Uudenvuodenpäivä vilkastutti niinä aikoina kaupunkia erittäin suuressa
määrin, kun näet oli tapana käydä henkilökohtaisesti toivottamassa
toisillensa onnea. Sekin, joka ei muuten helposti lähtenyt kotoansa,
pukeutui nyt parhaisiinsa esiintyäkseen hetken aikaa ystävällisenä
ja kohteliaana suosijoillensa ja ystävillensä. Meille lapsille oli
varsinkin isoisän talossa vietetty juhla mitä tervetullein nautinto.
Jo varhaisimpina aamuhetkinä olivat lastenlapset kokoontuneet
sinne kuuntelemaan rumpuja, oboeita ja klarinetteja, pasuunoita ja
käyrätorvia, joita kaiuttelivat sotilaat, kaupungin soittoniekat
ja muut. Lapset jakelivat sinetöityjä ja osoitteilla varustettuja
uudenvuodenlahjoja alhaisemmille onnittelijoille, ja päivemmällä
arvohenkilöiden luku yhä lisääntyi. Ensin ilmaantuivat lähimmät
tuttavat ja sukulaiset, sitten alemmat virkamiehet; itse neuvoston
herratkin tulivat tervehtimään ylintänsä, ja valittua joukkoa
kestittiin illalla huoneissa, joissa vuoden mittaan tuskin ollenkaan
käytiin. Tortut, kaakut, mantelileivokset ja makea viini viehättivät
lapsia kaikkein eniten, ja lisäksi tuli, että kaupungintuomari sekä
molemmat pormestarit saivat joka vuosi eräistä säätiöistä jonkin määrän
hopeaesineitä, jotka sitten jaettiin lastenlapsille ja kummilapsille
määrättyä asteikkoa noudattaen. Sanalla sanoen: tästä pienoisjuhlasta
ei puuttunut mitään sellaista, mikä tavallisesti kaunistaa kaikkein
suurimpia.
Uudenvuodenpäivä 1759 saapui, meille lapsille toivottuna, kuten
edellisetkin, mutta vanhemmille henkilöille arveluttavana ja
aavisteluttavana. Ranskalaisten joukkojen läpikulkuun tosin oli
totuttu, ja sellaista oli sattunut varsin usein, mutta useimmin sentään
kuluneen vuoden viimeisinä päivinä. Valtakunnankaupungin vanhan tavan
mukaan puhalsi päätornin vartija torveensa joka kerta, kun joukkoja
ilmaantui näkyviin, ja tänä uudenvuoden päivänä hän ei tahtonut
ollenkaan lakata, mikä merkitsi sitä, että suuria sotaväkiosastoja oli
useammalta taholta lähestymässä. Niitä kulki sinä päivänä tosiaankin
tavallista enemmän kaupungin läpi; juostiin katsomaan niiden ohikulkua.
Oli totuttu siihen, että nähtiin vain pieniä osastoja; nämä sitävastoin
paisuivat yhä suuremmiksi kenenkään voimatta tai tahtomatta sitä estää.
Lyhyesti sanoen: tammikuun 2 p:nä saapui Sachsenhausenin kautta eräs
kolonna, kulki Fahrgassea pitkin poliisivartioon saakka, yllätti sitä
saattavan pienen komennuskunnan, valtasi mainitun vartiopaikan, eteni
Zeiliä alaspäin, ja päävahdinkin oli pakko antautua tehtyänsä hieman
vastarintaa. Kohta olivat rauhalliset kadut muuttuneet sotanäyttämöksi.
Siellä pysyttelivät ja sinne leiriytyivät joukot, kunnes ne
ehdittäisiin säännöllisesti majoittaa.
Tämä odottamaton, moniin vuosiin kuulumaton rasitus tuntui mukavuuteen
tottuneista kaupunkilaisista ankaralta, ja kenellekään se ei voinut
olla tukalampaa kuin isälleni, jonka piti ottaa tuskin valmistuneeseen
taloonsa asumaan vieraita sotilashenkilöltä, luovuttaa heille hienot ja
enimmälti suljetut loistohuoneensa ja jättää vieraan mielivaltaan se,
mitä oli tottunut pitämään hyvässä järjestyksessä ja kunnossa; hänen,
joka lisäksi oli preussilaismielinen, piti nyt nähdä ranskalaisten
majoittautuvan hänen huoneisiinsa, ja tämä oli hänen ajatustapansa
mukaan murheellisinta, mitä hänelle saattoi sattua. Hän olisi kuitenkin
voinut suhtautua asiaan kevyemmin, koska puhui hyvin ranskaa ja osasi
käyttäytyä arvokkaasti ja miellyttävästi, ja siten olisi sekä häneltä
itseltään että meiltä säästynyt monta ikävää hetkeä; meidän luoksemme
näet majoitettiin kuninkaanluutnantti, jolla, vaikka hän olikin
sotilashenkilö, oli tehtävänänsä käsitellä ainoastaan siviilitapauksia,
sotilaiden ja kaupunkilaisten välisiä riitaisuuksia, velka- ja
riitajuttuja. Hän oli kreivi Thoranc, kotoisin Provencen Grassesta,
läheltä Antibesia, pitkä, laiha, vakava mies, kasvot pahoin rokon
rumentamat, silmät mustat, tuliset ja käytös arvokas, hillitty. Jo
hänen ensimmäinen käyntinsä oli talon herralle edullinen. Puhuttiin eri
huoneista, jotka piti osalta luovuttaa, osalta jättää perheen haltuun,
ja kun kreivi kuuli mainittavan tauluhuoneen, pyysi hän, vaikka olikin
jo yö, saada kynttilän valossa nähdä maalauksia, vaikkapa pikimmältään.
Maalaukset ilahduttivat häntä kovin, ja hän käyttäytyi mitä
kohteliaimmin isääni kohtaan, joka häntä opasti. Kun hän sitten kuuli,
että useimmat taiteilijat olivat vielä elossa asuen Frankfurtissa ja
lähiseudulla, niin hän vakuutti mitä hartaimmin haluavansa päästä
heihin tutustumaan ja heitä askarruttamaan.
Tämäkään, taiteen alueelta käsin tapahtuva lähentyminen ei kyennyt
muuttamaan isäni mieltä eikä taivuttamaan hänen luonnettansa. Hän salli
tapahtuvan mitä ei kyennyt estämään, mutta pysytteli osaaottamatta
loitolla, ja ne tavattomat olot, jotka nyt hänen ympärillänsä
vallitsivat, olivat hänelle sietämättömät pienintä yksityiskohtaa
myöten.
Kreivi Thoranc käyttäytyi mallikelpoisesti. Hän ei tahtonut edes
naulata karttojansa seinään, koska pelkäsi uusien seinäpaperien
vikaantuvan. Hänen väkensä oli taitavaa, hiljaista ja huolellista;
mutta kun koko päivä ja osa yötäkin oli lakkaamatonta liikettä, kun
saapui valittaja toisensa jälkeen, tuotiin ja vietiin vangittuja,
kaikki upseerit ja adjutantit päästettiin puheille, ja kun sitäpaitsi
kreivin ruokapöytä oli joka päivä vieraillekin katettu, niin
kohtalaisen kokoisessa, yhtä ainoata perhettä varten järjestetyssä
talossa, jossa oli vain yhdet, kaikkien kerrosten läpi ulottuvat
portaat, oli kuhinaa ja hyörinää kuin mehiläispesässä, vaikka kaikki
tapahtuikin erittäin hillitysti, vakavasti ja ankaraa järjestystä
noudattaen.
Ärtyneen, yhä sairasluuloisemmin itseänsä kiduttavan talonherran
ja tosin hyväntahtoisen, mutta erittäin vakavan ja täsmällisen
sotilasvieraan välittäjäksi löytyi onneksi eräs miellyttävä tulkki,
lihava, hilpeä mies, joka oli frankfurtilainen ja puhui hyvin ranskaa,
osasi suoriutua mistä hyvänsä ja käytteli kaikenlaisia pieniä
ikävyyksiä vain leikinlaskun aiheina. Tämän miehen välityksellä äitini
oli huomauttanut kreiville, millaiseen asemaan isäni mielentila
hänet saattoi, ja välittäjä oli kuvaillut asian varsin älykkäästi,
oli huomauttanut uudesta, vielä lopulliseen kuntoon saattamattomasta
talosta, omistajan luontaisesta taipumuksesta hiljaiseen elämään,
hänen kasvatuksellisista harrastuksistansa perheen keskuudessa ja
muista vielä huomautettavissa olevista seikoista, joten kreivi, joka
puolestaan piti mitä tähdellisimpänä ehdottominta oikeudenmukaisuutta,
lahjomattomuutta ja kunniallista käytöstä, päätti täällä majoitettuna
ollessaankin menetellä mallikelpoisesti ja tosiaankin noudatti tätä
päätöstänsä ne muutamat vuodet, jotka hän luonamme asui.
Äitini osasi hieman italiankieltä, joka ei ollut aivan outo
kenellekään perheen jäsenistä, ja päätti siis heti opetella ranskaa,
missä tarkoituksessa tulkki, jonka lapsen kummina äitini oli näiden
myrskyisten tapausten kestäessä ollut ja joka niin muodoin kiintyi
sitäkin lujemmin perheeseemme, uhrasi ristiäidille jokaisen joutilaan
hetkensä (hän näet asui meitä vastapäätä) opettaen hänelle ennen
kaikkea ne lauseparret, joita hänen tuli henkilökohtaisesti kreiville
esittää. Asia luonnistuikin mitä parhaiten. Kreiviä mairitteli se,
että talon rouva iällänsä siinä määrin vaivautui, ja koska hänen
luonteeseensa kuului hilpeä, henkevä piirre ja hän sitäpaitsi
mielellään harjoitti jonkinlaista kuivakiskoista mielistelyä, syntyi
siten mitä parhain suhde, ja liittoutuneet voivat saavuttaa mitä
halusivat.
Jos, kuten sanottu, olisi käynyt päinsä saada isä hilpeämmäksi, niin
tämä muuttunut olotila ei olisi tuntunut kovinkaan painostavalta.
Kreivi käyttäytyi mitä epäitsekkäimmin: sellaisiakaan lahjoja, joita
hänen asemansa edellytti, hän ei ottanut vastaan, se, mikä vähänkin
olisi voinut muistuttaa lahjomista, torjuttiin vihaisesti, jopa
rangaistenkin; miehiänsä hän oli mitä ankarimmin käskenyt olemaan
aiheuttamatta talonomistajalle vähimpiäkään kustannuksia. Sitävastoin
sallittiin meidän lasten saada runsas osa jälkiruokaherkuista.
