Elokuun 28 p:nä 1749, puolipäivän aikaa kellon kahtatoista lyödessä,
minä synnyin maailmaan Frankfurtissa Mainin varrella. Tähtienteet
olivat onnekkaat: aurinko oli Neitsyen merkissä ja korkeimmillaan
sinä päivänä, Jupiter ja Venus silmäilivät sitä ystävällisesti,
Merkuriuskaan ei ynseästi, Saturnus ja Mars pysyttelivät
välinpitämättöminä, ja yksin kuu, joka oli vastikään täyttynyt,
vaikutti vastakkaisvalollansa sitäkin voimakkaammin, kun oli samalla
tullut sen planeettihetki.
Nämä hyvät merkit, joita astrologit myöhemmin osasivat selittää
minulle erittäin edullisesti, lienevät olleet syynä pelastumiseeni;
kätilön taitamattomuuden vuoksi minä näet tulin maailmaan kuolleelta
näyttävänä, ja ainoastaan monin puuhin ja ponnistuksin saatiin asiat
sille kannalle, että minä näin päivän valkeuden. Tämä seikka, joka
oli saanut omaiseni suureen hätään, koitui kuitenkin kaupunkilaisten!
eduksi, koska isoisäni, kaupungintuomari Johann Wolfgang Textor,
senvuoksi otti pitääkseen huolta siitä, että palkattiin lapsenpäästäjä
ja järjestettiin tai uudistettiin kätilöiden opetus, mikä kaikki lienee
ollut hyväksi monelle myöhemmin syntyneelle.
Tahtoessaan palauttaa mieleensä, mitä varhaisimpana nuoruudenaikana
on sattunut, joutuu useasti sekoittamaan sitä, mitä on toisilta
kuullut, oman havainnollisen kokemuksensa hankintoihin. Ryhtymättä
kumminkaan tässä lähempiin tutkisteluihin, jotka missään tapauksessa
eivät voi johtaa mihinkään, mainitsen vain olevani tietoinen siitä,
että me asuimme eräässä vanhassa talossa. Sen muodosti oikeastaan
kaksi rakennusta, joiden välinen seinä oli puhkaistu. Tornimaiset
rappuset johtivat hajanaisiin huoneisiin, ja kerrosten erikorkuisuutta
tasoittivat portaat. Meille lapsille, minua nuoremmalle sisarelleni
ja minulle, oli alempi, avara eteinen mieluisin olopaikka. Siinä oli
oven pielessä iso puinen ristikkolaite, jonka kautta pääsi välittömästi
kadun ja ulkoilman yhteyteen. Sellainen linnunhäkki oli useissakin
taloissa: naisväki istui siinä ommellen ja kutoen, keittäjätär
puhdisteli salaattia, naapurittaret juttelivat toisillensa, ja kadut
saivat senvuoksi hyvänä vuodenaikana etelämaista leimaa. Ihmiset
tunsivat itsensä vapaiksi, kun oli perehdytty julkisuuteen. Näiden
komeroiden tietä tutustuivat lapsetkin naapureihin, ja minuun mieltyi
kovin kolme vastapäätä asuvaa von Ochsensteinin veljestä, edesmenneen
kaupunginvoudin pojat, jotka minua monin tavoin askarruttivat ja
kiusoittelivat.
Omaiseni kertoivat mielellään kaikenlaisista kujeista, joihin nuo
muuten vakavat ja yksinäiset miehet minua yllyttivät. Mainitsen
tässä ainoastaan yhden näistä kepposista. Kaupungissa oli vast'ikään
pidetty ruukkumarkkinat, ja taloon oli hankittu lähiajoiksi sellaista
tavaraa keittiötä varten, vieläpä meille lapsillekin pienoiskokoisia
astioita leikkiaskarruksiimme. Eräänä kauniina ehtoopäivänä, kun talo
lepäsi täydellisessä rauhassa, minä elämöin komerossa kulhoineni ja
ruukkuinani, ja kun ei asiasta mitään erikoisempaa syntynyt, heitin
yhden astian kadulle ja iloitsin sen hauskasta rikkoutumisesta.
