VIIDES KIRJA.

Kaikille linnuille on olemassa syöttejä, ja jokainen ihminen joutuu

omalla tavallansa johdetuksi ja harhaanjohdetuksi. Synnynnäinen luonto,

kasvatus, ympäristö ja tottumus pitivät minua kaikesta erotettuna, ja

vaikka tulinkin usein tekemisiin alempien kansanluokkien, varsinkin

käsityöläisten kanssa, ei siitä kuitenkaan syntynyt mitään lähempää

suhdetta. Olin tosin kyllin uskalias ja toisinaan halukaskin

ryhtyäkseni suorittamaan jotakin tavatonta, ehkäpä vaarallistakin,

mutta minulta puuttui siihen soveliasta tilaisuutta.

Minä kietouduin kuitenkin ihan odottamattomalla tavalla olosuhteisiin,

jotka saattoivat minut ihan lähelle suurta vaaraa ja ainakin joksikin

aikaa hämmingin ja hädän valtaan. Aikaisempi hyvä suhteeni siihen

poikaan, jonka edellä mainitsin Pyladeen nimellä, oli jatkunut

nuoruusiälle asti. Me tosin kohtasimme toisemme harvoin, koska

vanhempamme eivät olleet parhaissa väleissä, mutta kun toisemme

tapasimme, kumpusi aina kohta esiin vanhan ystävyyden riemu. Kerran me

kohtasimme toisemme niillä lehtokujilla, jotka muodostavat sisemmän

ja ulomman Pyhän Gallenin portin välimaalle erittäin miellyttävän

kävelypaikan. Olimme tuskin ehtineet tervehtiä toisiamme, kun hän

sanoi minulle: »Säkeittesi laita on yhä samoin kuin ennenkin. Ne,

jotka minulle taanoin jätit, olen lukenut muutamille iloisille

kumppaneille, ja kukaan ei tahdo uskoa, että sinä olet niiden tekijä.»

— Mitäpä tuosta, vastasin minä: me teemme niitä omaksi iloksemme; muut

ajatelkoot ja sanokoot niistä mitä tahtovat.

»Tuossapa tuleekin mies epäuskoinen!» virkkoi ystäväni. — Ei huolita

puhua siitä, vastasin minä. Mitä se auttaa, emmehän kuitenkaan saa

heitä käännytetyiksi. — »Puhutaanpa tietenkin», sanoi ystäväni, »minä

en voi antaa asian mennä niin menojansa.»

Kun oli vähän aikaa keskusteltu yhdentekevistä asioista, ei minulle

liiankin hyvänsuopa kumppani voinut enää pidättyä, vaan virkkoi hieman

loukkaantuneesti toiselle: »Tässä nyt on se ystäväni, niiden kauniiden

säkeiden tekijä, joita ette tahdo uskoa hänen sepittämiksensä.» —

Hän ei varmaankaan pahastu, virkkoi toinen, sillä onhan hänelle

kunniaksi, kun uskomme sellaisten säkeiden edellyttävän paljoa

suurempaa oppineisuutta kuin hänellä voi iällänsä olla. — Minä

vastasin jotakin yhdentekevää, mutta ystäväni jatkoi: »Jos tahdotte,

voitte päästä varmuuteen sangen vaivattomasti. Mainitkaa hänelle

jokin aihe, niin hän tekee teille siitä runon valmistautumatta.» —

Minä en ryhtynyt vastustelemaan, me sovimme asiasta, ja kolmas kysyi

minulta, rohkenisinko ottaa sommitellakseni oikein sievän runomittaisen

lemmenkirjeen, jonka muka kirjoittaa häveliäs nuori tyttö nuorukaiselle

ilmaistakseen hellän taipumuksensa. — Mikään ei ole helpompaa, vastasin

minä: kunhan meillä vain olisi kirjoituskojeet. Nuorukainen veti

esille taskukalenterinsa, jossa oli koko joukko tyhjiä lehtiä, ja minä

istuuduin penkille kirjoittamaan. He astelivat sillävälin edestakaisin

pitäen lakkaamatta minua silmällä. Minä kuvasin tilanteen heti mieleeni

ja ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku sievä tyttö olisi minulle

tosiaankin suosiollinen ja ilmoittaisi tunteensa joko suorasanaisessa

tai runomittaisessa muodossa. Niinpä aloitinkin viipymättä selitykseni

ja suoritin sen kalikkasäkeen ja madrigaalin välillä häilyvää

runomittaa käyttäen mahdollisimman koruttomasti ja lyhyessä ajassa,

niin että minun runoa lukiessani epäilijä joutui ihmettelyn ja ystäväni

ihastuksen valtoihin. Edellinen pyysi saada runon, ja minä en voinut

olla pyyntöön suostumatta, sitäkin vähemmin, kun se oli kirjoitettu

hänen kalenteriinsa ja minä näin mielelläni kykyjeni todisteen

hänen hallussaan. Hän lähti moneen kertaan vakuuttaen ihailuansa ja

kiintymystänsä ja sanoi toivovansa, että tapaisimme toisemme usein.

Niin päätimme aivan pian lähteä yhdessä maalle.

Retkemme toteutui, ja mukanamme oli vielä useita muitakin

hänenlaisiansa nuorukaisia. Ne olivat keski-, jopa, jos niin tahdotaan

sanoa, alaluokkaankin kuuluvia henkilöitä, joilta ei puuttunut älyä

ja joilla oli erinäisiä tietoja ja eräänlaista sivistystäkin, koska

olivat käyneet hieman kouluakin. Suuressa, rikkaassa kaupungissa on

monenlaisia ansaitsemiskeinoja. He elättivät itseänsä kirjoittamalla

asianajajille, auttamalla alemman säädyn lapsia yksityisopetuksen

avulla vähän kauemmaksi kuin triviaalikoulujen oppimäärä yleensä.

Vanhempien, ripille laskettavien lasten kanssa he kertailivat

uskonoppia, juoksivat sitten jälleen meklarien ja kauppiaiden

asioita ja huvittelivat iltaisin, varsinkin pyhä- ja juhlapäivinä,

vaatimattomaan tapaansa.

Matkalla he parhaansa mukaan kehuskelivat minun kirjoittamaani

lemmenkirjettä ja tunnustivat käyttäneensä sitä erittäin hupaisella

tavalla: se oli tuntemattomaksi muutetulla käsialalla jäljennetty

ja muutamin läheisemmin vihjauksin lähetetty eräälle itserakkaalle

nuorelle miehelle, joka nyt oli siinä lujassa uskossa, että eräs hänen

kaukaa mielistelemänsä naishenkilö oli häneen silmittömästi rakastunut

ja etsi tilaisuutta päästäkseen häneen lähemmin tutustumaan. Samalla he

kertoivat minulle, että tuo nuorukainen toivoi mitä palavimmin voivansa

vastata runomittaisesti: mutta koska hän itse, enempää kuin hänen

toverinsakaan, ei siihen kyennyt, he pyysivät hartaasti, että minä

sepittäisin tuon halutun vastauksen.

Uskottelun nojalla tapahtuva pilkanteko on ja pysyy joutilaiden,

enemmän tai vähemmän älykkäiden ihmisten huvina. Siedettävä ilkeys,

itsekylläinen vahingonilo on nautinnoksi niille, joiden oma mieli

ei tarjoa heille riittävää askarrusta ja jotka eivät osaa antautua

terveelliseen ulkokohtaiseen toimintaan. Sellaisesta houkutuksesta

ei mikään ikäkausi ole vapaa. Me olimme poikaiällä usein toisiamme

peijanneet; monet leikit perustuvat sellaisiin uskotteluihin ja

salajuoniin; tämä pila ei näyttänyt olevan sen vaarallisempi, joten

minä suostuin; he ilmoittivat minulle useita kirjeeseen sisällytettäviä

erikoisia seikkoja, ja meillä oli kotiin palatessamme se jo valmiina.

Pian senjälkeen ystäväni kehoitti minua välttämättä saapumaan erääseen

tuon seuran iltajuhlaan. Ihailija kuului tahtovan sen tällä kertaa

järjestää ja haluavan samalla nimenomaan saada kiittää ystävää, joka

oli osoittautunut niin oivalliseksi runoilija-sihteeriksi.

Me kokoonnuimme verraten myöhään; ateria oli mitä vaatimattomin,

viini mukiinmenevää. Keskusteltaessa melkein yksinomaan ivailtiin

läsnäolevaa, ei erikoisen nokkelaa henkilöä, joka kirjettä yhä

uudelleen luettaessa melkein alkoi luulla itse sen sepittäneensä.

Luontainen hyväntahtoisuuteni esti minua tuollaisesta ilkeästä

teeskentelystä kovinkaan iloitsemasta, ja saman asian alinomainen

kertaileminen alkoi minua kohta tympäistä. Minä olisin varmaankin

viettänyt ikävän illan, ellei odottamaton ilmestys olisi minua jälleen

elähdyttänyt. Meidän saapuessamme pöytä oli jo sievästi ja aistikkaasti

katettu ja riittävä määrä viiniä siihen tuotu; me istuuduimme ja jäimme

yksin, palvelijoita tarvitsematta. Kun viini lopulta kuitenkin oli

vähissä, huusi joku palvelijatarta; mutta sen sijaan astuikin sisään

erinomaisen, ympäristössään nähtynä uskomattoman kaunis neito. —

»Mitä haluatte?» kysyi hän ystävällisesti hyvää iltaa toivotettuansa.

»Palvelijatar on sairas ja vuoteenomana. Voinko minä teitä palvella?»

— Viini on vähissä, sanoi eräs. Olisi oikein somaa, jos noutaisit

meille pari pulloa. — Tee se, Gretchen, virkkoi toinen: eihän ole

kysymyksessä kuin pieni harppaus. — »Miksipä en!» vastasi hän, otti

pöydältä pari tyhjää pulloa ja kiiruhti pois. Hänen vartalonsa oli

takaa nähden melkein vieläkin sirompi. Pieni hymy peitti ylen somasti

kaunista päätä, jonka hoikka kaula miellyttävästi liitti niskaan

ja hartioihin. Koko hänen olemuksensa näytti aivan erinomaisen

kauniilta, ja koko hahmoa voi tarkastella sitä rauhallisemmin, kun

tarkkaavaisuutta eivät enää kiinnittäneet yksin hiljaiset, vilpittömät

silmät ja suloinen suu. Minä moitin kumppaneita siitä, että he

lähettivät tytön yön aikaan yksin ulos; he nauroivat minulle, ja minä

rauhoituin hänen kohta palatessaan; ravintoloitsija näet asui kadun

toisella puolella. »Istuhan siitä hyvästä seuraamme», sanoi eräs. Hän

jäi, mutta valitettavasti ei istuutunut minun viereeni. Hän joi lasin

terveydeksemme ja poistui pian kehoittaen meitä lähtemään ajoissa ja

varomaan liiallista äänekkyyttä; äiti näet oli parhaillaan levolle

menossa. Kysymyksessä ei ollut hänen, vaan isäntiemme äiti.

Tämän neidon kuva seurasi minua siitä lähtien kaikilla teillä ja

poluilla: se oli ensimmäinen naisolennon minuun tekemä pysyväinen

vaikutelma, ja koska en osannut keksiä enkä halunnut etsiä tekosyytä

saadakseni hänet nähdä kotona, kävin hänen mieliksensä kirkossa ja

sain pian selville, missä hän istui. Niin voin pitkän protestanttisen

jumalanpalveluksen aikana katsella häntä kyllikseni. Kirkosta

poistuttaessa minä en uskaltanut häntä puhutella, vielä vähemmin

saatella, ja olin jo ylen autuas, kun hän näytti minut huomanneen

ja nyökänneen vastaukseksi tervehdykseeni. Minun ei kumminkaan

tarvinnut kauan olla vailla hänen läheisyytensä suomaa onnea. Tuolle

rakastavaiselle nuorukaiselle, jonka runolliseksi kirjuriksi minä

olin joutunut, oli uskoteltu, että hänen nimissään sepitetty kirje

tosiaankin oli jätetty neidolle, ja samalla saatu hänet äärimmäisen

jännittyneenä odottamaan nyt välttämättä tulevaa vastausta. Minun oli

määrä kirjoittaa sekin, ja kujeellinen seura oli antanut Pyladeen

tehtäväksi mitä hartaimmin pyytää minua ponnistamaan koko älyäni ja

käyttämään kaikkea taitoani, jotta tämä kirje tulisi oikein siro ja

moitteeton.

Toivoen näkeväni jälleen kaunottareni minä kävin heti työhön käsiksi

ja ajattelin nyt kaikkea, mikä olisi minulle mieluista, jos Gretchen

sen minulle kirjoittaisi. Minä luulin kirjoittaneeni kaikki siinä

määrin hänen olemuksensa, käytöksensä ja mielensä mukaisesti, etten

voinut olla toivomatta asianlaidan tosiaankin niin olevan, ja ihastuin

ikihyväksi vain ajatellessani, että hän voisi minulle jotakin

sentapaista kirjoittaa. Niin minä uskottelin itseäni luullen pitäväni

toista pilkkunani, ja tästä asiaintilasta piti minulle vielä koitua

paljon iloa ja paljon ikävyyttä. Kun minua jälleen muistutettiin,

olin jo valmis, lupasin tulla ja saavuinkin määrättyyn aikaan.

Ainoastaan toinen nuorukainen oli kotosalla; Gretchen istui kehräten

ikkunan luona, äiti tuli ja meni. Nuorukainen vaati minua kirjettä

lukemaan; minä tottelin ja luin hieman liikutettuna silmäillen reunan

yli salavihkaa kaunista neitoa, ja kun luulin havaitsevan! hänen

olennossaan jonkinlaista rauhattomuutta, poskilla vienoa punaa, niin

lausuin sitäkin paremmin ja vilkkaammin mitä halusin häneltä kuulla.

Serkku, jonka kiittävät huudahdukset olivat useaan kertaan lukuni

keskeyttäneet, kehoitti minua lopuksi tekemään eräitä muutoksia.

Ne koskivat muutamia kohtia, jotka tosiaankin soveltuivat paremmin

Gretchenin olosuhteisiin kuin tuon naishenkilön, joka kuului hyvään

perheeseen, oli varakas, kaupungissa tunnettu ja arvossapidetty.

Selitettyään minulle tarkemmin haluamansa muutokset ja tuotuaan

kirjoitusneuvot nuorukainen oli jonkin tehtävän vuoksi hetkiseksi

poistunut, minä jäin istumaan seinärahille ison pöydän taakse ja

suunnittelin tehtäviä muutoksia isolle, melkein koko pöytäpinnan

täyttävälle kivitaululle käyttäen kivikynää, joka oli aina ikkunalla,

koska tauluun usein merkittiin laskelmia tai erinäisiä muistiinpanoja,

vieläpä tulevat ja menevät antoivat sen nojalla tietoja toisillensa.

Minä olin vähän aikaa kirjoitellut yhtä ja toista pyyhkien jälleen

pois ja huudahdin kärsimättömänä: Se ei tahdo luonnistua! — »Sitä

parempi», virkkoi armas tyttö sävyisästi. »Minä toivon, ettei se

ollenkaan luonnistu; Teidän ei pidä sekaantua tuollaisiin juttuihin.»

— Hän nousi rukkinsa vierestä, astui luokseni pöydän ääreen ja

piti hyvin älykkään ja ystävällisen nuhdesaarnan. »Asia näyttää

viattomalta pilalta; se on pila, mutta ei viaton. Minä olen nähnyt jo

useita tapauksia, joissa nuorukaisemme ovat joutuneet pahaan pulaan

sellaisen vallattomuuden vuoksi.» — Mikä siis neuvoksi? sanoin minä:

kirje on kirjoitettu, ja he luottavat siihen, että minä sen muutan. —

»Uskokaa minua», sanoi hän, »ja jättäkää se muuttamatta; ottakaa se

takaisinkin, pistäkää taskuunne, lähtekää pois ja koettakaa saada asia

järjestetyksi ystävänne avulla. Minä lausun asiaan sanasen minäkin;

sillä nähkääs, vaikka olenkin köyhä tyttö ja riippuvainen näistä

sukulaisista, jotka tosin eivät tee mitään pahaa, mutta sentään huvin

ja voitonhimon vuoksi ryhtyvät moneen uhkarohkeaan yritykseen, minä

olen sittenkin vastustanut enkä ole kirjoittanut ensimmäistä kirjettä,

kuten minua vaadittiin tekemään; he ovat sen jäljentäneet käsialaansa

muuttaen ja niin he saavat menetellä nytkin, ellei asia toisin

järjesty. Ja te, nuori mies, hyvän perheen jäsen, varakas, riippumaton,

miksi tahdotte te sallia käytettävän itseänne välineenä asiassa,

josta teille ei varmaankaan voi koitua mitään hyvää, mutta kenties

paljonkin ikävyyttä?» Minä olin onnellinen kuullessani hänen puhuvan

yhteen jaksoon; muuten hän näet ei ottanut monellakaan sanalla osaa

keskusteluun. Kiintymykseni lisääntyi suunnattomasti, minä en voinut

hillitä itseäni, vaan vastasin: Minä en ole niin riippumaton kuin

te luulette, ja mitä auttaa minua varakkuuteni, kun minulta puuttuu

parasta, mitä toivoa voin!