Antaakseni jonkinlaisen käsityksen niinä aikoina vallinneesta
viattomuudesta minun on mainittava, että äiti eräänä päivänä tuotti
meille suuren murheen kaatamalla pois meille kreivin pöydästä lähetetyn
jäätelön, koska hänestä tuntui mahdottomalta, että vatsa voisi sietää
oikeata jäätä, olipa se sokeroitu kuinka perinpohjaisesti tahansa.
Paitsi näitä herkkuja, joita sentään vähitellen opimme varsin hyvin
nauttimaan ja sietämään, tuntui meistä lapsista mieluisalta sekin,
että tarkan opintojärjestyksen ja ankaran kurin vaatimukset nyt olivat
hieman lieventyneet. Isän huono mieliala kävi yhä huonommaksi; hän ei
voinut mukautua välttämättömyyteen. Kuinka hän vaivasikaan itseänsä,
äitiä ja tulkkikuomaa, neuvosmiehiä ja kaikkia ystäviänsä yrittäessään
vapautua kreivistä! Suotta hänelle huomautettiin, että sellaisen miehen
majailu oli näissä oloissa talolle todellinen hyvätyö ja että kreivin
poistuttua tulisivat majoitetut henkilöt, olivatpa ne upseereita tai
pelkkiä sotamiehiä, alinomaa vaihtumaan. Mikään sellainen todistelu
ei ottanut häneen tehotakseen. Nykyisyys tuntui hänestä siinä määrin
sietämättömältä, ettei paha mieli sallinut hänen havaita mahdollisesti
seuraavaa vieläkin tukalampaa oloa.
Niin ollen lamaantui se toimeliaisuus, jonka hän muuten oli tottunut
kohdistamaan etupäässä meihin. Sitä, minkä hän antoi tehtäväksemme,
hän ei enää vaatinut osattavaksi yhtä täsmällisesti kuin ennen, ja
me yritimme, mikäli suinkin kävi päinsä, tyydyttää sotilasasioihin
suuntautuvaa uteliaisuuttamme, ei ainoastaan kotona, vaan myöskin
kaduilla, mikä kävi päinsä sitä helpommin, kun yötä päivää
sulkemattomana olevaa porttiamme vartioivat sotilaat eivät välittäneet
mitään edestakaisin juoksentelevista lapsista.
Ne monet asiat, joita kuninkaanluutnantin oikeusistuimen edessä
ratkaistiin, olivat aivan erikoisen mielenkiintoiset vielä sikäli, että
hän varsin mielellään liitti tuomioonsa jonkin leikkisän, henkevän,
hilpeän lausuman. Hänen päätöksensä oli ankarasti oikeudenmukainen;
sen ilmaisemistapa oli leikkisän hivelevä. Hän näytti valinneen
esikuvaksensa Ossunan herttuan. Melkein joka päivä tulkki kertoi
jonkin sellaisen jutun meidän ja äitimme huviksi. Tuo hilpeä mies
oli kerännyt itselleen pienen kokoelman sellaisia Salomon tuomioita,
mutta muistissani on vain niiden luoma yleinen vaikutelma; mitään
yksityiskohtia en saa mieleeni palautumaan.
Kreivin ihmeellistä luonnetta me opimme vähitellen yhä paremmin
tuntemaan. Tämä mies oli itse mitä selvimmin tietoinen
omituisuuksistansa, ja koska hänelle sattui aikoja, jolloin hänet
valtasi jonkinlainen apeus, paha mieli tai miten tuota pahaa haltiaa
nimittäneenkään, niin hän vetäytyi sellaisina hetkinä, jotka toisinaan
venyivät päiviksi, omaan huoneeseensa, ei tavannut ketään muuta kuin
kamaripalvelijansa eikä taipunut pakottavimmissakaan tapauksissa
päästämään ketään puheillensa. Mutta kohta pahan haltian poistuttua hän
jälleen esiintyi kuten ennenkin: leppoisana, hilpeänä ja toimeliaana.
Hänen kamaripalvelijansa Saint Jeanin, pienen, laihan ja reippaan
hyvänluontoisen miehen puheista voi päätellä, että hän oli aikaisemmin
sellaisen mielialan valtaan joutuneena aiheuttanut suuren onnettomuuden
ja yritti nyt tärkeässä, kaiken kansan nähtävissä olevassa asemassaan
vakavasti välttää sellaista hairahtumista.
Heti ensimmäisinä päivinä kreivin asetuttua taloon kutsuttiin kaikki
frankfurtilaiset maalaajat, Hirt, Schütz, Trautmann, Nothnagel ja
Juncker hänen luoksensa. He näyttivät valmiita maalauksiansa, ja kreivi
hankki itselleen ostettavissa olevat. Häntä varten tyhjennettiin
minun kaunis, valoisa, ullakkokerroksessa sijaitseva huoneeni, joka
heti muutettiin kokoelmahuoneeksi ja ateljeeksi; hän näet mieli antaa
pitkäksi aikaa työtä kaikille mainituille taiteilijoille, mutta ennen
kaikkea darmstadtilaiselle Seekatzille, jonka sivellin varsinkin
luontevia ja viattomia kohtauksia esittäessään kreiviä kovin miellytti.
Senvuoksi hän tilasi Grassesta, missä hänen vanhemmalla veljeltään
kuului olevan kaunis rakennus, kaikkien huoneiden ja kokoelmasuojain
mitat, harkitsi sitten taiteilijain keralla seinäpintojen jakamista
ja määräsi sitten, kuinka suuria tuli olla valmistettavien uusien
maalausten, joita ei aiottu kehystää, vaan kiinnittää seinään
seinäverhon osina. Nyt alkoi innokas työ. Seekatz otti maalatakseen
maalaiselämää kuvailevia kohtauksia ja onnistui erinomaisesti
kuvatessaan välittömästi luonnon mukaan vanhuksia ja lapsia;
nuorukaiset eivät tahtoneet luonnistua yhtä hyvin: ne olivat enimmälti
liian laihoja; naishenkilöt taas olivat epämiellyttäviä vastakkaisesta
syystä. Koska näet maalaajalla itsellään oli vaimona pieni, lihava,
hyväluontoinen, mutta epämiellyttävä henkilö, joka ei liene sallinut
miehen käyttää ketään muuta mallinansa, niin ei tahtonut syntyä mitään
kunnollista. Sitäpaitsi hänen oli ollut pakko suurentaa kuvattaviensa
mittasuhteita. Hänen puissaan oli totuutta, mutta lehvistö oli mitätön.
Hänen opettajansa oli Brinckmann, jonka siveltimen suorittamia
taulumaalauksia ei sovi moittia.
Maisemamaalaaja Schütz sopeutui asiaan kenties parhaiten. Hän
vallitsi ehdottomasti Reinin seutuja ja sitä aurinkoista sävyä, joka
kauniina vuodenaikana niitä elähdyttää. Hän ei ollut aivan tottumaton
käyttelemään töissään suurempaa mittakaavaa, ja hänen tekotapansa oli
siinäkin tapauksessa kiitettävä. Hän maalasi erittäin hilpeitä kuvia.
Trautmann rembrandtisoi eräitä Uuden Testamentin
kuolleistaherättämiskohtauksia ja sytytteli sen ohella tuleen kyliä ja
myllyjä. Kuten voin huoneiden suunnitelmasta havaita, oli hänellekin
myönnetty omakokoelmahuone. Hirt maalasi eräitä onnistuneita tammi- ja
pyökkimetsiä. Hänen karjalaumansa olivat kiitettävät. Juncker, joka oli
tottunut jäljittelemään kaikkein laveimmin liikkuvia alankomaalaisia,
kykeni vähiten sopeutumaan tähän tapettityyliin; hyvästä maksusta hän
sentään suostui koristelemaan erinäisiä osastoja kukkasin ja hedelmin.
Koska olin tuntenut kaikki nämä miehet varhaisimmasta nuoruudestani
saakka ja käynyt usein heidän työhuoneissaan, ja kun sitäpaitsi
kreivi mielellään näki minut lähettyvillänsä, niin minä olin läsnä
neuvoteltaessa ja tilattaessa samoinkuin teoksia vastaanotettaessakin
enkä ollenkaan arkaillut lausua mielipidettäni, varsinkaan kun
luonnoksia esiteltiin. Minä olin jo aikaisemmin maalausten kokoilijain
luona, mutta erittäinkin huutokaupoissa, joissa ahkerasti kävin,
hankkinut itselleni sen maineen, että osaan heti sanoa, mitä jokin
historiallinen kuva esittää, olipa sen aihe otettu raamatun- tai
yleisestä historiasta tai muinaistarustosta, ja ellen aina kyennytkään
oikein arvaamaan vertauskuvallisten maalausten tarkoitusta, ei
kumminkaan ollut usein läsnä toista, joka olisi sen ymmärtänyt
paremmin kuin minä. Olin myös useasti saanut taiteilijan ryhtymään
ehdottelemiini aiheisiin, ja näitä etuuksiani minä nyt viljelin mielin
määrin. Muistan vielä sepittäneeni laajan kirjoitelman, jossa kuvailin
kahtatoista Joosepin historiaa esittämään suunniteltua kuvaa; muutamia
niistä maalatuinkin.
Kerrottuani näistä poikasen suorittamiksi kieltämättä kiitettävistä
toimista mainitsen myöskin erään pienen nöyryytyksen, joka tuli
osakseni tässä taiteilijapiirissä. Minä tunsin hyvin kaikki kuvat,
jotka oli vähitellen kerätty mainittuun ullakkokamariin. Nuorekas
uteliaisuuteni ei jättänyt mitään katsomatta ja tutkimatta. Kerran
löysin uunin kupeelta mustan taulukotelon, ryhdyin tutkimaan, mitä
siinä piili, ja paljoakaan epäröimättä vedin kannen auki. Kotelossa
oleva kuva kuului epäilemättä niihin, joita ei yleensä aseteta
nähtäviin, ja vaikka yritinkin heti laatikkoa sulkea, en kumminkaan
ehtinyt sitä kyllin nopeasti tehdä. Kreivi astui huoneeseen ja
yllätti minut. — »Kuka on antanut teille luvan tämän laatikon
avaamiseen?» kysyi hän kuninkaanluutnantin ilmein. Minulla ei ollut
siihen paljoakaan sanomista, ja hän lausui kohta erittäin vakavana
tuomion: »Teidän on pysyteltävä kokonainen viikko poissa tästä
huoneesta.» — Minä kumarsin ja lähdin ja tottelin kreivin määräystä
mitä täsmällisimmin, joten kelpo Seekatz, joka työskenteli juuri siinä
huoneessa, oli kovin harmissaan. Hän näki minut mielellään luonansa,
ja minä kehittelin hieman ilkeänä kuuliaisuuteni niin pitkälle, että
asetin hänelle tavallisesti kuljettamani kahvin huoneen kynnykselle;
hänen täytyi nousta työnsä äärestä sitä noutamaan, ja tämä harmitti
häntä niin, että hän oli vähällä käydä minulle nyreäksi.