Ochsensteinit, jotka näkivät riemuni minun siinä hilpeästi käsiä
paukuttaessani, huusivat: Lisää! Minä viskasin viipymättä ruukun ja
kehoitushuudon alinomaa kajahdellessa vähitellen kaikki kulhoseni,
pannuseni ja kannuseni katukivitykseen. Naapurini osoittivat
edelleenkin suosiota, ja minä olin ylen iloinen voidessani heitä
huvittaa. Varastoni oli auttamattomasti lopussa, ja he huusivat
yhä: Lisää! Senvuoksi minä riensin päätä pahkaa keittiöön ja noudin
savilautasia, joiden rikkoutuminen muodostui sitäkin hauskemmaksi
näytelmäksi. Niin minä juoksin edestakaisin, toin lautasen toisensa
jälkeen, mikäli ne ulotuin kulhohyllystä ottamaan, ja kun katselijani
eivät olleet mitenkään tyydytettävissä, syöksin kaikki saatavissani
olevat astiat samaan kadotukseen. Vasta jälkeenpäin ilmaantui joku
estämään ja häätämään. Onnettomuus oli tapahtunut, ja melkoisen,
rikotun astiamäärän edestä oli saatu ainakin hupainen juttu, josta
varsinkin asian kujeelliset alkuunpanijat elämänsä loppuun asti
iloitsivat.
Isäni äidillä, jonka luona me oikeastaan asuimme, oli iso huone
pihanpuolella, kohta eteisen vieressä, ja meillä oli tapana ulottaa
leikkimme aina hänen tuolinsa luo, vieläpä hänen sairaana ollessaan
aina hänen vuoteensa vaiheille. Minun muistissani hän ilmenee ikäänkuin
henkiolentona, kauniina, hintelänä, aina valkoisiin ja puhtaisiin
vaatteisiin puettuna naisena. Lempeänä, ystävällisenä, hyväntahtoisena
hän on mielessäni säilynyt.
Me olimme kuulleet nimitettävän katua, jonka varrella talomme
sijaitsi, Hirvikaivannoksi, mutta kun emme nähneet kaivantoa enempää
kuin hirviäkään, niin tahdoimme tietää, kuinka nimi oli selitettävä.
Meille kerrottiin, että talomme seisoi paikalla, joka aikaisemmin
oli ollut kaupungin ulkopuolella, ja että siinä, missä nyt oli katu,
oli aikoinaan sijainnut kaivanto, jossa oli elätetty joukko hirviä.
Eläimiä oli siinä säilytetty ja ruokittu, koska kaupungin senaatti
vanhan perintätavan mukaan oli joka vuosi nauttinut julkisuudessa
pidetyllä aterialla hirven, joka tätä juhlapäivää varten oli täältä
kaivannosta aina saatavissa, silloinkin kun ruhtinaat ja ritarit
ulkopuolella haittasivat ja häiritsivät kaupungin metsästysoikeuksia
tai viholliset kerrassaan kaupungin saartoivat tai piirittivät. Tuo
meitä kovin miellytti, ja me toivoelimme, että sellainen kesyn riistan
metsästysalue olisi ollut vielä meidän päivinämme nähtävissä.
Pihanpuolelta, varsinkin yläkerrasta, avautui erittäin miellyttävä
näköala yli melkein silmänkantamattoman sarjan naapurien puutarhoja,
jotka levisivät aina kaupunginmuureihin saakka. Valitettavasti oli
kunnan yhteismaita talojen puutarhoiksi muutettaessa meidän talomme,
samoinkuin eräät toisetkin lähellä kadunkulmausta sijaitsevat, joutunut
kovin kavennetuksi, kun näet Hevostorin varrella sijaitsevat talot
olivat anastaneet itselleen avarat takarakennukset ja suuret puutarhat,
mutta meidät erotti melkoisen korkea pihamuurimme noista aivan lähellä
sijaitsevista paratiiseista.
Toisessa kerroksessa oli huone, jota nimitettiin puistohuoneeksi,
koska siellä oli yritetty korvata puutarhan puutetta asettamalla
ikkunan eteen joitakin kasveja. Se oli kasvuiälläni rakkain, ei
tosin murheellinen, mutta sentään kaihoinen tyyssijani. Yli noiden
puutarhojen, yli kaupunginmuurien ja vallien silmäillen näki kauniin,
hedelmällisen tasangon, sen, joka leviää kohti Höchstiä.