Hän oli vetänyt eteensä runollisen epistolani luonnoksen ja luki

sitä puoliääneen, sangen herttaisesti ja miellyttävästi. »Tuo on

sanottu varsin sievästi», virkkoi hän pysähtyen erääseen vilpittömän

avoimesti esitettyyn käänteeseen, »vahinko vain, ettei se ole määrätty

parempaan, oikeaan käytäntöön». — Se olisi kylläkin sangen toivottavaa,

huudahdin minä: kuinka onnellinen täytyisikään olla sen, joka saisi

sanomattomasti rakastamaltansa neidolta sellaisen kiintymyksen

vakuutuksen! — »Se ei tosiaankaan ole helppo asia», vastasi hän, »ja

kuitenkin käy paljon maailmassa mahdolliseksi». — Jos otaksumme,

jatkoin minä, että joku, joka teidät tuntee, pitää teitä arvossa,

kunnioittaa ja palvoo teitä, esittäisi teille tuollaisen paperin ja

oikein hartaasti, oikein sydämellisesti ja ystävällisesti pyytäen,

niin mitä silloin tekisittekään? — Minä työnsin kirjeen, jonka hän oli

siirtänyt takaisin, jälleen hänen läheisyyteensä. Hän hymyili, mietti

hetkisen, otti kynän ja kirjoitti nimensä kirjeen alareunaan. Minä olin

suunniltani ihastuksesta, hypähdin seisaalleni ja aioin sulkea hänet

syliini. — »Ei pidä suudella», sanoi hän, »se on niin kovin tavallista;

mutta rakastaa, jos se on mahdollista.» Minä olin ottanut kirjeen ja

pistänyt sen taskuuni. Kenenkään ei tule sitä saada, sanoin minä, ja

asia on päätetty! Te olette minut pelastanut. — »Tehkää nyt pelastus

täydelliseksi», huudahti hän, »kiiruhtamalla pois, ennenkuin toiset

tulevat ja te joudutte kiusaan ja pulaan.» Minä en voinut tempautua

pois hänen luotansa, mutta hän pyysi minua ylen ystävällisesti

tarttumalla molemmin käsin minun oikeaan käteeni ja pusertaen sitä

hellästi. Kyyneleeni eivät olleet kaukana; minä luulin näkeväni hänen

silmäinsä kostuvan, painoin kasvoni hänen käsiinsä ja riensin pois. En

ollut eläessäni ollut sellaisen hämmingin vallassa.

Turmeltumattoman nuorison ensimmäisissä lemmentaipumuksissa ilmenee

aina henkistä sävyä. Luonto näyttää tahtovan, että sukupuolet näkevät

toisissaan hyvyyden ja kauneuden havainnollistuneina. Niinpä oli

minullekin tuon neidon nähdessäni, häneen kiintyessäni, avautunut uusi

kauneuden ja oivallisuuden maailma. Minä luin runollisen epistolani

sataan kertaan, katselin allekirjoitusta, suutelin sitä, painoin

sen sydämelleni ja iloitsin tuosta rakastettavasta tunnustuksesta.

Mutta mitä korkeammalle ihastukseni kohosi, sitä kipeämmin minuun

koski se, etten saanut käydä häntä itseänsä tapaamassa, näkemässä

ja puhuttelemassa; minä näet pelkäsin serkkujen moitteita ja heidän

tungettelevaisuuttansa. Kelpo Pyladesta, joka olisi voinut toimia

välittäjänä, minä en saanut käsiini. Senvuoksi lähdin seuraavana

sunnuntaina Niederradiin, jonne nuo veikot tavallisesti retkeilivät,

ja tosiaan löysinkin heidät. Olin kuitenkin kovin ihmeissäni, kun he

astuivat minua vastaan iloisennäköisinä, osoittamatta minkäänlaista

nyrpeyttä tai kylmäkiskoisuutta. Varsinkin nuorin oli erittäin

ystävällinen, tarttui käteeni ja sanoi: »Te teitte meille taanoin aika

kepposen, ja me olimme teille kovin vihoissamme; mutta se seikka,

että pakenitte ja veitte runollisen epistolan kerallanne, johdatti

mieleemme oivan ajatuksen, jota emme olisi muuten kenties milloinkaan

keksineet. Sovinnon merkiksi teidän on meitä tänään kestittävä, ja

samalla saatte kuulla, mikä on se asia, josta hieman ylpeilemme ja

joka teitäkin varmaan ilahduttaa.» Nuo sanat saivat minut melkoisesti

hämilleni, minulla näet oli rahaa suunnilleen sen verran, että voin

hieman kestitä itseäni ja yhtä ystävääni, mutta pitämään pitoja

kokonaiselle seurueelle, varsinkaan sellaiselle, joka ei aina tietänyt

oikeaa rajaansa, en suinkaan ollut varustautunut. Ehdotus ihmetytti

minua sitäkin enemmän, kun he muuten aina erittäin kunniallisesti

pitivät kukin huolen osansa maksamisesta. He hymyilivät minun

neuvottomuudelleni, ja nuorempi jatkoi: »Kunhan ehdimme lehtimajaan

istumaan, niin saatte kuulla lisää.» Me istuimme, ja hän virkkoi:

»Kun olitte taanoin vienyt lemmenepistolan mukananne, me pohdimme

asiaa vielä kerran ja havaitsimme käyttelevämme ihan suotta, toisten

harmiksi ja omaksi vaaraksemme, pelkästä vahingonilosta teidän

kykyjänne, vaikka voisimme niistä kaikin hyötyä. Nähkääs, minulla on

tässä häärunon ja hautauslaulun tilaus. Jälkimmäisen tulee olla kohta

valmis, edellistä voidaan vielä odottaa viikon päivät. Jos niistä

suoriudutte, mikä teille onkin helppoa, niin voitte kestitä meitä kaksi

kertaa, ja me jäämme pitkiksi ajoiksi teille velkaan.» — Tämä ehdotus

miellytti minua kaikin puolin; minussa näet olivat tilapäisrunot, joita

siihen aikaan oli joka viikko useitakin liikkeellä, huomattavampien

häitten sattuessa tusinoittainkin, jo nuoruudesta saakka herättäneet

eräänlaista kateutta, koska uskoin pystyväni sellaisiin asioihin yhtä

hyvin, vieläpä paremminkin. Nyt minulle tarjottiin tilaisuutta esiintyä

ja ennen kaikkea nähdä teokseni painettuna. Minä ilmaisin olevani

halukas. Minulle kerrottiin henkilöistä ja perheen olosuhteista; minä

väistyin syrjemmälle, laadin suunnitelmani ja kirjoitin muutamia

säkeitä. Koska kuitenkin jälleen liityin toisten seuraan ja viiniä ei

säästetty, alkoi runosuoni tyrehtyä, ja minä en voinutkaan saada sitä

valmiiksi sinä iltana. »On vielä aikaa huomisiltaan asti», sanoivat he,

»ja tunnustammepa teille, että hautauslaulusta saatava palkkio riittää

kustantamaan meille toisenkin hupaisen illan. Tulkaa luoksemme; onhan

oikeus ja kohtuus, että kerallamme nauttii myöskin Gretchen, joka

oikeastaan tämän ajatuksen mieleemme johdatti.» — Iloni oli sanomaton.

Kotimatkalla minä ajattelin vain puuttuvia säkeitä, kirjoitin koko

runon jo ennen makuullemenoa ja seuraavana aamuna erittäin sievästi

puhtaaksi. Päivä kävi minulle äärettömän pitkäksi, ja oli tuskin

ehtinyt tulla pimeä, kun olin jälleen pienessä, ahtaassa asumuksessa

armahimman neidon luona.

Ne nuoret henkilöt, joiden kanssa täten jouduin lähempään yhteyteen,

eivät oikeastaan olleet halpamaisia, mutta kylläkin aivan tavallisia

ihmisiä. Heidän toimeliaisuutensa oli kiitettävä, ja minä kuuntelin

mielelläni, kun he juttelivat monenlaisista ansaitsemiskeinoista

ja -tavoista. Mieluimmin he puhuivat nykyisin erittäin rikkaista

henkilöistä, jotka olivat aloittaneet tyhjästä. Toisten kerrottiin

köyhinä kauppa-apulaisina tehneen itsensä isännilleen välttämättömiksi

ja kohonneen lopulta heidän vävyiksensä; toiset olivat lisänneet

ja jalostaneet pientä rihkamavarastoansa siinä määrin, että olivat

nyt rikkaita kauppiaita. Erikoisesti kuuluivat olevan elättäviä

ja tuottoisia juoksupojan ja meklarin ammatit ja kaikenlaisten

tehtävien ja toimitusten suorittaminen saamattomille varakkaille.

Tuo oli meille kaikille mieluista kuulla, ja jokainen oli jotakin

olevinansa, kun tuli kuvitelleeksi, että hänessä oli miestä pääsemään

maailmassa eteenpäin, vieläpä saavuttamaan erikoistakin onnea. Kaikkein

vakavimmin tuntui kumminkin asiasta keskustelevan Pylades, joka

lopulta tunnusti erinomaisesti rakastavansa erästä neitoa ja todella

menneensä hänen kanssaan kihloihin. Vanhempien varallisuussuhteet eivät

sallineet hänen opiskelevan korkeakouluissa, mutta hän oli uutterasti

harjoittanut käsialaansa, lasku- ja kielitaitoansa ja tahtoi nyt.

kotoinen onni silmämääränänsä, koettaa parastansa. Serkut antoivat

hänelle tunnustuksensa, joskaan eivät tahtoneet hyväksyä varhaista

kihlautumista, ja lisäsivät, että heidän tosin täytyi tunnustaa hänet

kelpo pojaksi, mutta etteivät pitäneet häntä kyllin toimeliaana ja

yritteliäänä, jotta hän voisi saada aikaan jotakin erinomaista. Hänen

siinä seikkaperäisesti selittäessään, mitä hän uskoi kykenevänsä

suorittamaan ja miten aikoi siinä menetellä, intoutuivat toisetkin,

ja jokainen alkoi nyt kertoa, mihin kykeni, mitä teki ja toimitti,

millaisen uran oli jo kulkenut ja mitä näki lähinnä edessään.

Vihdoin tuli minun vuoroni. Minun piti nyt kuvailla elämäntapaani ja

mahdollisuuksiani, ja minun siinä miettiessäni virkkoi Pylades: »Minä

asetan yhden ainoan ehdon, koska muuten joudumme kovin takapajulle:

hän ei saa ottaa huomioon olotilansa ulkonaisia etuuksia. Kertokoon

hän meille mieluummin sadun siitä, miten hän kävisi asiaan käsiksi,

jos hänen olisi meidän tavoin tällä hetkellä turvauduttava yksinomaan

itseensä.»

Gretchen, joka oli tähän saakka kehrännyt, nousi ja istuutui

pöydän päähän, kuten hänen tapansa oli. Me olimme jo tyhjentäneet

muutamia pulloja, ja minä aloin mitä leikkisimmin kertoa oletettua

elämäntarinaani. Ensinnäkin, sanoin minä, suosittelen itseäni teille

pyytäen teitä säilyttämään minulle sen tilaajapiirin, jota olette

alkaneet opastaa minun liikkeeseeni. Jos hankitte minulle vähitellen

kaikista tilapäisrunoista koituvan ansion ja me emme sitä yksinomaan

kemuissamme tuhlaa, niin saavutan varmaan jotakin. Sitten ette saa

pahastua, vaikka hutiloin teidänkin ammatissanne. — Minä ryhdyin nyt

heille kertomaan, mitä olin heidän puuhistansa havainnut ja mihin

tarpeen vaatiessa pidin itseäni pätevänä. Kaikki edelliset puhujat

olivat arvioineet ansionsa rahassa, ja minä pyysin heitä olemaan

avullisina minunkin meno- ja tuloarvioni laatimisessa. Gretchen oli

tähän asti kuunnellut kaikkea hyvin tarkoin, vieläpä siinä asennossa,

joka hänelle erittäin hyvin sopi hänen kuunnellessaan samoinkuin

puhuessaankin. Hän tarttui molemmin käsin ristikkäin laskemiinsa

käsivarsiin ja nojasi ne pöydän reunaan. Siten hän malttoi istua kauan

liikahduttaen vain joskus päätänsä, ei milloinkaan aiheettomasti eikä

tarkoituksettomasti. Hän oli toisinaan lausunut sanasen ja auttanut

meitä suunnitelmaimme tyrehtyessä etenemään; mutta sitten hän oli

jälleen hiljainen ja rauhallinen kuten ainakin. Minä en irroittanut

hänestä katsettani, ja helppo on arvata, etten minä tulevaisuutta

suunnitellessani jättänyt häntä huomioonottamatta. Häneen kohdistuva

kiintymyksen! loi lausumiini totuuden ja mahdollisuuden sävyä, joten

jouduin itsekin tuokioksi lumeen valtoihin, ajattelin itseni niin

eristetyksi ja avuttomaksi kuin tarinani edellytti ja tunsin samalla

itseni ylen onnelliseksi toiveessani saavani hänet omakseni. Pylades

oli päättänyt tunnustuksensa naimaliittoon, ja nyt oli kysymyksessä,

olisimmeko me toiset päässeet suunnitelmissamme yhtä pitkälle. Minä

en sitä ollenkaan epäile, sanoin minä, sillä oikeastaan me jokainen

tarvitsemme vaimon, joka kotona säilyttää ja tekee kokonaisuutena

nautittavaksi sen, mitä me kodin ulkopuolella merkillisin keinoin

haalimme kokoon. Minä kuvailin toivomani vaimon, ja ihmeellisesti olisi

käynyt, ellei siitä koitunut Gretchenin täydellinen kuva.

Hautauslaulu oli nautittu, hääruno oli nyt sekin auttavassa

läheisyydessä; minä voitin kaiken pelon ja huolen ja osasin salata

iltahuvit omaisiltani, koska minulla oli paljon tuttavia. Armaan neidon

näkeminen ja hänen vaiheillansa viipyminen muuttui pian olemiseni

ehdottomimmaksi edellytykseksi. Kumppanit olivat puolestaan tottuneet

minun seuraani, ja me olimme yksissä joka päivä, ikäänkuin ei muu olisi

voinut tulla kysymykseenkään. Pylades oli sillävälin tuonut taloon

armaansa, ja he viettivät monta iltaa meidän kanssamme. Morsiusparina,

joskin vielä sangen aloittelevana, he eivät kumminkaan salanneet

hellyyttänsä; Gretchenin käytös minua kohtaan oli vain omansa pitämään

minua loitolla. Hän ei antanut kättä kenellekään, ei myöskään minulle;

hän ei sietänyt minkäänlaista kosketusta; toisinaan hän vain istuutui

viereeni, erittäinkin minun kirjoittaessani tai ääneen lukiessani, ja

silloin hän laski tutunomaisesti käsivartensa olkapäälleni silmäillen

kirjaa tai paperia; mutta jos minä aioin käyttäytyä yhtä vapaasti

häntä kohtaan, niin hän väistyi eikä palannut kovinkaan pian. Tuo

asento uudistui kuitenkin usein; hänen eleensä ja liikkeensä näet

olivat sangen yksimuotoiset, mutta aina yhtä asianmukaiset, kauniit

ja viehättävät. Tuota tuttavallisuutta en kumminkaan nähnyt hänen

osoittavan kenellekään toiselle.

Eräs kaikkein viattomimpia ja samalla hauskimpia niistä huviretkistä,

joita erinäisten nuorten henkilöiden seurassa tein, tapahtui

siten, että me astuimme Höchstin markkina-alukseen, tarkastelimme

siihen sulloutuneita omituisia matkustajia ja ryhdyimme haluamme

tai hillittömyyttämme totellen milloin minkin kanssa leikkisään ja

kiusoitelevaan keskusteluun. Me nousimme maihin Höchstissä, mihin

samanaikaisesti saapui Mainzin markkina-alus. Eräästä ravintolasta

löytyi runsasantiminen pöytä, jonka ääressä isoisemmat matkustajat

yhdessä aterioivat jatkaakseen sitten kukin matkaansa. Molemmat alukset

lähtivät jälleen takaisin; me palasimme aina päivällisen syötyämme

Frankfurtiin tehtyämme mahdollisimman huokean vesimatkan erittäin

suuressa seurassa. Kerran olin Gretchenin serkkujen kanssa sellaisella

retkellä, kun Höchstissä pöydän ääressä tuli seuraamme nuorukainen,

joka saattoi olla hieman meitä vanhempi. Serkut tunsivat hänet, ja

hän esittelytti itsensä minulle. Hänen olemuksessaan oli jotakin

miellyttävää, vaikka hän ei muuten tuntunutkaan erikoiselta. Hän oli

tullut Mainzista, lähti nyt meidän kerallamme takaisin Frankfurtiin

ja keskusteli kanssani kaikenlaisista kaupungin sisäisiä oloja,

virkoja ja paikkoja koskevista asioista näyttäen minusta olevan

hyvin perehtynyt asioihin. Erotessamme hän sulkeutui suosiooni ja

lausui lisäksi toivovansa, että ajattelen hänestä hyvää, koska hän

toivoi tilaisuuden sattuessa voivansa vedota suositukseeni. Minä en

tietänyt mitä hän tarkoitti, mutta serkut selittivät minulle asian

muutamia päiviä myöhemmin; he puhuivat hänestä hyvää ja pyysivät

minua sanomaan isoisälleni sanan hänen eduksensa, kun nyt juuri oli

avoinna eräs keskinkertainen virka, johon tuo ystävä halusi päästä.

Aluksi minä estelin, koska en ollut milloinkaan puuttunut sellaisiin

asioihin, mutta he ahdistelivat minua niin kauan, että vihdoin päätin

sen tehdä. Olinhan jo monesti huomannut, ettei sellaisten virkojen

täyttämisessä, jota valitettavasti usein pidetään armonosoituksena,

isoäidin tai jonkun tädin puoltolause ollut jäänyt vaikuttamatta.

Olin ehtinyt siihen ikään, että uskalsin otaksua kykeneväni saamaan

jotakin aikaan. Ystävieni mieliksi, jotka selittivät olevansa

tuosta hyväntahtoisuudesta kaikin puolin kiitolliset, minä voitin

lapsenlapselle ominaisen arkuuden ja otin viedäkseni perille minulle

jätetyn anomuskirjelmän.

