Kaikki se, mitä tähän saakka on kerrottu, viittaa siihen onnelliseen
ja mukavaan olotilaan, jota maat nauttivat pitkän rauhan kestäessä.
Mutta sellaista kaunista aikaa ei nautittane missään miellyttävämmin
kuin kaupungeissa, jotka elävät omia lakejansa noudatellen, ovat kyllin
suuret sisältääkseen melkoisen määrän porvareita ja hyvällä paikalla
voidakseen kaupan ja teollisuuden avulla heitä vaurastuttaa. Vieraat
havaitsevat niissä käymisen voitoksensa, ja heidän on pakko myöntää
etuja, jos tahtovat etuja voittaa. Jos sellaiset kaupungit eivät
vallitsekaan avaraa aluetta, voivat ne sitä enemmän luoda varakkuutta
omaan piiriinsä, koska ulkoiset suhteet eivät velvoita heitä kalliisiin
yrityksiin tai osallisuuksiin.
Siten kuluttivat Frankfurtin asukkaat minun lapsuuteni aikana sarjan
onnellisia vuosia. Mutta tuskin olin ehtinyt elokuun 28 p:nä 1756
täyttää seitsemännen ikävuoteni, kun jo puhkesi se maailmankuulu
sota, jonka oli määrä huomattavasti vaikuttaa seuraaviin seitsemään
elämäni vuoteen. Fredrik toinen, Preussin kuningas, oli hyökännyt
Saksiin 60,000 miehen suuruinen armeija mukanansa, ja edelläkäyvän
sodanjulistuksen asemesta seurasi manifesti, kuten sanottiin hänen
itsensä kirjoittama, jossa mainittiin tätä kuulumatonta menettelyä
aiheuttavat ja oikeuttavat syyt. Maailma, joka havaitsi olevansa
kutsuttu tuomariksikin eikä vain katselijaksi, jakautui heti kahteen
puolueeseen, ja meidän perheemme kuvasteli suurta kokonaisuutta.
Isoisäni, joka oli Frankfurtin neuvosmiehenä kantanut Frans ensimmäisen
pään yli kohotettua kruunaustelttaa ja oli saanut keisarinnalta
painavat kultavitjat, joissa riippui keisarinnan kuva, oli eräiden
vävyjen ja tytärten kera Itävallan puolella. Isäni, jonka Kaarle
seitsemäs oli nimittänyt keisarilliseksi neuvokseksi ja joka
sydämestään otti osaa tuon onnettoman hallitsijan kohtaloihin, taipui
perheen pienemmän osan kera Preussin puolelle. Aivan pian häiriytyivät
kokouksemme, joita oli jo monet vuodet sunnuntaisin säännöllisesti
pidetty. Langosten kesken tavallinen eripuraisuus löysi vasta nyt
muodon, jossa se voitiin lausua julki. Kiisteltiin, riitaannuttiin,
vaiettiin, puhjettiin mielenpurkauksiin. Isoisä, muuten hilpeä,
rauhallinen ja sävyisä mies, kävi kärsimättömäksi. Naiset kokivat
turhaan tulta sammuttaa, ja muutamien epämieluisten kohtausten jälkeen
jäi isäni ensimmäisenä pois seurasta. Nyt me iloitsimme häiriytymättä
kotona Preussin voitoista, joita tavallisesti julisti riemastuneena jo
mainittu kiihkeämielinen täti. Kaiken muun mielenkiinnon täytyi väistyä
tämän tieltä, ja me vietimme lopun vuotta lakkaamattoman kiihtymyksen
vallassa. Dresdenin valtaus, kuninkaan aluksi osoittama maltillisuus,
tosin hidas, mutta varma eteneminen, Lowositzin voitto, saksilaisten
vangiksiotto olivat kaikki riemunaiheita meidän puolueellemme. Kaikki,
mitä voitiin esittää vastustajan eduksi, kiellettiin tai leimattiin
vähäpätöiseksi, ja kun vastakkaisella kannalla olevat perheenjäsenet
menettelivät samaten, eivät he voineet kohdata toisiansa kadulla
joutumatta kahakoimaan kuten näytelmässä »Romeo ja Julia».
Minä olin niinmuodoin minäkin Preussin tai oikeammin sanoen Fredrikin
puolella; sillä mitä välitimmekään Preussista? Kaikkiin mieliin
vaikutti suuren kuninkaan persoonallisuus. Minä iloitsin isän keralla
voitoistamme, jäljensin erittäin mielelläni voittolauluja ja melkein
vieläkin mieluummin vastapuolueeseen kohdistuvia pilkkalauluja, miten
latteita soinnuttelut lienevätkin olleet.
Vanhimpana lapsenlapsena ja kummipoikana minä olin pienestä pitäen
aterioinut joka sunnuntai isovanhempien luona: ne olivat hupaisimmat
hetkeni koko viikon aikana. Mutta nyt ei minulle tahtonut enää
mikään maistua, sillä minun täytyi kuulla sankariani mitä kamalimmin
parjattavan. Täällä puhalsivat toisenlaiset tuulet, täällä soivat
toisenlaiset sävelet kuin kotona. Isovanhempiini kohdistuva mieltymys,
jopa harras kunnioituskin laimeni. Vanhempien kuullen en saanut siitä
mitään hiiskua; minä jätin sen tekemättä oman vaistoni opastamana ja
myös sen vuoksi, että äitini oli minua varoittanut. Niin ollen minun
oli turvauduttava itseeni, ja samoinkuin kuudennella ikävuodellani,
Lissabonin maanjäristyksen jälkeen, Jumalan hyvyys oli muuttunut
minulle jossakin määrin epäiltäväksi, samoin aloin nyt Fredrik Suuren
vuoksi epäillä suuren yleisön oikeamielisyyttä. Mieleni oli luonnostaan
kunnioitukseen taipuvainen, ja tarvittiin ankaraa järkytystä, jotta
johonkin kunnianarvoisaan kohdistuva uskoni alkoi horjua. Meille ei,
ikävä kyllä, ollut suositeltu hyviä tapoja ja sopivaa käytöstä niiden
itsensä, vaan ihmisten vuoksi; aina oli puhe siitä, mitä ihmiset
voivat sanoa, ja minä ajattelin, että ihmisten täytyi myös olla
oikeita ihmisiä, että he tiesivät kaikkea asianmukaisesti arvostella.
Mutta nyt sain kokea aivan loista. Suurimpiin ja ilmeisimpiinkin
ansioihin suhtauduttiin herjaten ja vihaten, jaloimpia tekoja
ainakin vääristeltiin ja halvennettiin, ellei suorastaan väitetty
olemattomiksi, ja sellainen halpamainen vääryys kohdistui ainokaiseen,
ilmeisesti kaikkia aikalaisiansa etevämpään mieheen, joka päivä
päivältä todisti ja osoitti mihin kykeni, ja vääryyden tekijänä ei
suinkaan ollut roskaväki, vaan oivalliset miehet, jollaisina minun
joka tapauksessa oli pidettävä isoisääni ja enojani. Pojalla ei ollut
käsitystäkään siitä, että voi olla olemassa puolueita, vieläpä, että
hän itsekin kuului erääseen niistä. Hän uskoi sitä enemmän olevansa
oikeassa ja saavansa väittää mielipidettänsä paremmaksi, koska hän
ja samanmieliset tunnustivat Maria Teresian kauneuden ja hänen muut
hyvät ominaisuutensa eivätkä liioin panneet pahaksensa keisari Fransin
jalokivi- ja rahaharrastelua; että kreivi Daunia toisinaan mainittiin
nahjuksen nimellä, oli heidän mielestään puolustettavissa.
Kun nyt asiaa tarkemmin harkitsen, havaitsen tässä alkuaiheen siihen
yleisön huomiottajättämiseen, jopa halveksimiseenkin, joka on kuulunut
olemukseeni koko elämäni ajan ja jonka olen vasta myöhään oivalluksen
ja sivistyksen avulla voinut saada tasoitetuksi. Joka tapauksessa
oli jo silloin puolueellisen väärämielisyyden havaitseminen pojalle
erittäin epämieluista, jopa vahingollistakin, koska se totutti hänet
loittonemaan rakastamistaan ja arvossapitämistään henkilöistä.
Alinomaa toisiansa seuraavat sotaiset teot ja tapahtumat eivät
suoneet puolueille lepoa eikä rauhaa. Me tunsimme äreätä mielihyvää
yhä uudelleen herättäessämme ja kiihtäessämme noita luuloteltuja
onnettomuuksia ja mielivaltaisia riitoja, ja niin me jatkoimme
toistemme kiusaamista, kunnes muutamia vuosia myöhemmin ranskalaiset
miehittivät Frankfurtin ja toivat taloihimme todellista epämukavuutta.
Jos useimmat käyttelivätkin näitä tärkeitä, etäällä tapahtuvia
seikkoja ainoastaan kiihkeän keskustelun aiheena, oli sentään toisia
sellaisiakin, jotka hyvin oivalsivat näiden aikojen vakavan luonteen
ja pelkäsivät, että Ranskan ryhtyessä ottamaan osaa meidänkin seutumme
voisivat muuttua sotanäyttämöksi. Meitä lapsia pidettiin entistä
enemmän kotosalla yrittäen kaikin tavoin meitä askarruttaa ja huvittaa.
Siinä tarkoituksessa oli isoäidin meille jättämä nukketeatteri
järjestetty jälleen kuntoon, vieläpä siten, että katselijat istuivat
minun päätyhuoneessani, näyttelevät ja ohjaavat henkilöt kuten teatteri
itsekin etualoinensa sitävastoin sijoitettiin erääseen sivuhuoneeseen.
Osoittaen pojalle toisensa jälkeen erikoista suosiota päästämällä
heidät katsojiksi minä aluksi hankin itselleni paljon ystäviä, mutta
lapsissa asustava levottomuus teki heille mahdottomaksi pysytellä
kauan kärsivällisinä katselijoina. He häiritsivät näytäntöä, ja meidän
täytyi etsiä nuorempaa yleisöä, jota imettäjät ja hoitajattaret joka
tapauksessa voivat pitää kurissa. Alkuperäisen päänäytelmän, jota
varten nukkeseurue oikeastaan oli järjestetty, me olimme opetelleet
ulkoa ja esitimmekin aluksi yksinomaan sitä. Se meitä kuitenkin pian
väsytti, me vaihdoimme puvustoa ja näyttämölaitteita ja uskalsimme
käydä käsiksi erinäisiin muihin kappaleisiin, jotka tosin olivat
liian laajat niin pienelle näyttämölle. Joskin tämä julkeutemme
häiritsi ja lopulta kerrassaan tuhosi sen, mitä olisimme todella
kyenneet suorittamaan, harjoitti ja edisti tämä lapsellinen huvi ja
askartelu kuitenkin mitä monipuolisimmin keksintä- ja esittämiskykyäni,
kuvitteluvoimaani ja eräänlaista teknillistä valmiutta kenties paremmin
kuin mikään muu keino niin lyhyessä ajassa, niin ahtaalla alueella ja
niin vähin kustannuksin.
Minä olin varhain oppinut käsittelemään harppia ja viivotinta
muuttamalla heti toiminnaksi, koko sen geometrisen opetuksen,
joka osaksemme tuli, ja pahvityöt saattoivat minua erinomaisesti
askarruttaa. En kumminkaan pysähtynyt geometrisiin kappaleisiin,
pieniin laatikkoihin ja muihin sellaisiin esineisiin, vaan sommittelin
itselleni sieviä huvimajoja, jotka olivat varustetut seinäpilareilla,
ulkoportailla ja laakeilla katoilla. Niistä ei kuitenkaan paljoa tullut
valmiiksi.
Sen sijaan olin paljoa väsymättömämpi järjestäessäni varushuonetta,
apunani palvelijamme, ammatiltansa räätäli. Me aioimme käyttää tuota
suojaa esittäessämme näytelmiä, myöskin murhenäytelmiä, joihin meidän
teki mieli ryhtyä, kun nukkeleikit alkoivat tuntua meille liian
lapsellisilta. Leikkitoverini tosin valmistivat hekin itsellensä
sellaisia varuksia ja pitivät niitä yhtä hyvinä ja kauniina kuin minun;
mutta minä en ollut tyytynyt yhden ainoan henkilön varusteihin, vaan
kykenin tarjoamaan kaikenlaista asiaankuuluvaa useille pienen armeijan
miehille ja olin niinmuodoin yhä välttämättömämpi pienessä piirissämme.