Nyt minusta tuntuu tarpeelliselta seikkaperäisemmin selittää ja
tehdä käsitettäväksi, kuinka sellaisissa tapauksissa tulin mitenkään
toimeen käyttäessäni ranskankieltä, jota en ollut oppinut. Tässäkin
oli minulle hyödyksi luontainen kykyni, jonka nojalla voin helposti
tajuta kielen soinnun, sen rytmin, korostuksen, äänensävyn ja muut
ulkoiset omituisuudet. Latinankielen nojalla olivat useat sanat minulle
tuttuja, italiankieli välitti vieläkin useampia, joten minä lyhyessä
ajassa opin palvelijoilta, sotilailta, vahtimiehiltä ja luonakävijöiltä
niin paljon, että kykenin suoriutumaan erinäisistä kysymyksistä ja
vastauksista, joskaan en voinut ottaa osaa keskusteluun. Kaikki tämä
oli kuitenkin vähäistä verrattuna siihen etuun, mikä minulle koitui
teatterista. Minä olin saanut isoisältäni vapaalipun, jota käytin joka
päivä isäni ollessa vastustavalla kannalla ja äitini minua auttaessa.
Siinä minä istuin permantopaikallani, edessäni vieras näyttämö, ja
tarkkasin liikkeitä, kasvojen ja puheen ilmeitä sitä enemmän, kun
en ymmärtänyt paljoa tai mitään siitä, mitä näyttämöllä puhuttiin
ja niinmuodoin voin huvittaa itseäni yksinomaan eleitten leikkiä ja
äänensävyä seuraamalla. Huvinäytelmää minä ymmärsin kaikkein vähimmin,
koska sen vuorosanat lausuttiin nopeasti ja koskivat jokapäiväistä
elämää, jonka lauseparsia en ollenkaan tuntenut. Murhenäytelmiä
esitettiin harvemmin, ja aleksandriinisäkeen määrämittainen liikunto,
sen tahdinomaisuus sekä ajatussisällön ylimalkaisuus tekivät sen
minulle joka suhteessa helpommin käsitettäväksi. Ei kestänyt kauan,
ennenkuin otin käsille isäni kirjastosta löytämäni Racine’in ja
lausuelin kappaleita teatraaliseen tapaan, kuten korvani ja siihen
läheisesti liittyvät puhe-elimeni olivat oppineet, erittäin vilkkaasti,
mutta kykenemättä vielä ymmärtämään kokonaisen vuoropuheen sisällystä.
Opettelinpa ulkoa kokonaisia pitkiä kohtauksiakin ja latelin niitä
kuin opetettu puhuva lintu. Se oli minulle sitäkin helpompaa, kun
olin aikaisemmin opetellut ulkoa lapselle useimmiten käsittämättömät
raamatunkohdat ja totuttautunut niitä lausuelemaan protestanttisten
saarnamiesten nuottiin. Runomittainen ranskalainen huvinäytelmä oli
silloin erittäin suosittu: Destouches’in, Marivaux’n, La Chausséen
kappaleita esitettiin usein, ja minä muistan vielä selvästi
useita luonteenomaisia henkilöhahmoja. Molière’in henkilöistä on
mieleeni jäänyt vähemmän. Voimakkaimmin minuun vaikutti Lemierre’in
»Hypermnestra», joka uutena kappaleena esitettiin huolellisesti ja
useaan kertaan. Erittäin miellyttävä oli näytelmien _Devin du Village,
Hose et Colas, Annelle et Lubin_ aiheuttama vaikutelma. Minä voin
vielä nytkin palauttaa mieleeni nauhakoristeiset pojat ja tytöt
ja heidän liikkeensä. Aivan pian minussa heräsi halu tarkastella
itse teatteria, ja siihen tarjoutuikin usein tilaisuutta. Kun
näet ei aina riittänyt kärsivällisyyttä kuunnellakseni kappaleita
kokonaisuudessaan, joten vietin aikojani usein teatterin käytävissä,
vieläpä kun vuodenaika sen salli, oven ulkopuolellakin, toisten
ikäisteni lasten keralla kaikenlaisissa leikeissä, niin seuraamme
liittyi eräs kaunis, reipas poika, joka kuului teatteriin ja jonka
olin nähnyt, tosin vain ohimennen, esittävän useita pieniä osia. Minun
kanssani hän voi parhaiten keskustella, koska minä osasin käytellä
hyväkseni ranskaani, ja hän liittyi minuun sitäkin mieluummin, kun ei
teatterissa eikä lähettyvillä ollut ketään hänen ikäistänsä ja hänen
kansallisuuteensa kuuluvaa poikaa. Me käyskelimme yksissä muulloinkin
kuin teatteriaikoina, ja näytöstenkään aikana hän ei jättänyt minua
usein rauhaan. Hän oli mitä miellyttävin pieni kerskailija, loruili
viehättävästi ja lakkaamatta ja osasi kertoa ylen paljon huvittavaa
seikkailuistaan, kiistoistaan ja muista merkillisistä asioista. Niin
ollen minä opin häneltä neljässä viikossa kieltä ja sen käyttelyä
uskomattoman paljon, joten oli kaikille käsittämätöntä, kuinka olin
yht'äkkiä, ikäänkuin innoituksen avulla, saanut vieraan kielen
valtoihini.
Heti tuttavuutemme ensimmäisinä päivinä hän veti minut mukanansa
teatteriin opastaen minut varsinkin lämpiöihin, missä näyttelijät
ja näyttelijättäret väliajoilla oleilivat ja pukeutuivat ja
riisuutuivat. Huoneisto ei ollut edullinen eikä mukava; teatteri näet
oli sullottu erääseen konserttisaliin, joten näyttelijöillä ei ollut
näyttämön takana erikoisia omia osastojansa. Eräässä verraten isossa
sivuhuoneessa, joka aikaisemmin oli ollut peliseurueiden käytettävänä,
oleskelivat nyt molemmat sukupuolet enimmäkseen yht'aikaa näyttämättä
arastelevan toisiansa enempää kuin meitä lapsiakaan, ellei pukeutuminen
ja vaatteiden vaihtaminen aina tapahtunut mahdollisimman säädyllisesti.
Minä en ollut sellaista milloinkaan ennen kokenut, mutta se alkoi pian,
yhä uudelleen siellä käydessäni, tottumuksen voimasta muuttua ihan
luonnolliseksi.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin minut valtasi oma erikoinen harrastus.
Nuori Derones — niin tahdon poikaa nimittää — jonka tuttavuutta minä
yhä pidin yllä, oli kerskailuistansa huolimatta hyväntapainen ja varsin
sievästi käyttäytyvä poika. Hän esitteli minut sisarellensa, joka
oli pari vuotta meitä vanhempi, erittäin miellyttävä tyttö, solakka,
säännöllinen, ruskeaihoinen, tummatukkainen ja -silmäinen; hänen koko
käytöksessään oli jotakin hiljaista, jopa surumielistäkin. Minä yritin
olla hänelle mieliksi kaikella muotoa, mutta en voinut saada häntä
suuntaamaan minuun huomiotansa. Nuoret tytöt luulottelevat olevansa
nuorempiin poikiin verraten paljon edistyneempiä, pitävät silmällä
nuorukaisia ja kohtelevat tätimäisesti poikaa, joka suuntaa heihin
ensimmäisen hellän taipumuksensa. Nuoremman veljen kanssa minä en
joutunut mihinkään tekemisiin.
Toisinaan, kun heidän äitinsä oli harjoituksissa tai vierailemassa,
me leikimme tai seurustelimme heidän asunnossaan. Minä muistin aina
siellä käydessäni ojentaa kaunottarelle jonkin kukkasen, hedelmän tai
muuta sentapaista. Hän ottikin lahjan aina erittäin sievästi vastaan
ja kiitti mitä kohteliaimmin, mutta minä en nähnyt hänen murheellisen
katseensa milloinkaan ilahtuvan enkä huomannut hänen muutenkaan minusta
vähääkään välittävän. Vihdoin luulin keksiväni hänen salaisuutensa.
Poika osoitti minulle hienoin silkkiuutimin varustetun, hänen
äidillensä kuuluvan vuoteen takana riippuvaa pastellikuvaa, kauniin
miehen muotokuvaa, ja huomautti samalla viekkain ilmein, että tuo
oikeassaan ei ollut isä, mutta kävi sentään isästä; ja kun hän siinä
tuota miestä ylisti ja tapansa mukaan seikkaperäisesti ja kerskaillen
yhtä ja toista kertoi, niin minä olin saavinani selville, että tytär
oli isän, molemmat toiset lapset sitävastoin kotiystävän. Niin minulle
selittyi hänen murheellinen katsantonsa, ja minä kiinnyin häneen nyt
entistä enemmän.
Tyttöön kohdistuva tunteeni auttoi minua kestämään toisinaan
rajattomiin menevän veljen huimia juttuja. Minun täytyi usein kuunnella
laajoja kertomuksia hänen sankariteoistansa: kuinka hän oli jo usein
ollut kaksintaistelussa tahtomatta kuitenkaan toista vahingoittaa;
kaikki muka oli tapahtunut yksinomaan kunnian vuoksi. Hän oli aina
osannut saattaa vastustajansa aseettomaksi ja antanut hänelle sitten
anteeksi; osasipa hän niin hyvin iskeä säilän toisen kädestä, että oli
itse kerran joutunut pahaan pulaan, kun oli lennättänyt vastustajan
miekan korkeaan puuhun, josta sitä ei ollut helppo saada jälleen
käsiinsä.
Teatterissakäyntejäni helpotti suuressa määrin se seikka, että
kaupungintuomarilta saamani vapaalippu avasi pääsyn kaikkialle, siis
myöskin näyttämön etualalla oleville paikoille.
Etuala oli ranskalaiseen tapaan erittäin syvä; molemmilla sivuilla oli
istuimia, jotka matalan kaiteen rajoittamina kohosivat useina riveinä
toisiansa korkeammalle, vieläpä niin, että ensimmäiset istuimet eivät
olleet paljon näyttämöä ylempänä. Se oli kokonaisuudessaan erikoinen
kunniapaikka; yleensä sitä käyttivät ainoastaan upseerit, vaikka
näyttelijäin läheisyys tuhosi kaiken miellyttävyyden, joskaan ei koko
mielenlumetta. Senkin tavan tai pahan tavan, jota Voltaire kovin
moittii, minä ehdin kokea ja omin silmin nähdä. Kun katsomon ollessa
täysi ja esimerkiksi joukkojen marssiessa kaupungin läpi arvossapidetyt
upseerit pyrkivät noille kunniasijoille, jotka kuitenkin olivat
tavallisesti jo vallatut, niin sijoitettiin vielä muutamia penkki- ja
tuolirivejä itse näyttämölle, joten sankareilla ja sankarittarilla ei
ollut muuta neuvoa kuin ilmaista salaisuutensa erittäin rajoitetulla
alueella univormujen ja kunniamerkkien keskellä. Minä olin itse nähnyt
»Hypermnestran» esitettävän sellaisissa olosuhteissa.