Eräänä sunnuntaina päivällisen jälkeen, kun isoisäni askarteli

puutarhassa, sitäkin enemmän, kun lähestyi syksy ja minä pyrin olemaan

hänelle joka suhteessa avullinen, minä hieman epäröityäni esitin

asiani ja anomuskirjelmän. Hän silmäili sitä ja kysyi, tunsinko tuon

nuorukaisen. Minä kerroin hänelle yleisin piirtein, mitä minulla oli

sanottavaa, ja hän ei tiedustellut enempää. »Jos hänellä on ansioita ja

muuten hyvät todistukset, niin tahdon suosia häntä tehdäkseni mieliksi

sekä hänelle että sinulle.» Enempää hän ei sanonut, ja minä en kuullut

asiasta mitään pitkiin aikoihin.

Olin jo taanoin huomannut, ettei Gretchen enää kehrännyt, vaan

suoritti ompelutöitä, vieläpä sangen hienoja. Se ihmetytti minua sitä

enemmän, kun päivät olivat jo lyhenneet ja talvi oli tulossa. Minä

en ajatellut asiaa sen enempää, mutta kävin sentään levottomaksi,

kun en muutamina kertoina löytänyt häntä kotoa, kuten tavallisesti,

enkä voinut tungettelematta saada selville, minne hän oli lähtenyt.

Mutta eräänä päivänä minua odotti omituinen yllätys. Sisareni, joka

varustautui lähtemään tanssiaisiin, pyysi minua hakemaan eräältä

korutavarain myyjättäreltä niinsanottuja italialaisia kukkia. Nämä

luostareissa valmistetut teokset olivat pieniä ja siroja. Varsinkin

myrtit, kääpiöruusut ja muut sellaiset näyttivät varsin kauniilta ja

luonnollisilta. Minä tein hänen mieliksensä ja menin myymälään, jossa

olin jo useasti hänen kerallansa käynyt. Tuskin olin ehtinyt astua

sisään ja tervehtiä liikkeenomistajaa, kun huomasin ikkunan luona

istumassa naishenkilön, joka pitsimyssyineen ja harsohuiveineen näytti

varsin nuorelta, sievältä ja kaunisrakenteiselta. Minä voin helposti

havaita, että hän oli apulainen, sillä hän kiinnitti parhaillaan

erääseen hattuun nauhaa ja sulkia. Myyjätär toi eteeni pitkän laatikon,

jossa oli erilaisia irrallisia kukkia; minä katselin niitä ja silmäilin

siinä valikoidessani ikkunan pielessä istuvaa naishenkilöä. Mutta

kuinka hämmästyinkään, kun huomasin hänet uskomattomassa määrässä

Gretchenin näköiseksi, vieläpä vihdoin pakostakin tulin vakuutetuksi

siitä, että hän oli Gretchen itse. Kaikki epäilykseni hälvenivät,

kun hän iski silmää antaen merkin, ettei minun pitänyt ilmaista

tuttavuuttamme. Nyt minä sain valikoimalla ja hylkäämällä myyjättären

kerrassaan epätoivoon, pahemmin kuin mikään naishenkilö. Valinnastani

ei tosiaankaan tullut mitään, sillä minä olin äärimmäisen hämmingin

tilassa, ja samalla epäröintini minua miellytti, koska siten sain

pysytellä lähellä neitoa, jonka valepuku minua harmitti, mutta joka

tässä asussaan näytti minusta viehättävämmältä kuin koskaan. Vihdoin

lienee myyjätär menettänyt kaiken kärsivällisyytensä: hän valikoi

minulle omin käsin kokonaisen pahvilaatikon täyteen kukkia, jotka käski

minun viedä sisarelleni hänen itsensä valikoitaviksi. Siten minut

tavallaan ajettiin myymälästä, kun näet asiatyttö lähetettiin ennen

minua kuljettamaan laatikkoa.

Minun kotiin tultuani isäni kutsutti minut heti luoksensa ja ilmoitti

nyt olevan aivan varmaa, että arkkiherttua Josef valittaisiin ja

kruunattaisiin roomalaisen valtakunnan kuninkaaksi. Niin erinomaisen

merkittävää tapausta ei sopinut valmistautumatta odottaa eikä antaa

töllistellen ja ihmetellen sen mennä ohi. Senvuoksi hän tahtoi minun

kerallani tutkia molempain viime kruunausten vaali- ja kruunausdiaariot

sekä viime vaaliehdot voidakseen niiden nojalla päättää, millaisia

uusia ehtoja tässä tapauksessa tulisi lisäksi. Diaariot avattiin,

ja me askartelimme niiden ääressä koko päivän aina myöhään yöhön

asti kauniin neidon yhä väikkyessä pyhän roomalaisen valtakunnan

asioiden keskellä milloin vanhassa kotileningissään, milloin uudessa

puvussaan. Tänä iltana minä en päässyt hänen luoksensa, ja yöni oli

uneton, levoton. Seuraavana päivänä opintoja innokkaasti jatkettiin,

ja vasta iltapuolella minä pääsin kohtaamaan kaunotartani, jolla oli

kotileninki, kuten ainakin. Hän hymyili luodessaan minuun silmäyksen,

mutta minä en uskaltanut mainita mitään toisten kuullen. Kun koko

seurue jälleen oli koolla, hän itse aloitti sanoen: »Teette väärin,

kun ette usko ystävällemme, mitä olemme näinä päivinä päättäneet.»

Sitten hän jatkoi kertoen, että taanoisen keskustelumme jälkeen, jossa

kukin oli esittänyt menestyksen saavuttamista koskevia suunnitelmiansa,

heidän kesken oli tullut puheeksi sekin, kuinka naishenkilö voisi

korostaa kykyjänsä ja työtänsä ja käyttää aikansa edullisesti. Sen

johdosta oli serkku ehdottanut, että hän kokeilisi muotiliikkeessä,

johon parhaillaan etsittiin apulaista. Rouvan kanssa oli tehty

sopimus; hän meni sinne joka päivä määrätyiksi tunneiksi ja sai hyvän

palkan. Säädyllisyyden vuoksi hänen täytyi mukautua siellä eräisiin

pukukoristeisiin, jotka hän kuitenkin aina jätti sinne, koska ne eivät

tahtoneet ollenkaan soveltua hänen muuhun elämäänsä ja toimintaansa.

Tuo selitys minua tosin rauhoitti, mutta ei tahtonut olla minulle

oikein mieluista, että tiesin kauniin neidon olevan julkisessa

myymälässä ja paikassa, johon toisinaan keräytyi kevytmielistä väkeä.

Minä en kumminkaan antanut mitään itsestäni havaita, vaan yritin

kaikessa hiljaisuudessa viihdytellä mustasukkaista murhettani. Siihen

ei minulle suonut kovinkaan pitkää aikaa nuorempi serkku, joka kohta

jälleen tilasi erään tilapäisrunon, kuvaili minulle kysymyksessäolevia

henkilöitä ja vaati minua heti runoa keksimään ja luonnostelemaan.

Hän oli jo eräitä kertoja jutellut kanssani sellaisen tehtävän

suorittamisesta, ja kun minä olin tällaisissa tapauksissa sangen

puhelias, saanut minut yksityiskohtaisesti selvittelemään näiden

seikkain retorista puolta, antamaan hänelle jonkinlaisen käsityksen

asiasta ja käyttämään omia ja toisten töitä esimerkkeinä. Nuori mies

oli hyväpäinen, joskin aivan vailla runosuonta, ja nyt hän kävi siinä

määrin käsiksi yksityiskohtiin, että minä huomautin: näyttääpä siltä,

kuin aikoisitte ryhtyä harjoittamaan minun ammattiani ja riistää

minulta tilaajat. — »En tahdo kieltää», virkkoi hän hymyillen, »sillä

minä en tee teille siten mitään vahinkoa. Te lähdette pian yliopistoon

ja siihen mentäessä sallinette minun yhä vielä teistä hieman hyötyä.»

— Mielelläni, vastasin minä ja kehoitin häntä itse sommittelemaan

luonnoksen, valitsemaan aiheeseen soveltuvan runomitan ja mitä muuta

saattoi tulla kysymykseen. Hän kävi vakavasti asiaan käsiksi, mutta

se ei tahtonut onnistua. Minun täytyi aina lopulta sitä muokata siinä

määrin, että olisin helpommin ja paremmin kirjoittanut sen heti itse.

Tämä opettaminen ja oppiminen, tämä tiedonjakaminen, tämä vuorotyö

kuitenkin huvitti meitä; Gretchen otti siihen osaa keksien monta sievää

seikkaa, joten olimme kaikin tyytyväiset, voipa sanoa onnellisetkin.

Gretchen työskenteli päivisin muotiliikkeessä; iltaisin me tavallisesti

kokoonnuimme, ja tyytyväisyyttämme ei häirinnyt sekään, ettei

tilapäisrunojen tilauksia tahtonut enää lopulta tulla riittävästi.

Mutta kerrassaan tuskalliselta tuntui meistä, kun kerran eräs runo

saapui meille takaisin, koska tilaaja oli siihen tyytymätön eikä

suostunut ottamaan sitä vastaan. Me kumminkin lohduttauduimme, koska

pidimme juuri sitä parhaana teoksenamme ja voimme julistaa palauttajan

kehnoksi tuntijaksi. Serkku, joka kerta kaikkiaan tahtoi jotakin oppia,

asetti nyt oletettuja tehtäviä, joiden ratkaiseminen tosin meitä

yhä aika hyvin huvitti, mutta joiden tuottamattomuus pakotti meitä

järjestämään pienet pitomme melkoista vaatimattomammiksi.

Tuo suuri valtio-oikeudellinen asia, roomalaisen valtakunnan kuninkaan

vaali ja kruunaus, alkoi nyt yhä enemmän muuttua todeksi. Alkujaan

Augsburgissa vuoden 1763 lokakuussa pidettäväksi määrätty vaali

siirrettiin Frankfurtiin, ja mainitun vuoden lopussa sekä seuraavan

alussa tapahtui valmistuksia, joiden piti olla johdantona tuohon

tärkeään toimitukseen. Asian aloitti kulkue, jollaista emme olleet

milloinkaan nähneet. Eräs ratsun selässä istuva kansliahenkilömme,

neljän samoin ratsastavan torvensoittajan saattamana ja

jalkamiesvartioston ympäröimänä, luki korkealla ja kuuluvalla äänellä

joka puolella kaupunkia laajan julistuksen, joka antoi tietoa tulevasta

tapahtumasta ja teroitti kaupungin asukkaiden mieleen säädyllistä ja

olosuhteihin soveltuvaista käytöstä. Neuvostossa pohdittiin asioita

ankarasti, ja pian ilmaantui perintömarsalkan lähettämä valtakunnan

majoitusmestari vanhan tavan mukaan järjestämään ja määräämään asuntoja

lähettiläille ja heidän seurueillensa. Meidän talomme sijaitsi Pfalzin

vaaliruhtinaan piirissä ja meidän oli varustauduttava ottamaan vastaan

uusi, joskin ilahduttavampi majoitus. Keskikerros, joka oli aikoinaan

ollut kreivi Thorancin hallussa, luovutettiin eräälle pfalzilaiselle

kavaljeerille, ja kun paroni von Königsthal, Nürnbergin valtuutettu,

asusti yläkerrassa, jouduimme asumaan vielä ahtaammalla kuin

ranskalaisaikana. Siitä minä sain uuden aiheen olla poissa kotoa ja

viettää enimmän osan päivää kadulla tähyellen sitä, mitä oli julkisesti

nähtävissä.

Raatihuoneen suojissa tapahtuvien muutosten ja järjestelyjen

ilmettyä meille näkemisen arvoisina, lähettiläiden saavuttua toinen

toisensa jälkeen ja heidän ensimmäisen julkisen raatihuoneelle

tulonsa tapahduttua, helmikuun 6 p:nä me ihastelimme keisarillisten

komissaarien saapumista ja heidän juhlallista esiintymistänsä, joka

tosiaankin oli erittäin loistelias. Ruhtinas von Liechtensteinin

arvokas hahmo teki hyvän vaikutuksen; mutta tuntijat väittivät

komeiden liveripukujen olleen käytännössä jo kerran ennen toisessa

tilaisuudessa ja arvelivat, että tämäkään vaali ja kruunaus tuskin

voisi loistokkuudessa vetää vertoja Kaarle seitsemännen aikaiselle.

Me nuoremmat pidimme hyvänämme mitä nähtävissämme oli; meistä näytti

kaikki oivalliselta, ja moni seikka sai meidät hämmästymään.

Vaalikonventti oli vihdoin määrätty pidettäväksi maaliskuun 3 p:nä.

Nyt loivat uudet muodollisuudet liikettä kaupunkiin, ja lähettiläiden

juhlalliset vuorovierailut pitivät meitä alinomaa jaloillamme. Meidän

täytyi olla hyvin varuillamme senkin vuoksi, ettei asiamme ollut

vain töllistellä, vaan ottaa kaikki tarkoin huomioon voidaksemme

tehdä kotona asianmukaista selkoa, vieläpä sommitella useita pieniä

kirjoitelmiakin, kuten olivat sopineet isäni ja herra von Königsthal,

osaksi meidän harjaantumistamme, osaksi omia muistiinpanojansa

silmälläpitäen. Se olikin minulle erikoiseksi eduksi, koska voin siten

sepittää jokseenkin eloisan ulkonaisia tapahtumia kuvailevan vaali- ja

kruunausdiaarion.

Niiden edusmiesten joukosta, joiden persoonallisuus teki minuun

pysyvän vaikutuksen, mainitsen ensinnäkin Mainzin vaaliruhtinaan

ensimmäisen lähettilään, paroni Erthalin, myöhemmän vaaliruhtinaan.

Vaikka hänen olemuksessaan ei ilmennytkään mitään silmiinpistävää,

miellytti minua sittenkin aina tuo mustaan, pitsireunaiseen

kauhtanaan puettu henkilö. Toinen lähettiläs, paroni von Groschlag,

oli hyvärakenteinen, ulkoasultaan huoleton, mutta erittäin sievästi

käyttäytyvä maailmanmies. Hän teki yleensäkin erittäin miellyttävän

vaikutuksen. Ruhtinas Esterhazy, Böömin lähettiläs, ei ollut kookas,

mutta hyvärakenteinen, vilkas ja samalla ylhäisen säädyllinen olematta

silti kopea tai kylmäkiskoinen. Minua hän miellytti erikoisesti sen

vuoksi, että muistutti mielestäni marsalkka von Broglioa. Näiden

oivallisten henkilöiden hahmot ja arvokkuuden kuitenkin tavallaan

himmensi Brandenburgin lähettilääseen paroni Plothoon kohdistuva

erikoishuomio. Tämä mies, jonka oma puku, liverit ja ajoneuvot olivat

huomattavan vaatimattomat, oli saavuttanut seitsenvuotisen sodan

aikana diplomaattisen sankarin maineen. Kun notaari Aprill oli aikonut

Regensburgissa muutamain todistajien läsnäollessa ojentaa hänelle hänen

kuningastansa koskevan valtiokirousjulistuksen, niin hän oli vastannut

vain lyhyesti: »Pidä paperisi, mies!» ja heittänyt tai heitättänyt

hänet portaita alas. Me uskoimme hänen tehneen sen omin käsin, koska se

vaihtoehto meitä paremmin miellytti ja koska voimme varsin hyvin uskoa

tuon pienen, tanakan, tummin tulisin silmin ympärillensä katsahtelevan

miehen siihen pystyvän. Kaikkien katseet suuntautuivat häneen,

varsinkin hänen vaunuista astuessaan. Syntyi aina jonkinlaista iloista

kuhinaa, eikä paljoa puuttunut, ettei hänelle taputettu käsiä, huudettu

»hyvä» tai »eläköön». Niin suuressa määrin suosi kuningasta ja kaikkea,

mikä oli ruumiin ja sieluin häneen kiintynyt, kansan suuri joukko,

jossa frankfurtilaisten ohella oli jo saksalaisia valtakunnan kaikilta

kulmilta.

Nämä asiat tuottivat minulle paljonkin huvia, koska kaikki, mitä

tapahtui, olipa se mitä laatua tahansa, kuitenkin aina sisälsi

jonkinlaista tarkoitusta, ilmaisi jotakin sisäistä suhdetta, ja

sellaiset symboliset menot jälleen hetkiseksi elävästi esittivät

lukuisten pergamenttien, paperien ja kirjojen melkein kokonaan allensa

hautaamaa Saksan valtakuntaa. Mutta toisaalta en voinut itseltäni

peittää salaista mielipahaa, kun minun oli kotona isääni varten

jäljennettävä selostuksia neuvotteluista ja kun samalla pakostakin

huomasin, että tässä oli vastakkain useampia mahteja, jotka pitivät

toisensa tasapainossa ja olivat yksimieliset ainoastaan sikäli,

että aikoivat rajoittaa uuden hallitsijan valtaa vielä enemmän kuin

vanhan; että jokainen iloitsi vaikutuskyvystänsä vain sikäli kuin

toivoi voivansa säilyttää ja laajentaa etuoikeuksiansa ja paremmin

turvata riippumattomuuttansa. Oltiinpa tällä kertaa entistä enemmänkin

varoillansa, koska alettiin pelätä Josef toista, hänen kiivauttansa ja

otaksuttuja suunnitelmiansa.