Siellä minä kesäaikana tavallisesti opin opittaviani, odottelin
rajusäiden tyyntymistä ja katselin katselemistani mailleen menevää
aurinkoa, jota kohti ikkunat suuntautuivat. Mutta kun samalla näin
naapurien käyskentelevän puutarhoissaan ja hoitelevan kukkasiansa, kun
näin lasten leikkivän ja seurueiden huvittelevan, kuulin keilapallojen
vierivän ja keilojen kumoutuvan, niin tämä herätti minussa varhain
yksinäisyyden ja siitä johtuvan kaipauksen tunnetta, joka minussa
alunpitäen piilevän vakavuuteen ja aavistelevaisuuteen vastaten ilmaisi
vaikutuksensa varsin pian ja myöhemmin sitäkin selvemmin.
Talon vanha, moniloukkoinen, useissa kohdin synkkä rakenne oli omansa
herättämään arkuutta ja pelkoa lasten mielissä. Onnettomuudeksi
noudatettiin vielä sitä kasvatusperiaatetta, että lapset oli varhain
opetettava olemaan pelkäämättä mitään aavistuttelevaa ja näkymätöntä
ja totutettava sietämään kammottavaa. Meidän lasten piti senvuoksi
nukkua yksin, ja jos se kävi meille mahdottomaksi ja me hiljaa
hiivimme vuoteista etsiäksemme palvelusväen seuraa, niin asettui
isä nurinkäännettyyn yönuttuun puettuna ja niinmuodoin meille
riittävässä määrin tuntemattomana tiellemme ja säikytti meidät takaisin
leposijoillemme. Jokainen käsittää, millaisia ikäviä vaikutuksia tuosta
johtui. Kuinka voisikaan vapautua pelosta, kun joutuu kaksinkerroin
peloittavan ahdistamaksi? Äitini, aina hilpeä ja iloinen ja toisille
samaa suova, keksi paremman kasvatuksellisen keinon. Hän osasi
saavuttaa tarkoituksensa lahjoituksilla. Oli persikkain aika, ja hän
lupasi meille niitä joka aamu runsaat määrät, jos voitimme öisen
pelkomme. Se onnistui, ja molemmat asiapuolet olivat tyytyväiset.
Talon sisäpuolella kiinnitti katsettani eniten sarja Rooman näköaloja,
joilla isä oli koristanut erään eteishuoneen. Niiden tekijät olivat
Piranes’in taitavia edeltäjiä, jotka ymmärsivät hyvin arkkitehtuuria ja
perspektiiviä ja joiden piirrin on tehnyt varsin selvää ja arvokasta
jälkeä. Täällä minä näin joka päivä Piazza del popolon, Kolosseumin,
Pietarintorin, Pietarinkirkon ulkoa ja sisältä, San Angelo-linnan
ja paljon muuta. Nuo muodot painuivat syvälle mieleeni, ja muuten
sangen harvapuheinen isäni suvaitsi toisinaan ryhtyä niitä lähemmin
kuvailemaan. Hän oli aivan erikoisesti mieltynyt italiankieleen ja
kaikkeen sitä maata koskevaan. Toisinaan hän näytti meille pientä
marmori- ja luonnonesinekokoelmaa, jonka oli tuonut sieltä mukanansa,
ja kulutti suuren osan aikaansa italiankieliseen matkakertomukseen,
jota hän kirjoitti puhtaaksi ja järjesteli omakätisesti, vihkoittain,
hitaasti ja täsmällisesti. Eräs vanha, hilpeä italialainen
kielimestari, Giovinazzi nimeltään, avusti häntä siinä työssä.
Sitäpaitsi ukko lauloi mukiinmenevästi, ja äitini täytyi suostua joka
päivä säestämään klaveerilla häntä ja itseänsä. Niinpä olikin minulle
pian tuttu _Solitario bosco ombroso_, jonka osasin ulkoa, ennenkuin
sitä ymmärsin.
Isäni oli yleensäkin luonnostaan opettavainen ja tahtoi virkatointen
levätessä mielellään neuvoa toisille, mitä itse tiesi ja osasi. Niinpä
hän oli avioliiton ensimmäisinä vuosina kehoittanut äitiäni ahkerasti
kirjoittelemaan samoinkuin soittamaan ja laulamaankin; sitäpaitsi
äiti havaitsi välttämättömäksi hankkia itselleen jonkinlaisia
tietoja italiankielestä ja jossakin määrin välttävää valmiutta sen
käyttelemisessä.