Esirippua ei laskettu näytösten loppuessa, ja mainittava on vielä eräs
omituinen tapa, jonka täytyi minusta tuntua erittäin kummalliselta,
koska minusta, aito saksalaisesta pojasta, tuntui sietämättömältä
sen taidetta rikkova sävy. Teatteria näet pidettiin mitä suurimpana
pyhäkkönä, ja siinä sattuvaa häiriötä olisi täytynyt heti käsitellä
mitä vakavimpana yleisön majesteettiin kohdistuvana rikoksena.
Senvuoksi seisoi aina huvinäytelmiä esitettäessä kaksi krenatööriä,
kivääri jalalla, ihan julkisesti taimman esiripun kummallakin
sivulla ollen kaiken sen todistajana, mitä ahtaimmassa perheen
piirissä tapahtui. Koska, kuten sanottu, esirippua ei laskettu
näytösten väliajoilla, astui musiikin alkaessa soida kaksi uutta
vahtimiestä heidän sijaansa marssien näyttämölaitteiden takaa suoraan
ensinmainittujen eteen, jotka sitten vetäytyivät lakaisin yhtä
täsmällisesti. Sellainen järjestys on tietenkin mitä suurimmassa määrin
omansa tuhoamaan kaikkea sitä, mitä teatterissa nimitetään illusioksi
ja hämmästyttää sitä enemmän, kun tämä tapahtui niihin aikoihin,
jolloin Diderot’n periaatteiden ja esimerkkien mukaan vaadittiin
näyttämöltä luonnollisinta luonnollisuutta ja mainittiin täydellistä
mielenlumetta näytelmätaiteen varsinaisena päämääränä. Murhenäytelmä
oli sentään vapaa sellaisesta sotilaallisesta poliisivalvonnasta, joten
muinaisajan sankareilla oli oikeus vartioida itseänsä; mutta mainitut
krenatöörit seisoivat kuitenkin verraten lähellä kulissien takana.
Mainitsen tässä vielä, että olen nähnyt esitettävän Diderot’n
»Perheenisän» ja Palissot’n »Filösofin» ja että viimeksimainitusta
näytelmästä vielä varsin hyvin muistan filosofin, joka kulkee
nelinryömin ja pureksii raakaa vihanneskimppua.
Kaikki nämä vaihtelevat esitykset eivät kumminkaan voineet aina
pidättää meitä lapsia näyttämötalossa. Kauniin sään vallitessa
me leikimme sen edustalla ja läheisyydessä keksien kaikenlaisia
hassutuksia, jotka eivät varsinkaan pyhä- ja juhlapäivinä suinkaan
sointuneet meidän ulkoasuumme; minä ja vertaiseni näet esiinnyimme
silloin puettuina edellä sadussa mainittuun tapaan: hattu kainalossa ja
kupeella pieni miekka, jonka kahvaa koristi iso silkkinen nauharuusuke.
Kerran, kun olimme pitkän aikaa elämöineet ja Derones oli liittynyt
seuraamme, juolahti viimeksimainitun mieleen, että minä olin häntä
loukannut ja että minun täytyi antaa hänelle hyvitystä. Minä tosin en
käsittänyt, mikä oli voinut hänelle antaa aihetta loukkaantumiseen,
mutta tyydyin hänen haasteeseensa ja aioin paljastaa säiläni. Mutta
hänpä vakuutti minulle, että tällaisissa tapauksissa aina mentiin
yksinäisiin paikkoihin, jotta asia voitiin ratkaista häiriytymättä.
Niinpä siirryimme muutaman ladon taakse ja asetuimme vastakkain.
Kaksintaistelu suoritettiin hieman teatraaliseen tapaan, säilät
helisivät, ja iskut suistuivat syrjään, mutta siinä tuoksinassa hänen
miekkansa kärki kietoutui minun miekankahvani nauharuusukkeeseen.
Ruusuke tuli puhkaistuksi, ja vastustajani vakuutti nyt saaneensa
täyden hyvityksen, syleili minua, tehden senkin sangen teatraalisesti,
ja niin lähdimme lähimpään kahvilaan toipuaksemme mantelimaitolasien
ääressä mielenliikutuksestamme ja solmiaksemme entistä lujemmaksi
vanhan ystävyysliittomme.
Kerron tässä vielä erään toisen seikkailun, joka sekin sattui
teatteritalossa, joskin myöhemmin. Minä istuin erään leikkitoverini
keralla permantopaikallani ihan rauhallisesti ja hyvillä mielin
katsellen soolotanssia, jota erittäin taitavasti ja miellyttävästi
suoritti eräs suunnilleen meidän ikäisemme kaunis nuorukainen,
läpimatkalla olevan ranskalaisen tanssimestarin poika. Hän oli,
kuten tanssijat ainakin, puettu tiukkaan punaiseen silkkinuttuun,
joka lyhyeen vannehameeseen päättyen ulottui häilymään polven
yläpuolelle. Me olimme koko yleisön keralla osoittaneet suosiotamme
tälle aloittelevalle taiteilijalle, kun samassa johtui mieleeni,
en tiedä mistä syystä, eräs moraalinen miete. Minä sanoin
seuralaiseliöni: Kuinka kauniissa asussa tuo poika olikaan ja kuinka
miellyttävältä hän näyttäkään; mutta kukapa tietää, millaiseen
repaleiseen nuttuun puettuna hän tämän yön nukkuu! — Kaikki olivat jo
nousseet paikoiltansa, mutta tungos esti meitä pääsemästä eteenpäin.
Rouvashenkilö, joka oli istunut vieressäni ja nyt seisoi ihan
lähelläni, sattui olemaan tuon nuoren taiteilijan äiti ja oli kovin
loukkaantunut huomautuksestani. Onnettomuudekseni hän osasi riittävästi
saksaa ymmärtääkseen, mitä olin sanonut, ja puhui sitä juuri sen
verran, että kykeni toreilemaan. Hän piti minulle kelpo nuhdesaarnan,
kysyi, kuka minä olin rohjetakseni epäillä tuon nuorukaisen perheoloja
ja varallisuutta, sanoi joka tapauksessa voivansa pitää häntä minun
veroisenani ja uskoi hänen kykyjensä voivan tuottaa hänelle onnea,
josta minulla ei ollut aavistustakaan. Nuhdesaarnansa hän piti keskellä
tungosta herättäen huomiota ympärillä seisovissa, jotka ajattelivat
minun menetelleen ties miten säädyttömästi. Koska en voinut pyytää
anteeksi enkä etääntyä hänen luotansa, olin tosiaankin hämilläni, ja
kun hän hetkiseksi rauhoittui, sanoin enempää ajattelematta: Miksi tämä
meteli? Tänään terve, huomenna kuollut! — Nuo sanat näyttivät saavan
naisen vaikenemaan. Hän loi minuun silmäyksen ja poistui luotani niin
pian kuin se suinkin kävi päinsä. Minä en ajatellut enempää sanojani.
Vasta joitakin aikoja myöhemmin ne johtuivat mieleeni, kun poika ei
enää ilmaantunut näkyviin, koska oli sairastunut, vieläpä erittäin
vaarallisesti. En tiedä sanoa, johtiko tauti kuolemaan.
Sellaisia sopimattomaan aikaan, jopa sopimattomastikin lausuttujen
sanojen sisältämiä enteitä pitivät jo vanhanajan kansat erittäin
tärkeinä, ja ylen merkillistä on, että uskon ja taikauskon muodot ovat
kaikkien kansojen keskuudessa ja kaikkina aikoina pysyneet samoina.
Kaupunkimme valtaamisen ensimmäisestä päivästä alkaen oli varsinkin
lapsilla ja nuorisolla alinomaista huvia. Teatteri ja tanssiaiset,
paraati- ja läpikulkumarssit vetivät vuorotellen huomiotamme puoleensa.
Erittäinkin viimeksimainitut lisääntyivät yhä, ja sotilaselämä näytti
meistä varsin hauskalta ja hupaiselta.
Kuninkaanluutnantin oleskelu talossamme tuotti meille sen edun, että
saimme vähitellen nähdä kaikki ranskalaisen armeijan huomattavat
henkilöt ja varsinkin katsella läheltä kaikkein ensimmäisiä, joiden
nimet huhu jo oli kantanut kuuluviimme. Niinpä voimmekin portailta
ja porrastasanteilta käsin, ikäänkuin parvekkeelta, varsin mukavasti
katsella ohitsemme kulkevia kenraalikunnan jäseniä. Ennen kaikkia
muistan Soubise’in prinssin, kauniin ja suopean herran, mutta
kaikkein selvimmin marsalkka von Broglion, nuoremman, pienehkön,
mutta hyvärakenteisen, vilkkaan, älykkäästi ympärillensä silmäilevän,
ketterän miehen.
Hän saapui useita kertoja kuninkaanluutnantin luo, ja helppo oli
havaita, että puheenalaisina olivat tärkeät asiat. Majoituksen
ensimmäisen neljännesvuoden kuluessa olimme tuskin ehtineet sopeutua
tähän uuteen olotilaan, kun jo levisi epämääräinen tieto, jonka
mukaan liittolaiset olivat marssimassa päin ja Braunschweigin herttua
Ferdinand oli tulossa karkoittamaan ranskalaisia Mainin varrelta.
Viimeksimainituita, jotka eivät juuri voineet ylistää sotaonnensa,
ei suinkaan pidetty erinomaisina, ja Rossbachin taistelun jälkeen
luultiin Voitavan heitä halveksia; herttua Ferdinandiin luotettiin
ehdottomasti, ja kaikki preussilaismieliset odottivat hartaasti
vapautumista tähänastisesta taakasta. Isäni oli hieman hilpeämpi,
äitini huolestunut. Äiti oli kyllin älykäs oivaltaakseen, että
nykyisen pienen ikävyyden sijaan voi helposti tulla suuri hankaluus;
saattoi näet liiankin selvästi havaita, ettei tarkoituksena ollut
lähteä herttuaa vastaan, vaan odottaa hänen hyökkäystänsä kaupungin
läheisyydessä. Ranskalaisten häviö, pako, kaupungin puolustus, vaikkapa
vain peräytymisen turvaamiseksi ja sillan säilyttämiseksi, pommitus,
ryöstö, kaikki tuo ilmeni kiihtyneessä mielikuvituksessa huolestuttaen
molempia puolueita. Äitini, joka voi sietää kaikkea muuta, mutta ei
huolestumista, esitti tulkin välityksellä pelkonsa kreiville saaden
sellaisissa tapauksessa yleisesti käytetyn vastauksen: hänen tuli olla
ihan rauhallinen, koska ei ollut mitään pelättävissä, pysyä muuten
alallansa ja olla juttelematta asiasta kenellekään.