Helposti voi arvata, että sellaiset leikit johtivat puolueistumiseen,
kahakkoihin ja iskuihin ja tavallisesti päättyivätkin mellakkaan ja
mieliharmiin. Sellaisissa tapauksissa eräät määrätyt leikkikumppanit
liittyivät tavallisesti minuun, toiset taas kannattivat vastapuoluetta,
joskin useasti sattui puolueenvaihdoksia. Yksi ainoa poika, jolle
tahdon antaa nimen Pylades, luopui yhden ainoan kerran, toisten
yllytyksestä, minun puolueestani, mutta ei voinut hetkeäkään seisoa
vihamiehenä minua vastapäätä. Me teimme sovinnon vuodattaen runsaat
kyynelet ja pysyimme pitkän aikaa liitollemme uskollisina.
Hänet ja muut hyväntahtoiset minä voin tehdä erittäin onnellisiksi
kertomalla heille satuja, ja erikoisen mielellään he kuulivat minun
kertovan asioita omina kokeminani; heitä ilahdutti kovin, että minulle,
heidän leikkikumppanillensa, oli voinut sattua niin ihmeellisiä
seikkoja, ja kukaan ei oudoksunut, kuinka olin voinut saada aikaa
ja tilaisuutta sellaisiin seikkailuihin, vaikka he jokseenkin hyvin
tiesivät, miten paljon minulla oli tekemistä ja missä minä liikuin.
Tarvittiinpa sellaisiin tapahtumiin paikallisuuksia, ellei kerrassaan
toisesta maailmasta, niin joka tapauksessa toisista seuduista, ja
kumminkin oli kaikki tapahtunut vasta tänään tai eilen. Heidän täytyi
niinmuodoin pettää itseänsä enemmän kuin minä voin heitä puijata.
Ja ellen minä olisi vähitellen, luonnonlaatuni mukaisesti, oppinut
muokkaamaan näitä ilmahahmoja ja lorujani taiteellisiksi esityksiksi,
niin sellainen lapsuudenajan kerskailevaisuus olisi varmaan tuottanut
minulle pahoja seurauksia.
Jos tarkastelee tätä viettiä oikein tarkoin, niin tekee mieli siinä
nähdä se häikäilemättömyys, joka ilmenee itsessään runoilijassa, kun
hän käskevästi lausuu julki kaikkein mahdottominta vaatien jokaista
tunnustamaan todelliseksi sen, mikä hänelle, keksijälle, voi jollakin
tavoin ilmetä totena.
Se mitä tässä on esitetty vain yleisesti ja teoreettisesti, käynee
esimerkin avulla miellyttävämmäksi ja havainnollisemmaksi. Senvuoksi
liitän tähän sellaisen sadun, jonka voin vielä aivan eloisasti
mieleeni kuvata ja muistaa, koska minun oli se usein toistettava
leikkitovereilleni.
Uusi Paris.
Poikaiän satu.
Äskettäin, helluntain vastaisena yönä, minä olin unessa seisovinani
kuvastimen edessä järjestellen uutta kesäpukuani, jonka rakkaat
vanhempani olivat minulle juhlaksi teettäneet. Pukuun kuuluvat,
kuten tiedätte, hyvästä nahasta valmistetut kengät suurine hopeisine
solkineen, hienot pumpulisukat, mustat sarssiset alusvaatteet ja
viheriästä villakankaasta tehty nuttu kultareunusteisine napinläpineen.
Lisäksi kullankirjaellut liivit, jotka olivat isäni sulhasliiveistä
leikatut. Minä olin kammattu ja puuteroitu, kiharani siirottivat kuin
pienet siivet korvallisillani, mutta minä en päässyt pukeutuneeksi,
koska alinomaa erehdyin vaatekappaleista ja koska edellinen aina
putosi yltäni, kun yritin ryhtyä toiseen. Minun ollessani tässä
ankarassa pulassa astui luokseni nuori, kaunis mies tervehtien minua
mitä ystävällisimmin. Kas, terve tultuanne! sanoin minä: minulle on
sangen mieluista nähdä teidät täällä. — »Tunnetteko siis minut?»
virkkoi tulija hymyillen. — Kuinkapa en tuntisi? vastasin minä
samoin hymyillen. Te olette Merkurius, ja minä olen varsin usein
nähnyt teidän kuvanne. — »Niin olen», virkkoi hän, »ja jumalat ovat
lähettäneet minut luoksesi uskoen minulle tärkeän tehtävän. Näetkö
nämä kolme omenaa?» — Hän ojensi kätensä ja näytti minulle kolme
omenaa, jotka tuskin siihen mahtuivat ja olivat yhtä ihmeellisen
kauniit kuin suuretkin. Yksi niistä oli väriltänsä punainen, toinen
keltainen ja kolmas viheriä. Niitä luuli pakostakin jalokiviksi,
jotka oli muovattu hedelmäin muotoisiksi. Minä aioin tarttua niihin,
mutta hän veti ne takaisin sanoen: »Sinun tulee ensinnä tietää,
etteivät ne ole sinua varten. Sinun pitää ne antaa kolmelle kaupungin
kauneimmalle nuorelle miehelle, joiden pitää sitten, kunkin arpansa
mukaan, löytää itselleen puolisot, sellaiset kuin ikänä voivat toivoa.
Ota ne ja suorita hyvin tehtäväsi!» sanoi hän lähtiessään ja laski
avoimiin käsiini omenat, jotka näyttivät nyt vieläkin suuremmilta.
Sitten minä kohotin ne valoa vasten ja huomasin ne ihan läpinäkyviksi;
mutta aivan pian ne venyivät pitkulaisiksi ja muuttuivat kolmeksi
ylen kauniiksi, kohtalaisen nuken kokoiseksi naishenkilöksi, joiden
vaatteet olivat mainittujen omenain väriset. Niin ne hiljaa liukuivat
sormistani, ja kun aioin yrittää niitä siepata pidättääkseni ainakin
yhden, ne jo väikkyivät kaukana ja korkealla, ja minä en voinut muuta
kuin katsella niiden menoa. Minä seisoin siinä ihan ihmeissäni ja
jähmettyneenä, käteni yhä ojennettuina, ja silmäilin sormiani ikäänkuin
niissä olisi ollut jotakin nähtävää. Mutta sitten minä yht'äkkiä näin
sormenpäissäni karkelemassa kaikkein herttaisimman tyttösen, pienemmän
kuin edelliset, mutta sangen soman ja hilpeän, ja koska se ei toisten
tavoin lentänyt pois, vaan jäi olemaan ja kosketti karkeloidessaan
milloin mitäkin sormenpäätä, niin katselin sitä vähän aikaa ihmeissäni.
Mutta kun se minua kovin miellytti, uskoin vihdoinkin voivani sen
tavoittaa ja ajattelin siepata sen hyvinkin sukkelasti; mutta
samassa silmänräpäyksessä tunsin päässäni iskun, joka sai minut ihan
huumautuneena kaatumaan, ja siitä huumauksesta minä heräsin vasta kun
oli aika pukeutua ja lähteä kirkkoon.
Jumalanpalveluksen aikana minä useaan kertaan palautin mieleeni nuo
kuvat; samoin isovanhempieni luona, missä olin päivällisaterialla.
Iltapäivällä aioin käydä eräitä ystäviäni tapaamassa näyttäytyäkseni
uudessa puvussani, hattu kainalossa ja miekka kupeella, mutta myöskin
sen vuoksi, että olin heille vierailun velkaa. En tavannut ketään
kotoa, ja kun kuulin heidän lähteneen puutarhoihin, ajattelin lähteä
heidän jälkeensä ja viettää illan hupaisesti. Tieni kulki vallin
vieritse, ja minä jouduin seutuun, jota syystäkin mainitaan kehnon
muurin nimellä, sillä siellä ei tunnu olo koskaan oikein turvalliselta.
Minä astelin nyt hitaasti ja ajattelin kolmea jumalatartani, mutta
erittäinkin pientä keijukaista, ja ojensin toisinaan sormiani toivoen
hänen suvaitsevan jälleen niillä keikkua. Näihin ajatuksiin vaipuneena
edetessäni minä huomasin vasemmalla muurissa pienen portin, jota en
muistanut milloinkaan nähneeni. Se näytti matalalta, mutta kaartuvan
suippokaaren alitse olisi sopinut kaikkein pisinkin mies kulkemaan.
Kaari ja seinämät olivat mitä sirointa kivenhakkaajan ja kuvanveistäjän
käsialaa, mutta erikoisesti kiinnitti tarkkaavaisuuttani itse ovi.
Ruskea, ikivanha, vain vähän koristettu puuosa oli kiskotettu levein,
sekä pinnasta kohoavin että siihen upotetuin pronssikaistoin, joiden
lehväkuvioita, missä istui mitä luonnollisimman näköisiä lintuja, minä
en osannut kyllikseni ihailla. Ihmeellisimmältä minusta kuitenkin
näytti se, ettei voinut havaita mitään avaimenreikää, ei säppiä,
ei kolkutinta, ja minä otaksuin niin ollen, että tämä ovi avautui
ainoastaan sisäpuolelta. En erehtynytkään; sillä kun astuin lähemmäksi
tunnustelemaan koristeita, se aukeni sisäänpäin, ja näkyviin ilmestyi
mies, jonka puku oli jollakin tavoin pitkä, avara ja omituinen. Hänen
leukaansa ympäröi kunnianarvoinen parta, joten taivuin pitämään häntä
juutalaisena. Mutta hän, ikäänkuin olisi ajatukseni arvannut, teki
pyhän ristin merkin, siten minulle ilmaisten olevansa hyvä katolinen
kristitty. — »Nuori herra, kuinka tulette tänne ja mitä siinä teette?»
virkkoi hän ystävällisin äänin ja elein. — Minä ihailen, vastasin
minä, tämän portin tekoa; en näet ole vielä milloinkaan sellaista
nähnyt, enintään pienissä esineissä harrastelijain taidekokoelmissa.
— »Minua ilahduttaa», virkkoi hän sitten, »että pidätte sellaisesta
työstä. Sisäpuolelta portti on vielä paljoa kauniimpi; astukaa sisään,
jos haluatte.» Minusta asia ei tuntunut ehdottomasti miellyttävältä.
Portinvartijan kummallinen vaatetus, paikan syrjäisyys ja jokin sanoin
selittämätön, mikä tuntui leijuvan ilmassa, ahdistivat mieltäni.
Senvuoksi minä viivyttelin ollen muka vielä kauemmin katselevinäni
portin ulkopuolta ja silmäilin samalla salaa puutarhaan. Puutarha
näet siinä oli avautunut näkyviini. Kohta portin takana näin suuren,
varjoisan paikan; vanhat, säännöllisten välimatkojen päässä toisistansa
kasvavat lehmukset peittivät sen kokonaan tihein, toisiinsa liittyvin
oksin ja lehvin, joten niiden alla olisivat voineet itseänsä virkistää
mitä lukuisimmat seurueet ankarimmassakin helteessä. Minä olin jo
astunut kynnykselle, ja vanhus osasi minua aina houkutella askelta
edemmäksi. Minä en oikeastaan vastustellut, sillä olin aina kuullut,
ettei prinssin tai sulttaanin pitänyt sellaisessa tapauksessa
milloinkaan kysyä, oliko vaara uhkaamassa. Olihan minulla miekka
kupeellani, ja totta kaiketi selviytyisin ukosta, jos hän rupeaisi
vihamieliseksi. Astuin siis ihan huoletta sisään; portinvartija painoi
kiinni oven, joka lupsahti lukkoon niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.
Sitten hän näytti minulle sisäpuolelle sijoitetun, tosiaankin vielä
taiteellisemman työn, selitti sen minulle ja osoitti minulle samalla
erinomaista hyväntahtoisuutta. Tämän johdosta kokonaan rauhoittuneena
minä nyt antauduin kuljetettavaksi eteenpäin lehväkatteen alitse ja
noudatellen kaartuvaa muuria, jossa havaitsin paljon ihasteltavaa.