Vapaahetkinämme me yleensä pysyttelimme isoäidin vaiheilla; hänen
avarassa asuinhuoneessaan meillä oli kyllin tilaa leikkiäksemme. Hän
osasi meitä askarruttaa kaikenlaisilla pikku toimilla ja virkistää
kaikenlaisilla makupaloilla. Mutta eräänä jouluaattoiltana hän kruunasi
kaikki hyvättyönsä esittämällä meille nukketeatterin ja luoden siten
vanhaan taloon uuden maailman.
Tämä odottamaton näytelmä veti nuoria mieliä valtavasti puoleensa;
varsinkin poikaan se teki erinomaisen voimakkaan vaikutuksen, joka
tuntui syvällisenä vielä kauan jälkeenpäinkin.
Tämä mykän henkilökunnan varassa toimiva pienoisnäyttämö, jota aluksi
oli vain näytetty, mutta joka myöhemmin meille luovutettiin itsenäistä
harjoitusta ja draamallista havainnollistamista varten, oli meille
varmaan sitäkin kallisarvoisempi, koska se oli hyvän isoäitimme
viimeinen lahja. Pian senjälkeen vei hänet yltyvä sairaus ensin
näkyvistämme, ja sitten riisti kuolema hänet meiltä ikiajoiksi. Hänen
poismenonsa oli perheelle sitä merkittävämpi, kun siitä aiheutui
perinpohjainen olojen muutos.
Isoäidin vielä eläessä isäni oli varonut vähintäkään talossa
muuttamasta tai uudistamasta, mutta hyvin tiedettiin, että hän
suunnitteli rakennuksen perinpohjaista korjaamista, johon nyt heti
ryhdyttiinkin. Frankfurtissa, kuten useissakin vanhoissa kaupungeissa,
oli puutaloja rakennettaessa rohjettu tilan voittamiseksi sommitella
ensimmäistä seuraavatkin kerrokset ulkoneviksi, joten varsinkin kapeat
kadut saivat jonkinlaisen synkeän ja peloittavan leiman. Vihdoin
julkaistiin asetus, jonka mukaan uutta taloa perustuksista alkaen
rakennettaessa ainoastaan ensimmäinen kerros sai ulottua pohjaa
kauemmaksi, muut kerrokset sitävastoin piti rakentaa luotisuoraan.
Paljoakaan huolimatta ulkonaisesta rakennustaiteellisesta näöstä,
pitäen vain silmällä hyvää ja mukavaa sisäistä järjestystä, isäni,
joka ei halunnut menettää toisen kerroksen ulkoneman suomaa tilaa,
käytti samoinkuin useat ennen häntä sitä veruketta, että tukesi talon
yläosan, otti alhaalta pois osan kerrallaan ja ikäänkuin väliin pistäen
sen uudisti, joten koko uusi rakennus yhä saattoi käydä korjatusta,
vaikka vanhasta lopulta oikeastaan ei jäänyt mitään jäljelle. Kun
siis purkaminen ja jälleenrakentaminen tapahtui vähitellen, oli
isäni päättänyt olla talosta väistymättä voidakseen sitä paremmin
pitää silmällä ja ohjata töitä; rakentamisen teknilliseen puoleen
hän näet oli varsin hyvin perehtynyt; sitäpaitsi hän tahtoi pitää
perheenkin luonansa. Tämä uusi vaihe oli lapsille erittäin yllättävä
ja omituinen. Kun huoneet, joissa heitä usein oli pidetty varsin
ahtaalla ja rasitettu vähässä määrin ilahduttavalla oppimisella ja
työskentelyllä, kun käytävät, joissa he olivat leikkineet, seinät,
joiden puhtaudesta ja säilymisestä muuten oli pidetty erinomaista
huolta, kun kaikki tuo nyt näkyi sortuvan muuraajan hakun ja rakentajan
kirveen tieltä, vieläpä alhaalta ylöspäin edeten, ja sillävälin
oli elettävä kannatinparrujen varassa ikäänkuin ilmassa leijuen,
jopa samalla yhä vieläkin noudatettava kehoitusta jonkin annetun
opittavan, jonkin määrätyn työn suorittamiseen, niin tuo kaikki
aiheutti nuorissa mielissä hämmennystä, joka ei kovinkaan helposti
ollut jälleen hälvennettävissä. Lapset kärsivät tästä hankaluudesta
sittenkin vähemmän, koska heille nyt myönnettiin hieman entistä enemmän
liikkumisalaa ja monta tilaisuutta keinua hirsien ja kiikkua lautojen
varassa.
