja vihdoinkin saamaan valmiiksi teoksensa. Minun haluani

sellaisten esineiden näkemiseen hän käytti erittäin taitavasti

hyväkseen hajoittaen muistuttajan tarkkaavaisuutta ja suistaen sen

pois varsinaisesta asiastansa. Hän yritti opettaa minua tuntemaan

eri kivilajeja, mainitsi minulle niiden ominaisuuksia ja arvoja,

joten lopulta osasin ulkoa koko hänen kukkavihkonsa ja olisin voinut

sitä ylistellen esittää ostajalle yhtä hyvin kuin hän itse. Voin sen

vieläkin mieleeni kuvata, ja totta on, että olen nähnyt kalliimpia,

mutta en miellyttävämpiä sellaisia koruesineitä. Hänellä oli sitäpaitsi

kaunis kokoelma vaskipiirroksia ja muita taideteoksia, joista hän

mielellään jutteli, ja minä vietin hänen luonansa useita hetkiä

hyödykseni. Vihdoin, kun Hubertsburgin kongressin kokoontumisaika oli

jo määrätty, hän ryhtyi minun mielikseni voimallisesti työtä jatkamaan,

joten kyyhkyläinen ja kukkaset tosiaankin tulivat äitini haltuun

rauhanjuhlan aikana.

Usein sain samoin tehtäväkseni kiirehtiä maalaajilta tilattujen kuvien

valmistumista. Isäni oli muodostanut itselleen useimpien muidenkin

ihmisten omaksuman käsityksen, jonka mukaan puuhun maalattu kuva

on kankaalle siveltyä melkoisesti parempi. Senvuoksi hän kokoili

itselleen erittäin huolellisesti kaikenlaisia tammilevyjä, hyvin

tietäen, että kevytmieliset taiteilijat luottivat juuri tässä tärkeässä

asiassa puuseppään. Etsittiin kaikkein vanhimmat lankut, puusepän

piti niitä liimatessaan, höylätessään ja valmistaessaan toimia mitä

huolellisimmin, ja sitten niitä säilytettiin vuosikausia eräässä

yläkerran huoneessa, missä ne voivat riittävästi kuivaa. Sellainen

oivallinen levy uskottiin maalaaja Junckerille, jonka oli taitavaan

ja siroon tapaansa, luontoa mallina käyttäen, kuvattava koristettu

kukkamalja ja siihen huomattavimmat kukat. Sattui olemaan kevätaika,

ja minä kävin joka viikko muutamia kertoja hänen luonansa vieden

hänelle kauneimmat löytämäni kukkaset. Hän liitti ne heti mukaan ja

muovasi näistä aineksista mitä uskollisimmalla ja uutterimmalla työllä

vähitellen kokonaisuuden. Kerran olin sattunut saamaan kiinni hiiren,

jonka senkin kuljetin hänelle. Hänen teki mieli kuvata tuo sievä eläin,

ja hän maalasikin sen mitä täsmällisimmin kukkamaljan juurelle tähkää

pureksimaan. Sellaisia viattomia luonnonesineitä, muun muassa perhosia

ja kovakuoriaisia, hankittiin ja kuvattiin enemmänkin, joten lopulta

syntyi sekä jäljittelyyn että tekotapaan nähden erittäin arvokas kuva.