Näkinkengillä, koralleilla ja metalliharkoilla taiteellisesti
koristellut komerot juoksuttivat vetehisten suista runsaita vesiä
marmorialtaisiin; niiden välille oli asetettu linnunhäkkejä tai muita
ristikkolaitteita, joissa hypähteli oravia, juoksenteli marsuja ja mitä
somia eläimiä vain ajatella saattaa. Linnut huhuilivat ja laulelivat
meille kulkiessamme eteenpäin, varsinkin kottaraiset loruilivat mitä
hassunkurisimpia asioita; eräs huuteli alinomaa: Paris! Paris! ja
toinen: Narkissos! Narkissos! niin selvästi kuin koulupoika suinkin
osaa lausua. Vanhus näytti aina silmäilevän minua vakavasti lintujen
siten huudellessa, mutta minä en ollut mitään huomaavinani, eikä
minulla tosiaan ollutkaan aikaa pitää häntä silmällä, sillä voin
varsin hyvin havaita, että kiersimme kehässä ja että tämä varjoisa
paikka oikeastaan oli suuri ympyrä, joka sulki sisäänsä toisen paljoa
merkillisemmän. Me olimme tosiaankin ehtineet jälleen portille
saakka, ja näytti siltä, kuin vanhus aikoisi laskea minut ulos;
mutta katseeni kiintyi kultaiseen ristikkoon, joka näytti ympäröivän
tämän ihmeellisen puutarhan keskustaa ja jonka tarkastelemiseen
minulla oli käyskellessämme ollut riittävästi tilaisuutta, vaikka
vanhus aina osasikin pitää minut muurin vierellä ja siis melkoisen
kaukana ristikosta. Kun hän nyt oli astumassa porttia kohti, virkoin
minä hänelle kumartaen: Te olette ollut minulle niin erinomaisen
ystävällinen, että tekee mieleni esittää vielä eräs pyyntö, ennenkuin
poistun luotanne. Enkö saa nähdä lähempää tuota kultaista ristikkoa,
joka näyttää erittäin avarana kehänä ympäröivän puutarhan sisäosaa?
— »Varsin kernaasti», vastasi hän, »mutta siinä tapauksessa teidän
täytyy alistua eräisiin ehtoihin». — Mitkä ne ovat? kysyin minä
kiireesti. — »Teidän täytyy jättää tänne hattunne ja miekkanne ettekä
saa irroittaa kättänne minun teitä taluttaessani.» — Minä suostun
erittäin mielelläni! vastasin minä laskien hattuni ja miekkani
lähimmälle kivipenkille. Hän tarttui kohta oikealla kädellänsä
minun vasempaani, piteli sitä kiinteästi ja johti minua hieman
väkivaltaisesti suoraan eteenpäin. Kun olimme saapuneet ristikon luo,
muuttui ihmettelyni hämmästykseksi: sellaista en ollut milloinkaan
nähnyt. Korkealla marmorijalustalla seisoi vierekkäin lukemattomia
peitsiä ja pertuskoita, joiden omituisesti koristellut yläpäät yhtyivät
muodostaen kokonaisen ympyrän. Minä katselin raoista ja näin toisella
puolella ihan lähellä leppoisasti virtailevan, kummaltakin puolelta
marmorilla reunustetun veden, jonka kirkkaissa syvyyksissä näkyi suuri
joukko kultakaloja, jotka milloin hitaasti, milloin nopeasti, milloin
yksitellen, milloin parvittain liikkuivat edestakaisin.
Nyt olisin mielelläni päässyt näkemään kanavan toiselle puolelle
saadakseni tietää, millainen puutarhan sisin kohta oli, mutta silloin
havaitsin surukseni, että vastakkaisella rannalla kohosi samanlainen
ristikkoaita, vieläpä niin taitavasti rakennettu, että tämänpuolista
rakoa siellä aina vastasi peitsi tai pertuska, joten muiden koristeiden
vielä osaltansa estäessä ei voinut nähdä läpi, asettuipa seisomaan
miten tahansa. Sen lisäksi minua esteli vanhus vapaasti liikkumasta
pitelemällä minua yhä edelleen kädestä. Kaikki näkemäni kuitenkin
kiihdytti uteliaisuuttani yhä enemmän, minä rohkaisin mieleni ja kysyin
vanhukselta, eikö voisi päästä toiselle puolelle. — »Voipi kyllä»,
vastasi hän, »mutta uusin ehdoin». — Minun niitä tiedusteltuani hän
ilmoitti, että minun oli vaihdettava pukua. Minä olin siihen erittäin
tyytyväinen; hän kuljetti minut takaisin muurin luo pieneen puhtaaseen
saliin, jonka seinillä riippuvat monet erilaiset puvut näyttivät kaikki
olevan lähinnä itämaista kuosia. Minä pukeuduin nopeasti toisiin
vaatteisiin; hän pyyhkäisi puuteroidut hiukseni kirjavan verkon
peittoon minun kauhukseni ne sitä ennen ankarasti pölytettyänsä. Nyt
minä huomasin itseni, suuren kuvastimen edessä seisoen, vaatetuksessani
varsin somaksi; miellyttipä tämä asu minua enemmänkin kuin jäykät
sunnuntaivaatteeni. Minä tein muutamia eleitä ja hypähtelin niinkuin
olin nähnyt markkinateatterin tanssijain tekevän. Samalla katsoin
peiliin ja näin sattumalta erään takanani olevan seinäkomeron kuvan.
Sen valkoisella pohjalla riippui kolme viheriää nuoraa, jokainen
kiertyneenä tavalla, josta en kaukaa katsoen tahtonut mitenkään saada
selkoa. Senvuoksi käännähdin hieman äkillisesti ja kysyin vanhukselta
tuota komeroa ja noita nuoria. Hän nouti mielellään yhden niistä ja
näytti sitä minulle. Se oli kohtalaisen paksu viheriä silkkirihma,
jonka molemmat, kahdesta kohden lävistetyn viheriän nahan läpi kiedotut
päät saivat sen näyttämään välineeltä, jonka käytteleminen ei ole
erikoisen mieluisa. Asia tuntui minusta arveluttavalta, ja minä kysyin
vanhukselta, mitä tuo merkitsi. Hän vastasi minulle aivan levollisesti
ja hyväntahtoisesti, sanoi sen olevan niitä varten, jotka käyttivät
väärin täällä heille auliisti suotua luottamusta. Hän ripusti rihman
takaisin paikallensa ja vaati minua heti itseänsä seuraamaan; hän
näet ei tällä kertaa tarttunut käteeni, joten astelin vapaasti hänen
vierellänsä.
Uteliaisuuttani kiihoitti nyt eniten kysymys, missä saattoi olla
portti, missä silta, joista pääsisi ristikon läpi ja kanavan poikki;
en näet ollut voinut toistaiseksi mitään sellaista havaita. Niinpä
katselinkin kultaista aitausta erittäin tarkoin, kun kiiruhdimme sitä
kohti; mutta samassa näköni himmeni, sillä äkkiarvaamatta alkoivat
peitset, keihäät, tapparakeihäät ja pertuskat täristä ja huojua, ja
tämä omituinen liike päättyi siihen, että kaikki kärjet taipuivat
toisiansa kohti, ikäänkuin olisi kaksi sotajoukkoa vanhanaikaisin
varustein ollut aikeissa käydä toistensa kimppuun. Hämmennys oli
silmille, hälinä korville melkein sietämätön, mutta valtavasti
yllättäväksi muodostui näky, kun ne, aivan alas laskettuina, peittivät
kanavan kaaripinnan muodostaen ihanimman sillan, mitä voi ajatella,
sillä nyt oli näkyvissäni mitä vaihtelevin puutarhamaa. Se oli jaettu
kierteleviin sarkoihin, jotka yhdessä nähtyinä muodostivat kokonaisen
koristeellisen labyrintin; niitä kaikkia reunusti viheriä, matala,
villavana kasvava ruoho, jota en ollut milloinkaan nähnyt; kaikissa
oli kukkia, kussakin osastossa omaa erikoista väriä, nekin matalia ja
maassa lepääviä tehden aluesuunnitelman helposti havaittavaksi. Tämä
oivallinen näköala, josta nautin auringon paistaessa täydeltä terältä,
otti katseeni kerrassaan vangiksensa, mutta tuskin tiesin, mihin
jalkani astuin, sillä kiertelevät tiet oli mitä soreimmin peitetty
sinisellä hiekalla, joka näytti kuvastelevan maahan tummaa taivasta
tai taivasta vedessä. Niin minä astelin, katse maahan luotuna, jonkin
aikaa oppaani vierellä, kunnes vihdoin havaitsin, että tämän sarka- ja
kukkaspiirin keskellä oli laaja kehä sypressejä tai poppelinsukuisia
puita, joiden lomitse ei voinut nähdä, koska alimmat oksat näyttivät
versovan maasta. Minua suorastaan lähimmälle tielle pakottamatta
oppaani kuitenkin kohta ohjasi minut kohti tuota keskustaa, ja kuinka
hämmästyinkään, kun korkeiden puiden piiriin astuttuani näin edessäni
sorean puistorakennuksen pylväskäytävän, joka näytti olevan toisiltakin
tahoilta samoin saavutettavissa ja ihailtavissa. Mutta vielä enemmän
kuin tämä rakennustaiteen mestariteos ihastutti minua se taivaallinen
soitanto, joka rakennuksesta kaikui. Toisinaan luulin kuulevani luutun,
toisinaan harpun, toisinaan kitaran äänen, toisinaan vielä jonkinlaista
helinää, joka ei ollut minkään tässä mainitsemani soittimen mukainen.
Portti, jota kohti kävelimme, avautui heti vanhuksen sitä kevyesti
koskettaessa; mutta kuinka hämmästynyt Olinkaan, kun ulos astuva
portinvartijatar täydellisesti muistutti sitä somaa tyttöä, joka oli
unessa sormieni varassa karkeloinut. Hän tervehti minua, ikäänkuin
olisimme olleet tuttavat, ja pyysi astumaan sisään. Vanhus jäi
ulkopuolelle, ja minä kuljin opastajattareni keralla holvikattoista
ja kauniisti koristeltua lyhyttä käytävää keskisaliin, jonka ihana,
kirkkomainen korkeus sisäänastuessani herätti minussa mielenkiintoa ja
ihmettelyä. Katseeni ei kumminkaan voinut kauan siinä viipyä, sillä
sitä houkutteli puoleensa viehättävämpi näytelmä. Suoraan kupolin
alla istui matolla kolme naishenkilöä kukin kulmallansa, puettuina
eri väreihin, yksi punaiseen, toinen keltaiseen ja kolmas viheriään;
istuimet olivat kultaiset ja matto täydellinen kukkalava. Heidän
käsivarsiensa varassa lepäsivät ne kolme soitinta, joiden äänet olin
kyennyt ulkoa erottamaan; he näet olivat keskeyttäneet soittonsa,
minun saapumiseni häiritseminä. — »Olkaa terve tultuanne!» virkkoi
keskimmäinen, nimittäin se, joka istui päin ovea, punaisessa puvussa ja
harppu vieressään. »Istuutukaa Alerten luo kuuntelemaan, jos soitanto
teitä miellyttää.» Nyt vasta huomasin taempana poikittain melkoisen
pitkän rahin, jolla lepäsi mandoliini. Soma tyttö otti sen, istuutui
ja veti minut viereensä. Nyt minä silmäilin oikealla puolellani
olevaa toista naishenkilöä; hän oli keltaisessa puvussa ja piteli
kitaraa, ja jos tuo harpunsoittajatar oli kookas, ylväspiirteinen
ja käytökseltään majesteetiilinen, niin kitaransoittajan olemuksen
voi helposti havaita viehkeäksi, hilpeäksi. Hän oli solakka, vaalea
kaunotar, edellistä sitävastoin kaunistivat tummanruskeat hiukset.