Isoisälleni ja toisille neuvostoon kuuluville sukulaisilleni, joiden

luona tapasin käydä, ei tämä aika myöskään ollut helppo; heillä näet

oli ylen paljon tekemistä käydessään juhlasaatossa vastaanottamassa

ylhäisiä vieraita, lausuessaan heille kohteliaisuuksia ja ojentaessaan

lahjoja. Kaupunginhallituksen kokonaisuudessaan, samoinkuin sen

yksityisten jäsentenkin, täytyi alinomaa puolustautua, torjua ja

esittää vastalauseita, koska sellaisissa tapauksissa jokainen tahtoo

siltä siepata jotakin tai sälyttää suoritettavaksi ja vain harvat

niistä, joita se pyytää, sitä tukevat tai avustavat. Joka tapauksessa

minulle nyt kävi havainnollisen selväksi, mitä Lersnerin kronikka

oli minulle kertonut samanlaisista tilaisuuksista ja tapahtumista

herättäen noiden kelpo neuvosmiesten kärsivällisyyteen ja kestävyyteen

kohdistuvaa ihailua.

Paljon harmia koituu siitäkin, että kaupungin vähitellen täyttävät

asiaankuuluvat ja -kuulumattomat henkilöt. Kaupungin puolelta

yritettiin turhaan palauttaa hovien muistiin kultaisen bullan tosin

jo vanhentuneita määräyksiä. Erikoista suojaa nauttivat edusmiesten

ja heidän seuralaistensa ohella monet sääty- ja muut henkilöt, jotka

ovat saapuneet tilaisuuteen uteliaisuuden houkuttelemina tai muuten

yksityisten asiainsa vuoksi, ja usein on mahdotonta heti ratkaista,

kuka oikeastaan on majoitettava ja kenen tulee itse vuokrata itselleen

asunto. Tungos lisääntyy, ja nekin, joilla ei ole asiassa mitään

tehtävää tai vastuuta, alkavat tuntea olonsa epämieluisaksi.

Me nuoret henkilöt, jotka tosin voimme mielin määrin kaikkea katsella,

emme kuitenkaan mekään aina löytäneet kyllin tyydykettä silmillemme

ja mielikuvituksellemme. Espanjalaiset viittapuvut, lähettiläiden

isot matkahatut ja siellä täällä vielä eräät muutkin seikat loivat

aito vanhanaikaista vaikutelmaa; mutta sen sijaan oli jälleen paljon

puolittain uutta tai ihan nykyaikaista, joten kaikkialla ilmeni vain

kirjavaa, epätyydyttävää, jopa usein mautontakin vilinää. Olimme

senvuoksi erittäin iloiset, kun kuulimme, että keisarin ja tulevan

kuninkaan vastaanottamiseksi suoritettiin suuria valmistuksia, että

vaaliruhtinaalliset kollegiaalitoimenpiteet, joiden pohjana oli

viime vaalisopimus, edistyivät ripeästi ja että vaalipäiväksi oli

määrätty maaliskuun 27:s. Nyt suunniteltiin valtakunnan valtamerkkien

tuottamista Nürnbergistä ja Aachenista ja odotettiin saapuvaksi lähinnä

Mainzin vaaliruhtinasta hänen lähetystönsä majoittamista koskevien

selkkausten yhä jatkuessa.

Minä suoritin sillävälin erittäin uutterasti kanslistintyötäni

kotosalla ja havaitsin samalla monenlaisia pikkumaisia muistutuksia,

joita saapui eri tahoilta ja jotka piti otettaman huomioon uudessa

vaalisopimuksessa. Jokainen sääty tahtoi saada tämän asiakirjan nojalla

etuutensa vahvistetuiksi ja arvonsa lisätyksi. Sangen paljon näistä

huomautuksista ja toivomuksista kuitenkin syrjäytettiin; paljon jäi

entiselleen, mutta muistuttajille vakuutettiin aina mitä varmimmin,

ettei sellaisen mainitsematta jättäminen suinkaan pitänyt merkitä

heille ennakkopäätöstä.

Erittäin monia ja vaivalloisia tehtäviä täytyi valtakunnan

marsalkanviraston ottaa suorittaaksensa: vieraita tulvi kaupunkiin

yhä enemmän, ja kävi yhä vaikeammaksi hankkia heille asuntoa.

Vaaliruhtinaallisten eri alueiden rajoista ei oltu yksimielisiä.

Kaupunginhallitus tahtoi olla sälyttämättä porvareille rasituksia,

joihin he eivät näyttäneet velvollisilta, ja niin oli yötä päivää

alinomaa valituksia, vetoamisia, kiistaa ja eripuraisuutta.

Mainzin vaaliruhtinas saapui kaupunkiin maaliskuun 21 p:nä. Nyt alkoi

tykkien pauke, joka myöhemminkin vielä useaan kertaan oli tehdä

meidät kuuroiksi. Tällä juhlallisella tapahtumalla oli seremoniain

sarjassa tärkeä sija. Miten korkea-arvoisia lienevätkin olleet ne

henkilöt, joiden olimme toistaiseksi nähneet esiintyvän, he olivat

kuitenkin alempia, käskynalaisia; nyt sen sijaan ilmaantui näkymälle

suvereeni, itsenäinen ruhtinas, kuninkaan jälkeen ensimmäinen, suuren,

arvoisensa seurueen edeltämänä ja saattamana. Tämän juhlallisen tulon

loistokkuudesta minulla olisi paljonkin kerrottavaa, mutta aikomukseni

on palata siihen myöhemmin, vieläpä tilaisuudessa, jota ei kukaan voisi

helposti arvata.

Samana päivänä näet saapui Lavater, Berliinistä kotiin päin

matkustaessaan, Frankfurtiin ja oli tuota juhlallisuutta

näkemässä. Ja vaikka sellaiset ulkoisen maailman tapahtumat eivät

hänelle vähintäkään merkinneet, lienee tuo komea kulkue kaikkine

asiaankuuluvine seikkoineen jäänyt erittäin selvänä hänen vilkkaaseen

mielikuvitukseensa. Useita vuosia myöhemmin, kun tuo erinomainen,

mutta omituinen mies esitti minulle erään runollisen, luullakseni

pyhän Johanneksen ilmestystä koskevan mukaelman, minä huomasin, että

Antikristuksen saapuminen oli askel askelelta, hahmo hahmolta, seikka

seikalta kuvailtu Mainzin vaaliruhtinaan Frankfurtiin saapumisen

mukaan, vieläpä niin, etteivät isabellahevosten tupsutkaan olleet

unohtuneet. Saan tilaisuutta puhua asiasta enemmän, kun ehdin

käsittelemään tuota omituista runoudenlajia, jonka nojalla luultiin

voitavan saattaa Vanhan ja Uuden Testamentin myyttejä lähemmäksi

havaintoa ja tunnetta tekemällä niistä kerrassaan uudenaikaisia

väkivaltaisia mukailuja ja verhoamalla ne nykyaikaisen, alhaisen tai

ylhäisen elämän muotoihin. Tuonnempana on myös puhuttava siitä, miten

tämä käsittelytapa vähitellen pääsi suosioon, mutta tässä minä sentään

huomautan sen verran, että Lavateria ja hänen kanssaan kilvoittelevia

pitemmälle lienee vaikea mennä: eräs heistä näet kuvaili Betlehemiin

ratsastavat itämaiden tietäjät niin nykyaikaisesti, että Lavaterin

luona vierailemassa käyvät ruhtinaat ja herrat olivat ilmeisiksi

esikuviksi tunnettavissa.

Sallimme siis vaaliruhtinas Emmerich Josefin saapua kompostelliin

niin sanoaksemme inkognito ja kohdistamme huomiomme Gretcheniin,

jonka minä väkijoukon hajaantuessa näin ihmisvilinässä Pyladeen ja

hänen kaunoisensa seurassa (he kolme näyttivät tosiaankin olevan

eroamattomat). Tuskin ehdittyämme toistemme luo ja tervehdittyämme

me jo sovimme siitä, että viettäisimme tämän illan yhdessä. Minä

saavuinkin määräaikana. Tavanmukainen seurue oli koolla, ja jokaisella

oli jotakin kerrottavaa, sanottavaa, huomautettavaa; kukin näet oli

suhtautunut havaittaviin omalla tavallansa. »Teidän puheenne», virkkoi

vihdoin Gretchen, »saavat minut vieläkin suuremman hämmingin valtaan

kuin näiden päivien tapahtumat itse. Sitä, minkä olen nähnyt, en saa

sointumaan yhteen ja kuitenkin haluaisin kovin mielelläni tietää,

miten on erinäisten seikkojen laita.» Minä vastasin, että minulle oli

helppoa siinä suhteessa häntä palvella. Kehoitin häntä vain sanomaan,

mikä hänen mieltänsä erikoisesti kiinnitti. Hän sanoi, ja kun sitten

ryhdyin eräitä seikkoja selittämään, niin kävi ilmi, että olisi parempi

esittää asiat järjestyksessä. Minä vertasin jokseenkin sopivasti näitä

juhlallisuuksia ja toimituksia näytelmään, jossa esirippu lasketaan

milloin hyvänsä näyttelijäin näytellessä edelleen; sitten se jälleen

nostetaan, ja katselijat voivat taasen jossakin määrin ottaa osaa

tapahtumiin. Koska olin erittäin puhelias, jos minun annettiin olla

mieleni mukaan, niin kerroin kaikki alusta alkaen tähän päivään asti

mitä parhaimmassa järjestyksessä unohtamatta havainnollistaa esitystäni

kivikynän ja ison kivitaulun avulla. Toisten esittämien kysymysten ja

vastaväitteiden harvoin häiritsemänä minä kerroin kerrottavani loppuun

kaikkien mieliksi ja Gretchenin alinomaisella tarkkaavaisuudellaan

minua mitä parhaimmin innostaessa. Hän kiitti minua lopuksi sanoen

kadehtivansa kaikkia, jotka tuntevat tämän maailman asiat ja tietävät,

miten kaikki tapahtuu ja mitä se merkitsee. Hän pahoitteli sitä, ettei

ollut poika, ja osasi varsin miellyttävästi tunnustaa joutuneensa

kiitollisuudenvelkaan minulle jo monestakin opetuksesta. »Jos minä

olisin poika», sanoi hän, »niin me harjoittaisimme yliopistoissa

toistemme keralla kunnollisia opintoja». Keskustelu jatkui siihen

tapaan; hän päätti ehdottomasti alkaa oppia ranskankieltä, jonka

osaamisen välttämättömyys oli hänelle täysin selvinnyt muotiliikkeessä.

Minä kysyin häneltä, miksi hän ei enää siellä käynyt; olin näet viime

aikoina, kun en iltaisin päässyt helposti kotoa poistumaan, monesti

päivän aikaan kulkenut hänen mieliksensä myymälän ohi nähdäkseni hänet

edes vilahdukselta. Hän selitti, ettei ollut tahtonut tänä levottomana

aikana olla siellä nähtävissä, mutta että kävisi siellä jälleen, kunhan

kaupunki ehtisi rauhoittua entisellensä.

Nyt tuli puheeksi pian saapuva vaalipäivä. Minä tiesin laajasti kertoa,

mitä oli tapahtuva ja miten, osasinpa vielä valaista esitystäni

seikkaperäisten kivikynäpiirrosten avulla: niin selvänä oli mielessäni

konklaavihuone alttareineen, valtaistuimineen, nojatuoleineen ja

yksinkertaisine istuinpaikkoineen. — Me erosimme oikeaan aikaan ja

erittäin hyvillä mielin.

Mikään näet ei voi liittää kauniimmin toisiinsa kahta nuorta ihmistä,

jotka ovat luonnostaan jossakin määrin sopusointuiset, kuin se, että

neito on halukas oppimaan ja nuorukainen halukas opettamaan. Siitä

syntyy erittäin kiinteä ja miellyttävä suhde. Neito pitää nuorukaista

henkisen olemassaolonsa luojana ja nuorukainen neitoa olentona, joka ei

ole täydellistymisestänsä kiitollisuudenvelassa luonnolle, sattumalle

tai yksipuoliselle tahtomiselle, vaan molempien yksimieliselle

tahtomiselle; ja tämä vuorovaikutus on niin suloinen, ettemme saa

ihmetellä, jos vanhan ja uuden Abelardin ajoilta saakka sellainen

kahden olennon yhteensattuminen on aiheuttanut yhtä paljon onnea kuin

onnettomuuttakin.

Heti seuraavana päivänä oli kaupungissa ankaraa liikettä luonakäyntien

ja vastavierailujen vuoksi, joita nyt suoritettiin mitä suurimmin

juhlamenoin. Erikoisesti herätti minussa, frankfurtilaisessa,

mielenkiintoa ja aiheutti monia mietteitä turvallisuusvala, jonka

vannoivat neuvosto, sotaväki ja porvaristo, eikä suinkaan edusmiesten

välityksellä, vaan henkilökohtaisesti ja kaikin: ensinnä raatihuoneen

isossa salissa maistraatti ja esikuntaupseerit, sitten suurella

raatihuoneen torilla koko porvaristo eri luokkiensa, asteittensa ja

kaupunginkortteliensa mukaan järjestyneenä ja lopuksi muu sotaväki.

Siinä voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko kaupunkiyhteiskunnan

kokoontuneena suorittamaan kunniakasta tehtävää: juhlallisesti

lupaamaan valtakunnan päälle ja jäsenille turvallisuutta ja

tulossaolevan suuren tehtävän ajaksi rikkomatonta rauhaa. Nyt olivat

Trierin ja Kölnin vaaliruhtinaatkin henkilökohtaisesti saapuvilla.

Vaalipäivän aattona karkoitetaan kaikki vieraat kaupungista, portit

ovat kiinni, juutalaiset suljettuina oman katunsa piiriin, ja

Frankfurtin porvari luulee olevansa jotakin erinomaista, koska saa

yksin jäädä tämän suuren juhlallisuuden todistajaksi.

Tähän saakka oli kaikki tapahtunut vielä verraten uudenaikaisesti:

korkeimmat ja korkeat henkilöt olivat ajelleet vain vaunuissa

edestakaisin; mutta nyt meidän oli määrä nähdä heidät ikivanhaan tapaan

ratsujen selässä. Ihmistulva ja tungos oli tavaton. Minä, joka tunsin

raatihuoneen niin tarkoin kuin hiiri kotoaitan, osasin pujahdella aina

pääsisäänkäytävälle, jonka edustalla loistovaunuissaan saapuneitten ja

nyt raatihuoneessa koolla olevien vaaliruhtinaiden ja lähettiläiden

oli määrä nousta satulaan. Ylen komeat, hyvin totutetut ratsut olivat

runsaasti kirjailluin loimin peitetyt ja kaikin tavoin koristetut.

Vaaliruhtinas Emmerich Josef, kaunis, miellyttävä mies, esiintyi

hevosen selässä edukseen. Molemmat toiset ovat jääneet heikommin

mieleeni; muistan vain, että punaiset, kärpännahoilla sisustetut

ruhtinaittenviitat, joita muuten olimme tottuneet näkemään ainoastaan

maalauksissa, esiintyivät ulkoilmassa erittäin romanttisina. Myöskin

poissaolevien maallisten vaaliruhtinaiden lähettiläät kultakankaisine,

kullankirjailtuine, runsailla kultaisilla pitsinauhuksilla

varustettuine espanjalaisine vaatteinensa ilahduttivat silmiämme;

varsinkin häilyivät vanhanaikaisten hattujen sulat erittäin komeasti.

Uudenaikaiset lyhyet housut, valkoiset silkkisukat ja muodinmukaiset

kengät sitävastoin eivät minua ollenkaan miellyttäneet. Me olisimme

halunneet nähdä puolisaappaita, miten kultaisia tahansa, sandaaleja tai

muuta sentapaista, jotta vaatetus olisi ollut hieman johdonmukaisempi.

Lähettiläs Plotho erosi tässäkin käytökseltänsä kaikista muista. Hän

esiintyi vilkkaana ja hilpeänä eikä näyttänyt erikoisesti kunnioittavan

koko juhlatoimitusta. Kun näet hänen edellänsä kulkeva vanhahko herra

ei kyennyt heti heilahduttamaan itseänsä satulaan ja hänen täytyi

senvuoksi vähän aikaa odottaa ison sisäänkäytävän edessä, ei hän voinut

olla nauramatta, kunnes hänenkin hevosensa talutettiin esiin ja hän

erittäin ketterästi kavahti sen selkään suoden siten meille tilaisuutta

ihailla itseänsä Fredrik toisen arvokkaana lähettiläänä.

Nyt oli esirippu jälleen laskeutunut peittäen meiltä näkymön.

Minä tosin olin yrittänyt tunkeutua kirkkoon, mutta sieltä löytyi

enemmän hankaluutta kuin huvia. Valitsijat olivat vetäytyneet

kaikkeinpyhimpään, missä pitkälliset seremoniat korvasivat varovaa

vaaliharkintaa. Pitkäaikaisen odotuksen ja tungeksimisen jälkeen

väkijoukko vihdoin kuuli roomalaisen valtakunnan keisariksi julistetun

Josef toisen nimen.

Vieraita tulvi nyt kaupunkiin yhä enemmän. Kaikki ajoivat ja

kävelivät juhlavaatteisiin puettuina, joten lopulta näyttivät

huomionarvoisilta ainoastaan ihan kultaiset puvut. Keisari ja kuningas

olivat jo saapuneet Heusenstammiin, kreivi Schönbornin linnaan, missä

heidät perintätavan mukaisesti otettiin vastaan ja toivotettiin

tervetulleiksi. Kaupunki vietti tätä tärkeätä asiainvaihetta pannen

toimeen kaikkien uskontokuntain hengellisiä juhlia ja juhlamessuja ja

pitäen yllä maallisella taholla, Te deumin säestämiseksi, alinomaista

tykinjyskettä.