Niin ollen minua melkoisesti kummastutti, kun tuo kelpo mies eräänä

päivänä, teoksen ollessa kohta valmiina jätettäväksi tilaajalle,

selitti minulle seikkaperäisesti, ettei kuva enää häntä miellyttänyt,

vaikka sen yksityiskohdat olivatkin varsin hyvin onnistuneet, koska

se näet ei ollut kokonaisuudessaan hyvin sommiteltu; se oli syntynyt

vähin erin, ja maalaaja oli aluksi menetellyt sikäli virheellisesti,

ettei ollut laatinut itselleen ainakin valoa, varjoja ja värejä

koskevaa yleistä suunnitelmaa, jonka mukaan yksityiset kukat olisi

voitu järjestää. Hän tutki kanssani tarkoin minun nähteni puolen

vuoden kuluessa syntyneen ja minulle osittain mieluisen kuvan ja osasi

mielipahakseni saada minut täysin vakuutetuksi. Jälkeenpäin kuvattua

hiirtä hän piti harhaotteena, koska, kuten hän sanoi, sellaiset eläimet

vaikuttavat usein ihmisiin melkeinpä kammottavasti ja niitä ei pitäisi

sijoittaa siihen, minkä avulla tahtoo herättää mieltymystä. Minun kävi

niinkuin yleensäkin henkilön, joka havaitsee parantuneensa jostakin

ennakkoluulosta ja otaksuu olevansa paljoa viisaampi kuin ennen: minä

kerrassaan halveksin tuota taideteosta ja olin täysin samaa mieltä kuin

taiteilija, kun hän valmistutti toisen samansuuruisen levyn, johon oman

makunsa mukaan kuvasi kaunismuotoisemman maljakon ja taiteellisemmin

järjestetyn kukkakimpun, osaten sievästi ja ilahduttavasti valita ja

sijoittaa pienet lisäkuviksi ottamansa elävät olennot. Tämänkin taulun

hän maalasi erittäin huolellisesti, tosin vain tuon jo valmistamansa

mukaan tai muistista, joka hänen pitkäaikaisen ja uutteran

toimintansa vuoksi erittäin hyvin häntä auttoi. Molemmat maalaukset

olivat nyt valmiit, ja me iloitsimme nimenomaisesti jälkimmäisestä,

joka tosiaankin oli taiteellisempi ja silmiinpistävämpi. Isä sai

yllätyksekseen yhden asemesta kaksi, ja hänelle jätettiin vaalin valta.

Hän hyväksyi mielipiteemme ja sen perusteet, erikoisesti myöskin hyvän

tahdon ja toimellisuuden, mutta päätti sittenkin, maalauksia muutaman

päivän ajan katseltuansa, antaa etusijan edelliselle tämän valinnan

perustetta paljoakaan selittämättä. Harmistunut taiteilija otti toisen,

parhain tarkoituksin maalatun kuvan takaisin eikä voinut olla minulle

huomauttamatta, että isäni päätökseen oli varmaan osaltansa vaikuttanut

se hyvä tammilauta, joka oli ensimmäisen kuvan alustana.

Kun tässä jälleen muistelen maalauksia, palautuu mieleeni eräs suuri

laitos, jossa minä vietin paljon aikaa, koska se ja sen johtaja

vetivät minua erikoisesti puoleensa. Se oli suuri vahakangastehdas,

jonka oli perustanut maalaaja Nothnagel, kätevä taiteilija, mutta

sekä kyvyiltänsä että ajatustavaltansa pikemmin tehdasmaisuuteen kuin

taiteeseen taipuvainen. Suuressa rakennuksessa, johon kuului pihoja ja

puutarhoja, valmistettiin kaikenlaisia vahakankaita: kaikkein karkeinta

lajia, joka valmistetaan lastaa käyttäen ja käytetään kuormavaunuihin

ja muuhun sentapaiseen, tapetteja, joiden kuvioimisessa käytetään

reikämalleja, hienoimpia ja kaikkein hienoimpia, joihin taitavien

työmiesten siveltimet kuvasivat milloin kiinalaisia ja haaveellisia,

milloin luonnollisia kukkasia, milloin kuvioita, milloin maisemia.

Tämä äärettömiin jatkuva moninaisuus ilahdutti minua kovin. Minusta

tuntui erittäin viehättävältä noiden lukuisien ihmisten askartelu

alkaen kaikkein karkeimmasta työstä aina sellaiseen asti, jolta tuskin

voi evätä eräänlaista taiteellista arvoa. Minä tutustuin noihin

useissa peräkkäisissä huoneissa työskenteleviin nuoriin ja vanhoihin

miehiin, kävinpä itsekin toisinaan työhön käsiksi. Tällä tavaralla

oli erinomaisen hyvä menekki. Kaikki, jotka niinä aikoina rakensivat

tai huoneistoja sisustivat, tahtoivat tehdä sen eliniäksensä, ja nämä

vahakangastapetit olivat tosiaankin ylen kestävät. Nothnagelilla

itsellään oli kyllin tekemistä koko laitoksen johtamisessa, ja hän

istui konttorissaan, faktorien ja kauppapalvelijain ympäröimänä.