Heidän soitantonsa vaihtelevaisuus ja yhteensointuvaisuus ei voinut
minua pidättää katselemasta kolmattakin, viheriäpukuista kaunotarta,
jonka luutunsoitto tuntui minusta tavallaan liikuttavalta ja samalla
omituiselta. Hän näytti eniten minua tarkkaavan ja osoittavan soittonsa
minulle, mutta hänestä en voinut saada selvyyttä, sillä hän tuntui
minusta milloin hempeältä, milloin oudolta, toisinaan avomieliseltä,
toisinaan itsepäiseltä, aina sen mukaan, miten hän muutti ilmeitänsä ja
soittoansa. Toisinaan hän näytti tahtovan minua liikuttaa, toisinaan
kiusoitella. Mutta paneutuipa hän millaiseksi tahansa, vähät hän
minusta kostui, sillä pieni naapurini, jonka vieressä istuin, kyynäspää
kyynäspäätä vasten, oli kerrassaan ottanut minut valtoihinsa, ja kun
selvästi tunsin nuo kolme naishenkilöä unennäköni keijukaisiksi ja
heidän pukujensa värit omenain väreiksi, niin käsitin hyvin, ettei
minulla ollut mitään syytä heitä pidättää. Somaan pienoiseen olisin
mieluummin käynyt käsiksi, ellei hänen unessa minulle suomansa
isku olisi ollut liiankin vereksenä mielessäni. Hän pysytteli
mandoliineinensa toistaiseksi ihan rauhallisena, mutta kun hänen
valtijattarensa olivat soittonsa lopettaneet, he käskivät hänen esittää
muutamia hupaisia kappaleita. Tuskin ehdittyänsä varsin kiihdyttävästi
helkytellä joitakin tanssisävelmiä hän hypähti seisaalleen; minä
tein samoin. Hän soitti ja tanssi; minä viehätyin seuraamaan hänen
askeliansa, ja niin me esitimme jonkinlaisen pienen baletin, johon
naiset näyttivät olevan tyytyväiset, koska kohta meidän lopetettuamme
käskivät neitosen virkistää minua tarjoamalla jotakin hyvää, kunnes
ehtisi tulla iltasen aika. Minä puolestani olin unohtanut, että
maailmassa oli vielä jotain muutakin kuin tämä paratiisi. Alerte
vei minut heti takaisin käytävään, jonka kautta olimme tulleet. Sen
kupeella oli kaksi hyvinvarustettua huonetta; toisessa, jossa hän
itse asui, hän tarjoili minulle oransseja, viikunoita, persikoita ja
viinirypäleitä, ja minä nautin erittäin halukkaasti sekä vieraiden
maiden että vasta tulevien kuukausien hedelmiä. Makeisia oli yltä
kyllin; lisäksi hän täytti hiotun kristallimaljan kuohuvalla viinillä,
mutta minä en kaivannut juomista, koska olin riittävästi itseäni
virkistänyt hedelmillä. — »Nyt leikimme», sanoi hän ja vei minut
toiseen huoneeseen. Se oli joulumarkkinain näköinen; mutta niin
kallisarvoisia ja hienoja esineitä ei ole joulumarkkinain kojussa
milloinkaan nähty. Siinä oli kaikenlaisia nukkia, nukenvaatteita ja
nukenkalustoja; keittiöitä, asuinhuoneita ja myymälöitä ja yksityisiä
leluja loppumattomiin. Hän kuljetti minua ohi kaikkien lasikaappien,
joissa näitä taitehikkaita teoksia säilytettiin. Ensimmäiset kaapit
hän kuitenkin kohta jälleen sulki sanoen: »Tämä ei ole ollenkaan teitä
varten, sen tiedän hyvin. Mutta tästä», jatkoi hän, »voisimme löytää
rakennustarpeita, muureja ja torneja, taloja, palatseja ja kirkkoja
sommitellaksemme suuren kaupungin. Se ei kumminkaan minua huvita;
ryhdytään johonkin muuhun, mikä miellyttää teitä samoinkuin minuakin.»
— Sitten hän toi esiin muutamia laatikoita, joissa oli pienikokoista
sotaväkeä päälletysten ladottuna, ja minun täytyi heti tunnustaa,
etten ollut milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista. Hän ei suonut
minulle tilaisuutta niitä yksityiskohtaisesti tarkastella, vaan otti
yhden laatikon kainaloonsa, ja minä otin haltuuni toisen. »Mennään
kultaiselle sillalle», sanoi hän, »siellä käy parhaiten sotamiehillä
leikkiminen: peitset heti osoittavat, miten armeijat tulee sijoittaa
toisiansa vastaan.» Nyt me olimme saapuneet kultaiselle, keinuvalle
pohjalle; minä kuulin allani veden solisevan ja kalojen polskahtelevan
polvistuessani järjestämään rivejäni. Ne olivat pelkkää ratsuväkeä,
kuten nyt huomasin. Vastustajani kehuskeli, että hänellä oli amatsonien
kuningatar naisarmeijansa johtajana; minun puoleltani taas löytyi
Akhilleus ja erittäin uljas kreikkalainen ratsumiesjoukko. Armeijat
seisoivat siinä vastatusten, ja mitään kauniimpaa ei voinut toivoa
näkevänsä. Ne eivät suinkaan olleet litteitä lyijyratsastajia, kuten
meidän leikkisotilaamme, vaan sekä mies että ratsu olivat täyteläisen
ruumiikkaat ja mitä hienointa työtä; oli myös vaikea käsittää, kuinka
ne pysyivät tasapainossa, vaikka seisoivat siltänsä, jalkatasannetta
vailla.
Me olimme nyt, kumpikin puolestansa varsin tyytyväisenä, tarkastaneet
joukkomme, kun hän ilmoitti käyvänsä hyökkäämään. Laatikoistamme oli
löytynyt ammuksiakin: muutamat rasiat olivat täynnä pieniä, hyvin
kiilloitettuja agaattipallosia. Niitä käyttäen meidän piti taistella
toisiamme vastaan joltisenkin välimatkan päästä, mutta sopimuksen
mukaan kuitenkin niin, ettei saanut heittää kiivaammin kuin väkemme
kumoutuminen vaati, sillä vauriota ei pitänyt aiheuttaa kenellekään.
Nyt alkoi molemminpuolinen pommitus, ja toistaiseksi sen vaikutus oli
meitä kumpaakin tyydyttävä. Mutta kun vastustajani sitten huomasi minun
tähtäävän paremmin ja voivan lopulta saada voitonkin, joka riippui
pystyynjääneiden määrästä, hän astui lähemmäksi, ja hänen tyttömäinen
heittelynsä johtikin toivottuun tulokseen. Hän kumosi suuren määrän
parhaita joukkojani, ja mitä ankarampia vastalauseita minä esitin,
sitä innokkaammin hän heitteli. Lopulta tuo minua suututti, ja minä
selitin ryhtyväni menettelemään samoin. Niinpä tosiaankin astuin
lähemmäksi, vieläpä heittelin harmistuneena paljoa kiivaammin, joten
ei kestänyt kauan, ennenkuin pari hänen pientä naiskentauriansa särkyi
säpäleiksi. Hän ei innoissaan sitä heti huomannut, mutta minä seisoin
jähmettyneenä, kun murskautuneet kuviot jälleen itsestään eheytyivät,
amatsoni ja ratsu muuttuivat jälleen kokonaisuudeksi ja samalla täysin
eläviksi, lähtivät täyttä karkua kultaiselta sillalta lehmusten alle
ja sinne tänne ajaa nelistäen vihdoin, en tiedä miten, hävisivät
muurin puolelle. Kaunis vastustajattareni oli tuskin ehtinyt tuon
havaita, kun jo puhkesi äänekkäästi itkemään ja valittamaan ja huutaen
ilmoitti minun tuottaneen hänelle korvaamattoman vahingon, paljoa
suuremman kuin sanoa osasi. Mutta minä, joka olin jo kiukuissani,
iloitsin siitä, että sain tehdä hänelle pahaa, ja heitin vielä pari
jäljelläolevaa agaattikuulaani silmittömästi ja huimasti hänen
joukkoihinsa. Onnettomuudeksi osuin kuningattareen, joka tähän saakka
oli säännöllisessä pelissämme ollut vaaran ulkopuolella. Kuningatar
särkyi pirstoiksi, ja hänen lähimmät ajutanttinsakin murskautuivat,
mutta nopeasti he jälleen ehjentyivät ja lähtivät karkuun samoinkuin
edellisetkin, ajaa nelistelivät sangen iloisesti lehmusten ympärillä ja
hävisivät muurin puolelle.
Vastustajattareni torui ja sätti; mutta minä, kerran vauhtiin
päästyäni, kumarruin ottamaan muutamia agaattipallosia, jotka kierivät
kultaisten peitsien ympärillä. Sydämystyneenä tahdoin tuhota hänen koko
armeijansa. Hän puolestaan ei ollut laiska, hyökkäsi minua kohti ja löi
minua korvalle, niin että pääni humisi. Minä, joka olin aina kuullut,
että tytön antama korvapuusti kysyy häikäilemätöntä suudelmaa, kävin
kiinni hänen korviinsa ja suutelin häntä kerran toisensa jälkeen. Mutta
hänpä kiljaisi niin vihlovasti, että itsekin säikähdin; minä laskin
hänet menemään, ja se oli minulle onneksi, sillä samana hetkenä en
tiennyt, miten minun kävi. Pohja allani alkoi huojua ja ratista; minä
havaitsin kohta ristikkojen alkavan jälleen liikkua, mutta minulla ei
ollut aikaa harkita enkä saanut jalansijaa päästäkseni pakenemaan.
Minä pelkäsin joka hetki joutuvani seivästetyksi, sillä kohoavat
pertuskat ja peitset leikkoivat jo vaatteeni rikki; sanalla sanoen:
minä en tiedä, miten minun kävikään, minä en kuullut enkä nähnyt ja
toivuin huumauksestani ja säikähdyksestäni erään lehmuksen juurella,
jonne pystyyn kimpoava ristikko oli minut heittänyt. Herätessäni
heräsi ilkeytenikin, joka vielä ankarasti lisääntyi, kun kuulin,
miten toisella rannalla pilkkaili ja nauroi minun vastustajattareni,
joka lienee tullut toisella puolella maihin hieman leppoisammin kuin
minä. Senvuoksi minä hypähdin seisaalleni, ja kun näin ympärilläni
hajallaan pienen armeijan ja sen johtajan Akhilleun, jotka kaikki
nouseva ristikko oli minun kerallani heittänyt tälle puolelle, minä
sieppasin sankarin käteeni ja sinkosin hänet puun kylkeen. Hänen
ennalleen korjautumisensa miellytti minua nyt sitäkin enemmän, kun
katselin vahingoniloisena maailman sominta näkyä, ja minä olin jo
aikeissa lähettää kaikki kreikkalaiset samaa tietä, kun yht’äkkiä
suihkusi kihiseviä vesiä joka puolelta, kivistä ja muureista, maasta ja
oksista, piesten minua joka suunnalta, mihin yritinkin kääntyä. Ohut
pukuni oli lyhyessä ajassa läpimärkä; repaleina se oli jo ennestään,
ja minä tempasin sen aikailematta yltäni. Jalkineet minä heitin pois
ja niin verhon toisensa jälkeen; tuntuipa minusta lämpöisenä päivänä
vihdoin erittäin miellyttävältäkin sellainen suihkukylpy. Aivan
alastomana minä sitten astelin arvokkaasti näiden tervetulleiden
suihkujen keskellä ja ajattelin saavani kauankin nauttia hyvästä
olostani. Vihani jäähtyi, ja minä toivoin vain pääseväni sovintoon
pienen vastustajani kanssa. Mutta samassa suihkut taukosivat, ja
minä seisoin nyt kosteana läpimärällä tanterella. Vanha mies, joka
äkkiarvaamatta ilmestyi luokseni, ei suinkaan ollut tervetullut; minä
olisin halunnut ainakin verhoutua, kun piiloutuminen ei käynyt päinsä.
Häpeäntunne, vilunväreet, yritykset saada itseäni jotenkin verhotuksi
saivat minut näyttämään ylen surkuteltavalta olennolta, ja vanhus
käytti hetkeä hyväksensä lausuakseen minulle mitä ankarimpia moitteita.
»Mikäpä minua estää», huudahti hän, »ottamasta yhtä noista viheriöistä
nuorista ja koettelemasta sitä ainakin selkäänne, ellei kaulaanne!»
Tämän uhkauksen minä panin kovin pahakseni. — Varokaa, huudahdin minä,
varokaa sellaisia sanoja, vieläpä sellaisia ajatuksiakin, sillä muuten
olette te ja valtijattarenne hukassa! — »Kuka sitten oletkaan», kysyi
hän uhmaten, »kun uskallat noin puhua?» — Jumalien suosikki, josta
riippuu, löytävätkö nuo naishenkilöt itsellensä arvokkaat puolisot ja
pääsevätkö elämään onnellista elämää, vai tahtooko hän antaa heidän
nääntyä ja vanhentua tenholuostarissaan, vastasin minä. — Vanhus astui
muutamia askelia taaksepäin. »Kuka on sinulle tuon ilmoittanut?» kysyi
hän ihmeissään.'— Kolme omenaa, sanoin minä, kolme jalokiveä. — »Ja
mitä vaadit palkaksesi?» huudahti hän. — Ennen kaikkea tuon pienen
olennon, joka on minut saattanut tähän noiduttuun tilaan, vastasin
minä. — Vanhus heittäytyi pitkäkseen eteeni vielä kosteata ja liejuista
maata karttelematta; sitten hän nousi, aivan kastumattomana, tarttui
ystävällisesti käteeni, vei minut jälleen saliin, puki nopeasti
vaatteet ylleni, ja kohta olin taas sunnuntaisessa asussani ja tukka
käherrettynä kuten saapuessanikin. - Portinvartija ei virkkanut enää
sanaakaan, mutta ennenkuin laski minut kynnyksen yli, hän pysähdytti
minut ja osoitti minulle muutamia esineitä tien toisella puolella
olevan muurin kupeella samalla viitaten taaksensa porttiin. Minä
ymmärsin hyvin mitä hän tarkoitti: hän näet kehoitti minua painamaan
mieleeni nuo esineet, jotta sitä varmemmin jälleen löytäisin portin,
joka huomaamattani sulkeutui takanani. Minä otin nyt tarkoin huomiooni
mitä edessäni näkyi. Korkean muurin yli ojentuivat ikivanhojen
pähkinäpuiden oksat osaksi peittäen sen yläreunan. Oksat ulottuivat
kiviseen laattaan asti, jonka koristellun kehyksen tosin voin erottaa
voimatta kumminkaan lukea mitä tauluun oli kirjoitettu. Se lepäsi
olkakiven varassa eräässä komerossa, jossa taitehikkaasti sommiteltu
suihkukaivo valoi vettä maljasta toiseen ja lopulta suureen altaaseen,
joka muodosti pienen lammentapaisen upoten maahan. Suihkukaivo, taulu
kirjoituksineen, pähkinäpuut, kaikki tuo oli siinä päälletysten: minä
ajattelin sen maalata sellaisena kuin sen olin nähnyt.