Isä toteutti aluksi itsepintaisesti suunnitelmaansa; mutta kun vihdoin
kattokin osittain revittiin ja sade löysi tiensä aina vuoteisiimme
saakka huolimatta siitä, että riisuttuja seinäverhoja oli pingoitettu
suojaverhoksi, niin hän, joskin vastahakoisesti, päätti suostua
hyväntahtoisten ystävien aikaisempaan tarjoukseen, jättää lapset
joksikin aikaa heidän huostaansa ja antaa heidän käydä julkista koulua.
Tästä siirtymisestä aiheutui paljon epämieluista. Kun näet lapset,
joita tähän saakka oli kotona pidetty omassa piirissään, puhtaina,
nuhteettomina, joskin ankaran valvonnan alaisina, nyt syöstiin nuorten
olentojen sivistymättömään laumaan, niin he joutuivat odottamattansa
kärsimään kaikkea halpamaisuutta, pahuutta, jopa kataluuttakin, koska
olivat ihan neuvottomat ja kykenemättömät itseänsä varjelemaan.
Näinä aikoina minä oikeastaan vasta aloin tutustua kotikaupunkiini,
vähitellen yhä vapaammin ja esteettömämmin, osaksi yksinäni, osaksi
hilpeiden leikkikumppanien keralla sen piirissä samoillen. Voidakseni
jossakin määrin ilmaista sen vaikutuksen, jonka tämä vakava ja
kunnianarvoisa ympäristö minuun teki, minun täytyy tässä ennakolta
esittää kuvaus synnyinseudustani sellaisena kuin sen näin eri osinensa
vähitellen kehittyvän eteeni. Kaikkein mieluimmin minä käyskelin
suurella Mainin-sillalla. Sen pituus, kestävyys ja uljas muoto tekivät
sen huomattavaksi rakenteeksi; se onkin melkein ainoa varhaisemmilta
ajoilta polveutuva muistomerkki siitä huolenpidosta, jonka maallinen
esivalta on kansalaistensa velkaa. Kauniin virran ylä- ja alajuoksu
vetivät katsettani puoleensa, ja kun sillanristin kultainen kukko
auringonpaisteessa kimalteli, herätti se minussa aina ilahduttavan
tunnon. Tavallisesti johti matka sitten Sachsenhausenin kautta, ja
virran poikki palattiin varsin mukavasti muutaman kreutserin maksusta.
Niin oltiin jälleen tällä rannalla, hiivittiin viinitorille ja
ihailtiin tavaroitten purkamiseen käytettyjen nostokurkien mekanismia;
mutta erikoisesti meitä huvittivat saapuvat markkina-alukset, joista
nähtiin astuvan maihin monenlaisia ja toisinaan varsin eriskummaisia
olentoja. Jos sitten lähdettiin kaupunkiin, niin tervehdittiin
välttämättä kunnioittavasti Saalhofia, joka ainakin oli siinä
paikassa, missä keisari Kaarle Suuren ja hänen jälkeläistensä
linna kuuluu sijainneen. Hävittiin vanhan teollisuuskaupungin
sokkeloihin ja varsinkin markkinapäivinä mielellään siihen vilisevään
ihmisjoukkoon, joka kerääntyi Bartolomeuksen kirkon ympärille. Tänne
olivat varhaisimmista ajoista alkaen kokoontuneet myyskentelijät
ja rihkamakauppiaat taajaksi joukoksi, ja tämän alueenvaltauksen
vuoksi ei uudempina aikoina voinut avara ja iloinen laitos helposti
löytää sijaansa. Niinsanotun Pfarreisenin myymälät olivat meille
lapsille erittäin merkittävät, ja me kannoimme sinne monta kolikkoa
hankkiaksemme •itsellemme värillisiä arkkeja, joihin oli painettu
kultaisia eläinten kuvia. Ei kumminkaan tehnyt usein mieli tunkeilla
ahtaan, tungokseen asti täynnä olevan ja likaisen torin poikki.