Jos olisi pitänyt kaikkia juhlallisuuksia alusta tähän asti harkiten

sommiteltuna taideteoksena, ei siinä olisi ollut suurtakaan moitteen

sijaa. Kaikki oli hyvin valmisteltu: julkiset tapahtumat seurasivat

yhä taajemmin toisiansa ja kävivät samalla yhä huomattavammiksi,

ihmisten lukumäärä kasvoi, saapui yhä korkea-arvoisempia henkilöitä,

heidän ympäristönsä ja he itse esiintyivät yhä loisteliaammin, ja niin

jatkui nousu päivä päivältä, joten varautunut, vakaakin katse lopulta

hämmentyi.

Mainzin vaaliruhtinaan saapuminen, jota en ryhtynyt seikkaperäisesti

kuvailemaan, oli kyllin komea ja kunnioitusta herättävä merkitäkseen

erään oivallisen miehen mielikuvituksessa suuren, ennustetun

maailmanhallitsijan tuloa. Meidätkin se oli melkoisessa määrin

häikäissyt. Mutta nyt, kun kerrottiin keisarin ja tulevan kuninkaan

lähestyvän kaupunkia, kiihtyi odotuksemme äärimmilleen. Vähän matkan

päähän Sachsenhausenista oli pystytetty teltta, johon oli sijoittunut

koko kaupunginhallitus osoittaakseen valtakunnan päämiehelle hänelle

kuuluvaa kunnioitusta ja ojentaakseen kaupunginavaimet. Kauempana,

kauniilla avaralla tasangolla, seisoi toinen, upea teltta, johon

kerääntyivät kaikki vaaliruhtinaat ja vaalilähettiläät majesteetteja

vastaanottamaan. Heidän seurueensa täyttivät koko tien aina kaupunkiin

asti odottaen siinä vuoroansa liittyä palaavaan kulkueeseen. Nyt

saapui keisari vaunuissaan teltan luo, astui sisään, ja kunnioittavan

tervehdyksen jälkeen vaaliruhtinaat ja lähettiläät poistuivat

raivatakseen säännönmukaisesti tietä korkeimmalle hallitsijalle.

Meille, jotka olimme jääneet kaupunkiin ihaillaksemme tuota komeutta

muurien ja katujen piirissä sitäkin paremmin, soi toistaiseksi

varsin riittävää havainnon askarrusta porvariston kaduille

järjestämä kunniakuja, kansan tulva ja monet siinä sattuvat pilat

ja kömpelyydet, kunnes kellojen soitto ja tykkien jyske ilmoitti

hallitsijan olevan aivan lähellä. Frankfurtilaista ilahdutti

erikoisesti se, että tässä tilaisuudessa, monien suvereenien ja

heidän edustajiensa läsnäollessa, valtakunnankaupunki Frankfurt

esiintyi sekin pienenä itsevaltiaana; sen tallimestari näet oli

kulkueen etunenässä, hänen jäljessään tuli ratsuja vaakunaloimineen,

joissa punaiselle pohjalle kuvattu valkoinen kotka näytti sangen

kauniilta, palvelijoita ja virkailijoita, vaskirummunlyöjiä ja

torvensoittajia, neuvoston edustajia, joita kaupunginlivereihin

puetut neuvoston palvelijat jalan käyden saattelivat. Sitten tuli

kolme komppaniaa kaupungin ratsuväkeä, hyvässä ratsuasussa, samaa

väkeä, jonka olimme lapsuudesta saakka nähneet saattueita noutamassa

ja muissa julkisissa tilaisuuksissa. Me iloitsimme puolestamme

tuosta kunniasta ja sadastuhannesosasta suvereenisuutta, joka nyt

esiintyi täydessä loistossaan. Senjälkeen kulkivat ohi valtakunnan

perintömarsalkan ja kuuden maallisen vaaliruhtinaan lähettämien

valitsijaedusmiesten eri saattueet. Jokaiseen niistä kuului vähintään

kaksikymmentä palvelijaa ja kahdet juhlavaunut, eräisiin vielä

suurempi lukumäärä. Hengellisten vaaliruhtinaiden saattueet kävivät

yhä huomattavammiksi; palvelijoita ja virkailijoita näytti olevan

loppumattomiin, Kölnin ja Trierin vaaliruhtinailla oli kolmattakymmentä

juhlavaunua, Mainzin vaaliruhtinaalla yksin yhtä paljon. Ratsain

ja jalkaisin kulkeva palvelusväki oli mitä upeimmissa pukimissa ja

ajoneuvoissa istuvat herrat, hengelliset ja maalliset, olivat hekin

muistaneet ilmaantua rikkaassa ja kunnianarvoisassa asussa, kaikin

ritarimerkein koristettuina. Kuten oikeus ja kohtuus oli, voitti

keisarillisen majesteetin saattue komeudessa kaikki muut. Ratsastavat

hevostenohjaajat, varahevoset, ratsastustamineet, satulavaipat

ja loimet vetivät puoleensa kaikkien huomion, ja kuusitoista

kuusivaljakkoista keisarillisten kamariherrain, salaneuvosten,

ylikamreerin, ylihovimestarin ja ylitallimestarin juhlavaunua päätti

erittäin loisteliaasti tämän osan kulkuetta, jonka kaikesta upeudestaan

ja laajuudestaan huolimatta oli määrä olla pelkkä etujoukko.

Nyt taajeni rivi arvon ja loiston lisääntyessä yhä enemmän.

Oman, enimmälti jalan, harvoin ratsain kulkevan palvelijaväkensä

valikoidussa seurassa saapuivat näet vaalilähettiläät sekä itse

vaaliruhtinaat arvonsa mukaisessa järjestyksessä, kukin upeissa

juhlavaunuissansa. Kohta Mainzin vaaliruhtinaan jälkeen ilmoitti

kymmenen keisarillista juoksijaa, yksiviidettä lakeijaa ja kahdeksan

heitukkaa itse majesteettien saapuvan. Mitä upeimmat loistovaunut,

joiden selkäpuolikin oli varustettu kokonaisella peililasiruudulla,

maalauksin, kiiltopinnoin,. leikkauksin ja kultauksin kaunistetut,

punaisella, koruompeleisella sametilla päällystetyt ja sisustetut,

sallivat meidän aivan mukavasti katsella keisaria ja kuningasta, jo

kauan toivoeltuja valtakunnan päämiehiä, koko loistossansa. Kulkue

oli johdettu pitkin kiertotein, osaksi pakostakin, jotta se pääsisi

kehittäytymään, osaksi siinä tarkoituksessa, että mahdollisimman suuri

määrä ihmisiä sen näkisi. Se oli liikkunut läpi Sachsenhausenin,

yli sillan, Fahrgassea ja Zeiliä pitkin ja kääntyi sisäkaupunkiin

Katariinanportista, joka kaupungin laajentamisesta saakka oli avoin

läpikulkukohta. Oli onneksi johduttu ajattelemaan, että maailman

ulkonainen komeus oli jo pitkän ajan kuluessa kasvanut yhä korkeammaksi

ja leveämmäksi. Oli mitattu ja havaittu, ettei tämä portti, josta

moni ruhtinas ja keisari oli ajanut sisään ja ulos, sallinut

nykyisten juhlavaunujen kulkea läpi raapaisematta sen leikkauksia tai

muita ulkokoruja. Neuvoteltiin ja päätettiin epämukavan kiertotien

välttämiseksi poistaa kivitys ja rakentaa loiva nousu- ja laskutie.

Samassa tarkoituksessa oli myös kaduilta siirretty pois kaikki

myymälöiden ja kauppakojujen suojakatokset, jotta kruunu, kotka ja

hengettäret pääsisivät kulkemaan kolahtamatta ja vahingoittumatta.

Miten kiinteästi me tuon kallissisältöisen kallisarvoisen säiliön

lähestyessä suuntasimmekin katseemme korkeihin henkilöihin, emme

kuitenkaan voineet olla samalla silmäilemättä erinomaisen kauniita

hevosia, valjaita ja niiden nyöripunoskoristeita; mutta erikoisesti

herättivät huomiotamme ajomies ja edelläratsastaja, jotka kumpikin

istuivat hevosen selässä. Keisarillisen hovitavan mukaisesti pitkiin

mustasta ja keltaisesta sametista valmistettuihin nuttuihin ja suurin

sulkatöyhdöin koristettuihin päähineisiin puettuina he näyttivät

olevan toisesta kansakunnasta, jopa toisesta maailmastakin kotoisin.

Nyt kävi tungos niin suureksi, ettei voinut enää paljoakaan erottaa.

Siinä oli sveitsiläiskaarti vaunujen molemmin puolin, perintömarsalkka,

Saksin miekka oikeassa kädessä kohotettuna, sotamarskit keisarillisten

kaartien johtajina vaunujen jäljessä ratsastaen, keisarillisia

hovipoikia suuret määrät ja vihdoin itse henkivartiokaarti mustiin

samettisiin lievenuttuihin puettuna, kaikki saumat runsaasti kullalla

nauhustettuina, joukossa punaisia ihotakkeja ja nahanvärisiä

alusnuttuja, nekin runsaasti kullalla kirjaellut. Alinomainen

katseleminen, selittäminen, viittilöiminen sai pään kerrassaan

pyörälle, joten vaaliruhtinaiden yhtä upeasti puettu henkivartioväki

tuskin herätti mitään huomiota; olisimmepa kenties vetäytyneet pois

ikkunasta, ellemme olisi tahtoneet nähdä kaupunkimme hallitusta, joka

viidentoista kaksivaljakon vetämissä ajoneuvoissa päätti kulkueen, ja

varsinkin neuvostonkirjuria, joka kuljetti punaisella samettityynyllä

lepääviä kaupunginavaimia. Meistä näytti varsin kunniakkaalta sekin,

että kaupungin krenatöörikomppania muodosti jälkivartion, ja me

tunsimme saksalaisina ja frankfurtilaisina tämän kunnianpäivän kaksin

verroin mieltämme ylentävän.

Me olimme sijoittuneet erääseen taloon, jonka ohi kulkueen kirkosta

palatessaan jälleen täytyi liikkua. Jumalanpalvelusta, musiikkia,

seremonioita ja juhlallisuuksia oli kirkossa, kuorissa ja konklaavissa

ennen vaalisopimuksen vannomista niin paljon, että ehdimme nauttia

oivallisen aterian ja tyhjentää useita pulloja vanhan ja nuoren

hallitsijan terveydeksi. Kuten sellaisissa tilaisuuksissa yleensäkin

tapahtuu, hävisi keskustelu menneisiin aikoihin, ja joukossa oli

iäkkäitä henkilöitä, jotka pitivät niitä parempina kuin nykyisiä,

ainakin mitä tulee vallinneeseen eräänlaiseen inhimilliseen

harrastukseen ja kiihkeään osanottoon. Frans ensimmäisen kruunauksen

aikana ei kaikki ollut vielä siinä määrin ratkaistu kuin nyt: rauha ei

ollut vielä solmittu, Ranska, Brandenburgin ja Pfalzin vaaliruhtinaat

vastustivat vaalia; tulevan keisarin joukot olivat Heidelbergin

luona, missä hänen päämajansa sijaitsi, ja pfalzilaiset olivat

siepata haltuunsa Aachenista päin saapuvat valtakunnan valtamerkit.

Sillävälin kuitenkin neuvoteltiin suhtautumatta asiaan kummaltakaan

puolelta ylen vakavasti. Maria Teresia tulee, siunatusta tilastansa

huolimatta, henkilökohtaisesti näkemään vihdoinkin toteutettua

puolisonsa kruunausta. Hän saapui Aschaffenburgiin ja nousi alukseen

lähteäkseen Frankturtiin. Frans aikoo Heidelbergista käsin matkustaa

puolisoansa vastaan, mutta tulee liian myöhään: hän on jo lähtenyt.

Frans astuu tuntemattomana pieneen venheeseen, rientää hänen jälkeensä,

ja rakastava pari iloitsee yllättävästä kohtauksestansa. Siitä kertova

tarina leviää heti, ja kaikki ihmiset suhtautuvat myötätuntoisesti

tuohon hellään, lapsilla runsaasti siunattuun pariskuntaan, joka

yhteenliittymisensä jälkeen on ollut niin erottamaton, että heidän on

jo kerran Wienistä Firenzeen matkustaessaan täytynyt yhdessä kestää

karanteeni Venetsian rajalla. Maria Teresiaa tervehditään kaupungissa

riemuhuudoin, hän asettuu »Rooman keisarin» majataloon, sill'aikaa

kuin Bornheimin nummella pystytetään suurta telttaa hänen puolisonsa

vastaanottamista varten. Siellä on hengellisistä vaaliruhtinaista

vain Mainz ja maallisten edusmiehistä vain Saksi, Böömi ja Hannover.

Juhlallinen tulo alkaa, ja mitä sen täydellisyydestä ja loistosta

voinee puuttua, sen korvaa runsaasti kauniin naisen läsnäolo.

Hän seisoo sopivasti sijaitsevan talon parvekkeella ja tervehtii

puolisoansa eläköönhuudoin ja käsiänsä taputtaen; väkijoukko yhtyy

huutoihin, innostus kohoaa ylimmilleen. Koska suuretkin sentään

ovat ihmisiä, ajattelee kansalainen, tahtoessaan heitä rakastaa,

heidät kaltaisiksensa; ja hän voi menetellä siten lähinnä siinä

tapauksessa, että voi ajatella heidät rakastaviksi puolisoiksi,

helliksi vanhemmiksi, toisiinsa kiintyneiksi sisaruksiksi, uskollisiksi

ystäviksi. Silloin oli toivoeltu ja ennusteltu kaikkea hyvää, ja nyt

se nähtiin täyttyneenä esikoispojassa, jonka kaunis nuorukaisvartalo

herätti kaikissa mieltymystä ja josta toivottiin mitä parasta hänen

osoittamiensa etevien ominaisuuksien nojalla.

Me olimme kerrassaan eksyneet menneisyyteen ja tulevaisuuteen,

kun eräät sisäänastuvat ystävät palauttivat meidät takaisin

nykyisyyteen. He olivat niitä, jotka oivaltavat uutisen arvon ja

senvuoksi rientävät sitä ensimmäisenä julistamaan. He tiesivät kertoa

kauniin inhimillisen piirteen niistä korkeista henkilöistä, joiden

olimme vast'ikään nähneet ajavan ohitsemme ylen upeasti. Oli näet

ollut sopimus sellainen, että keisarin ja kuninkaan piti kohdata

Darmstadtin maakreivi metsässä, Heusenstammin ja mainitun suuren

teltan välillä. Tuo vanha, haudan partaalla oleva ruhtinas tahtoi

vielä kerran nähdä sen herran, jonka palvelukseen hän oli aikoinaan

vannoutunut. Molemmat lienevät muistelleet sitä päivää, jolloin

maakreivi oli tuonut Heidelbergiin vaaliruhtinaiden päätöskirjelmän,

jonka mukaan Frans oli valittu keisariksi, ja vastasi saamiinsa

kallisarvoisiin lahjoihin vakuuttamalla järkkymätöntä uskollisuutta.

Nämä korkeat henkilöt seisoivat kuusikossa, ja vanha heikko maakreivi

nojasi puuhun voidakseen kauemmin jatkaa keskustelua, joka liikutti

kummankin asianomaisen mieltä. Paikalle pystytettiin myöhemmin koruton

muistokivi, jonka luona me nuoret henkilöt muutamia kertoja kävimme.

Niin me olimme viettäneet useita tunteja muistellen vanhoja ja harkiten

uusia asioita, kun kulkue jälleen, tosin lyhyempänä ja tiheämpänä,

vyöryi silmiemme ohi, ja me voimme sen yksityiskohtia lähemmin

tarkastella, ottaa huomioon ja painaa mieleemme tulevaisuuden varalle.

Siitä hetkestä saakka kaupunki oli lakkaamattomassa liikkeessä;

tuleminen ja meneminen näet ei ottanut loppuakseen, ennenkuin kaikki,

jotka olivat siihen oikeutetut tai velvolliset, olivat käyneet

kunnioittaen tervehtimässä korkeimpia esimiehiä, ja niin ollen voi

varsin mukavasti vielä kerran yksityiskohtaisesti tarkastella jokaisen

läsnäolevan korkean henkilön hovikuntaa.

Nyt saapuivat valtamerkitkin. Jottei kumminkaan puuttuisi tavanmukaisia

kiistoja, täytyi niiden viettää puoli päivää aina myöhään yöhön asti

ulkona vainiolla Mainzin vaaliruhtinaan ja kaupunkimme välisen alue-

ja saatteluriitaisuuden vuoksi. Viimeksimainittu myöntyi, mainzilaiset

saattelivat valtamerkkejä kaupungin portin salpapuun luo saakka, ja

niin oli asia tällä kertaa ratkaistu.

Näinä päivinä minulla ei ollut aikaa keräytyä itseeni. Kotona oli

kirjoittamista ja jäljentämistä, minä halusin ja minun piti nähdä

kaikki, ja niin kului loppuun maaliskuu, jonka jälkimmäinen puolisko

oli ollut meille erittäin juhlaisa. Siitä, mitä oli viimeksi tapahtunut

ja mitä kruunauspäivältä sopi odottaa, minä olin luvannut Gretchenille

luotettavan ja yksityiskohtaisen selostuksen. Tuo suuri päivä

läheni; minä ajattelin enemmän, miten sen hänelle sanoisin kuin mitä

oikeastaan oli sanottava, ja muokkasin kaikki, mitä sattui nähtäviini

ja kansliakynäni tielle, nopeasti tuota lähintä ja ainoata tarkoitusta

varten. Vihdoin minä eräänä iltana saavuin vielä myöhään hänen

asuntoonsa ja olin jo ennakolta mielissäni siitä, että tämänkertainen

esitykseni onnistui vielä paremmin kuin ensimmäinen, valmistamaton.