Voi helposti arvata, kuinka vietin sen illan ja useita seuraavia päiviä
ja kuinka usein toistelin itsekseni näitä tarinoita, joita tuskin
itsekään voin uskoa. Niin pian kuin suinkin kävi päinsä, lähdin jälleen
kehnon muurin luo ainakin verestääkseni noiden merkkien muistoa ja
katsellakseni koreata pientä porttia. Mutta kovinpa hämmästyin, kun
huomasin, että kaikki oli muuttunut. Pähkinäpuut tosin ojentelivat
oksiansa muurin yli, mutta eivät kasvaneet välittömästi vierekkäin.
Muuriin oli myös upotettu taulu, mutta se oli puiden luota kaukana
oikealla, vailla koristeita ja varustettuna kirjoituksella, joka oli
luettavissa. Kaukana vasemmalla on komero suihkukaivoineen, mutta
sitä ei voi ollenkaan verrata minun näkemääni,. joten minun melkein
on pakko uskoa, että toinen seikkailuni on ollut unta samoinkuin
ensimmäinenkin; portista näet ei löydy jälkeäkään. Ainoa minua
lohduttava seikka on se huomio, että nuo kolme esinettä näyttävät
alinomaa siirtyvän paikoiltansa; useampia kertoja niillä main käytyäni
luulen näet havainneeni, että pähkinäpuut siirtyvät hieman lähemmäksi
toisiansa ja että taulu ja suihkukaivo samoin toisiansa lähenevät. Kun
kaikki jälleen sattuu kohdatusten, porttikin todennäköisesti jälleen
ilmaantuu, ja minä teen voitavani päästäkseni seikkailua jatkamaan.
En tiedä sanoa, voinko teille kertoa mitä tuonnempana tapahtuu, vai
kielletäänkö minua nimenomaan sitä tekemästä.
* * * * *
Tämä satu, jonka todenmukaisuudesta leikkikumppanini kiihkeästi
pyrkivät vakuuttautumaan, saavutti suurta suosiota. He kävivät,
kukin yksinään, minulle tai muille asiasta mitään hiiskumatta,
mainitsemassani paikassa ja löysivät pähkinäpuut, taulun ja
suihkukaivon, jotka kumminkin olivat aina etäällä toisistaan, kuten he
lopulta tunnustivat, koska sillä iällä ei helposti voida salaisuutta
säilyttää. Mutta silloinpa vasta kiista syntyikin. Joku vakuutti,
etteivät esineet paikaltansa liikahtaneet, vaan pysyivät aina yhtä
etäällä toisistansa. Toinen väitti niiden liikkuvan, mutta etääntyvän
toisistansa. Kolmas oli samaa mieltä kuin viimeksimainittu, mikäli
väitti hänkin esineiden liikkuvan, mutta hänestä pähkinäpuut, taulu ja
suihkukaivo näyttivät päinvastoin toisiansa lähenevän. Neljäs ilmoitti
nähneensä vieläkin ihmeellisempää: pähkinäpuut tosin olivat olleet
keskellä, mutta taulu ja suihkukaivo olivat minun näkemääni verraten
vaihtaneet paikkaansa. Mitä tulee porttia ilmaiseviin merkkeihin,
olivat mielipiteet yhtä eriäväiset. Niin he antoivat minulle varhaisen
esimerkin siitä, kuinka ihmiset voivat muodostaa ihan yksinkertaisista
ja helposti käsitettävistä asioista mitä vastakkaisimpia mielipiteitä
ja puolustaa niitä. Kun minä itsepintaisesti kieltäydyin tarinaani
jatkamasta, pyydettiin minua useasti toistamaan tätä ensimmäistä
osaa. Minä varoin seikkoja paljoakaan muuttamasta, ja kertomukseni
yhdenmukaisuus muutti kuulijaini mielissä sadun todeksi.
Muuten minä olin haluton valhetteluun ja teeskentelyyn enkä ollut
yleensä suinkaan kevytmielinen; pikemminkin osoittautui se sisäinen
vakavuus, jonka kannalta minä jo varhain maailmaa katselin,
ulkoisessakin olemuksessani, ja minua moitittiin usein ystävällisesti,
usein myös pilkallisesti eräänlaisesta arvokkuudesta, jonka uskalsin
omaksua. Jos näet minulta ei puuttunutkaan hyviä, valittuja ystäviä,
muodostimme me kuitenkin aina vähemmistön verrattuina niihin, jotka
mielihyvikseen meitä karkean ilkivaltaisesti ahdistelivat usein sangen
kovakouraisesti herättäen meidät niistä tarumaisista, itsekylläisistä
unelmista, joihin me, minä keksijänä ja leikkitoverini osanottajina,
liiankin mielellämme uppouduimme. Nyt me taas havaitsimme, ettei ollut
niinkään syytä antautua hempeyteen ja haaveellisiin huvitteluihin,
vaan pikemmin ryhtyä itseänsä karkaisemaan voidakseen joko sietää
välttämätöntä pahaa tai käydä sitä vastustamaan.
Niihin harjoituksiin, joiden avulla minä kehittelin itsessäni
stoalaisuutta, niin vakavasti kuin poika sen voi tehdä, kuului myöskin
ruumiillisten kärsimysten sietäminen. Opettajamme kohtelivat meitä
usein sangen epäystävällisesti ja taitamattomasti käyttäen lyöntejä
ja tyrkkimistä, joita sietämään me itsemme karkaisimme sitäkin
suuremmalla syyllä, kun vastarinta tai takaisinanto oli mitä ankarimmin
kielletty. Erittäin monet nuoruusajan leikit johtuvat kilvoittelusta
sellaisessa sietämisessä, esim. kun pojat takovat kahdella sormella
tai koko kädellä toistensa jäsenet tunnottomiksi tai kestävät eräistä
leikeistä koituvat iskut mahdollisimman tyynesti, kun he painittaessa
tai tapeltaessa eivät anna jo puolittain voitetun nipistysten itseänsä
hämmentää, kun jätetään huomiotta kiusoitellen aiheutettu kipu, vieläpä
suhtaudutaan nipistelyyn ja kutkutteluun, jolla nuoret henkilöt
uutterasti toisiansa koettelevat, ihan välinpitämättömästi. Siten
hankkii itselleen suuren edun, jota toiset eivät hevin kykene meiltä
riistämään.
Kun sitten ryhdyin harjoittamaan tuollaista kärsimysten uhmaamista
ikäänkuin ammattimaisesti, niin toiset alkoivat minua ahdistella yhä
enemmän, ja koska pahanilkinen julmuus ei tunne mitään rajoja, osasi
se sittenkin ahdistaa minut pois rajojeni sisäpuolelta. Kerron tässä
erään tapauksen monien joukosta. Opettaja ei ollut saapunut eräälle
tunnille. Ollessamme kaikin koolla me lapset käyttäydyimme varsin
siivosti, mutta kun minun suosijani, riittävän kauan odotettuaan,
lähtivät pois ja minä jäin yksin kolmen minulle karsasmielisen
kumppanin seuraan, niin he ajattelivat minua kiusata, saattaa häpeämään
ja pakenemaan. He jättivät minut hetkiseksi huoneeseen ja palasivat
vähän päästä, kädessään raipat, jotka he olivat itsellensä hankkineet
repimällä hajalle luudan. Minä huomasin heidän tarkoituksensa, ja
koska luulin tunnin olevan kohta lopussa, päätin muitta mutkitta
olla tekemättä vastarintaa, kunnes kello löisi. He alkoivat nyt
armottomasti vitsoa sääriäni ja pohkeitani. Minä en liikahtanutkaan,
mutta tunsin pian, että olin erehtynyt laskuissani ja että sellainen
kipu melkoisesti venyttää minuutteja. Mitä kauemmin sitä siedin, sitä
ankarammaksi kasvoi kiukkuni, ja kellon ensimmäisen lyönnin helähtäessä
minä hyökkäsin vähimmän aavistavan kimppuun, kävin käsiksi hänen
niskahaiveniinsa ja kaadoin hänet maahan laskien polveni hänen selkänsä
puristimeksi; toisen, nuoremman ja heikomman, joka kävi takaapäin
minua ahdistamaan, puristin kainalooni niin lujasti, että hän oli
tukehtua. Nyt oli vielä jäljellä viimeinen eikä suinkaan heikoin, ja
minulla oli puolustusneuvona vain vasen käteni; mutta minä tartuin
hänen nuttuunsa, ja kun samassa käännähdin taitavasti, hän sitävastoin
hätäisesti, niin sain hänet kumoon, kasvot päin permantoa. He purivat,
raapivat ja potkivat minkä voivat; mutta minulla oli vain kosto
mielessäni ja jäsenissäni. Edullisessa asemassa ollen minä paukutin
useaan kertaan heidän päitänsä yhteen. Lopulta he päästivät hirmuisen
hätähuudon, ja pian oli koko talonväki ympärillämme. Sinne tänne
sirotellut raipat, ja sääreni, joista riisuin sukat, todistivat kohta
hyväkseni. Rankaisemisoikeus pidätettiin ja minut päästettiin lähtemään
pois; mutta minä selitin, että tulisin toisella kertaa pienimmänkin
loukkauksen sattuessa raapimaan kiusaajaltani silmät tai repimään
korvat, vieläpä kenties hänet kerrassaan kuristamaankin.
Vaikka tämä tapahtuma, kuten lapsuusiällä yleensäkin käy, pian
unohdettiin, jopa sille naurettiinkin, oli siitä kuitenkin seurauksena,
että nämä yhteiset opetustunnit harvenivat ja vihdoin kerrassaan
loppuivatkin. Minun siis oli jälleen, kuten ennenkin, pysyteltävä
enemmän kotosalla, missä vain vuotta nuorempi sisareni Cornelia oli yhä
uskollisemmin miellyttävänä seuralaisenani.
Ennenkuin tämän asian jätän, tahdon kuitenkin vielä esittää muutamia
kertomuksia siitä, kuinka paljon epämieluisaa jouduin kokemaan
kumppanieni seurassa; sillä juuri siinähän suhteessa tällaiset
siveellisiä asioita koskevat tiedonannot ovat opettavaisia, että
ihminen saa niistä kuulla, kuinka toisten on käynyt ja mitä hänen
itsensäkin sopii elämältä odottaa, ja että hänen, sattuipa mitä
hyvänsä, on ajateltava sen tapahtuvan hänelle ihmisenä eikä erikoisen
onnellisena tai onnettomana olentona. Ellei sellaisesta tiedosta
koidukaan paljon pahan lievennystä, on se kuitenkin erittäin edullinen
sikäli, että opimme olotiloihin sopeutumaan, niitä sietämään, jopa
vallitsemaankin.
Eräs toinenkin yleinen huomautus on tässä paikallansa, nimittäin se,
että sivistyneiden säätyluokkien lasten kasvuiällä ilmenee erittäin
ankara ristiriita, kun näet vanhemmat ja opettajat kehoittavat ja
ohjaavat heitä käyttäytymään hillitysti, ymmärtäväisesti, jopa
järkevästikin, olemaan tekemättä kenellekään pahaa ilkeydestä tai
ylimielisyydestä ja tukahduttamaan kaikki kehittymään pyrkivät
vihattavat taipumukset; mutta että nuoret olennot, näissä
harjoituksissa askarrellessaan, joutuvat kokemaan toisten taholta
juuri sitä, mitä heissä itsessään moititaan ja mistä heitä ankarasti
kielletään. Siten nämä olentoraukat joutuvat aivan surkeaan pinteeseen
luonnontilan ja sivistyksen väliin ja muuttuvat, riippuen siitä,
millaisia luonteita ovat, joko salavihaisiksi tahi väkivaltaisen
kuohahteleviksi, kun ovat jonkin aikaa itseänsä hillinneet.