Useita joukko-osastoja kulki kaupungin läpi; niiden kerrottiin
pysähtyneen Bergenin luo. Tulijoita ja menijöitä, ratsastajia ja
jalankulkijoita ilmaantui yhä enemmän, ja talomme oli yötä päivää
kuohunnan tilassa. Tänä aikana minä näin usein marsalkka Broglion, aina
hilpeänä, joka kerta eleiltään ja käytökseltään täysin samanlaisena, ja
myöhemmin minua on ilahduttanut nähdä mies, joka oli ilmielävänä tehnyt
minuun hyvän ja pysyvän vaikutuksen, historiassa kiittäen mainittuna.
Niin saapui vihdoin levottoman pääsiäisviikon jälkeen 1759
pitkäperjantai. Syvä hiljaisuus ennusti lähestyvää myrskyä. Meitä
lapsia oli kielletty poistumasta kotoa; isä oli levoton ja lähti
ulos. Taistelu alkoi; minä kiipesin ylimmälle ullakolle, josta tosin
en päässyt näkemään seutua, mutta voin varsin hyvin kuulla tykkien
jylinän ja kivääritulen rätinän. Muutaman tunnin kuluttua me näimme
ensimmäiset taistelun aiheuttamat jäljet: jono vaunuja, joissa näkyi
haavoitettuja monin surkein tavoin runneltuina ja erilaisin elein,
vieri hiljaa ohitsemme kohti sairaalaksi muutettua Pyhän Neitsyen
luostaria. Kaupunkilaisissa heräsi heti armeliaisuus. Olutta, viiniä,
leipää ja rahaa ojennettiin niille, jotka vielä kykenivät ottamaan
jotakin vastaan. Mutta kun vähän myöhemmin huomattiin haavoittuneita
ja vangiksijoutuneita saksalaisia, ei säälillä ollut enää rajoja, vaan
näytti siltä, kuin jokainen olisi tahtonut uhrata kaiken irtaimen
omaisuutensa, kunhan saisi auttaa hätääkärsiviä maanmiehiänsä.
Nuo vangitut olivat kuitenkin merkkinä liittolaisille onnettomasta
taistelusta. Isäni, joka puoluekiihkossaan oli ihan varma siitä,
että he Voittaisivat, intoutui uhkarohkeasti lähtemään toivottuja
voittajia vastaan ottamatta huomioon, että häviävän puolen täytyisi
sitä ennen paeta hänen kulkemaansa tietä. Ensinnä hän lähti Friedbergin
portin edustalla olevaan puutarhaansa, missä huomasi autiuden ja
rauhan vallitsevan; sitten hän uskaltautui Bornheimin nummelle,
missä kuitenkin pian sai näkyviinsä erinäisiä yksitellen kulkevia
sissejä ja kuormarenkejä, jotka huvikseen ammuskelivat rajakiviä,
niin että takaisin kimmahtava lyijy vingahteli uteliaan vaeltajan
korvien ympärillä. Niin ollen hän piti sentään otollisempana lähteä
paluumatkalle ja sai hieman tiedusteltuansa kuulla sen, mitä jo
ammunnasta olisi pitänyt huomata, nimittäin että ranskalaisten asiat
olivat hyvin ja ettei peräytymisestä ollut kysymystäkään. Palattuaan
ihan harmistuneena kotiin hän kerrassaan menetti tavanomaisen
malttinsa, kun näki haavoittuneita ja vangittuja maanmiehiänsä.
Hänkin käski ojentaa ohikuljetetuille monenlaisia lahjoja; mutta vain
saksalaisten piti niitä saada, mikä ei ollut aina mahdollista, koska
kohtalo oli sullonut yhteen ystävät ja viholliset.
Äiti ja me lapset, jotka olimme jo aikaisemmin luottaneet kreivin
sanaan ja senvuoksi viettäneet päivän verraten rauhallisesti, olimme
ylen iloiset, ja äiti oli sitäkin lohdutetumpi, kun oli aamulla
neulansa avulla kysynyt neuvoa Aarreaittansa oraakkelilta ja saanut
sekä nykyisyyteen että tulevaisuuteen nähden erittäin lohdullisen
vastauksen. Me toivoelimme isällemme samaa uskoa ja samaa mieltä,
mairittelimme häntä minkä osasimme ja pyysimme häntä nauttimaan
hieman ruokaa, jota vailla hän oli ollut kaiken päivää, mutta hän
torjui hyväilymme ja kaiken ravinnon ja lähti huoneeseensa. Ilomme ei
kumminkaan häiriytynyt: asia oli ratkaistu; kuninkaanluutnantti, joka
oli vastoin tavallisuutta ollut tämän päivän satulassa, palasi vihdoin,
ja hänen läsnäolonsa olikin nyt tarpeellisempi kuin koskaan ennen.
Me juoksimme häntä vastaan, suutelimme hänen käsiänsä ja ilmaisimme
hänelle iloamme. Se näytti häntä kovin miellyttävän. »Hyvä on!» virkkoi
hän tavallista suopeammin. »Minä olen iloinen teidänkin tähtenne,
rakkaat lapset!» Hän käski heti tarjota meille makeisia, makeata
viiniä, kaikkea, mitä parasta oli saatavissa, ja lähti huoneeseensa,
ympärillään jo suuri joukko ahdistelevia, vaativia ja anelevia
henkilöitä.
Me pidimme nyt oivat kemut, valitimme, ettei isä ottanut niihin
osaa, ja pyytämällä pyysimme äitiä kutsumaan hänet; mutta hän,
meitä viisaampi, tiesi varsin hyvin, kuinka epämieluisia hänelle
olisivat sellaiset lahjat. Sillävälin äiti oli järjestellyt hieman
iltasta ja olisi mielellään lähettänyt hänelle annoksen huoneeseen,
mutta sellaista epäjärjestystä isä ei suvainnut milloinkaan, ei
äärimmäisissäkään tapauksissa. Niin ollen korjattiin pöydästä
pois makeat antimet ja koetettiin houkutella hänet tulemaan alas
ruokasaliin, kuten ainakin. Vihdoin hän suostuikin, vastahakoisesti,
ja me emme aavistaneetkaan, millaisen onnettomuuden siten valmistimme
hänelle ja itsellemme. Portaat kulkivat läpi koko talon ja ohi kaikkien
eteisten. Isän täytyi alas tullessaan kulkea kreivin huoneiden ohitse.
Hänen eteisensä oli niin täynnä väkeä, että hän päätti astua ulos
selviytyäkseen useammista yhdellä kertaa, ja tämä tapahtui pahaksi
onneksi juuri isän tullessa portaita alas. Kreivi astui häntä vastaan,
tervehti ja virkkoi: »Te varmaan onnittelette meitä ja itseänne sen
johdosta, että tämä asia luonnistui niin hyvin.» — Enpä suinkaan!
vastasi isäni kiukuissaan: kunhan olisivat ajaneet teidät hiiteen,
vaikkapa minun olisikin täytynyt lähteä mukaan. — Kreivi oli hetkisen
vaiti, mutta sitten hän huudahti raivoissaan: »Sitä te vielä kadutte!
Te ette saa ilman muuta loukata oikeata asiaamme ja minua!»
Isä oli sillävälin astellut rauhallisesti alas, istuutui luoksemme
pöydän ääreen ja alkoi aterioida. Me olimme siitä mielissämme, kun
emme tietäneet, kuinka arveluttavalla tavalla hän oli sydäntänsä
keventänyt. Pian senjälkeen äiti kutsuttiin ulos, ja meidän teki
kovin mielemme kertoa isälle, millaisia makeisia kreivi oli meille
lahjoittanut. Äitiä ei kuulunut takaisin. Vihdoin astui huoneeseen
tulkki. Hänen viittauksestaan meidät lähetettiin makuulle; oli jo
myöhä, ja me tottelimme mielellämme. Rauhallisesti yön nukuttuamme me
kuulimme siitä valtavasta järkytyksestä, jonka alaisena talomme oli
edellisenä iltana ollut. Kuninkaanluutnantti oli heti käskenyt jättää
isän vartioitavaksi. Hänen miehensä tiesivät hyvin, ettei käynyt
koskaan häntä vastusteleminen, mutta toisinaan he olivat ansainneet
kiitosta, kun olivat käskyä täyttäessään viivytelleet. Tätä mielialaa
tulkki-kuoma, joka ei milloinkaan menettänyt malttiansa, osasi
erinomaisesti pitää heissä eleillä. Hälinä oli muutenkin niin suuri,
että viivyttely jäi huomaamatta ja selittyi aivan helposti. Hän oli
kutsuttanut äitini ja jättänyt adjutantin ikäänkuin hänen käsiinsä,
jotta hän saisi pyytämällä pyytää vain hieman viivytystä. Itse hän
riensi kohta tapaamaan kreiviä, joka hyvin itsensä hilliten oli heti
vetäytynyt sisäsuojiin antaen kaikkein kiireellisimpäinkin asiain
mieluummin hieman odottaa, sen sijaan että olisi purkanut kiukkuansa
johonkin viattomaan ja suorittanut jonkin arvoansa haittaavan ratkaisun.
Tulkin kreiville lausumat sanat ja koko keskustelun juoksun kertoi
meille pyylevä kuoma itse, joka oli aika ylpeä asian onnellisesta
ratkaisusta, vieläpä niin moneen kertaan, että voin sen varsin hyvin
muististani tähän merkitä.
Tulkki oli uskaltanut avata kreivin työhuoneen oven ja astui sisään
rikkoen siten kaikkein ankarimman kiellon. »Mitä tahdotte?» huusi
kreivi hänelle vihaisesti. »Ulos! Tänne ei saa tulla käskemättä kukaan
muu kuin Saint Jean.»
Pitäkää siis minua hetkinen Saint Jeanina, virkkoi tulkki.
»Siihen tarvitaan erinomaista mielikuvitusta. Kaksi hänen kokoistansa
ei riitä muodostamaan teidänlaistanne. Poistukaa!»
Herra kreivi, teille on taivas suonut erinomaisen lahjan, ja minä
vetoan siihen.
»Aiotte minua imarrella! Älkää luulko, että se onnistuu.»
Teillä, herra kreivi, on se lahja, että voitte kiihtymyksen, kiukunkin
hetkinä kuunnella toisten mielipiteitä.