Mutta varsin usein tuottaa meille ja meidän nojallamme toisille

satunnainen aihe enemmän iloa kuin ehdottominkaan aie. Tosin tapasin

melkein samat henkilöt, mutta joukossa oli eräitä tuntemattomiakin. He

istuutuivat pelaamaan; vain Gretchen ja nuorempi serkku pysyttelivät

minun ja kivitaulun vaiheilla. Herttainen tyttö ilmaisi varsin

miellyttävästi ilonsa siitä, että hän, muukalainen, oli vaalipäivänä

käynyt kaupunkilaisesta ja että hänen osakseen oli tullut tämä

ainoalaatuinen näytelmä. Hän kiitti minua mitä kohteliaimmin siitä,

että olin osannut pitää hänestä huolta ja huomaavaisesti Pyladeen

avulla toimittanut hänelle pääsylippuja ja antanut neuvoja ja

suosituksia eri tilaisuuksiin pääsemiseksi.

Kertomusta valtamerkeistä hän kuunteli mielellään. Minä lupasin

hänelle, että kävisimme, jos mahdollista, yhdessä niitä katsomassa. Hän

esitti eräitä leikillisiä huomautuksia kuullessaan pukuja ja kruunua

koetellun nuorelle kuninkaalle. Minä tiesin, mistä käsin hän tulisi

kruunauspäivän juhlallisuuksia katselemaan, ja huomautin hänelle

kaikesta, mitä oli tulossa ja varsinkin mitä hänen näköpaikaltansa voi

tarkasti havaita.

Meiltä unohtui siinä ajan kulun tarkkaaminen: puoliyö oli jo ohi, ja

minä havaitsin onnettomuudekseni olevani matkassa ilman portinavainta.

Niinmuodoin en voinut päästä kotiin herättämättä mitä suurinta

huomiota. Minä ilmaisin Gretchenille pulani. »Oikeastaan», virkkoi hän,

»on parasta, että seurue pysyy koossa». Serkut ja vieraat henkilöt

olivat jo ajatelleet samoin, koska ei tiedetty, minne viimeksimainitut

yöksi sijoitettaisiin. Asia oli pian ratkaistu; Gretchen lähti

keittämään kahvia, sitä ennen varustettuaan suuren messinkisen

perhelampun sydämellä ja öljyllä, sytytettyään ja tuotuaan sen sisään,

koska kynttilät uhkasivat palaa loppuun.

Kahvi virkisti vähäksi aikaa; mutta vähitellen peli laimeni, matkan

väsyttämät vieraat torkahtelivat, Pylades kaunoisineen istui eräässä

nurkassa. Tyttö nojasi päätänsä hänen olkapäähänsä ja nukkui;

hänkään ei pysynyt enää kauan valveilla. Nuorempi serkku, joka

istui meitä vastapäätä kivitaulun toisella puolella, oli asettanut

käsivartensa ristikkäin ja nukkui, kasvot niihin nojautuen. Minä

istuin ikkunanpielessä pöydän takana, Gretchen minun vieressäni. Me

keskustelimme hiljaisin äänin; mutta lopulta voitti uni hänetkin, hän

nojasi päänsä olkaani ja nukahti samassa. Siinä minä istuin, yksin

valvoen, mitä omituisimmassa asemassa, kuoleman ystävällisen veljen

osatessa minuakin ahdistella. Minä vaivuin uneen, ja herätessäni oli

päivä jo valjennut. Gretchen seisoi kuvastimen edessä päähinettänsä

järjestellen; hän oli entistä rakastettavampi ja puristi erotessamme

erittäin sydämellisesti käsiäni. Minä hiivin kiertoteitse kotiini;

pienen »Hirvikaivannon» puoleiseen seinään näet oli isäni teettänyt

pienen katupeilin, joka ei naapureita erikoisesti miellyttänyt. Me

kartoimme sitä puolta, kun emme kotiin tullessamme halunneet hänen

meitä näkevän. Äitini, jonka välitystoimenpiteet olivat aina meille

hyödyksi, oli koettanut aamulla teetä juotaessa peitellä poissaoloani

sanomalla minun lähteneen varhain ulos, joten tuosta viattomasta yöstä

ei koitunut minulle mitään ikäviä seurauksia.

Ylipäänsä ja kokonaisuudessaan tämä minua ympäröivä rajattoman

monivivahteinen elämä teki minuun vain erittäin yksivärisen

vaikutelman. Minulla ei ollut muuta harrastusta kuin koettaa tarkoin

havaita olioiden ulkopuoli, ei muuta tointa kuin isäni ja herra von

Königsthalin suoritettavakseni jättämä, joka tosin osoitti minulle

asiain sisäisen juoksun. Minulla ei ollut mitään muuta taipumusta

kuin Gretcheniin kohdistuva eikä muuta tarkoitusta kuin hyvin nähdä

ja käsittää kaikki voidakseni sen hänen kanssaan kerrata ja hänelle

selittää. Sattuipa useasti niinkin, että minä jonkin kulkueen

liikkuessa ohitseni kuvailin sitä itsekseni puoliääneen painaakseni

kaikki yksityiskohdat muistiini ja saadakseni tästä huomaavaisuudesta

kaunoiseltani kiitokset. Toisten suosionosoituksia ja tunnustuksenantoa

minä pidin pelkkänä lisänä.

Minut tosin esiteltiin monille korkeille ja ylhäisille henkilöille,

mutta osalta ei kenelläkään ollut aikaa välittää toisista, osalta

eivät vanhemmatkaan henkilöt aina heti tiedä, kuinka heidän on

keskusteltava nuoren henkilön kanssa ja miten otettava hänestä selkoa.

Minä puolestani en ollut erikoisen notkea osoittamaan ihmisille

miellyttävällä tavalla olemustani. Tavallisesti minä saavutin heidän

suosionsa, mutta en heidän hyväksymistänsä. Se, mikä minua askarrutti,

oli täysin selvänä mielessäni, mutta minä en kysynyt, voiko se olla

toistenkin mielen mukaista. Minä olin enimmälti liian vilkas tai liian

hiljainen ja näytin joko tungettelevalta tai jurolta, riippuen siitä,

tuntuivatko ihmiset minusta miellyttäviltä vai vastenmielisiltä. Niin

ollen minun tosin katsottiin antavan aihetta hyviin toiveisiin, mutta

samalla minut julistettiin omituiseksi.

Vihdoin koitti kruunauspäivä, huhtikuun 3:s 1764; sää oli suotuisa ja

kaikki ihmiset liikkeellä. Minulle useiden sukulaisten ja tuttavien

keralla oli varattu hyvä paikka itse raatihuoneessa eräässä

yläkerroksessa, mistä voimme täydellisesti nähdä kaikki tapahtumat. Me

saavuimme erittäin varhain paikoillemme ja katselimme nyt ylhäältä,

ikäänkuin linnunsilmällä, niitä laitoksia, joita olimme edellisenä

päivänä lähempää tarkastelleet. Siinä oli äskettäin rakennettu

suihkukaivo, oikealla ja vasemmalla iso amme, johon jalustalla

olevan kaksoiskotkan piti valaa viiniä kahdesta nokastansa, toisesta

valkoista, toisesta punaista. Yhtäällä oli kauroja valtaisa kasa,

toisaalla seisoi suuri lautasuoja, jossa oli jo muutamia päiviä nähty

suunnattomassa vartaassa hiilivalkealla paistumassa ja muhenemassa

kokonainen lihava härkä. Kaikki raatihuoneesta sinne ja toisilta

kaduilta raatihuoneelle johtavat kadut olivat molemmin puolin

aidakkeiden ja vahtien suojaamat. Iso tori täyttyi vähitellen, ja

väentungos muuttui yhä ankarammaksi, koska joukot, mikäli mahdollista,

pyrkivät aina sinne, missä näkyi jokin uusi tapahtuma ja jotakin

erikoista ilmoitettiin olevan tulossa.

Kaiken tämän kestäessä vallitsi melkoinen hiljaisuus, ja kun hätäkelloa

soitettiin, näytti väkijoukko joutuvan väristyksen ja hämmästyksen

valtoihin. Kaikkien ylhäältä toria silmäilevien huomiota herätti

nyt ensinnä se kulkue, jossa Aachenin ja Nürnbergin herrat toivat

tuomiokirkkoon valtakunnankalleuksia. Nuo pyhät aarteet olivat

saaneet vaunuissa ensimmäisen sijan, ja lähetystön jäsenet istuivat

kunnioittavasti takaistuimella niitä vastapäätä. Nyt lähtevät

vaaliruhtinaat, kaikki kolme, tuomiokirkkoon. Kun valtamerkit on

ojennettu Mainzin vaaliruhtinaalle, viedään kruunu ja miekka heti

keisarin asuntoon. Muut toimenpiteet ja monenlaiset juhlamenot

askarruttavat sillävälin päähenkilöitä ja katselijoita kirkossa, kuten

me, joilla oli asioista tieto, hyvin voimme arvata.

Meidän nähtemme ajavat nyt lähettiläät raatihuoneelle, mistä

aliupseerit kantavat kunniakatoksen keisarin asuntoon. Kohta

nousee ratsunsa selkään perintömarsalkka kreivi von Pappenheim,

erittäin kaunis, solakka herra, jolle sopi hyvin espanjalainen puku,

runsaskoristeinen sotilasnuttu, kullankirjaeltu viitta, korkea

sulkahattu ja liehuvat kiharat. Hän lähti liikkeelle, ja kaikkien

kellojen soidessa seurasivat häntä keisarin asuntoon lähettiläät

ratsain, vieläkin upeampana kulkueena kuin vaalipäivänä. Olisi tehnyt

mieli olla sielläkin: yleensäkin olisi tänä päivänä mielellään

jakautunut moneksi. Me kerroimme sillävälin toisillemme mitä tiesimme

siellä tapahtuvan. Nyt pukeutuu keisari juhla-asuunsa, sanoimme me,

vanhan karolingisen mallin mukaan valmistettuihin uusiin vaatteisiin.

Perintövirkain haltijat saavat haltuunsa valtamerkit ja nousevat

niiden kanssa satulaan. Keisari juhla-asussaan, Rooman kuningas

espanjalaisessa puvussa, astuvat hekin hevostensa selkään, ja tämän

tapahtuessa on heidät meille jo ilmoittanut edelläkäyvä päättymätön

kulkue.

Katsetta olivat jo uuvuttaneet lukuisat komeapukuiset palvelijat

ja muut virkakunnat sekä muhkeana liikkuva aatelisto, ja kun nyt

väikkyivät hiljalleen näkyviin vaalilähettiläät, perintövirkain

haltijat ja vihdoin kahdentoista neuvosmiehen ja raatiherran kantaman,

runsain koruompeluksin kaunistetun kunniakatoksen alla keisari

romanttisessa puvussa ja vasemmalla puolella, hieman hänen jäljessään,

hänen poikansa espanjalaisessa puvussa, molemmat upeasti koristettujen

ratsujen selässä, niin silmillä oli jo liiaksi tekemistä. Olisi tehnyt

mieli jonkin loitsun avulla vangita ilmiö edes tuokion ajaksi; mutta

ihanuus vieri auttamattomasti ohi, ja tuskin vapaaksi jääneen tilan

täytti kohta jälleen väkijoukon tulva.

Mutta nyt syntyi uusi tungos; täytyi näet avata toinen pääsy

raatihuoneen ovelle torilta käsin, ja rakentaa lankkutie, jota pitkin

tuomiokirkosta palaavan kulkueen piti liikkua.

Siitä, mitä tuomiokirkossa oli tapahtunut, niistä loppumattomista

juhlamenoista, jotka edeltävät ja myötäilevät voitelua, kruunausta ja

ritariksilyöntiä, annoimme myöhemmin varsin mielellämme kertoa niiden,

jotka olivat uhranneet paljon muuta saadakseen olla kirkossa tapahtumia

näkemässä.

Me toiset nautimme sillävälin paikoillamme vaatimattoman aterian;

meidän näet täytyi elämämme juhlallisimpana päivänä tyytyä kylmään

ruokaan. Sensijaan oli kaikista perhekellareista tuotu parasta

ja vanhinta viiniä, joten ainakin siinä suhteessa vietimme tätä

vanhanaikaista juhlaa vanhanaikaiseen tapaan.

Torilla oli nyt nähtävintä valmistunut, punakeltaisella ja valkoisella

kankaalla päällystetty käymätie, ja nyt saimme ihailla keisaria, jota

aluksi olimme ihmetellen katselleet vaunuissa istuvana ja sitten

ratsun selässä, myöskin jalkaisin kulkevana, ja tätä viimeksimainittua

vaihetta odotellessamme me, kumma kyllä, iloitsimme enimmän:

meistä näet tämä esiintymistapa tuntui sekä luonnollisimmalta että

arvokkaimmalta.

Vanhemmat henkilöt, jotka olivat olleet näkemässä Frans ensimmäisen

kruunausta, kertoivat, että Maria Teresia, ylenmäärin kaunis,

oli katsellut tuota juhlallisuutta eräästä raatihuoneen vieressä

sijaitsevan Frauensteinin talon parvekeikkunasta. Palatessaan

tuomiokirkosta ja näyttäessään omituisessa asussaan Kaarle Suuren

haamulta hänen puolisonsa oli kuin leikillään kohottanut molemmat

kätensä osoittaen hänelle valtio-omenaa, valtikkaa ja merkillisiä

käsineitänsä, ja Maria Teresia oli tuosta purskahtanut hillittömästi

nauramaan, mikä oli ollut kaikelle luokse kerääntyneelle kansalle mitä

suurimmaksi iloksi ja mielenylennykseksi, koska sen oli siten suotu

omin silmin nähdä kristikunnan kaikkeinkorkeimpain puolisoiden hyvä

ja luonnollinen toisiinsa suhtautuminen. Ja kun keisarinna sitten

miestään tervehtien oli heiluttanut nenäliinaansa ja itse huutanut

hänelle äänekkäästi eläköön, niin kansan innostus ja riemastus oli

kohonnut korkeimmilleen, niin etteivät ilohuudot olleet tahtoneet ottaa

loppuaksensa.

Nyt ilmoittivat kaikuvat kellot ja ensimmäisinä kirjavaa siltaa

hiljakseen astelevat henkilöt, että kaikki oli tehty. Tarkkaavaisuus

oli kiinteämpi kuin milloinkaan ennen, kulkue entistä selvempi,

varsinkin meille, koska se nyt liikkui suoraan meitä päin. Me näimme

sen ja koko väentäyttämän torin melkein kuin pohjapiirroksena. Loistava

näkymö oli vain lopulta liian tiheästi miehitetty: lähettiläät,

perintövirkojen haltijat, keisari ja kuningas kunniakatoksen alla

astellen, kolme heti jäljessä tulevaa hengellistä vaaliruhtinasta,

mustapukuiset neuvosmiehet ja raatiherrat, kullankirjaeltu katos,

kaikki tuo näytti olevan yksi kokonaisuus, joka yhden ainoan tahdon

liikuttamana, ylevän sopusointuisena ja kellojen kumistessa parhaillaan

temppelistä astuen säteili pyhänä ilmestyksenä meitä vastaan.

Valtiollis-uskonnollinen juhlallisuus on sanomattoman viehättävä.

Me näemme silmäimme edessä maallisen majesteetin kaikkien mahtinsa

vertauskuvien ympäröimänä; mutta taivaallista majesteettia

kumartaessaan se johtaa mieleemme molempien yhteisyyden. Yksilökään

näet ei voi teossa osoittaa sukulaisuuttansa jumaluuden kanssa muuten

kuin alistumalla ja palvomalla.

Pihalta raikuva riemu levisi nyt yli suuren torin, ja hillitön

vivat-huuto kajahti monista tuhansista suista ja epäilemättä myöskin

sydämistä. Pitihän tämän suuren juhlan olla takeena pysyväisestä

rauhasta, joka tosiaankin monet pitkät vuodet onnellistutti Saksanmaata.

Useita päiviä aikaisemmin oli julkisesti kuulutettu, ettei siltaa

eikä suihkukaivon kotkaa annettu alttiiksi ja ettei siis kansa saanut

niihin koskea, kuten ennen oli ollut laita. Tämä tapahtui monien

sellaisissa rynnäköissä aina tapahtuvien onnettomuuksien välttämiseksi.

Jotta sentään jotakin uhrattaisiin alhaison hengettärelle, kulkivat

erikoisesti siihen toimeen määrätyt henkilöt kulkueen jäljessä,

irroittivat kankaan sillasta, käärivät sen kaistoittain kokoon ja

heittivät ilmaan. Siitä tosin ei syntynyt onnettomuutta, mutta

naurettavaa sekasortoa: kangas näet kiertyi ilmassa auki ja peitti

pudotessaan suuremman tai pienemmän määrän ihmisiä. Ne, jotka saivat

käsiinsä kangaskappaleiden päät, kaatoivat tempoessaan kaikki siinä

välillä olevat, kietoivat heidät ja kiusasivat heitä, kunnes he repien

tai leikkoen olivat vapautuneet ja jokainen tavallansa oli saanut

haltuunsa siekaleen tuosta majesteettien askeleiden pyhittämästä

kudelmasta.

Tuota hurjaa huvia minä en kauan katsellut, vaan riensin korkealta

paikaltani kaikenlaisia pieniä rappusia myöten raatihuoneen isoille

portaille, jonne kaukaa ihmetellen katsellun, yhtä ylhäisen kuin

loistavankin joukon piti vyöryä. Tungos ei ollut suuri, sillä

raatihuoneen sisäänkäytävät olivat hyvin miehitetyt, ja minä saavuin

onnellisesti portaiden yläpäähän rautaisen kaiteen viereen. Nyt

astelivat päähenkilöt minun ohitseni saattueiden jäädessä alas

holvikäytäviin, ja minä voin kolmikäänteisissä portaissa nähdä heidät

joka puolelta ja vihdoin aivan läheltä.