Väkivalta on pikemmin väkivallan avulla torjuttavissa; rakkauteen ja
myötätuntoisuuteen taipuva lapsi sitävastoin osaa huonosti vastustaa
pilkkaa ja pahaa tahtoa. Jos minä osasinkin verraten hyvin torjua
toverieni väkivaltaisuuden, en kumminkaan kyennyt varjelemaan itseäni
heidän pisto- ja parjauspuheiltansa, koska sellaisissa tapauksissa
puolustautuva pakostakin aina häviää. Sentapaiset hyökkäykset, mikäli
ne kiihdyttivät vihaan, torjuttiin niin ollen ruumiinvoimien avulla,
tai herättivät ne minussa ihmeellisiä mietteitä, jotka eivät voineet
jäädä vaille seurauksia. Muiden etujeni ohella kadehtivat pahansuovat
sitäkin, että minua miellytti isoisäni virasta meidän perheellemme
koituva asema; kun näet hän esiintyi ensimmäisenä vertaistensa
joukossa, vaikutti tämä hänen omaisiinsakin melkoisesti. Kun siis
kerran pillipiipari-oikeuden jälkeen näytin olevan hieman ylpeä siitä,
että olin nähnyt isoisäni neuvosmiesten keskellä, askelman ylempänä
kuin muut, keisarin kuvan alla ikäänkuin valtaistuimella, niin eräs
poika virkkoi ivallisesti, että minun pitäisi muistaa, niinkuin
riikinkukon jalkojansa, isäni isää, joka oli ollut ravintoloitsijana
Weidenhofissa vaatimatta itselleen suinkaan valtaistuimia ja
kruunuja. Minä vastasin, ettei tuo minua ollenkaan hävettänyt, koska
kotikaupunkimme etevyys ja ilahduttavuus oli juuri siinä, että kaikki
kansalaiset voivat pitää itseään toistensa arvoisina ja että kunkin oma
toiminta saattoi olla hänelle eduksi ja kunniaksi. Minä sanoin vain
pahoittelevani sitä, että tuo kelpo mies oli jo aikoja sitten kuollut;
olin näet useasti kaipauksen tuntein häntä ajatellut, olin monesti
katsellut hänen muotokuvaansa, vieläpä käynyt hänen haudallansakin
ja iloinnut ainakin siitä, että voin lukea patsaaseen piirretyn
kirjoituksen hänen olemassaolostansa, jolle olin kiitollisuudenvelassa
omasta elämästäni. Eräs toinen pahansuopa, kaikkein ilkeämielisin, vei
ensinmainitun syrjään ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, molempien
samalla pilkallisesti minua silmäillessä. Sappeni alkoi jo kuohua,
ja minä vaadin häntä puhumaan ääneen. »No, mitäpä tuosta», virkkoi
ensinmainittu, »jos sen tietää tahdot: tämä tässä arvelee, että saat
kauan käydä etsimässä, ennenkuin isoisäsi löydät». Minä uhkailin nyt
entistä kiivaammin, elleivät ilmoittaisi asiaa selvemmin. He esittivät
nyt sadun, jonka väittivät kuulleensa vanhemmiltansa: isäni muka oli
erään ylhäisen miehen poika, ja tuo kelpo porvari oli suostunut olemaan
julkisuudessa isän sijaisena. He kehtasivat esittää kaikenlaisia
todisteitakin, esimerkiksi sen, että omaisuutemme oli yksinomaan
isoäidin perua, että muut lähisukulaiset, jotka asustivat Friedbergissä
ja muualla, olivat hekin varattomia, ja muita samanlaisia perusteita,
joille voi antaa painavuutta yksin ilkeys. Minä kuuntelin rauhallisesti
heidän jännittyneinä odottaessaan; he näet olivat valmiina pyrähtämään
pakoon, jos minä näyttäisin aikovan käydä heidän tukkaansa käsiksi.
Mutta minä vastasin ihan levollisesti, ettei minulla ollut mitään
sitäkään vastaan. Elämä on niin kaunis, sanoin minä, että voi pitää
ihan yhdentekevänä, kenelle siitä on kiitollisuudenvelassa, koska
se loppujen lopuksi johtuu Jumalasta, jonka edessä olemme kaikin
yhdenarvoiset. Kun eivät saaneet mitään aikaan, he tällä kertaa
jättivät asian sikseen; me kävimme jälleen yhdessä leikkiin, joka
lasten kesken pysyy aina koeteltuna sovintovälineenä.
Nuo ivalliset sanat olivat kuitenkin tartuttaneet minuun jonkinlaisen
siveellisen sairauden, joka jäyti edelleen kaikessa hiljaisuudessa.
Ei tuntunut olevan minulle ollenkaan vastenmielistä, vaikka olisinkin
jonkun ylhäisen herran pojanpoika, vaikkapa tuo ei olisikaan tapahtunut
lainmukaisessa järjestyksessä. Vainuni lähti seurailemaan jälkiä,
mielikuvitukseni oli virinnyt, ja terävä-älyisyyteni oli saanut
haasteen. Nyt aloin tutkia tovereitteni tiedonantoja, huomasin ja
sommittelin uusia sen todennäköisyyttä puoltavia perusteita. Minä en
ollut kuullut puhuttavan isoisästäni paljoakaan muuta kuin että vanhan
rakennuksen vierashuoneessa olivat riippuneet hänen ja isoäitini
kuvat, joita molempia säilytettiin rakennuksen uudistamisen jälkeen
eräässä yliskamarissa. Isoäitini oli varmaan ollut erittäin kaunis
nainen ja samanikäinen kuin miehensä. Muistinpa vielä a nähneeni
hänen huoneessaan erään kauniin, tähdin ja kunniamerkein koristettuun
univormuun puetun herran kuvan, joka oli hänen kuolemansa jälkeen
kaikkimullistavan talonuudistuksen aikana monien muiden pienten
esineiden keralla joutunut hukkaan. Sellaisia ja useita muita asioita
minä sommittelin lapsenmielessäni yhteen harjoittaen siten sangen
varhain sitä nykyaikaista runoilijakykyä, joka osaa voittaa koko
sivistyneen maailman mielenkiinnon haaveellisesti yhdistelemällä
inhimillisen elämän tärkeitä olotiloja.
Koska en kumminkaan rohjennut tuollaisia seikkaa kenellekään uskoa
tai ryhtyä edes kautta rantain tiedustelemaan, olin salaa uutterassa
puuhassa päästäkseni, jos mahdollista, hieman paremmin asiasta
selville. Olin näet kuullut aivan varmasti väitettävän, että pojat
ovat usein ilmeisesti isänsä tai isoisäinsä näköiset. Useat ystävät,
muiden muassa varsinkin neuvos Schneider, lähenen ystävämme, olivat
liikeyhteydessä kaikkien lähiseudun ruhtinaiden ja aatelisten kanssa,
joita, sekä hallitsevia että perheen nuorempia jäseniä, asui melkoinen
määrä Reinin ja Mainin varrella ja niiden välisellä alueella ja jotka
toisinaan lahjoittivat kuvansa uskollisille asiamiehillensä erikoisen
suosionsa merkiksi. Näitä kuvia, joita olin nuoruudesta saakka useasti
seinillä nähnyt, minä nyt katselin entistä tarkkaavammin, tutkien,
enkö keksisi isääni tai suorastaan itseäni muistuttavia piirteitä,
mikä kumminkin onnistui niin usein, etten sen nojalla voinut päästä
mihinkään varmuuteen. Toisinaan näet tuntuivat tämän henkilön silmät,
toisinaan taas tuon nenä viittaavan jonkinlaiseen sukulaisuuteen. Siten
nämä tuntomerkit kuljettivat minua petollisesti sinne tänne. Ja vaikka
minun täytyikin myöhemmin pitää tuota syytöstä ihan perättömänä taruna,
jäi sen aiheuttama vaikutelma kuitenkin jäljelle, ja minä en voinut
olla aika ajoin kaikessa hiljaisuudessa tutkimatta ja tarkastelematta
kaikkia noita korkeita herroja, joiden kuvat olivat erittäin selvinä
mielessäni. Siinä määrin on totta, että kaikki se, mikä suo ihmisen
itseluuloisuudelle sisäistä tukea, mairittelee hänen salaista
turhamaisuuttansa, on hänelle siinä määrin hartaasti haluttua, ettei
hän ollenkaan kysy itseltänsä, voiko se muuten jollakin tavoin koitua
hänelle kunniaksi vai häpeäksi.
Tahtomatta kumminkaan punoa tähän vakavia, ehkäpä paheksuviakin
mietteitä käännän mieluummin katseeni pois noista kauniista ajoista;
sillä kukapa kykenisikään puhumaan asianmukaisen arvokkaasti lapsuusiän
sisältörikkaudesta! Me silmällemme pieniä, edessämme astelevia
olentoja välttämättä iloiten, jopa ihastellenkin, sillä enimmälti
he lupaavat enemmän kuin täyttävät, ja näyttääpä siltä, kuin luonto
olisi muiden meihin kohdistamiensa kujeiden ohella tässäkin kohden
nimenomaisesti päättänyt pitää meitä pilkkanansa. Ensimmäiset elimet,
jotka se maailmaan syntyville lapsille suo, ovat olennon lähimmän,
välittömimmän olotilan mukaiset; se käyttelee niitä luontevasti ja
vaatimattomasti, mitä taitavimmin lähimpiin tarkoituksiin. Lapsi
sinänsä tarkasteltuna, kaltaistensa seurassa ja suhteissa, jotka ovat
sen voimien mukaiset, näyttää niin älykkäältä, niin järkevältä, ettei
parempaa voi ajatellakaan, ja samalla niin miellyttävältä, hilpeältä
ja taitavalta, ettei tee mieli toivoa sitä enempää kehitettävän.
Jos lapset kasvaisivat edelleen niinkuin näyttävät lupaavan, niin
olisi olemassa pelkkiä neroja. Mutta kasvaminen ei ole yksinomaan
kehittymistä; ne elimelliset eri järjestelmät, jotka ihmisen
muodostavat, johtuvat toisistansa, seuraavat toisiansa, muuntuvat
toisiksensa, sysäävät toisensa syrjään, vieläpä tuhoavatkin toisiansa,
joten monista kyvyistä, monista voimanilmauksista jonkin ajan
kuluttua on tuskin jälkeäkään enää havaittavissa. Vaikka inhimilliset
luontumukset ylipäänsä noudattelevatkin määrättyä suuntaa, on parhaan
ja kokeneimmankin tuntijan kaikesta huolimatta vaikea sitä varmasti
ennakolta määritellä; jälkeenpäin sitävastoin voi havaita, mikä on
viitannut johonkin tulevaisuuden tosiasiaan.
Tarkoitukseni ei siis suinkaan ole saattaa näissä ensimmäisissä
kirjoissa kertomus nuoruuteni vaiheista lopulliseen päätökseen;
päinvastoin: minä aion vielä tuonnempana ryhtyä edelleen punomaan
montakin säiettä, joka on huomaamatta kulkenut läpi ensimmäistenkin
vuosien. Mutta tässä minun on huomautettava, kuinka sotatapaukset
vähitellen alkoivat yhä voimakkaammin vaikuttaa mieliimme ja
elämäntapaamme.
Rauhallinen kansalainen on omituisessa suhteessa suuriin
maailmantapahtumiin. Jo etäältä ne häntä kiihdyttävät ja
huolestuttavat, ja hänen on mahdoton pidättyä arvostelemasta,
osaaottamasta, vaikka ne eivät häntä koskisikaan. Luonteen tai
ulkoisten vaikutteiden määräämänä hän nopeasti valitsee kantansa. Jos
sellaiset ankarat kohtalot, sellaiset tärkeät muutokset siirtyvät
lähemmäksi, niin hänelle jää monien ulkonaisten hankaluuksien lisäksi
vielä tuo sisäinen vastenmielisyys, joka useimmiten enentää ja
kärjistää onnettomuutta ja tuhoaa vielä mahdollisesti olemassaolevan
hyvän. Silloin hän todellakin joutuu kärsimään ystävistään ja
vihollisistaan, usein edellisistä enemmän kuin jälkimmäisistä, ja hän
ei tiedä, miten varjelisi taipumustansa enempää kuin etujansakaan.
Vuosi 1757, jonka vielä vietimme täydellisen rauhan vallitessa
kaupungissamme, elettiin kuitenkin ankaroita mielenliikutuksia kokien.