»Riittää, riittää! Juuri mielipiteistä täällä on jo liian paljon
kuultu. Minä tiedän liiankin hyvin, ettei meitä täällä suosita, että
kaupungin asukkaat katselevat meitä karsaasti.»
Eivät kaikki!
»Erittäin monet! Mitä! Nämä kaupunkilaiset, valtakunnankaupungin
asukkaita he tahtovat olla? He ovat nähneet keisarinsa tulevan
valituksi ja kruunatuksi, ja kun hän, väärämielisten ahdistamana,
on vaarassa menettää maansa ja joutua häviölle anastajaa vastaan
taistellessaan, kun hän onneksi löytää uskollisia liittolaisia, jotka
tahtovat uhrata rahansa ja verensä hänen edukseen, niin he eivät halua
ottaa kantaakseen pienintäkään rasitusta, joka heidän osakseen tulee,
jotta valtakunnan vihollinen saataisiin nöyryytetyksi?»
Ovathan nuo mielipiteet olleet jo kauan tiedossanne ja olettehan
viisaana miehenä niitä suvainnut; sitäpaitsi on huomattava, että
niiden kannattajat muodostavat vähemmistön. Vain muutamia harvoja ovat
häikäisseet vihollisen loistavat ominaisuudet, vihollisen, jota itsekin
pidätte erinomaisena miehenä, vain muutamia, tiedättehän sen!
»Tiedän! Liian kauan olen sen tietänyt ja sitä sietänyt, muutenhan ei
tuo olisi rohjennut mitä tärkeimpänä hetkenä lausua minulle vasten
kasvoja sellaisia loukkauksia. Olipa heitä miten paljon tahansa, tämä
heidän uskalias edusmiehensä joutuu rangaistavaksi, ja heidän tulee
huomata, mitä heillä on odotettavana.»
Minä pyydän vain siirtämään asian tuonnemmaksi, herra kreivi!
»Eräissä asioissa ei voi toimia liian nopeasti.»
Vain hieman tuonnemmaksi!
»Naapuri! Te aiotte houkutella minut menettelemään väärin; se ei tule
teille onnistumaan.»
Minä en tahdo houkutella väärin menettelemään enempää kuin väärin
menettelemästä pidättääkään. Päätöksenne on oikeudenmukainen; se
soveltuu ranskalaiselle, se soveltuu kuninkaanluutnantille; mutta
ottakaa huomioon, että olette myös kreivi Thoranc.
»Hänellä ei ole tässä mitään sanomista.»
Pitäisi sentään kuulla häntäkin, kelpo miestä.
»Mitä hänellä sitten olisi sanottavaa?»
Hän sanoisi näin: Herra kuninkaanluutnantti! Te olette kauan
suhtautunut kärsivällisesti moniin pimeihin, vastahakoisiin,
taitamattomiin ihmisiin, kunhan he eivät ole käyttäytyneet ylen pahasti
teitä kohtaan. Tämä tosin on menetellyt sangen pahasti, mutta hillitkää
itsenne, herra kuninkaanluutnantti, ja jokainen on teitä senvuoksi
kiittävä ja ylistävä.
»Te tiedätte, että minä toisinaan siedän kujeitanne, mutta älkää
käyttäkö väärin minun hyväntahtoisuuttani. Eivätkö nämä ihmiset ole
kerrassaan sokaistuneet? Jos olisimme nyt hävinneet taistelussa, niin
millaiseksi olisi heidän kohtalonsa muodostunut? Me taistelemme aina
porteille saakka, suljemme kaupungin, me kestämme, puolustaudumme
suojataksemme peräytymisemme sillan yli. Luuletteko, että vihollinen
olisi sillävälin istunut kädet ristissä? Se heittää kranaatteja ja
mitä käsillä on, ja ne sytyttävät minkä voivat. Mitä tahtookaan tuo
talonomistaja? Näissä huoneissa räjähtäisi kaiketi nyt pommi, ja toinen
seuraisi aivan kohta; näissä huoneissa, joiden kirottuja silkkisiä
seinäverhoja minä olen säästellyt siinä määrin, etten ole karttojani
seinään naulannut! Heidän olisi pitänyt Viettää koko päivä polvillansa,
rukoillen.»
Monet ovatkin niin tehneet!
»Heidän olisi pitänyt rukoilla meille siunausta, ottaa kenraalit ja
upseerit vastaan kunnian- ja riemunosoituksin ja tarjota väsyneille
sotilaille virvokkeita. Sen sijaan tärvelee tuon puoluehengen myrkky
elämäni kauneimmat, onnellisimmat, suuren huolen ja ponnistuksen avulla
hankitut hetket!»
Se on puoluehenkeä; mutta tätä miestä rankaisemalla te sitä vain
lisäätte. Samanmieliset julistavat teidät barbaariksi, tyranniksi,
pitävät häntä marttyyrina, joka on joutunut kärsimään hyvän asian
vuoksi, ja nekin, jotka ajattelevat toisin, nekin, jotka nyt ovat hänen
vastustajiansa, näkevät hänessä ainoastaan kansalaisensa, valittavat
hänen kohtaloansa ja vaikka myöntävätkin, että olette oikeassa, ovat
kuitenkin sitä miellä, että menettelynne on liian ankara.
»Minä olen kuunnellut teitä jo liian kauan: korjautukaa täältä pois!»
Kuulkaa vielä eräs seikka! Ottakaa huomioon, ettei tälle miehelle,
tälle perheelle voisi tapahtua mitään kamalampaa. Teillä ei ole ollut
syytä ihastella talon herran hyväntahtoisuutta; mutta talon rouva on
noudattanut ennakolta kaikkia toivomuksianne, ja lapset ovat pitäneet
teitä enonansa. Nyt te yhdellä ainoalla iskulla tuhoatte iäksi tämän
kodin onnen. Voinpa sanoa, ettei taloon osunut pommi olisi aiheuttanut
ankarampaa hävitystä. Minä olen useasti ihaillut teidän malttianne,
herra kreivi; antakaa minulle tilaisuutta tällä kertaa teitä hartaasti
kunnioittaa. Kunnioitettava on sotilas, joka vihollisenkin luona pitää
itseänsä kestiystävänä, ja tässähän ei ole kysymyksessä vihollinen,
vaan harhaanjoutunut henkilö. Voittakaa itsenne, tehkää niin, ja se on
oleva teille ikuiseksi kunniaksi!
»Sepä olisi merkillistä!» virkkoi kreivi hymyillen.
Ei muuta kuin luonnollista, vastasi tulkki. Minä en ole lähettänyt
rouvaa ja lapsia luoksenne rukoilemaan, koska tiedän, että sellaiset
kohtaukset teitä suututtavat, mutta tahdon teille kuvailla, kuinka
rouva ja lapset teitä kiittävät, tahdon kuvailla, kuinka he pitkin
ikäänsä juttelevat Bergenin taistelusta ja teidän sinä päivänä
osoittamastanne jalomielisyydestä, kuinka he sen kertovat lapsilleen ja
lapsenlapsilleen ja osaavat herättää vieraissakin samaa mielenkiintoa
teitä kohtaan. Sellainen teko ei voi milloinkaan hävitä olemattomiin!
»Te ette osaa arkaan kohtaani, tulkki. Jälkimainetta en tapaa ajatella,
se on muita, ei minua varten; minun huolenani on tehdä se, mikä on
kulloinkin oikeata, olla vähääkään kunniastani tinkimättä. Me olemme jo
käytelleet liian paljon sanoja; nyt minä lähden — ja kiittäkööt teitä
ne kiittämättömät, jotka minä armahdan!»
Tulkki, jota tämä odottamattoman onnellinen ratkaisu yllätti ja
liikutti, ei voinut pidättää kyyneleitänsä ja aikoi suudella kreivin
käsiä; mutta kreivi torjui hänen aikeensa ja lausuen ankarasti ja
vakavasti: Tiedättehän, etten voi sellaista sietää! Samassa hän
astui etuhuoneeseen ryhtyäkseen toimittamaan kiireellisiä asioita ja
kuullakseen, mitä lukuisat odottavat henkilöt häneltä tahtoivat. Siten
asia päättyi, ja me vietimme seuraavana aamuna eilisten makeislahjain
ääressä juhlaa sen johdosta, että oli väistynyt vaara, jonka uhkan me
olimme onnellisesti nukkuen sivuuttaneet.
En tahdo ratkaista, oliko tulkki tosiaankin niin viisaasti puhunut, vai
oliko hän ehkä vain kohtauksen sellaiseksi kuvitellut, kuten hyvän ja
onnistuneen teon jälkeen yleensä tapahtuu; missään tapauksessa hän ei
sitä toistaessaan milloinkaan muunnellut. Joka tapauksessa tämä päivä
tuntui hänestä elämänsä vaikeimmalta, mutta samalla kunniakkaimmalta.
Missä määrin kreivi muuten vieroi kaikkea väärää kursailua, aina torjui
arvonimen, joka ei hänelle kuulunut, ja kuinka hän hilpeinä hetkinänsä
aina esiintyi henkevänä, siitä olkoon todistuksena eräs pieni tapaus.
Eräs ylhäinen mies, joka hänkin kuului omituisten yksinäisten
frankfurtilaisten joukkoon, otaksui olevansa velvollinen valittamaan
majoituksen johdosta. Hän tuli itse; tulkki tarjoutui häntä
palvelemaan, mutta hän arveli tulevansa toimeen ilmankin. Hän astui
kreivin eteen kohteliaasti kumartaen ja lausui: Teidän ylhäisyytenne!
Kreivi kumarsi hänkin ja antoi puhuttelijalle saman arvonimen.
Siitä hämmästyneenä valittaja luuli sanoneensa liian vähän, kumarsi
syvempään ja lausui: Teidän korkeutenne! — »Hyvä herra», virkkoi
kreivi ihan vakavasti, »ei huolita enää jatkaa, sillä voimme helposti
ehtiä majesteettiin asti». — Toinen oli ylen hämillänsä eikä tietänyt
mitä sanoa. Tulkki, joka seisoi vähän matkan päässä ja oli selvillä
koko asiasta, oli kyllin ilkeä ollakseen asiaan puuttumatta. Kreivi
jatkoi erittäin hilpeänä: »No, hyvä herra, mikä onkaan nimenne?» —
Spangenberg, vastasi puhuteltu. — »Minun nimeni», virkkoi kreivi, »on
Thoranc. Spangenberg, mitä asiaa teillä on Thorancille? Istutaan, juttu
tulee tuossa paikassa ratkaistuksi?»
Niin asia tosiaankin heti ratkaistiin, vieläpä niin, että se kovin
tyydytti sitä henkilöä, jota olen tässä Spangenbergiksi nimittänyt.