Vapaina hetkinänsä hän askarteli etupäässä vaskipiirroksia sisältävän

kokoelmansa hyväksi harjoittaen toisinaan kauppaakin siihen kuuluvilla

taideteoksilla samoinkuin omistamillaan maalauksillakin. Sitäpaitsi

hän oli mieltynyt etsaukseen: hän valmisti erinäisiä syövytyskuvia ja

jatkoi tämän taiteenhaaran harjoittamista aina myöhimpiin vuosiinsa

saakka.

Kun hänen asumuksensa sijaitsi lähellä Eschenheimin porttia, johti

matkani hänen luonaan käytyäni tavallisesti ulos kaupungista

ja porttien ulkopuolella oleville isäni tiluksille. Siellä oli

suuri hedelmäpuutarha, jonka maaperä oli niittynä ja jossa isäni

huolellisesti tarkkasi puiden uudis-istutusta ja muita asiaan kuuluvia

toimenpiteitä, vaikka alue oli vuokralla. Vielä enemmän puuhaa aiheutti

hänelle Friedbergin portin edustalla oleva hyvinhoidettu viinimäki,

missä oli viiniköynnösten välissä erittäin huolellisesti istutettuja ja

vaalittuja parsarivejä. Kauniina vuodenaikana isäni kävi siellä melkein

joka päivä, ja me saimme enimmälti lähteä hänen mukaansa, joten meillä

oli iloa kaikesta maan kasvusta, kevään ensimmäisistä tuotteista aina

syksyn viimeisiin saakka. Me opimme nyt puutarhatehtäviäkin, jotka

joka vuosi uusiutuen kävivät meille vihdoin ihan tutuiksi ja helpoiksi

suorittaa. Monenlaisten kesän ja syksyn hedelmien jälkeen tuotti

sentään vihdoin viininkorjuu suurinta huvia ja oli kaikkein odotetuin;

onpa aivan varmaa, että samoinkuin viini antaa vapaampaa leimaa niille

paikoille ja seuduillekin, joissa se kasvaa ja joissa sitä juodaan,

samoin nämä viininkorjuupäivät, jotka päättävät kesän samalla aloittaen

talven, levittävät uskomatonta hilpeyttä. Ilo ja riemu ulottuu kautta

koko tienoon. Päivisin kuuluu joka suunnalta hilpeitä huutoja ja

pyssynlaukauksia, ja öisin osoittavat sieltä täältä ilmoille kohoavat

raketit ja tulipallot, että kaikkialla yhä valveilla olevat ja reippaat

ihmiset mielivät jatkaa tätä juhlaa mahdollisimman kauan. Myöhemmät

tehtävät viiniä puserrettaessa ja käytettäessä kellarissa tarjosivat

meille kotosallakin hauskaa askarrusta, joten tavallisesti siirryimme

talveen sitä kunnolla havaitsematta.

Näistä maatiluksista me iloitsimme keväällä 1763 sitäkin enemmän, kun

mainitun vuoden helmikuun 15 päivä Hubertsburgin rauhan solmimisen

vuoksi oli tullut juhlapäiväksi, jonka onnellisten seurausten

vallitessa suurin osa elämääni oli kuluva. Ennenkuin tässä etenen,

pidän kuitenkin velvollisuutenani muistella eräitä miehiä, jotka ovat

nuoruudenaikana ratkaisevasti minuun vaikuttaneet.

Von Olenschlager, Frauensteinin talon jäsen, neuvosmies ja

edellämainitun tohtori Orthin vävy, kaunis, miellyttävä, vilkasverinen

mies. Pormestarin juhlapuvussa hän olisi voinut varsin hyvin käydä

arvossapidetyimmästä ranskalaisesta prelaatista. Yliopistolliset

opintonsa päätettyään hän oli toiminut hovi- ja valtioasioissa ja

suunnitellut matkansakin näitä tarkoituksia silmälläpitäen. Hän piti

minusta erikoisesti ja jutteli minulle usein asioista, joita eniten

harrasti. Minä seurustelin hänen kanssaan niinä aikoina, jolloin hän

kirjoitti »Kultaisen bullan selityksiä», ja hän osasi erittäin selvästi

esittää minulle tuon asiakirjan arvoa ja merkitystä. Mielikuvitukseni

siirtyi senkin takia noihin hurjiin ja levottomiin aikoihin, kun

en voinut olla mieleeni kuvailematta hänen minulle historiallisina

tapahtumina kertomaansa ikäänkuin nykyaikaisena, samalla esittäen

luonteita ja olosuhteita yksityiskohtaisesti, jopa toisinaan eleidenkin

avulla. Se häntä kovin ilahdutti, ja hänen suosionsa yllytti minua

toisteluun.