Muistanpa myös, että aina kauhistuen pakenin torin laidassa olevien
kapeiden ja iljettävien lihapöytien luota. Römerberg oli sitä
mieluisampi kävelypaikka. Uuteen kaupunkiin uutta tietä pitkin johtava
matka oli aina ilahduttava ja hupainen; meitä harmitti vain se, ettei
Pyhän Neitsyen kirkon ohitse kulkien päässyt Zeiliin, vaan täytyi
aina tehdä pitkä kierros Hasengassen ja Katarinanportin kautta. Mutta
kaikkein eniten vetivät lapsen huomiota puoleensa kaupungin sisältämät
monet pienet kaupungit, linnoitukset linnoituksessa, nimittäin
muurien ympäröimät luostarialueet ja varhaisemmilta vuosisadoilta
jäljelle jääneet enemmän tai vähemmän linnamaiset rakennukset, kuten
Nürnberger Hof, Kompostell, Braunfels, von Stallburgien heimotalo
ja useat myöhempinä aikoina asumuksiksi ja työpajoiksi järjestetyt
linnoitukset. Mitään rakennustaiteellisessa katsannossa kohottavaa
ei Frankfurtissa ollut silloin nähtävissä: kaikki viittasi ammoin
olleeseen, kaupungissa ja ympäristöllä vallinneeseen erittäin
rauhattomaan aikaan. Portit ja tornit, jotka merkitsivät vanhan
kaupungin rajoja, sitten jälleen portteja, torneja, muureja,
siltoja, valleja ja vallihautoja, jotka ympäröivät uutta kaupunkia,
— kaikki tuo ilmaisi vielä liiankin selvästi, että nämä laitokset
olivat johtuneet välttämättömyydestä hankkia rauhattomina aikoina
yhteiskunnalle turvaa, että torit ja kadut, uudetkin, leveämmät ja
kaunismuotoisemmat, saavat kiittää alkuperästänsä ainoastaan sattumaa
ja mielivaltaa eikä mitään järjestelevää henkeä. Poikaseen juurtui
eräänlainen vanhanaikaiseen kohdistuva kiintymys, jota ravitsivat
ja edistivät varsinkin vanhat aikakirjat ja puupiirrokset, esim.
Grav’in tekemä, Frankfurtin piiritystä esittävä. Samalla ilmeni
vielä toinenkin halu: päästä käsittämään pelkästään inhimillisiä
olotiloja moninaisuudessaan ja luonnollisuudessaan, ilman enempiä
mielenkiinnon tai kauneuden vaatielmia. Niinpä olikin eräs mieluisimpia
kävelyretkiämme, jonka yritimme päästä tekemään pari kertaa vuodessa,
kulku pitkin käytävää kaupunginmuurin sisäpuolella. Puutarhat, pihat,
takarakennukset ulottuvat aina linnantorniin asti; pääsee luomaan
silmäyksen monien tuhansien ihmisten kotoisiin, pieniin, suljettuihin,
salattuihin olotiloihin. Rikkaan miehen upeasta kukkatarhasta hyötyänsä
silmälläpitävän porvarin hedelmätarhoihin, niistä tehtaisiin,
valkaisupaikkoihin ja muihin sellaisiin laitoksiin, jopa kirkkomaahan
saakka — kaupungin piirin sisäpuolella näet sijaitsi kokonainen
pieni maailma — kuljettiin mitä vaihtelevimman, ihmeellisimmän, joka
askelella muuttuvan näkymän ohi, josta lapsellinen uteliaisuutemme
löysi loppumatonta ilon aihetta. Ja totisesti se tunnettu ontuva
paholainen, joka yöllä kuljetti mukanaan ystäväänsä nostellen Madridin
kattoja sijoiltansa, tuskin suoritti enempää kuin mitä meille täällä,
taivasalla, kirkkaassa päivänpaisteessa tarjottiin. Avaimet, joita
tällä retkellä oli käytettävä päästäkseen monenlaisista torneista,
portaista ja ovista kulkemaan, olivat varusherrojen hallussa, ja me
muistimme imarrella heidän alaisiansa virkamiehiä mitä parhaimmin.