Vahingoniloinen tulkki kertoi sen meille jo samana iltana, eikä
ainoastaan kertonut, vaan esitti kaikki siihen kuuluvat asenteet ja
eleet.
Tällaisten häiriöiden, levottomuuksien ja ahdinkojen jälkeen palasi
varsin pian entinen turvallisuus ja kepeä mieli, joka auttaa varsinkin
nuorisoa päivästä toiseen, kunhan olot edes jossakin määrin käyvät
laatuun. Kiihkeää kiintymystäni ranskalaiseen teatteriin lisäsi
jokainen näytös; minä en laiminlyönyt yhtäkään tilaisuutta, vaikka joka
kerta, kun palasin teatterista ja omaisteni luo ruokapöydän ääreen
istuutuessani varsin usein tyydyin pelkkiin aterian jäännöksiin,
sain sietää isän alinomaisia nuhteita: teatteri muka ei kelvannut
mihinkään eikä voinut mihinkään johtaa. Minä esitin sellaisessa
tapauksessa yleensä kaikki ne todisteet, joita näytelmän puolustajilla
on käytettävänään, kun joutuvat sellaiseen pulaan kuin minä. Onnessa
hekumoivan paheen, onnettomuutta kärsivän hyveen saattaa vihdoin
kohdallensa runollinen oikeamielisyys. Minä korostin varsin vilkkaasti
rangaistujen rikosten kauniita esimerkkejä, Miss Sara Sampsonia ja
Lontoon kauppiasta; mutta toisaalta jouduin usein alakynteen, kun
teatteri-ilmoituksesta luettiin Scapinin konnankoukut tai muuta
sentapaista ja minun täytyi tunnustaa todeksi se moite, että yleisö oli
mielissään, kun sille esitettiin juonikkaiden palvelijoiden petoksia
ja hillittömien nuorukaisten hullutusten hyvää menestymistä. Kumpikaan
puolue ei saanut toista vakuutetuksi, mutta isäni taipui sentään pian
näyttämölle suopeaksi, kun huomasi, kuinka uskomattoman nopeasti
ranskankielentaitoni kehittyi.
Ihmiset ovat kerta kaikkiaan sitä lajia, että mieluummin yrittävät
itse suorittaa mitä näkevät tehtävän, olipa heillä siihen kykyä
ja taipumusta tai ei. Minä olin nyt kohta tutustunut ranskalaisen
näyttämön koko ohjelmistoon; useita kappaleita esitettiin jo
toistamiseen, arvokkaimmasta murhenäytelmästä kevytmielisimpään
jälkinäytelmään asti oli kaikki liikkunut silmieni ja henkeni ohi.
Ja samoinkuin olin lapsena uskaltanut jäljitellä Terentiusta, samoin
yritin nyt poika-iällä, paljon eloisamman ja pakottavamman tilaisuuden
sattuessa, parhaani mukaan toistella ranskalaisia esitysmuotoja. Siihen
aikaan esitettiin eräitä Pironin tyyliin sommiteltuja puolittain
mytologisia, puolittain allegorisia kappaleita; niissä oli hienon
ivamukailun leimaa, ja ne miellyttivät yleisöä kovin. Nämä näytökset
vetivät minua erikoisesti puoleensa: hilpeän Merkuriuksen kultaiset
pikku siivet, valepukuisen Jupiterin ukonvaaja, kevytmielinen Danae tai
mikä tuon alas laskeutuneen jumalien vierailua vartovan kaunottaren
nimi lienee ollut — ellei hän ollut paimentyttö tai metsästäjätär. Ja
koska päässäni usein surisi sellaisia Ovidiuksen »Metamorfooseista» ja
Pomeyn »Myytiilisestä Panteonista» peräisin olevia aineksia, niin olin
mielessäni kutonut sellaisen pikku kappaleen, josta nyt tiedän kertoa
ainoastaan sen verran, että tapahtumapaikkana oli maalaisseutu, mutta
ettei siitä puuttunut kuninkaantyttäriä, prinssejä eikä jumaliakaan.
Varsinkin Merkurius oli niin elävänä mielessäni, että vieläkin
tahtoisin vannoa nähneeni hänet omin silmin.
Erittäin huolellisesti valmistamani käsikirjoituksen minä annoin
ystävälleni Derones’ille, joka otti sen vastaan erikoisen arvokkaasti
ja todellisin suosijan-ilmein, silmäili sitä nopeasti, huomautti
minulle muutamista kielivirheistä, piti eräitä puheenvuoroja liian
pitkinä ja lupasi vihdoin joutaessaan sitä lähemmin tarkastaa ja
arvostella. Minun kainosti kysyttyäni, voidaanko kappale kenties
esittää, hän vakuutti minulle, ettei se ollut lainkaan mahdotonta.
Teatterissa riippuvat asiat suuressa määrin suosijoista, sanoi hän
luvaten minua parhaansa mukaan avustaa; asia oli vain pidettävä
salassa, sillä hän oli itse kerran yllättänyt johtokunnan tarjoamalla
sille valmistamansa kappaleen, ja se olisi varmaan esitetty, ellei
olisi liian aikaisin saatu selville, että hän oli sen tekijä. Minä
lupasin hänelle vaikenevani mahdollisimman tyystin ja olin jo
näkevinäni kappaleeni nimen suurin kirjaimin komeilemassa katujen ja
torien kulmissa.
Miten kevytmielinen ystäväni muuten lieneekään ollut, tilaisuus
esiintyä mestarina tuntui hänestä sittenkin ylen houkuttelevana. Hän
luki näytelmäni huolellisesti ja kun hän sitten istuutui kerallani
korjailemaan eräitä vähäpätöisiä seikkoja, hän keskustelun kestäessä
mullisti koko kappaleen, niin ettei jäänyt kiveä kiven päälle.
Hän pyyhki, lisäsi, jätti henkilön pois, asetti toisen sijalle,
sanalla sanoen menetteli mitä hurjimman mielivaltaisesti, niin että
selkäpiitäni karmi. Koska edellytin, että hänen sentään täytyi ymmärtää
asiansa, sallin hänen menetellä miten tahtoi; hän näet oli jo usein
minulle kertonut Aristoteleen kolmesta ykseydestä, ranskalaisen
näytelmän säännönmukaisuudesta, todennäköisyydestä, säkeiden
sointuisuudesta ja kaikista muista asian yhteydessä olevista seikoista
niin paljon, että minun täytyi otaksua hänen ne tuntevan, vieläpä
perusteellisestikin. Hän moitti englantilaisia ja halveksi saksalaisia;
sanalla sanoen: hän esitti minulle koko sen dramaturgisen litanian,
jota minun on ollut pakko myöhemmin elämäni varrella usein kuulla
toisteltavan.
Minä vein, niinkuin tarinan poika, raadellun luomukseni kotiin ja
yritin korjata sitä ennalleen, mutta turhaan. Kun en kumminkaan
tahtonut sitä hylätä, tein siihen joitakin muutoksia ja annoin
kirjurimme valmistaa siitä kauniin jäljennöksen, jonka ojensin isälleni
saavuttaen ainakin sen verran, ettei näytäntöjen jälkeen nauttimaani
ilta-ateriaa vähään aikaan häiritty.
Tämä epäonnistunut yritys oli saanut minut arvelemaan, ja nyt tahdoin
oppia suoraan alkulähteistä tuntemaan ne teoriat ja lait, joihin
jokainen vetosi ja jotka varsinkin julkean mestarini vallattomuuden
vuoksi olivat minusta käyneet epäiltäviksi. Tehtävä tosin ei ollut
vaikea, mutta kysyi sentään kärsivällisyyttä. Minä luin aluksi
Corneille’n kirjoittaman kolmea ykseyttä käsittelevän tutkielman ja
näin siitä epäilemättä, miten asian tahdottiin olevan, sitävastoin
minulle ei suinkaan selvinnyt, minkä tähden sellaisia vaatimuksia
esitettiin, ja pahinta oli, että jouduin vieläkin suurempaan
hämminkiin tutustuessani »Cid’iä» koskeviin kiistoihin ja lukiessani
esipuheita, joissa Racine’in ja Corneille’n on pakko puolustaa itseänsä
arvostelijoita ja yleisöä vastaan. Tästä ainakin näin mitä selvimmin,
ettei kukaan ihminen tietänyt mitä tahtoi, että sellainen kappale
kuin »Cid», joka oli saanut aikaan mitä erinomaisimman vaikutuksen,
piti kaikkivaltiaan kardinaalin käskystä ehdottomasti julistettaman
huonoksi, että Racine, minun aikalaisteni ranskalaisten epäjumala,
joka oli nyt muuttunut minunkin epäjumalakseni (olin näet oppinut
hänet lähemmin tuntemaan, kun neuvosmies von Olenschlager esitytti
meillä lapsilla »Britanniens» näytelmän, josta minulle lankesi
Neron osa), että Racine, sanon, ei hänkään voinut hevin suoriutua
harrastelijoistaan enempää kuin taiteentuomareistakaan. Tämä kaikki
minua hämmensi entistä enemmän, ja kun olin kauan kiduttanut itseäni
tutkimalla kaikkia näitä väitteitä ja vastaväitteitä, kaikkea
tätä edellisen vuosisadan lavertelua, niin heitin pois lapsen
kylpyvesineen ja jätin nämä joutavat asiat sitäkin päättävämmin, kun
uskoin havainneeni, etteivät itse kirjailijatkaan, jotka tuottivat
oivallisia teoksia, asiasta puhumaan ryhtyessään, toimintansa
perusteita ilmaistessaan, tahtoessaan puolustella, selitellä,
kaunistella, sittenkään aina kyenneet osaamaan oikeaan. Senvuoksi minä
jälleen kiiruhdin elävään todellisuuteen, kävin paljoa innokkaammin
teatterissa, luin tunnollisemmin ja alinomaisemmin ja sitkeämmin,
joten minulle tänä aikana ehtivät tulla tutuiksi Racine ja Molière
kokonaisuudessaan sekä Corneille suurelta osalta.
Kuninkaanluutnantti asui yhä talossamme. Hänen käytöksensä ei
ollut missään suhteessa muuttunut, varsinkaan meitä kohtaan, mutta
huomattavissa oli, ja tulkki-kuoma osasi tehdä sen meille vieläkin
selvemmäksi, ettei hän enää hoitanut virkaansa yhtä hilpeästi eikä yhtä
innokkaasti kuin alkuaikoina, joskin hän teki sen yhtä nuhteettomasti
ja uskollisesti. Hänen olemuksensa ja käytöksensä, joka ilmaisi
pikemmin espanjalaista kuin ranskalaista, hänen vaihtuvat mielialansa,
jotka toisinaan sentään vaikuttivat käsiteltävään asiaan, hänen
taipumaton suhtautumisensa ulkoisiin oloihin, herkkyytensä kaikelle,
mikä koski hänen henkilöänsä tai luonnettansa, kaikki tuo yhdessä
lienee sentään toisinaan saattanut hänet riitoihin esimiestensä kanssa.