Minulla oli lapsuudesta saakka omituinen tottumus opetella aina

ulkoa kirjojen alkukappaleita ja kokonaisia osia. Ensinnä olivat

siten käsiteltävänäni viisi Mooseksen kirjaa, sitten »Aeneis» ja

»Metamorfoosit». Nyt kävin samoin käsiksi kultaiseen bullaan ja

houkuttelin suosijani usein nauramaan huudahtamalla äkkiarvaamatta

ihan vakavasti: _Omne regnum in se divisum desolabitur: nam principes

ejus facti sunt socii furum_. Älykäs mies pudisti hymyillen päätänsä

ja virkkoi arvellen: »Millaiset lienevätkään olleet nuo ajat, joina

keisari antoi suuressa valtakunnankokouksessa julkisesti lausua

tuollaisia sanoja ruhtinaillensa.»

Von Olenschlager oli käytökseltään hyvin miellyttävä. Hänen luonansa

ei käynyt paljon vieraita, mutta henkevään seurusteluun hän oli varsin

halukas ja yllytti meitä nuoria aika ajoin esittämään jonkin näytelmän;

oltiin näet sitä mieltä, että sellaiset harjoitukset olivat nuorisolle

erikoisen hyödylliset. Me esitimme Schlegelin »Kanutin», jossa minulla

oli kuninkaan, sisarellani Estrithen ja talon nuoremmalla pojalla Ulfon

osa. Sitten uskalsimme käydä käsiksi näytelmään »Britannicus», koska

halusimme näyttelijälahjojemme ohella harjoittaa myöskin kielenkäyttöä.

Minä sain Neron osan, sisareni oli Agrippina ja nuorempi veli

Britannicus. Meitä kiitettiin enemmän kuin ansaitsimme, ja me luulimme

suorittaneemme tehtävämme niin hyvin, että olisimme ansainneet enemmän

kiitosta. Minä olin siis mitä parhaissa suhteissa mainittuun perheeseen

ja olen sille kiitollisuudenvelassa nopeammasta kehittymisestä.

Von Reineck, vanhaa aatelissukua, kelpo mies, mutta ylen itsepäinen,

laiha, tummanruskea. Minä en nähnyt hänen milloinkaan hymyilevän. Hänen

osaksensa sattui se onnettomuus, että kotiystävä vietteli hänen ainoan

tyttärensä. Hän vainosi vävyänsä mitä ankarimmalla oikeudenkäynnillä,

ja koska tuomioistuimet muodollisuuksineen eivät tahtoneet tyydyttää

hänen kostonhimoansa kyllin nopeasti eikä kyllin perusteellisesti,

niin hän joutui riitaan niiden kanssa, ja niin johti kahakka uuteen

kahakkaan, riita-asia toiseen. Hän vetäytyi kerrassaan talonsa ja

siihen kuuluvan puutarhan piiriin, eleli avarassa, mutta murheellisessa

alatuvassa, jossa ei ollut moneen vuoteen käynyt valkaisijan sivellin,

tuskinpa palvelijattaren luutakaan. Minua hän sieti varsin hyvin ja

oli minulle erikoisesti suositellut nuorempaa poikaansa. Vanhimmat

ystävänsä, jotka osasivat sopeutua hänen mieliksensä, liiketuttavansa

ja asianajajansa hän toisinaan kutsui luoksensa aterialle unohtamatta

silloin koskaan minuakaan. Hänen luonansa olivat ruoat hyvät ja juomat

sitäkin paremmat. Vieraille tuotti kuitenkin mitä suurinta kiusaa

iso uuni, jonka lukuisista halkeamista savu tulvi huoneeseen. Eräs

tutuimmista uskalsi kerran siitä huomauttaa kysymällä talon isännältä,

ajatteliko hän voivansa sietää sellaista hankaluutta koko talven.