Merkittävämmäksi ja toisella tavoin hedelmälliseksi muodostui meille
raatihuone, jolla oli nimenä Römer. Sen alempiin holvimaisiin käytäviin
me varsin mielellämme katosimme. Me hankimme itsellemme pääsyn suureen,
perin koruttomaan neuvoston istuntohuoneeseen. Seiniä tosin peitti
matalanlainen laudoitus, mutta muuten ne, samoinkuin kattoholvikin,
olivat valkoiset, eikä missään näkynyt jälkeäkään maalauksista tai
veistoteoksista. Keskiseinän yläosasta vain voitiin lukea lyhyt
lauselma:
Ei puhu yksi mies kuin puolen miehen suulla:
oikeus ja kohtuus on kumpaistakin kuulla.
Mitä vanhanaikaisimman tavan mukaan oli tämän neuvoskunnan jäseniä
varten sijoitettu pitkin laudoitusta penkkejä, jotka olivat
askelman verran permantoa ylempänä. Siinä me helposti käsitimme,
miksi senaattimme arvojärjestys on jaettu penkkien mukaan. Ovesta
käsin vasemmalle, aina vastakkaiseen nurkkaan saakka, istuivat
neuvosmiehet, nurkassa itse kaupungintuomari, ainoa, jolla oli pieni
pöytä edessään; hänen vasemmalla puolellansa aina ikkunain puolelle
saakka istuivat nykyisin toisen penkin herrat; ikkunoiden luona oli
kolmas, käsityöläisten hallussa oleva penkki; keskellä salia oli
pöytäkirjanpitäjän pöytä.
Kun kerran olimme raatihuoneessa, niin sekaannuimme myös pormestarin
vastaanottohuoneen edessä tungeksivaan ihmisjoukkoon. Mutta suurempaa
viehätystä tarjosi kaikki se, mikä viittasi keisarin vaaliin ja
kruunaukseen. Me osasimme sukeltautua ovenvartijain suosioon päästen
siten astelemaan uusia, iloisia, freskomaalauksin kaunistettuja, muuten
ristikon sulkemia keisarinportaita. Purppuranpunaisin seinäverhoin
ja omituisin kiekuraisin kultalistoin koristettu vaalihuone herätti
meissä harrasta kunnioitusta. Ovenpeilejä, joissa pienet pojat tai
haltiat, keisarillisessa juhlapuvussa ja valtamerkein kuormitettuina,
esiintyivät ylen eriskummaisina kuvioina, me katselimme kovin
tarkkaavasti ja toivoimme kaiketi mekin vielä kerran saavamme omin
silmin nähdä kruunauksen. Suuresta keisarisalista meidät saatiin vain
erittäin suurella vaivalla ulos, jos meidän oli kerran onnistunut
sisään pujahtaa, ja me pidimme todellisimpana ystävänämme sitä
henkilöä, joka seinään maalattujen kaikkien keisarien kuvien edessä
suvaitsi kertoa jotakin heidän teoistansa.
Kaarle Suuresta me kuulimme paljon tarumaista, mutta
historiallismielenkiintoiset asiat alkoivat meille vasta Habsburgin
Rudolfista, joka oli miehekkyydellänsä lopettanut suuren sekasorron.
Kaarle neljäs veti hänkin huomiotamme puoleensa.: Me olimme jo kuulleet
kultaisesta bullasta ja ankarasta rikosoikeudellisesta säädöksestä
samoinkuin siitäkin, ettei hän antanut kostaa frankfurtilaisille sitä
uskollisuutta, jota he olivat osoittaneet Günther von Schwarzburgille,
hänen jalolle vastakkaiskeisarillensa. Maksimiliania me kuulimme
ylistettävän ihmisten ja porvarien ystäväksi ja ennustettavan, että
hän tulisi olemaan viimeinen saksalaissukuinen keisari, mikä myöhemmin
pahaksi onneksi onkin toteutunut, koska hänen kuolemansa jälkeen vaali
häilyi ainoastaan Espanjan kuninkaan Kaarle viidennen ja Ranskan
kuninkaan Frans ensimmäisen välillä. Huolestuneena lisäsi puhuja, että
nykyjään jälleen oli liikkeellä sellainen ennustus tai pikemmin enne:
oli näet ilmeistä, että oli enää jäljellä sija yhden ainoan keisarin
kuvalle — seikka, joka sai isänmaalliset kovin huolestumaan, vaikka se
näyttikin satunnaiselta.