Rikkaampi tapauksista ei liene ollut mikään muu vuosi. Voitot,
suurtyöt, onnettomuustapaukset, korvaukset seurasivat toisiansa,
kietoutuivat toisiinsa ja näyttivät toisiansa vastaavan; mutta aina
väikkyi Fredrikin hahmo, hänen nimensä, hänen maineensa piankin
jälleen ylinnä. Hänen ihailijainsa innostus kasvoi yhä suuremmaksi
ja vilkkaammaksi, hänen vihollistensa kauna yhä katkerammaksi, ja
perheitäkin rikkova mielipiteiden vastakkaisuus vaikutti osaltansa
siihen suuntaan, että muutenkin jo monella muotoa toisistansa erotetut
kansalaiset eristäytyivät vieläkin enemmän. Frankfurtin-laisessa
kaupungissa, missä kolme uskontunnustusta jakaa asukkaat kolmeen eri
ryhmään, missä vain harvat miehet, hallitsevatkaan, voivat päästä
asiain peräsimeen, täytyy olla useita varakkaita ja oppineita, jotka
vetäytyvät omaan piiriinsä luoden itselleen opintojen ja harrastelujen
nojalla oman suljetun olokehänsä. Sellaisista henkilöistä täytyy
puhua nyt ja tuonnempana, jos halutaan kuvata senaikaisen Frankfurtin
porvarin ominaista laatua.
Matkoiltaan palattuansa oli isäni omaa mielenlaatuansa noudattaen
ja tullakseen kaupungin palvelukseen kelpoisaksi päättänyt ottaa
jonkin alemman viran ja hoitaa sitä palkatta, jos se hänelle
tarjottaisiin palloarpaa käyttämättä. Hän uskoi mielenlaatunsa ja
sen käsityksen nojalla, mikä hänellä itsestään oli, hyvän tahtonsa
tietäen ansaitsevansa sellaisen kunnianosoituksen, joka tosin ei
ollut enempää lain kuin tavankaan mukainen. Kun hänen anomuksensa
hylättiin, hän niin ollen joutui kiukun ja harmin valtaan, vannoi
olevansa milloinkaan ottamatta vastaan mitään virkaa ja hankki
itselleen, sen mahdottomaksi tehdäkseen, keisarillisen neuvoksen
arvonimen, joka oli kaupungintuomarin ja vanhimpain neuvosmiesten
erikoisena kunnianimenä. Siten hän koroitti itsensä ylimpien tasoon
eikä voinut enää alkaa alhaalta. Sama vaikutin johti hänet myös
kosimaan kaupungintuomarin vanhinta tytärtä, joten hän silläkin tavoin
tuli neuvostosta pois suljetuksi. Hän kuului nyt hiljaisuudessa
eläjiin, jotka eivät milloinkaan muodosta yhteisöä. He ovat yhtä
eristetyt toisiinsa kuin kokonaisuuteenkin nähden ja sitä enemmän,
kun sellaisessa erinnäisyydessä luonteen omituisuudet kehittyvät
yhä jyrkemmiksi. Isäni lienee matkoillaan ja näkemässään vapaassa
maailmassa muodostanut itselleen käsityksen elämäntavasta, joka oli
hienompi ja vapaamielisempi kuin hänen kansalaistensa keskuudessa
yleensä vallitseva. Edeltäjiä ja kaltaisiansa hänellä tosin oli.
Von Uffenbachin nimi on tunnettu. Eräs neuvosmies von Uffenbach
eleli silloin arvossapidettynä. Hän oli käynyt Italiassa, harrasteli
varsinkin musiikkia lauleli miellyttävällä tenoriäänellänsä, ja koska
hän oli tuonut mukanansa kauniin kokoelman nuotteja, järjestettiin
hänen luonansa konsertteja ja oratorioesityksiä. Sitä seikkaa, että hän
itsekin lauloi ja osoitti soittoniekoille suosiota, ei pidetty aivan
hänen arvonsa mukaisena, ja kutsutut vieraat sekä muutkin maanmiehet
pitivät oikeutenansa esittää sen johdosta monia hupaisia huomautuksia.
Vielä muistan erään paroni von Häckelin, rikkaan aatelismiehen, joka
naimisissa ollen mutta lapsettomana asui eräässä kauniissa talossa
Antoniusgassen varrella, varustettuna kaikilla säädynmukaiseen
elämään kuuluvilla hyvyyksillä. Hänellä oli hyviä maalauksiakin,
vaskipiirroksia, muinaisesineitä ja paljon muuta kokoilijain ja
harrastelijain huostaan virtaavaa. Aika ajoin hän kutsui kaupungin
arvohenkilöt päivällisille ja harjoitti hyväntekeväisyyttä omalla
varovalla tavallansa, nimittäin siten, että vaatetti talossaan
köyhiä, mutta pidätti luonansa heidän vanhat riekaleensa ja antoi
heille jokaviikkoisen almun vain sillä ehdolla, että he tulivat
hänen luoksensa noihin lahjoitettuihin vaatteisiin puettuina, aina
puhtaina ja hyvässä kunnossa. Hän on nyt vain hämärästi muistissani
ystävällisenä, sivistyneenä miehenä, mutta sitä selvemmin muistan hänen
kuolinpesänsä huutokaupan, jossa olin mukana alusta loppuun asti osaksi
isäni käskystä, osaksi omasta halustani ostaen useita esineitä, jotka
ovat vielä nytkin kokoelmissani.
Aikaisemmin ja minun tuskin silmin näkemänä herätti Johann Michael von
Loen kirjallisessa maailmassa sekä Frankfurtissa melkoista huomiota.
Hän ei ollut syntyjään frankfurtilaisia, oli asettunut sinne asumaan
ja oli naimisissa isoäitini Textorin erään sisaren kanssa, jonka
oma sukunimi oli Lindheimer. Hovi- ja valtioelämään perehtyneenä ja
uudistetusta aatelista iloiten hän saavutti mainetta rohkenemalla
sekaantua niihin erilaisiin liikkeisiin, joita ilmeni kirkon ja valtion
piirissä. Hän kirjoitti »Rivieran kreivin», didaktisen romaanin, jonka
sisällys käy ilmi nimen jatkosta: »eli kunniallinen mies hovissa».
Tämä kirja sai hyvän vastaanoton, koska se vaati hoveiltakin, jotka
muuten ovat vain älyn tyyssijoja, myös siveyttä, ja niin tuotti hänen
teoksensa hänelle suosiota ja mainetta. Erään toisen teoksen piti
koitua hänelle sitä vaarallisemmaksi. Hän kirjoitti kirjan »Ainoa
oikea uskonto», jonka tarkoituksena oli edistää suvaitsevaisuutta,
erittäinkin luterilaisten ja kalvinilaisten kesken. Sen johdosta hän
joutui kiistaan teologien kanssa; varsinkin giesseniläinen tri Brenner
kirjoitti häntä vastaan. Von Loen vastasi; kiista muuttui kiivaaksi
ja henkilöihin kohdistuvaksi, ja siitä johtuvat ikävyydet saivat
tekijän ottamaan vastaan Lingenin hallituspresidentin viran, jonka
hänelle tarjosi Fredrik toinen luullen tuntevansa hänet valistuneeksi
ja Ranskassa jo paljoa pitemmälle kehittyneitä uudistuksia suosivaksi
ennakkoluulottomaksi mieheksi. Hänen entiset maanmiehensä, joiden luota
hän oli hieman pahoilla mielin poistunut, väittivät, ettei hän ollut
tyytyväinen uusilla olosijoillansa, koska Lingenin-lainen paikkakunta
ei suinkaan ole Frankfurtiin verrattavissa. Isäni epäili hänkin
presidentin hyvää oloa ja vakuutti, että kelpo enomme olisi tehnyt
viisaammin, ellei olisi ryhtynyt asioimaan kuninkaan kanssa, koska oli
yleensäkin vaarallista häntä lähestyä, miten erinomainen herra hän
muuten olikin. Olihan nähty, kuinka kuuluisa Voltaire oli katalasti
vangittu Frankfurtissa Preussin residentin Freitagin vaatimuksesta,
vaikka hän olikin aikaisemmin ollut suuressa suosiossa ja opettanut
kuninkaalle ranskalaista runoutta. Tällaisissa tapauksissa ei puuttunut
harkintoja ja esimerkkejä, joiden piti varoittaa hoveista ja ylhäisten
palvelemisesta, mistä kaikesta synnynnäisellä frankfurtilaisella tuskin
voi olla käsitystäkään.
Erään oivallisen miehen, tohtori Orthin, tahdon tässä vain nimeltänsä
mainita, koska asianani tässä ei niinkään ole pystyttää muistomerkkiä
ansiokkaille frankfurtilaisille, vaan pikemmin mainita heidät
ainoastaan mikäli heidän maineensa tai persoonallisuutensa ovat
varhaisessa nuoruudessani minuun jollakin tavoin vaikuttaneet.
Tohtori Orth oli rikas mies ja kuului hänkin niihin, jotka eivät
olleet milloinkaan ottaneet osaa hallitukseen, vaikka hänen tietonsa
ja taitonsa hyvinkin olisivat hänet siihen oikeuttaneet. Saksan ja
varsinkin Frankfurtin muinaistutkimus on joutunut hänelle suureen
velkaan; hän julkaisi niinsanotun »Frankfurtin reformation» selitykset,
teoksen, johon on kerätty valtakunnankaupungin asetukset. Sen
historiallisia lukuja minä olen nuoruusvuosinani uutterasti tutkinut.
Von Ochsenstein, keskimmäinen niistä kolmesta veljeksestä, jotka
edellä naapureinamme mainitsin, ei ollut hiljaisen elämänlaatunsa
vuoksi tullut koko ikänänsä mitenkään merkittäväksi, mutta sitä
enemmän kuoltuansa. Hän näet oli jättänyt jälkeensä määräyksen, että
käsityöläisten piti kantaa hänet hautaan varhain aamulla, kaikessa
hiljaisuudessa ja ilman mitään saattoväkeä. Niin tehtiinkin, ja tämä
tapaus herätti kaupungissa, jossa oli totuttu upeihin hautajaisiin,
suurta huomiota. Kaikki ne, joilla oli sellaisista tilaisuuksista
vanhastaan tuloja, nousivat uudistusta vastustamaan. Kelpo patriisi
sai kuitenkin seuraajia kaikista säätyluokista, ja vaikka sellaisia
hautajaisia pilkkailtiinkin, voittivat ne kuitenkin yhä enemmän alaa
monen vähävaraisen perheen hyväksi, ja loistohautajaiset kävivät
yhä harvinaisemmiksi. Minä mainitsen tämän seikan, koska se on eräs
varhainen oire niistä nöyryyden ja yhdenvertaisuuden tunnoista, joita
edellisen vuosisadan jälkipuoliskolla ylhäältä käsin erittäin monin
tavoin ilmeni ja jotka ovat myöhemmin tuottaneet niin odottamattomia
vaikutuksia.
Ei puuttunut myöskään muinaisuuden harrastelijoita. Oli olemassa taulu-
ja vaskipiirroskokoelmia, mutta varsinkin kotimaan muinaisesineitä
etsittiin ja säilytettiin ylen innokkaasti. Valtakunnankaupungin
vanhemmat säännökset ja määräykset, painetut ja kirjoitetut, joista
ei ollut olemassa yhtään kokoelmaa, etsittiin nyt huolellisesti,
järjestettiin ajanmukaisesti ja talletettiin kunnioittavasti kotimaisen
oikeuden ja perintätavan aarteena. Myöskin frankfurtilaisten
muotokuvia, joita oli suuret määrät, kerättiin erityiseksi kokoelman
osaksi.
Tällaisia miehiä isäni yleensä näyttää pitäneen esikuvanansa.
Häneltä ei puuttunut yhtäkään kunnollisen ja arvossapidetyn porvarin
ominaisuutta. Saatuaan talonsa kuntoon hän järjesti kaikki keräelmänsä.
Oivallinen kokoelma Schenkin ja muiden kartanpiirtäjäin oivallisia
maantieteellisiä lehtiä, ylempänä mainitut säännökset ja määräykset,
muotokuvat, kaappi täynnä vanhoja kiväärejä, toinen kaappi merkillisiä
venetsialaisia laseja, pikareita ja maljoja, luonnonesineitä,
norsunluuteoksia, pronssitöitä ja satoja muita esineitä erotettiin ja
asetettiin paikoilleen, ja minä pidin huolen siitä, että huutokauppojen
sattuessa minulle aina annettiin tehtäväksi hankkia kokoelmiin
täydennystä.