Vihdoin saapuivat molemmat majesteetitkin. Isä ja poika olivat

kuin Menekhmit ihan yhdenlaisissa pukimissa. Keisarin juhlapuku

oli purppuranväristä silkkiä, helmillä ja jalokivillä runsaasti

koristettu, ja se, samoinkuin kruunu, valtikka ja valtio-omena,

herätti kyllä huomiota; kaikki oli näet uutta, ja vanhoja esikuvia

oli taitavasti jäljitetty. Niinpä hän liikkuikin asussaan varsin

vaivattomasti, ja hänen vilpittömät, arvokkaat kasvonsa ilmaisivat

sekä keisaria että isää. Nuori kuningas sitävastoin laahautui

suunnattomiin vaatekappaleisiin puettuna Kaarle Suuren kalleuksia

kantaen ikäänkuin valepuvussa eteenpäin voimatta itsekään, aika

ajoin isäänsä katsahdettuaan, pidättyä hymyilemästä. Kruunu jota oli

täytynyt melkoisesti sisustaa, peitti päätä kuin ulkoneva katto. Miten

hyvin kasukka ja kauhtana olivatkin sovitetut ja neulotut, ne eivät

kumminkaan luoneet edullista vaikutelmaa. Valtikka ja valtio-omena

herättivät ihailua, mutta kieltämättä olisi mieluummin nähnyt siten

vaatetettuna ja varustettuna kookkaan, puvun täyttävän henkilön.

Ison salin portit olivat tuskin ehtineet sulkeutua noiden henkilöiden

jälkeen, kun jo kiiruhdin entiselle paikalleni, jonka vasta hieman

vaivaa nähtyäni sain sen vallanneilta takaisin.

Minä saavuin juuri oikeaan aikaan jälleen ikkunani luo, sillä nyt piti

tapahtua merkillisintä, mitä julkisesti oli nähtävissä. Kaikki kansa

oli kääntynyt raatihuoneeseen päin, ja uudistuva eläköönhuuto ilmaisi

meille, että keisari ja kuningas näyttäytyivät kruunaus-asussansa

kansalle suuren salin parvekeikkunasta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt

olla ainoastaan nähtävinä, vaan heidän nähden piti esitettämän

omituinen näytelmä. Ensimmäisenä heilahdutti nyt itsensä hevosen

selkään kaunis, solakka perintömarsalkka; hän oli laskenut pois

miekkansa ja piteli oikeassa kädessään hopeista korvallista mittaa,

vasemmassa pyyhinlevyä. Sitten hän ratsasti aidatulle alueelle

kohti suurta kaurakokoa, ajaa karahutti siihen, ammensi astian

kukkurapääksi, pyyhkäisi sen tasaiseksi ja kantoi erittäin sievästi

jälleen takaisin. Keisarillisesta hovitallista oli siten huoli

pidetty. Sitten ratsasti kamariherra samaan suuntaan ja toi pesuvadin,

kaatokannun ja pyyheliinan. Enemmän huvitti katselijaa kuitenkin

hovimestari, joka tuli hakemaan kappaletta paistetusta härästä. Hänkin

ratsasti hopeinen vati kädessään aitauksen läpi aina isoon, laudoista

kyhättyyn keittiöön asti, ilmaantui pian jälleen näkyviin peitettyine

astioineen ja palasi raatihuoneelle. Nyt oli vuoro juomanlaskijan,

joka ratsasti suihkulähteen luo noutamaan viiniä. Siten oli keisarin

pöytäkin turvattu, ja kaikkien silmät vartioitsivat rahastonhoitajaa,

jonka piti sirotella rahaa väkijoukkoon. Hänkin nousi kauniin ratsun

selkään, jonka satulan kummallakin puolella riippui pistolikoteloiden

asemesta komea, Pfalzin vaaliruhtinaan vaakunalla koristettu kukkaro.

Liikkeelle lähdettyänsä hän heti kouraisi kukkarosta hopea- ja

kultarahoja, jotka auliisti siroteltuina hohtelivat ilmassa iloisesti

kuin metallisade. Tuhansia käsiä heilui kohta lahjoja tavoittelemassa;

mutta tuskin olivat rahat pudonneet alas, kun väkijoukko jo myllersi

maassa kiistellen tuimasti niistä kappaleista, jotka olivat niin kauas

ehtineet. Kun tämä liike sirottelijan edetessä yhä uudistui molemmin

puolin, niin se tarjosi katselijalle varsin huvittavan näyn. Lopuksi

oli myllerrys kiihkeimmillään, kun hän heitti kukkarotkin ja jokainen

yritti siepata tätä kaikkein parasta saalista.

Majesteetit olivat vetäytyneet pois parvekkeelta, ja nyt uhrattiin

jälleen alhaisolle, joka sellaisissa tapauksissa mieluummin lahjat

ryöstää kuin ne kiitollisena vastaanottaa. Karkeampina ja hurjempina

aikoina oli ollut tapana marsalkan juomanlaskijan ja hovimestarin

otettua otettavansa jättää kaurat, suihkukaivo ja keittiö vieväin

valtaan. Tällä kertaa pidettiin kuitenkin mahdollisuuden mukaan

huolta järjestyksestä ja kohtuudesta. Vanhoja vahingoniloisia kujeita

sattui sentään nytkin: kun joku oli täyttänyt kaurasäkkinsä, leikkasi

toinen siihen reiän, ja muitakin samanlaisia kohteliaisuuksia sattui.

Paistetusta härästä sitävastoin taisteltiin nyt, kuten ennenkin, sangen

kiivaasti. Se voitiin yrittää vallata ainoastaan joukon väellä. Kaksi

ammattikuntaa, teurastajat ja tynnyrinvierittäjät, olivat perinnäiseen

tapaan asettuneet siten, että toisen täytyi saada haltuunsa tuo

suunnaton paisti. Teurastajat luulivat paremmalla oikeudella vaativansa

itselleen härkää, jonka olivat paloittelemattomana keittiöön

toimittaneet; tynnyrinvierittäjät puolestaan esittivät vaatimuksensa

nojautuen siihen, että keittiö oli rakennettu heidän ammattikuntansa

tyyssijan läheisyyteen, sekä siihen, että olivat viime kerralla

voittaneet: heidän ammattikunta- ja kokoustalonsa ristikkoikkunasta

näkyivät törröttävän voiton merkkeinä tuon valloitetun härän sarvet.

Kummassakin mieslukuisessa ammattikunnassa oli erittäin väkeviä ja

päteviä jäseniä; mutta ei ole jäänyt muistiini, kuka tällä kertaa vei

voiton.

Tällainen juhla päättyy tavallisesti johonkin vaaralliseen ja kaameaan

tapahtumaan, ja nytkin näytti todella hirveältä se hetki, jona

laudoista rakennettu keittiö jätettiin hävitettäväksi. Sen katolla

vilisi kohta ihmisiä kenenkään voimatta sanoa, kuinka he olivat sinne

päässeet; laudat temmattiin irralleen ja heitettiin maahan, joten

varsinkin etäämpää katsoen näytti siltä, kuin jokaisen niistä olisi

täytynyt murskata pari tungettelijaa. Käden käänteessä oli katto

purettu, ja yksityisiä ihmisiä kiikkui hirsien ja parrujen kimpussa

yrittäen temmata niitäkin liitoksistaan, liikkuivatpa monet heistä

vielä siellä ylhäällä, kun kannatinpylväät oli jo sahattu poikki, kehä

huojahteli ja uhkasi äkkiä luhistua kasaan. Arat henkilöt käänsivät

katseensa toisaalle, ja jokainen odotti suurta onnettomuutta, mutta

ei kuultu kenenkään edes loukkaantuneen, ja kaikista kiihkeistä ja

väkivaltaisistakin tapahtumista oli sentään suoriuduttu onnellisesti.

Jokainen tiesi keisarin ja kuninkaan kohta poistuvan siitä huoneesta,

johon he olivat parvekkeelta siirtyneet, ja lähtevän aterialle

raatihuoneen suureen saliin. Edellisenä päivänä oli ollut tilaisuutta

ihailla valmistelevia toimenpiteitä, ja nyt oli hartain haluni päästä

edes vilahdukselta näkemään huonetta. Niinpä lähdinkin jälleen

tuttuja teitä isoille portaille, joita vastapäätä salin ovi on.

Siinä minä ihmetellen katselin niitä ylhäisiä henkilöitä, jotka nyt

tunnustautuivat valtakunnan päämiehen palvelijoiksi. Ohitseni kulki

neljäviidettä kreiviä kantaen ruokia keittiöstä, kaikki upeissa

pukimissa, joten heidän arvokkuutensa ja tilapäisen tehtävänsä välinen

ristiriita saattoi hyvinkin hämmentää pojan mieltä. Tungos ei ollut

suuri, mutta ahtaissa suojissa sentään tuntuva. Salinovea vartioitiin,

mutta niitä, joilla oli lupa, kulki usein ulos ja sisään. Minä

havaitsin erään pfalzilaisen hovivirkailijan, jota puhuttelin pyytäen

häntä toimittamaan minut sisään. Hän ei tuota kauan tuuminut, antoi

minulle erään parhaillaan kädessään olevan hopeisen astian voiden sen

tehdä sitä paremmin, kun olin siisteissä pukimissa, ja niin minä pääsin

pyhättöön. Pfalzin tarjoilupöytä oli vasemmalla, kohta oven pielessä,

ja muutamia askeleita astuttuani minä olin sen tasanteella, aidakkeen

takana.

Salin toisessa päässä, ihan ikkunain luona, istuivat

valtaistuinkorokkeella kunniakatosten alla keisari ja kuningas

juhla-asussaan; kruunu ja valtikka lepäsivät vähän taempana

kultakirjaisilla tyynyillä. Hengelliset vaaliruhtinaat olivat

tarjoilijoinensa sijoittuneet eri korokkeille: Mainz majesteetteja

vastapäätä, Trier oikealle, Köln vasemmalle puolelle. Se osa salia

näytti arvokkaalta ja ilahduttavalta ja antoi aihetta siihen huomioon,

että papisto pysyttelee mahdollisimman kauan sovussa hallitsijan

kanssa. Kaikkien maallisten vaaliruhtinaiden tosin upeasti varustetut,

mutta tyhjät sijat sitävastoin johdattivat mieleen sen huonon suhteen,

joka oli vuosisatojen aikana vähitellen syntynyt heidän ja valtakunnan

päämiehen välille. Heidän lähettiläänsä olivat jo poistuneet erääseen

sivuhuoneeseen aterioimaan, ja jos suurin osa salia jo senvuoksi näytti

aavemaiselta, kun näet niin monia näkymättömiä vieraita mitä parhaimmin

palveltiin, niin salin keskellä seisova pöytä, jonka ääressä ei kukaan

istunut, oli vieläkin murheellisempi katsella. Siinä näet olivat

useat paikat tyhjinä, koska kaikki ne, joilla tosin oli oikeus siihen

istuutua, olivat säädyllisyyssyistä, ollakseen yhtään kunniastansa

hellittämättä, jääneet tulematta, vaikka oleskelivatkin parhaillaan

kaupungissa.

Kovin monet mietteet kävivät minulle nuoren ikäni ja hetken hälinän

vuoksi mahdottomiksi. Minä yritin ottaa kaikki mahdollisimman tarkoin

huomioon, ja kun sitten kannettiin sisään jälkiruoka ja lähettiläät

jälleen saapuivat suorittaakseen kunniatervehdyksensä, niin minä

lähdin ulos ja osasin lähistöllä hyvien ystävien luona tämänpäiväisen

puolipaaston jälkeen itseäni virkistää ja valmistautua näkemään illan

ilotulituksia.

Tämän loistavan illan minä aioin viettää miellyttävästi: olin näet

Gretchenin, Pyladeen ja hänen morsiamensa kanssa sopinut siitä,

että kohtaisimme toisemme yön aikaan jossakin. Kaupungin joka kulma

hohteli jo valoa, kun tapasin armaani. Minä tarjosin Gretchenille

käsivarteni, me kuljimme kaupunginosasta toiseen ja tunsimme itsemme

onnellisiksi toistemme seurassa. Aluksi olivat serkutkin seurassamme,

mutta hävisivät sitten väkijoukkoon. Eräiden lähettiläiden asuntojen

edustalla, jonne oli sijoitettu komeita tulituslaitteita (Pfalzin

vaaliruhtinaan talo herätti erikoista huomiota), oli niin valoisa kuin

konsanaan päivällä. Minä olin hieman muuttanut pukuani, jottei minua

tunnettaisi, ja Gretchen hyväksyi toimenpiteeni. Me ihailimme kaikkia

näitä loistavia laitteita ja tarumaisia liekkirakennelmia, jotka

lähettiläät olivat ajatelleet valmistaa toinen toistansa komeammat.

Ruhtinas Esterhazy vei kuitenkin voiton kaikista. Pientä seuruettamme

keksintö ja sen toteuttaminen ihastuttivat, ja me olimme juuri aikeissa

ryhtyä oikein nauttimaan yksityiskohdista, kun serkut kohtasivat meidät

ja juttelivat siitä ihanasta ilotulituksesta, jolla Brandenburgin

lähettiläs oli kaunistanut asumuksensa. Me suostuimme kulkemaan pitkän

matkan Rossmarktilta Saalhofiin saakka, mutta tulimme huomaamaan, että

meitä oli vallattomasti vedetty nenästä.

Saalhof on Mainin puolelta säännöllinen ja melkoinen rakennus,

kaupunginpuoleinen osa sitävastoin on ikivanha, epäsäännöllinen

ja mitätön. Pienet, sekä muodoltaan että kooltaan erilaiset,

eri korkeudessa ja eri etäisyydessä toisistaan olevat ikkunat,

epäsymmetrisesti sijoitetut portit ja ovet, enimmältä osalta

rihkamakauppain hallussa oleva alakerta muodostavat sekasortoisen

julkisivun, jota ei kukaan milloinkaan katsele. Tässä oli nyt

noudateltu satunnaista, epäsäännöllistä, hajanaista rakennustapaa

ja oli ympäröity jokainen ikkuna, ovi ja aukko erikseen lampuilla.

Hyvin rakennetussa talossa tosin käy siten menetteleminen, mutta

tässä asetettiin mitä kehnoin ja muodottomin julkipuoli kerrassaan

uskomattomalla tavalla mitä räikeimpään valoon. Iloittuamme tuosta

suunnilleen niinkuin Pagliasson piloista, joskaan ei epäröimättä,

koska jokaisen täytyi havaita asiassa jotakin tarkoituksellista —

jo aikaisemmin oli muuten erittäin suuressa arvossa pidetyn Plothon

ulkonainen käyttäytyminen antanut aihetta reunamuistutuksiin, ja

koska kerran suhtauduttiin häneen suopeasti, oli kunnioitettu

veitikkanakin miestä, joka kuninkaansa tavoin mielellään jätti kaikki

juhlameno-ohjeet huomioonottamatta — lähdimme mieluummin takaisin

Esterhazyn loihtuisaan valtakuntaan.

Tämä korkea lähettiläs oli päivää kunnioittamaan ryhtyessään kokonaan

sivuuttanut epäsuotuisasti sijaitsevan asuntonsa ja antanut sen sijaan

kaunistaa Rossmarktin suuren lehmuskujanteen alkupään monin värein

valaistulla koristeportilla ja taka-alan vieläkin upeammalla näkymällä.

Kehyksenä oli pelkkiä lamppuja. Puiden välissä seisoi valopyramideja ja

palloja läpikuultoisilla jalustoilla; puusta toiseen kulki hohtelevia

köynnöksiä, joissa keinui riippuvia valolaitteita. Useissa kohdin

jaettiin kansalle leipää ja makkaroita ja pidettiin huolta siitä, ettei

viiniäkään puuttunut.

Siinä me neljä nyt käyskelimme rinnakkain mitä miellyttävimmin

edestakaisin, ja minä Gretohenin vierellä astellen olin todellakin

liikkuvinani niillä Elysiumin onnellisilla kentillä, missä puusta

poimitaan kristallimaljoja, jotka kohta täyttyvät halutulla viinillä,

ja missä ravistellaan alas hedelmiä, jotka muuttuvat miksi ruoaksi

tahansa. Sellaiset halut heräsivätkin meissä vihdoin, ja Pyladeen

opastamina me löysimme varsin sievästi sisustetun ruokalan. Kaikkien

liikkuessa ulkona kaduilla emme tavanneet siellä ketään muita vieraita,

tunsimme olomme sitäkin mukavammaksi ja vietimme suurimman osan

yötä ystävyyden, rakkauden ja kiintymyksen tunteiden vallassa mitä

hilpeimmin ja onnellisimmin. Kun olin saatellut Gretcheniä hänen

ovellensa saakka, hän suuteli minun otsaani. Ensimmäisen ja samalla

viimeisen kerran hän osoitti minulle sellaista suosiota; minä näet

valitettavasti en sittemmin enää häntä nähnyt.

Seuraavana aamuna minä vielä makasin vuoteessani, kun äitini astui

sisään hämmentyneenä ja säikähtyneenä. Oli varsin helppo huomata,

milloin hän tunsi olonsa jollakin tavoin tukalaksi. »Nouse», sanoi

hän, »ja valmistaudu ottamaan vastaan jotakin epämieluista. On tullut

ilmi, että sinulla on erittäin huonoa seuraa ja että olet sekaantunut

mitä vaarallisimpiin ja pahimpiin juttuihin. Isä on suunniltansa, ja

me olemme saaneet hänet suostumaan ainoastaan siihen, että hän antaa

jonkin kolmannen henkilön asiaa tutkia. Jää huoneeseesi ja odota mitä

seuraa. Neuvos Schneider tulee luoksesi sekä isäsi että viranomaisten

toimesta; asia näet on jo vireillä ja voi saada erittäin ikävän

käänteen.»