Hän vastasi kuin uusi Timon ja Heautontimorumenos: »Suokoon Jumala,

ettei se olisi minun pahin kiusani!» Vasta pitkien aikojen perästä hän

suostui kohtaamaan jälleen tyttärensä ja tyttärenpoikansa. Vävy ei

saanut enää tulla hänen näkyviinsä.

Tähän yhtä kunnolliseen kuin onnettomaankin mieheen minun läsnäoloni

vaikutti erittäin edullisesti. Minun kanssani keskustellessaan ja

varsinkin selittäessään minulle maailman ja valtioiden oloja hän

näytti tuntevan mielensä keveämmäksi ja hilpeämmäksi. Ne harvat vanhat

ystävät, jotka vielä kokoontuivat hänen ympärillensä, käyttivät

senvuoksi usein minua halutessaan lievittää hänen ärtynyttä mieltänsä

ja kehoittaa häntä johonkin huvitukseen. Hän lähtikin nyttemmin useasti

kanssamme ajelemaan ja silmäili jälleen seutuja, joita ei ollut moniin

vuosiin viitsinyt katsella. Hän muisteli vanhoja tilanomistajia, kertoi

heidän luonteistansa ja kohtaloistansa tehden sen aina ankaraan, mutta

usein sentään hilpeään ja älykkääseen tapaan. Me yritimme nyt saada

hänet jälleen toisten ihmisten joukkoon, mutta siinä meidän oli käydä

huonosti.

Yhtä vanha, ellei vanhempikin kuin hän oli eräs herra von Malapart,

rikas mies, jolla oli erittäin kaunis talo Rossmarktin varrella ja joka

sai hyvät tulot suolakaivoksistaan. Hänkin eleli sangen eristettynä,

mutta oli sentään kesäisin usein puutarhassaan Bockenheimin

portin edustalla, missä hän hoiteli ja vaali erittäin kaunista

neilikkaviljelystänsä.

Von Reineck harrasti hänkin neilikoita; oli kukinta-aika, ja puhuttiin

hiljakseen siitä, että pitäisi käydä toisiansa tapaamassa. Me panimme

asian alkuun ja jatkoimme puuhaamme niin kauan, kunnes von Reineck

päätti eräänä sunnuntai-iltapäivänä vihdoin lähteä meidän kerallamme.