Minun on mainittava vielä eräs huomattava perhe, josta kuulin
kerrottavan paljon merkillistä jo varhaisimmalla nuoruusiälläni
ja jonka muutamien jäsenten taholta sain myöhemmin itsekin paljon
ihmeellistä kokea. Se oli Senckenbergin perhe. Isä, josta en tiedä
paljoa sanoa, oli varakas mies. Hänellä oli kolme poikaa, jotka jo
nuoruudessaan osoittautuivat ilmeisen omituisiksi ihmisiksi. Sellainen
seikka ei ole hyväksi pienenlaisessa kaupungissa, jossa ei kukaan
saa olla liian etevä hyvässä enempää kuin pahassakaan. Pilkkanimet
ja eriskummalliset, kauan muistissa säilyvät tarinat ovat enimmälti
sellaisen omituisuuden hedelmänä. Isä asui Hasengassen kulmassa,
jonka kadun nimi johtuu talon merkistä, missä nähtiin jänis, ehkäpä
kolmekin jänistä. Noita kolmea veljestä nimitettiin senvuoksi vain
kolmeksi jänikseksi, ja he eivät vapautuneet pitkiin aikoihin tästä
pilkkanimestä. Mutta kuten nuoruudessa useinkin kummalliset ja
sopimattomat seikat ennustavat suurta kuntoa, niin tapahtui tässäkin.
Vanhin heistä oli myöhemmin mainehikas hovineuvos von Senckenberg.
Toinen valittiin kaupunginhallitukseen ja osoitti erinomaisia kykyjä,
joita kuitenkin myöhemmin käytteli yltiöpäiseen, jopa katalaankin
tapaan, ellei kotikaupunkinsa niin ainakin virkatoveriensa vahingoksi.
Kolmas veli, lääkäri ja erittäin kunnollinen mies, harjoitti
ammattiansa vain rajoitetussa määrässä ja yksinomaan ylhäisissä
perheissä ja oli aina korkeimpaan ikäänsä asti ulkomuodoltansa hieman
eriskummallinen. Hän kävi aina erittäin sievästi puettuna; hänen
ei nähty milloinkaan astuvan kadulle muuten kuin solkikenkiin ja
polvihousuihin puettuna, peruukki hyvin puuteroituna, hattu kainalossa.
Hän kulki nopeasti, mutta omituisesti häilyen, joten hän oli milloin
tällä, milloin toisella puolella katua, ja hänen kulkemansa reitti
muodostui polveilevaksi. Pilkkakirveet sanoivat hänen yrittävän tuon
välttelevän kävelynsä avulla väistää edesmenneiden sieluja, jotka
nähtävästi ajoivat häntä takaa suoraviivaisesti, ja jäljittelevän
niinmuodoin henkilöä, joka pakenee krokodiilia. Kaikki tämä pila ja
monet lystikkäät jälkipuheet väistyivät kuitenkin lopulta häneen
kohdistuvan syvän kunnioituksen tieltä, kun hän luovutti melkoisen
asumuksensa pihoineen, puutarhoineen ja kaikkine siihen kuuluvine
tarpeineen lääketieteelliseksi laitokseksi, johon yksinomaan
frankfurtilaisia varten suunnitellun sairaalan ohella järjestettiin
kasvitieteellinen puutarha, anatominen museo, kemian laboratorio,
melkoinen kirjasto ja johtajan asunto, vieläpä niin, ettei minkään
korkeakoulun olisi tarvinnut sitä hävetä.
Eräs toinen erinomainen mies, joka vaikutti minuun huomattavasti, ei
niinkään persoonallisuudellaan kuin ympäristössään aikaansaamansa
vaikutuksen ja kirjoittamiensa teosten nojalla, oli Karl Friedrich
von Moser, jota aina seudullamme mainittiin liiketoimintansa vuoksi.
Hänelläkin oli läpeensä siveellinen luonne, joka taivutti häntä
kerrassaan niinsanottujen hurskaitten puoleen, koska inhimillisen
luonnon puutokset useasti antoivat hänelle tekemistä. Niinpä hän,
samoinkuin von Loen hovielämässä, tahtoi saada liike-elämässä
vallitsemaan tunnollisempia menettelytapoja. Lukuisissa Saksan
pienissä hoveissa eli joukko herroja ja palvelijoita; edelliset
vaativat ehdotonta kuuliaisuutta, jälkimmäiset taas tahtoivat
enimmäkseen toimia ja palvella ainoastaan vakaumuksiensa mukaisesti.
Senvuoksi syntyi alinomaisia ristiriitoja ja äkillisiä muutoksia ja
mullistuksia, koska häikäilemättömän toiminnan vaikutukset käyvät
pienessä piirissä huomattaviksi ja vahingollisiksi paljoa nopeammin
kuin suuressa. Useat huoneet olivat velkaantuneet, ja keisarillisia
valvonta-komissioja oli nimitetty; toiset painuivat hitaammin tai
nopeammin samalle tielle palvelijain joko tunnottomasti hyötyessä tai
tehdessä itseänsä vihatuiksi tunnollisesti ja epämiellyttävästi. Moser
tahtoi vaikuttaa valtio- ja liikemiehenä, ja siinä suhteessa hänelle
oli nimenomaiseksi hyödyksi perinnäinen, ammattimaiseen valmiuteen
asti kehitelty kyky; mutta toisaalta hän tahtoi samalla toimia
ihmisenä ja kansalaisena mahdollisimman vähän hellittäen siveellisestä
arvostansa. Hänen teoksensa »Herra ja palvelija», »Daniel jalopeurain
luolassa» ja »Reliikit» kuvailevat tarkoin sitä tilannetta, missä hän
aina tunsi olevansa ahdistuksen, joskaan ei kidutuksen alaisena. Ne
ilmaisevat kaikki kärsimätöntä suhtautumista olotilaan, johon henkilö
ei voi tyytyä, mutta josta hän toisaalta ei kykene vapautumaan.
Sellainen ajattelu- ja tuntemistapa pakotti hänet usein etsimään uusia
toimialueita, joita hänen suuri kyvykkyytensä riittävässä määrin
hänelle tarjosi. Muistissani hän elää miellyttävänä, vilkasliikkeisenä
ja samalla herkkänä miehenä.
Jo näihin aikoihin vaikutti meihin etäältä varsin voimakkaasti
Klopstockin nimi. Aluksi ihmeteltiin, kuinka niin etevällä miehellä
voi olla niin omituinen nimi, mutta pian siihen totuttiin eikä
enää ajateltu noiden tavujen merkitystä. Isäni kirjastosta minä
olin toistaiseksi löytänyt ainoastaan varhaisempien, erittäinkin
hänen aikanansa vähitellen ylenneitten ja kuuluisiksi tulleiden
runoilijain teoksia. He olivat kaikki kirjoittaneet loppusoinnullisia
säkeitä, ja isäni piti loppusointua runoteoksessa välttämättömänä.
Canitz, Hagedorn, Drollinger, Gellert, Creuz, Haller olivat rivissä,
kauniisiin nahkakansiin sidottuina. Niihin liittyivät Neukirchin
»Telemakhos», Koppin »Vapautettu Jerusalem» ja muut käännökset. Minä
olin lapsuudestani saakka uutterasti tutkinut ja osittain ulkoa
opetellut kaikkia näitä teoksia, minkä vuoksi minut usein kutsuttiin
seuraa huvittamaan. Mutta nyt koitti isälleni harmillinen aika, kun
Klopstockin »Messiaan» säkeet, jotka hänen mielestään eivät säkeitä
olleet, tulivat julkisen ihastelun esineiksi. Hän itse oli varonut
teosta hankkimasta, mutta kotiystävämme, neuvosmies Schneider kuljetti
sen salaa taloon äidin ja lasten luettavaksi.
Tuohon toimeliaaseen mieheen, joka ei paljoa lukenut, »Messias» oli
heti ilmestyttyään valtavasti vaikuttanut. Runoelman luontevasti
ilmaisemat, mutta samalla kauniisti jalostetut hurskaat tunteet,
miellyttävä esitysmuoto, olkoonpa, että sille myönnettiin vain
sointuisan proosan nimi, olivat siinä määrin lumonneet tuon muuten
kuivakiskoisen liikemiehen, että hän piti ensimmäisiä kymmentä laulua,
joista tässä oikeastaan on puhe, mitä ihanimpana hartauskirjana ja luki
ne itsekseen kaikessa hiljaisuudessa joka vuosi pääsiäisviikon aikana,
jolloin osasi itsensä vapauttaa kaikista liikeasioista, siten hankkien
mielelleen virkistystä koko vuodeksi. Aluksi hän aikoi ilmaista
tuntonsa vanhalle ystävällensä, mutta hämmästyi kovin huomatessaan
viimeksimainitun suhtautuvan auttamattoman vastenmielisesti tuohon
sisällöltään erinomaiseen teokseen, vieläpä joutavan ulkonaisen
muotoseikan vuoksi, kuten hänestä näytti. Kuten helposti voi arvata,
tuli asia useasti myöhemminkin keskustelun alaiseksi; mutta puolueet
loittonivat toisistaan yhä enemmän, sattui kiivaita kohtauksia, ja
myöntyväinen mies suostui vihdoin olemaan puhumatta mielikirjastansa,
jottei menettäisi samalla nuoruudenystävää ja hyvää sunnuntailientä.
Toisten käännyttäminen on jokaisen ihmisen luonnollisin halu, ja
meidän ystävämme havaitsi tulevansa kaikessa hiljaisuudessa runsaasti
palkituksi, kun huomasi perheen muiden jäsenten ilmeisesti suosivan
hänen pyhimystänsä. Teos, jota hän käytteli vuosittain ainoastaan
viikon verran, oli muun ajan meidän hallussamme. Äiti piti sitä
kätkössään, ja me sisarukset valtasimme sen, milloin voimme,
saadaksemme vapaina hetkinämme johonkin nurkkaan piiloutuneina opetella
ulkoa huomattavimpia sivuja ja varsinkin painaaksemme mahdollisimman
nopeasti muistiimme herkimpiä ja hehkuvimpia kohtia.
Portian unta me lausuelimme kilpaa, ja keskustelun Saatanan ja
Adramelekin kesken, jotka oli syösty Kuolleeseen mereen, me olimme
jakaneet. Ensinmainittu, väkivaltaisempi osa, oli langennut
minulle, toisen, hieman valittelevamman otti sisareni esittääkseen.
Molemminpuoliset, tosin hirmuiset, mutta silti soinnukkaat kiroukset
virtailivat sujuvasti huuliltamme, ja me käytimme hyväksemme jokaista
tilaisuutta saadaksemme tervehtiä toisiamme noilla helvetillisillä
lausumilla.
Oli talvinen lauantaiehtoo — isä ajatti partansa aina iltasella,
tulen valossa, voidakseen sunnuntaiaamuna varhain helposti valmistua
lähtemään kirkkoon — me istuimme jakkaralla uunin kupeella ja
lausuelimme verrattain hiljaisin äänin tavanmukaisia manauksiamme
parturin sill’aikaa saippuoidessa isän leukaa. Mutta nyt piti
Adramelekin käydä rautakourin käsiksi Saatanaan; sisareni tarttui
minuun voimallisesti ja lausui, tosin jotenkin hiljaa, mutta yhä
kiihkeämmin:
Auttaos, pyydän ma, palvoenkin, jos niin sinä vaadit,
Hirviö!... Heittiö turmeltunut, sinä synkeä konna,
Auttaos! Kostoa tässä ma koen iankaikkisen kuolon!
Taanoin vielä ma hehkuen voin vihamieltäni näyttää!
Ollut ja mennyt se aika! Nyt jäi tämä pistävä piina!
Tähän saakka asia oli sujunut siedettävästi; mutta seuraavat sanat hän
huusi kovalla, kauhistuttavalla äänellä:
Voi, miten murskauduin!...
Kelpo parranajaja säikähti ja kaatoi saippuakulhon koko sisällyksen
isän rinnoille. Siitä syntyi ankara hälinä, ja pantiin toimeen
tiukka tutkinto, varsinkin pitäen silmällä sitä onnettomuutta, joka
olisi voinut aiheutua, jos partaveitsi olisi jo liikkunut. Täysin
torjuaksemme sen epäilyksen, että olisimme menetelleet ilkivaltaisesti,
me tunnustimme, mitä paholaisosia olimme esittäneet, ja heksametrin
aiheuttama onnettomuus oli siksi ilmeinen, että se luonnollisesti
joutui jälleen tuomittavaksi ja kirottavaksi.
Niin on lapsilla ja kansoilla tapana muuttaa se, mikä on suurta,
ylevää, pelkäksi leikiksi, jopa ilveeksikin; ja kuinkapa he muuten
kykenisivätkään sitä kestämään ja sietämään!