Minä huomasin varsin hyvin, että asia käsitettiin paljon pahemmaksi

kuin se oikeastaan oli, mutta tunsin sentään melkoista levottomuutta

ajatellessani pelkän todellisen tilankin ilmitulemista. Vanha

messiaaninen ystäväni astui vihdoin huoneeseen kyynelsilmin, tarttui

käsivarteeni ja virkkoi: »Mieltäni kovin pahoittaa, että minun on

tultava luoksenne sellaisen asian vuoksi. En olisi uskonut teidän

voivan siinä määrin harhautua. Mutta mitä saakaan aikaan kehno

seura ja huono esimerkki; siten voi nuori, kokematon ihminen joutua

houkutelluksi askeleittain aina rikokseen asti.» — Minä en tiedä

tehneeni mitään rikosta, vastasin minä, enkä myöskään olleeni kehnossa

seurassa. — »Nyt ei ole kysymyksessä puolustautuminen», keskeytti hän

puheeni, »vaan tutkimus ja teidän taholtanne vilpitön tunnustus».

— Mitä tahdotte tietää? virkoin minä vastaan. — Hän istuutui, veti

esiin paperiliuskan ja alkoi kysellä: '»Ettekö ole suositellut

isoisällenne N.N:ää viran ehdokkaaksi?» — Minä vastasin: Olen. — »Missä

olette häneen tutustunut?» — Kävelyretkillä. — »Kenen seurassa?» —

Minä säpsähdin, sillä en halunnut mielelläni ilmiantaa ystäviäni.

— »Vaikeneminen ei auta mitään», jatkoi hän, »sillä kaikki on jo

riittävästi tiedossa.» — Mitä onkaan tiedossa? kysyin minä. — »Että

tuon ihmisen on teille esitellyt eräs hänen kaltaisensa, nimittäin

———.» Tässä hän mainitsi minulle nimeltänsä kolme henkilöä, joita

en ollut milloinkaan nähnyt enkä tuntenut, minkä kyselijälle heti

ilmoitin. — »Väitättekö», jatkoi hän, »että nuo ihmiset ovat teille

tuntemattomat, vaikka olette useita kertoja ollut heidän seurassansa!»

— Niin ei suinkaan ole laita, vastasin minä, sillä, kuten jo sanoin,

tunnen heistä ainoastaan ensinmainitun enkä ole häntäkään tavannut

milloinkaan missään huoneessa. — »Ettekö ole ollut usein ———kadulla?»

— En koskaan, vastasin minä. Tuo ei ollut ihan totuudenmukaista. Minä

olin kerran saatellut Pyladesta armaansa luo, joka asui mainitun

kadun varrella; mutta me olimme menneet sisään takaovesta ja jääneet

puistorakennukseen. Senvuoksi katsoin voivani väistäen väittää, etten

ollut käynyt itse kadulla.

Kelpo mies esitti vielä lisää kysymyksiä, joihin kaikkiin voin vastata

kieltäen; minä näet en tietänyt mitään siitä, mitä hän tahtoi minulta

kuulla. Vihdoin hän näytti harmistuvan ja virkkoi: »Te palkitsette

kovin huonosti minun luottamukseni ja hyvän tahtoni; minä tulen teitä

pelastamaan. Te ette voi kieltää, että olette noille henkilöille

itselleen tai heidän rikostovereillensa kirjoittanut kirjeitä,

sepittänyt esityksiä ja siten avustanut heidän pahoja kepposiansa.

Minä tulen teitä pelastamaan, sillä kysymyksessä ei ole mikään vähempi

kuin jäljennetyt käsikirjoitukset, väärät testamentit, salaa vaihdetut

velkakirjat ja muut sentapaiset asiat. Minä en tule ainoastaan perheen

läheisenä ystävänä, vaan myöskin esivallan nimessä ja käskystä,

esivallan, joka sukulaisianne ja nuoruuttanne silmälläpitäen tahtoo

säästää teitä ja muutamia muita nuorukaisia, jotka teidän tavallanne

ovat joutuneet verkkoon houkutelluiksi.» — Herätti huomiotani, että

hänen mainitsemiensa henkilöiden joukosta puuttuivat juuri ne, joiden

kanssa olin seurustellut. Mainitut seikat ja asiain todellinen tila

eivät yhteytyneet, ja minä voin yhä toivoa saavani varjella nuoria

ystäviäni. Kelpo mies kävi kuitenkin yhä pakottavammaksi. Minä en

voinut kieltää, että olin useina öinä tullut myöhään kotiin, että

olin osannut hankkia itselleni portinavaimen, että minut oli useita

kertoja nähty huvittelupaikoissa alempisäätyisten ja epäilyttäviltä

näyttävien henkilöiden seurassa, että asiaan oli sekaantunut neitosia,

sanalla sanoen: näytti tulleen ilmi kaikki, paitsi nimiä. Tuo rohkaisi

minua järkähtämättä vaikenemaan. — »Älkää salliko minun lähteä näine

hyvineni», virkkoi kelpo ystävä. »Asia ei siedä viivytystä; kohta minun

jäljessäni tulee toinen, joka ei jätä teille niin laajaa liikkumisalaa.

Älkää pahentako muutenkin huonoa asiaa uppiniskaisuudellanne.»

Nyt minä kuvailin kelpo serkut ja Gretchenin erikoisen elävästi

mieleeni: minä näin heidät vangittuina, kuulusteltuina, rangaistuina,

ylenkatsottuina, ja samassa välkähti salamana sielussani se ajatus,

että vaikka serkut olivatkin minua kohdelleet täysin moitteettomasti,

he sittenkin olivat voineet olla osallisina sellaisissa pahoissa

juonissa, varsinkin vanhin, joka ei ollut minua milloinkaan oikein

miellyttänyt, joka aina palasi myöhemmin kotiin eikä tietänyt kertoa

paljoakaan ilahduttavaa. Minä pidätyin kuitenkin yhä tunnustamasta,

— En tiedä puolestani tehneeni mitään pahaa, joten voin siinä

suhteessa olla levollinen; mutta mahdotontahan ei ole, että ne, joiden

kanssa olen seurustellut, ovat saattaneet tehdä itsensä syypäiksi

lainvastaiseen menettelyyn. Etsittäköön heidät, löydettäköön,

todistettakoon syyllisiksi ja rangaistakoon; minä en voi toistaiseksi

mitenkään itseäni soimata enkä myöskään tahdo tehdä mitään pahaa

niille, jotka ovat kohdelleet minua ystävällisesti ja hyvin. — Hän

ei antanut minulle tilaisuutta puhua loppuun asti, vaan huusi hieman

kiihtyneenä: »Niin, heidät löydetään. Kolmessa talossa niillä konnilla

oli kokoontumispaikka. (Hän mainitsi kadut ja talot, ja pahaksi onneksi

oli niiden joukossa sekin, jossa minä olin tavannut käydä.) Ensimmäinen

pesä on jo tutkittu», jatkoi hän, »ja tällä hetkellä tutkitaan toiset.

Muutamassa tunnissa selviää kaikki. Pelastakaa itsenne rehellisellä

tunnustuksella oikeudellisesta tutkinnosta, vastakkaiskuulustelusta

ja muista yhtä ilkeistä asioista.» — Talo oli mainittu. Nyt katsoin

vaikenemisen käyneen hyödyttömäksi ja voinpa toivoa, että viattomain

kohtaustemme kuvaileminen voisi hyödyttää heitä vielä enemmän kuin

itseäni. — Istuutukaa, huudahdin minä noutaen hänet ovelta takaisin:

minä kerron teille kaikki siten keventääkseni sekä omaa että teidän

sydäntänne. Yhtä vain pyydän: älkää tästä lähtien vähimmässäkään

määrässä epäilkö tiedonantojeni todenperäisyyttä.

Nyt minä kerroin ystävälle koko asiaintilan, aluksi rauhallisesti

ja hillitysti; mutta mitä enemmän palautin mieleeni henkilöitä,

esineitä ja tapahtumia ja tunsin olevani velvollinen uskomaan monta

viatonta iloa, monta hilpeätä nautintoa rikosoikeuden huostaan, sitä

tuimemmaksi kävi kipeä tuntoni, niin että vihdoin purskahdin itkemään

ja antauduin kerrassaan kiihtymyksen! valtaan. Kuulusteleva ystäväni,

joka toivoi varsinaisen salaisuuden nyt olevan ilmaantumassa (hän näet

otaksui tuskani merkitsevän sitä, että olin aikeissa vastenmielisesti

tunnustaa jotakin hirveätä) ja jolle oli mitä tärkeintä saada asiasta

täysi selko, yritti parhaansa mukaan minua tyynnyttää. Se tosin

onnistui hänelle vain osittain, mutta kuitenkin sikäli, että voin

hädin tuskin kertoa tarinani loppuun. Vaikka olikin tyytyväinen

tapahtumain viattomuuteen, hän kuitenkin vielä hieman epäili ja

esitti uusia kysymyksiä, jotka minua jälleen kiihdyttivät ja saivat

tuskan ja raivon valtaan. Minä vakuutin vihdoin, ettei minulla ollut

enää mitään sanottavaa ja selitin hyvin tietäväni, ettei minun

tarvinnut mitään pelätä, koska olin syytön, hyvän perheen lapsi ja

voin käytellä edukseni hyviä suosituksia; mutta noita toisia, jotka

voivat olla yhtä viattomat, ei varmaankaan uskottaisi eikä muutenkaan

suosittaisi. Selitin samalla, että ellei heitä säästettäisi samoinkuin

minua, ellei jätettäisi rankaisematta heidän mielettömyyksiänsä ja

annettaisi anteeksi heidän vikojansa, jos heitä kohdeltaisiin vähänkin

sydämettömästi ja väärin, niin minä surmaisin itseni kenenkään

saamatta minua estää sitä tekemästä. Tässäkin suhteessa ystävä koki

minua rauhoittaa, mutta minä en häneen luottanut ja olin hänen

vihdoin poistuessaan mitä kamalimmassa tilassa. Minä soimasin nyt

itseäni siitä, että olin asian kertonut ja saattanut kaikki seikat

ilmi, aavistin, että lapselliset teot, nuorekkaat kiintymykset ja

tuttavallisuudet tulkittaisiin aivan toisin ja että minä kenties voisin

tähän juttuun kietoa kelpo Pyladeen ja syöstä hänet siten ankaraan

onnettomuuteen. Kaikki nämä ajatukset tunkeutuivat toinen toisensa

jälkeen eloisina mieleeni, tuimensivat ja kiihtivät tuskaani, joten en

surkeudessani tietänyt mitä tehdä, heittäydyin pitkäkseni ja kostutin

kyynelilläni lattiaa.

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä maannut, kun sisareni astui

huoneeseen, säikähti nähdessään asentoni ja teki parhaansa saadakseen

minut nousemaan. Hän kertoi minulle, että eräs kaupunginhallituksen

jäsen oli isän luona alakerrassa odottanut kotiystävän paluuta ja että

molemmat herrat, vähän aikaa suljettujen ovien takana oltuansa, olivat

yhdessä poistuneet ja mennessään jutelleet erittäin tyytyväisinä, jopa

nauraenkin, ja sisar luuli kuulleensa heidän sanovan: sepä oikein

hyvä, koko juttu ei merkitse mitään. — »Eipä kylläkään», huudahdin

minä hypähtäen seisaalleni, »asia ei merkitse mitään minulle, meille,

sillä minä en ole mitään rikkonut, ja jos olisinkin, niin minut

kyllä osattaisiin pelastaa vaarasta; mutta nuo toiset, nuo toiset»,

huudahdin minä, »kuka ryhtyykään heitä auttamaan!» — Sisareni yritti

minua lohduttaa esittämällä seikkaperäisesti sitä väitettä, että jos

tahdottiin pelastaa ylhäisemmät, täytyi heittää huntu alhaisempienkin

syyksi luettavien rikkomusten yli. Tuo kaikki ei auttanut mitään.

Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä jälleen antauduin tuskani

valtoihin ja herättelin mieleeni vuoroin kiintymykseni ja intohimoni,

vuoroin nykyisen ja mahdollisen onnettomuuden kuvia. Minä kerroin

itselleni tarinan toisensa jälkeen, näin vain onnettomuutta

onnettomuuden takana ja osasin kuvitella varsinkin Gretchenin ja itseni

ylen onnettomiksi.

Kotiystävämme oli käskenyt minua pysyttelemään huoneessani ja olemaan

keskustelematta asiasta kenenkään muun kuin omaisteni kanssa. Siihen

minä suostuin mielelläni, sillä halusin mieluimmin olla yksin.

Äitini ja sisareni kävivät tavan takaa minua katsomassa ja osasivat

kaikenlaisen hyvän lohdutuksen avulla minua mitä pontevimmin tukea;

saapuivatpa he jo seuraavana päivänä nyt paremmin asiaan perehtyneen

isän puolesta tarjoamaan minulle täydellistä amnestiaa. Minä tosin

otin kiitollisena sen vastaan, mutta kieltäydyin jäykästi suostumasta

hänen ehdotukseensa, että lähtisin hänen kerallansa kävelemään ja

katsomaan valtamerkkejä, joita nyttemmin uteliaille näytettiin.

Minä vakuutin, etten tahtonut tietää mitään maailmasta enempää kuin

roomalaisesta valtakunnastakaan, ellen sitä ennen saisi kuulla,

kuinka tuttavaraukkani olivat selviytyneet tuosta harmillisesta

jutusta, josta ei tulisi koitumaan minulle enempiä seurauksia. He

eivät tietäneet siitä mitään sanoa ja jättivät minut yksin. Seuraavina

päivinä sentään vielä joitakin kertoja yritettiin saada minua lähtemään

kotoa ja näkemään julkisia juhlallisuuksia. Kaikki suotta! Minua ei

liikuttanut suuri hovijuhlien päivä, eivät monien säädynylennysten

tapahtumat, eivät keisarin ja kuninkaan tarjoamat julkiset ateriat, ei

mikään. Pfalzin vaaliruhtinas kävi kunniatervehdyksellänsä molempien

majesteettien luona, he kävivät vuorostaan vaaliruhtinaitten luona,

kaikki ajoivat viimeiseen vaaliruhtinaiden kokoukseen järjestääkseen

jäljelläolevat asiat ja uudistaakseen vaaliyhdistyksen, mutta mikään ei

voinut minua houkutella esiin intohimoisesta yksinäisyydestäni. Minä

annoin kiitosjuhlan kellojen soida, keisarin mennä kapusiinikirkkoon,

vaaliruhtinaiden ja keisarin matkustaa pois astumatta sen vuoksi

askeltakaan huoneestani. Miten ankarasti tykit lähtiäisiksi

jyrisivätkin, minua ne eivät liikuttaneet, ja kun ruudinsavu hälveni ja

kaiku hiljeni, oli samassa koko tuo ihanuus minun sielustani häipynyt.

Minua ei nyt tyydyttänyt mikään muu kuin viheliäisyyteni vatvominen ja

sen tuhatkertaiset kuvitellut monistelut. Koko keksintäkykyni, runo- ja

puhetaitoni oli keskittynyt tuohon kipeään kohtaan uhaten juuri tämän

elonvoimaisuutensa nojalla kietoa ruumiin ja sielun parantumattoman

sairauden pauloihin. Tässä murheellisessa tilassa ei minusta tuntunut

enää mikään toivottavalta, ei mikään tavoitettavalta. Toisinaan minut

tosin valtasi sanomaton halu saada tietää, kuinka oli ystäväparkani ja

rakastettuni laita, mitä lähempi tutkimus oli tuonut ilmi, oliko heidät

havaittu syypäiksi tuohon rikokseen vaiko syyttömiksi. Tämänkin minä

kuvailin mieleeni mitä monipuolisimmin ja yksityiskohdittain pitäen

heitä viattomina ja ylen onnettomina. Toisena hetkenä minä toivoin

vapautuvan! tästä epätietoisuudesta ja kirjoitin kiivaita, uhkaavia

kirjeitä kotiystävälle kehoittaen häntä olemaan salaamatta minulta

asian myöhempiä vaiheita. Toisena hetkenä minä ne revin, koska pelkäsin

saavani kuulla onnettomuuteni kovin selvästi lausuttuna enkä tahtonut

jäädä vaille sitä haaveellista lohdutusta, joka oli minua tähän saakka

vuoroin kiduttanut, vuoroin rohkaissut.

Niin minä vietin päiväni ja yöni suuren levottomuuden vallassa,

raivoten ja uupuen, joten lopulta tunsin itseni onnelliseksi, kun

minua kohtasi melkoisen ankara ruumiillinen sairaus, jonka vuoksi

oli kutsuttava lääkäri ja koetettava kaikin tavoin minua rauhoittaa.

Se luultiin yleensä voitavan tehdä vakuuttamalla minulle pyhästi,

että kaikkia tuohon rikokseen enemmän tai vähemmän sekaantuneita

oli kohdeltu mitä sääliväisimmin, että lähimmät ystäväni, jotka

oikeastaan olivat melkein ihan viattomat, olivat päässeet lievillä

nuhteilla ja että Gretchen oli poistunut kaupungista palaten takaisin

kotiseudullensa. Viimeksimainitun asian kertomista viivytettiin

kauimmin, ja se ei vaikuttanutkaan minuun parhaimmin: minä näet en

voinut sitä käsittää vapaaehtoiseksi poistumiseksi, vaan arvasin

sen häpeälliseksi kartoitukseksi. Ruumiillista ja henkistä tilaani

se ei parantanut; vasta nyt alkoikin todellinen tuska, ja minulla

oli kyllin aikaa itseäni kiduttaen kuvitella mitä eriskummallisin

romaani murheellisine tapahtumineen ja välttämättömine traagillisine

ratkaisuineen.