Molemmat herrat tervehtivät toisiansa sangen lyhyesti, jopa pelkin

elein, ja sitten kuljettiin todella diplomaattisin askelin pitkien

neilikkalavojen vierellä edestakaisin. Kukkatarha oli tosiaankin

erinomaisen kaunis, ja eri kukkasten ominaiset muodot ja värit,

toisten erikoinen kauneus ja harvinaisuus aiheuttivat sentään

lopulta jonkinlaista keskustelua, joka tuntui muodostuvan varsin

ystävälliseksi. Me toiset iloitsimme tuosta sitäkin enemmän, kun näimme

läheisen lehtimajan pöydällä mitä kallisarvoisinta vanhaa reininviiniä

hiotuissa pulloissa, koreita hedelmiä ja muuta hyvää. Valitettavasti

ei meidän ollut sallittu päästä niitä nauttimaan. Reineck sattui

pahaksi onneksi huomaamaan erään erittäin kauniin neilikan, joka

kuitenkin hieman nuokkui. Senvuoksi hän kuljetti erittäin sievästi

etu- ja keskisormensa pitkin vartta kohti kukkaa, jota sitten kohotti

voidakseen sen kunnollisesti nähdä. Tämä herkkä kosketuskin sentään

harmitti omistajaa. Von Malapart viittasi, tosin kohteliaasti, mutta

kuitenkin sangen jäykästi ja pikemmin hieman itsekylläisesti siihen,

että kukkiin on suhtauduttava _oculis, non manibus_. Von Reineck oli jo

päästänyt kukan kädestänsä, ja tuo lausuma vaikutti häneen kuin tuli

tappuroihin. Hän huomautti kuivasti ja vakavasti, kuten hänen tapansa

oli, että tuntijan ja harrastajan sopi varsin hyvin sillä tavoin kukkaa

koskettaa ja katsella, ja teki jälleen saman tempun ottaen kukan vielä

kerran sormiensa väliin. Kummankin herran kotiystävät — Malapartiliäkin

näet oli eräs seurassaan — joutuivat siten mitä pahimpaan pulaan. He

päästivät juoksemaan jäniksen toisensa jälkeen (meillä oli tapana

sanoa niin, kun keskustelu oli katkaistava ja suunnattava johonkin

toiseen asiaan), mutta se ei tahtonut tepsiä: vanhat herrat olivat

ihan mykistyneet, ja me pelkäsimme joka hetki, että von Reineck voisi

käydä vieläkin kukkaan käsiksi, missä tapauksessa olisimme olleet

kaikin hukassa. Molemmat kotiystävät pitivät herrojansa erillään

askarruttamalla heitä eri tahoilla, ja viisainta oli, että vihdoin

aloimme lähteä. Niinpä meidän valitettavasti täytyi kääntää selkämme

kohti houkuttelevaa tarjoilupöytää.

Hovineuvos Hüsgen, muualta Frankfurtiin siirtynyt, reformeerattu ja

sellaisena kelpaamaton mihinkään julkiseen virkaan ja asianajoon,

jota hän kuitenkin vieraan nimen turvissa esteettömästi harjoitti

sekä Frankfurtissa että valtakunnanoikeuksissa, oli luullakseni jo

kuudenkymmenen vuoden ikäinen, kun minä nautin hänen poikansa keralla

kirjoitusopetusta ja senvuoksi kävin heidän talossaan. Hän oli pitkä,

mutta ei luiseva, tanakka, mutta ei lihava mies. Hänen kasvonsa,

jotka eivät ainoastaan olleet rokon rumentamat, vaan lisäksi vailla

toista silmää, herättivät aluksi kammon tunnetta. Kaljussa päässään

hänellä oli aina valkoinen kellomyssy, jota kiersi sidenauha. Hänen

kalminkiset tai kirjosilkkiset yönuttunsa olivat aina erittäin

siistit. Hän asusti erittäin iloisessa alakerran huoneistossa

puistokujan varrella, ja hänen ympäristönsä puhtaus sointui tuohon

iloisuuteen. Hänen erinomaisessa järjestyksessä olevat paperinsa,

kirjansa ja karttansa tekivät miellyttävän vaikutuksen. Hänen poikansa

Heinrich Sebastian, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi julkaisemalla