Lisäksi tuli, että hän haavoittui näytännön aikana aiheutuneessa
kaksintaistelussa, ja kuninkaanluutnanttia moitittiin siitä, että hän
itse, korkeimpana poliisiviranomaisena, oli tehnyt kielletyn teon.
Kaikki tämä, kuten sanottu, lienee osaltaan ollut vaikuttamassa siihen,
että hän nyt eleli enemmän yksikseen ja kenties menetteli toisinaan
entistä lenseämmin.
Sillävälin oli melkoinen määrä tilattuja maalauksia ehtinyt valmistua.
Kreivi Thoranc vietti vapaat hetkensä niitä katsellen, antoi naulata
ne, leveämmät ja kapeammat, vieretysten ja, jos oli tilasta puute,
päällekkäinkin seinälle, ottaa ne jälleen alas ja kääriä kokoon.
Teoksia tutkittiin yhä uudelleen, nautittiin yhä uudelleen niistä
kohdista, joita pidettiin onnistuneimpina, mutta ei puuttunut myöskään
toiveita nähdä eräitä seikkoja toisin suoritettuina.
Tästä koitui uusi ja varsin merkillinen menettelytapa. Koska näet eräs
maalaaja sai parhaiten onnistumaan kuvahahmoja, toinen perspektiivisiä
seikkoja, kolmas puita, neljäs kukkia, johtui kreivi ajattelemaan,
eikö näitä kykyjä voitaisi yhdistää ja siten saada aikaan täydellisiä
teoksia. Alku oli heti tehty siten, että esim. annettiin maalata
valmiiseen maisemaan kauniita karjalaumoja. Mutta koska asiaankuuluvaa
tilaa ei ollut aina olemassa ja koska eläinkuvain maalaaja ei pitänyt
tarkkaa lukua siitä, tuliko pari lammasta enemmän tai vähemmän, niin
avarinkin maisema kävi lopulta liian ahtaaksi. Ihmishahmojen maalaajan
piti sijoittaa siihen vielä paimenet ja joitakin matkamiehiä; ne
näyttivät jälleen ikäänkuin riistävän ilman toisiltansa, ja täytyi
ihmetellä, kuinka he kaikki eivät tukehtuneet siinä luonnon helmassa.
Milloinkaan ei voinut ennakolta tietää, mitä teoksesta tulisi, ja
valmiiksi ehdittyänsä se ei tyydyttänyt. Maalaajat harmistuivat.
Ensimmäisissä tilauksissa he olivat voittaneet, näissä he hävisivät,
vaikka kreivi nytkin maksoi erittäin auliisti. Ja koska useampien
henkilöiden yhteen tauluun sommittelemat osakuvat eivät parhaalla
vaivallakaan luoneet hyvää yleisvaikutelmaa, niin lopulta jokainen
uskoi työnsä tärveltyneen ja menneen hukkaan toisten vuoksi, ja
olivatpa taiteilijat senvuoksi joutua riitaan ja leppymättömiksi
vihamiehiksi. Sellaisia muutoksia tai paremmin sanoen lisäyksiä
suoritettiin mainitussa ateljeessa, jossa minä oleilin ihan yksin
taiteilijain seurassa, ja minua huvitti valikoida harjoitelmista,
varsinkin eläinten kuvista, jokin erikoinen, jokin määrätty ryhmä
ja ehdotella sitä sijoitettavaksi etu- tai taka-alalle. Monesti
ehdotustani noudatettiinkin, joko vakaumuksesta tai mielisuosiosta.
Osanottajat kävivät niinmuodoin ylen alakuloisiksi, varsinkin Seekatz,
erittäin hypokondrinen ja itseensäsulkeutunut mies, joka tosin
ystävien keskuudessa verrattoman hilpeäluontoisena osoittautui mitä
parhaimmaksi seuramieheksi, mutta työskennellessään tahtoi toimia
yksinään, itseensä keräytyneenä ja täysin vapaana. Hänen piti nyt,
vaikeita tehtäviä suoritettuaan, saatuaan ne aina varalla olevan mitä
suurimman uutteruuden ja lämpimimmän kiintymyksen nojalla valmiiksi,
matkustaa yhä uudelleen Darmstadtista Frankfurtiin, joko muuttamaan
jotakin omien maalauksiensa kohtaa tahi koristamaan vieraita tahi
kerrassaan antaakseen jonkun kolmannen avustamanansa tehdä hänen omasta
maalauksestansa monenkirjavan. Hän oli yhä harmistuneempi, alkoi tehdä
ehdotonta vastarintaa, ja meidän täytyi kovin vaivautua saadaksemme
tämän kuoman — hänkin näet oli siksi tullut — noudattamaan kreivin
toivomuksia. Muistan vielä, kuinka laatikot olivat jo valmiina kaikkia
maalauksia varten, jotka piti latoa niihin niin järjestettyinä, että
niiden perilletultua verhoilija voi ilman muuta kiinnittää ne seiniin,
ja tarvittiin jotakin pientä, joskin välttämätöntä täydennystä, mutta
Seekatz ei suostunut tulemaan. Hän oli viime töikseen tehnyt parastansa
kuvaamalla elävien mallien mukaan ovipintoja varten neljä elementtiä
lasten ja poikain hahmossa ja käsitellen mitä uutterimmin sekä itse
kuvioita että myöskin syrjäseikkoja. Maalaukset olivat valmiit, ne oli
maksettu, ja Seekatz luuli iäksi asiasta vapautuneensa; mutta hänen
pitikin tulla muutamin siveltimenvedoin laajentamaan eräitä kuvia,
joiden mitat oli otettu liian pienet. Hän arveli jonkun muun voivan
työn suorittaa; hän oli jo järjestäytynyt suorittamaan uutta työtä,
sanalla sanoen: hän ei halunnut tulla. Maalaukset oli määrä lähettää
matkaan aivan pian, kuivaminen vaati sekin vielä aikaa, pieninkin
viivytys tuotti hankaluutta, joten kreivi epätoivoissaan päätti
lähettää sotilaita häntä hakemaan. Me toivoimme kaikin vihdoinkin
näkevämme maalausten lähtevän matkaan emmekä lopulta keksineet
mitään muuta keinoa kuin että tulkki-kuoma nousi vaunuihin ja nouti
vastaanhangoittelijan vaimoineen ja lapsineen luoksemme. Kreivi otti
hänet ystävällisesti vastaan, hän sai hyvän kestityksen ja pääsi
vihdoin lähtemään runsaine lahjoinensa.
Kun maalaukset oli toimitettu pois, muuttui talo paljoa
rauhallisemmaksi. Ullakon päätykamari puhdistettiin ja luovutettiin
minulle, ja isäni, nähdessään laatikoita kuljetettavan pois, ei voinut
pidättyä toivomasta, että saisi lähettää kreivin samaa tietä. Vaikka
näet kreivillä ja hänellä oli suuressa määrin samanlaiset harrastukset,
vaikka isän täytyikin olla iloinen nähdessään rikkaamman henkilön
menestyksellisesti noudattavan hänen periaatettansa, jonka mukaan
oli pidettävä huolta elävistä mestareista; vaikka saattoikin tuntua
hänestä mairittelevalta, että hänen kokoelmansa antaman aiheen nojalla
joukko kelpo taiteilijoita oli näinä ahtaina aikoina saanut melkoisen
ansaitsemistilaisuuden, hän kaikesta huolimatta suhtautui sellaisin
vastatunnoin vieraaseen, joka oli tunkeutunut hänen taloonsa, ettei
kreivin toiminta voinut hänestä näyttää missään suhteessa oikealta.
Isän mielestä taiteilijoita piti askarruttaa, mutta ei alentaa
tapettimaalareiksi, piti tyytyä siihen, mitä he oman vakaumuksensa
ja omien kykyjensä nojalla tuottivat, vaikka se ei joka suhteessa
miellyttäisikään, ja välttää alinomaista tinkimistä ja moittimista.
Sanalla sanoen: kreiville ominaisesta vapaamielisestä vaivannäöstä
huolimatta ei syntynyt minkäänlaista suhdetta. Isäni kävi mainitussa
huoneessa ainoastaan silloin, kun tiesi kreivin olevan aterioimassa,
ja minä muistan yhden ainoan kerran, jolloin Seekatz oli voittanut
omat saavutuksensa ja koko talonväki tahtoi päästä hänen maalauksiansa
näkemään, isäni ja kreivin yhdessä osoittaneen noille taideteoksille
mieltymystä, jota eivät voineet toisissaan herättää.
Laatikot ja lippaat olivat tuskin ehtineet talosta pois, kun jälleen
ryhdyttiin jo aikaisemmin vireillepantuun, mutta keskeytyneeseen
puuhaan kreivin karkoittamiseksi. Asiaa selittämällä vedottiin
sen oikeudenmukaisuuteen, pyyntöjen nojalla sen kohtuullisuuteen,
henkilökohtaisen vaikutuksen tietä määrääjien hyväntahtoisuuteen,
ja vihdoin päästiinkin niin pitkälle, että majoitusherrat päättivät
sijoittaa kreivin muualle ja vapauttaa talomme, joka oli muutamia
vuosia alinomaa ollut rasituksen alaisena, enemmästä majoituksesta.
Näennäisen aiheen vuoksi piti kuitenkin ottaa ensimmäiseen, tähän
asti kuninkaanluutnantin hallussa olleeseen kerrokseen vuokralaisia
siten tavallaan tehden uuden majoituksen mahdottomaksi. Kreivi, jota
rakkaista maalauksista erottua ei talomme millään tavoin itseensä
kiinnittänyt ja joka sitäpaitsi toivoi tulevansa pian määrätyksi
toisille maille, suostui vastustelematta siirtymään toiseen huoneistoon
ja erosi meistä kaikessa rauhassa ja suosiollisesti. Pian sen jälkeen
hän poistuikin kaupungistamme ja sai yhä tärkeämpiä tehtäviä, mutta,
kuten kuulimme, ei sellaisia, joista hän olisi pitänyt. Hänellä oli
kuitenkin ilo nähdä nuo uutterasti hankkimansa maalaukset onnellisesti
sijoitettuina veljensä linnaan, hän kirjoitti muutamia kertoja, lähetti
mittoja ja tilasi mainituilta taiteilijoilta erinäisiä lisätöitä.
Lopulta emme enää kuulleet hänestä mitään; useiden vuosien kuluttua
vain kerrottiin, että hän oli kuollut Länsi-Intiassa, erään Ranskan
siirtomaan kuvernöörinä.