erinäisiä taidetta koskevia teoksia, ei herättänyt nuoruudessaan

suuria toiveita. Hän oli hyvänluontoinen, mutta kömpelö, ei karkea,

mutta suorasukainen ja jokseenkin haluton oppimaan, koki mieluummin

kartella isäänsä, koska voi saada äidiltä kaikki, mitä halusi. Minä

sitävastoin lähestyin vanhusta yhä enemmän sitä mukaa kuin opin

hänet paremmin tuntemaan. Kun hän otti ajaakseen ainoastaan tärkeitä

oikeusasioita, oli hänellä kyllin aikaa askarrella ja huvittaa itseänsä

muulla tavalla. En ollut kovinkaan kauan hänen kanssaan seurustellut

ja hänen oppejansa kuunnellut, kun jo saatoin varsin hyvin havaita,

että hän oli vastustuskannalla Jumalaan ja maailmaan nähden. Eräs

hänen mielikirjojansa oli _Agrippa de vanitate scieniiarum_, jota

hän minulle erikoisesti suositteli siten joksikin aikaa melkoisesti

hämmentäen nuorta mieltäni. Minä taivuin nuoruuden terhakkuudessa

eräänlaiseen optimismiin ja olin jälleen tehnyt jokseenkin täydellisen

sovinnon Jumalan tai jumalien kanssa. Olin näet vuosien kuluessa

tullut kokemaan, että on olemassa pahalle monta vastakeinoa, että

onnettomuuksistaan voi hyvinkin toipua ja että vaaroista pelastuu

tarvitsematta aina taittaa niskojansa. Ihmistenkin työhön ja toimintaan

minä suhtauduin suopeasti ja havaitsin paljon kiitettävää, mihin vanha

herrani ei suinkaan tahtonut olla tyytyväinen. Kun hän erään kerran

oli kuvaillut maailmaa jokseenkin epämiellyttävältä puolelta, huomasin

hänen aikovan vielä viimeiseksi esittää melkoisen valtin. Hän painoi,

kuten yleensäkin sellaisissa tapauksissa, sokean vasemman silmänsä

lujasti kiinni, katsoi minua kiinteästi oikealla ja virkkoi honottaen:

»Minä näen vikoja Jumalassakin.»

Timoninen opastajani oli myöskin matemaatikko, mutta hänen

käytännöllinen luontonsa ajoi hänet mekaniikkaan, joskaan hän ei itse

sillä alalla työskennellyt. Hän teetti suunnitelmiensa mukaan ainakin

niinä aikoina ihmeellisen kellon, joka tuntien ja päivien ohella

osoitti myöskin auringon ja kuun liikkeet. Sunnuntaiaamuna kymmenen

aikaan hän sen aina itse veti, mikä kävi päinsä sitä varmemmin, kun hän

ei käynyt milloinkaan kirkossa. Seuroja tai vieraita en koskaan hänen

luonansa nähnyt. Täysissä pukimissa ja ulkosalla kävelemässä muistan

hänet kymmenen vuoden ajalta tuskin pari kertaa.

Seurustelu näiden eri miesten kanssa ei ollut merkityksetön. He

vaikuttivat minuun kukin tavallansa. Minä suhtauduin heihin kaikkiin

yhtä huomaavaisesti, jopa usein huomaavaisemminkin kuin heidän

omat lapsensa, ja jokainen heistä pyrki muovaamaan minua itselleen

vieläkin miellyttävämmäksi yrittämällä tehdä minut henkiseksi

kuvaksensa. Olenschlager tahtoi kehittää minut hovimieheksi,

Reineck diplomaattiseksi valtiomieheksi; kumpikin, mutta varsinkin

jälkimmäinen, koki saada minut kyllästymään runoutta ja kirjailemista

koskeviin harrastuksiini. Hüsgen tahtoi tehdä minusta laisensa Timonin,

mutta samalla kelpo lainoppineen. Se ammatti oli hänestä välttämätön,

jos mieli itseänsä ja omaisiansa ylipäänsä kunnollisesti suojella

ihmisten muodostamalta roistojoukolta, auttaa sorrettua ja tarpeen

vaatiessa pitää hieman lujilla jotakin lurjusta; viimeksimainittu

tehtävä ei kumminkaan ollut hänen mielestään erikoisen helppo eikä

suositeltavakaan.

Jos pysyttelin mielelläni noiden miesten vaiheilla käyttääkseni

hyväkseni heidän neuvoansa ja opetustansa, niin nuoremmat, suunnilleen

minun ikäiseni yllyttivät minua välittömään kilvoitteluun. Mainitsen

tässä ennen kaikkea veljekset Schlosser ja Griesbach. Koska kuitenkin

myöhemmin jouduin heidän kanssaan lähempään tuttavuuteen, jota kesti

taukoamatta vuosikausia, sanon tällä kertaa vain sen verran, että

heitä silloin ylistettiin erinomaisiksi kielten taitajiksi ja muiden

yliopistollista uraa avaavien opintojen harjoittajiksi asettaen heidät

esikuviksemme ja että jokainen varmaan uskoi heidän kerran saavan

aikaan jotakin aivan erikoista valtion ja kirkon palveluksessa.

Minäkin tosin ajattelin saada aikaan jotakin erinomaista, mutta ei

tahtonut selvitä, mitä se voisi olla. Ihminen ajattelee yleensä

pikemmin palkkaa, jonka toivoo saavuttavansa, kuin ansiota, joka

hänen pitäisi itselleen hankkia, ja niinpä myönnän minäkin, että

toivottavaa onnea ajatellessani näin sen viehättävimpänä ilmestyvän sen

laakeriseppeleen hahmossa, joka on punottu runoilijan kaunisteeksi.