Kerran kiertelemään lähdettyämme me kävimme välttämättä myös
tuomiokirkossa ja siellä lepäävän, ystävien ja vihollisten
arvossapitämän kelpo Güntherin haudalla. Se merkillinen kivi, joka
on aikaisemmin ollut haudan katteena, on pystytetty kirkon kuoriin.
Sen vieressä oleva konklaaviin johtava ovi pysyi kauan meiltä
suljettuna, kunnes vihdoin osasimme ylempien viranomaisten avulla
hankkia itsellemme pääsyn tähän merkittävään suojaan. Paremmin
olisimme kuitenkin menetelleet, jos olisimme, kuten aikaisemmin.
tyytyneet mielikuvituksemme luomaan kuvaan. Me näet havaitsimme, ettei
tämä Saksan historiassa varsin merkillinen huone, mihin mahtavimmat
ruhtinaat olivat tavanneet kokoontua suorittamaan erinomaisen tärkeätä
toimitusta, suinkaan ollut arvokkaasti koristettu, vaan että sitä vielä
rumensivat parrut, kanget, telineet ja muut sellaiset rojut, jotka
oli tahdottu siirtää syrjään. Sitä enemmän virisi mielikuvituksemme
ja juhlistui mielemme, kun pian senjälkeen saimme luvan olla läsnä
raatihuoneella kultaista bullaa näytettäessä eräille ylhäisille
vieraille.
Varsin halukkaasti poika sitten kuunteli, mitä omaiset sekä vanhemmat
sukulaiset ja tuttavat mielellään kertoivat ja toistelivat: nopeasti
toisiaan seuranneiden viime kruunausten tarinoita. Ei näet ollut
yhtäkään joltiseenkin ikään ehtinyttä frankfurtilaista, joka ei
olisi pitänyt näitä tapahtumia ja niihin liittyviä seikkoja elämänsä
tärkeimpinä. Miten upea olikin ollut Kaarle seitsemännen kruunaus,
jonka aikana erittäinkin Ranskan lähettiläs oli järjestänyt uhkeita,
kalliita ja aistikkaita juhlia, olivat kelpo keisarin myöhemmät
kohtalot kuitenkin sitä surullisemmat, kun hän näet ei voinut puolustaa
hallituskaupunkiansa Müncheniä ja oli tavallaan pakotettu anelemaan
vieraanvaraisuutta valtakunnankaupunkinsa asukkailta.
Jos Frans ensimmäisen kruunaus ei ollutkaan niin huomiotaherättävän
upea, juhlisti sitä kuitenkin läsnäolollansa keisarinna Maria
Teresia, jonka kauneus näyttää tehneen yhtä valtavan vaikutuksen
miehiin kuin Kaarle seitsemännen vakava, arvokas ryhti ja siniset
silmät naisiin. Jokatapauksessa molemmat sukupuolet kilvoittelivat
keskenänsä yrittäessään antaa kuuntelevalle pojalle mitä edullisinta
käsitystä molemmista mainituista henkilöistä. Kaikki nämä kuvaukset ja
kertomukset suoritettiin hilpein ja tyynin mielin, sillä Aachenin rauha
oli toistaiseksi lopettanut kaikki vihollisuudet, ja yhtä mieluisasti
kuin noista juhlallisuuksista puhuttiin tapahtuneista sotaretkistäkin,
Dettingenin taistelusta ja muista kuluneiden vuosien merkittävimmistä
tapauksista; ja kaikki huomattava ja vaarallinen näytti, kuten solmitun
rauhan jälkeen yleensäkin, tapahtuneen vain sen vuoksi, että onnelliset
ja huolettomat ihmiset voisivat siitä jutella.
Oli tuskin ehditty elellä puoli vuotta sellaisessa patrioottisen
rajoittuneisuuden tilassa, kun jo taas tulivat messut, jotka aina
aiheuttivat kaikkien lasten mielissä uskomatonta kuohuntaa. Lukuisista
pystytetyistä myymälöistä kaupungin sisäpuolelle lyhyessä ajassa
syntyvä uusi kaupunki, liike ja kuhina, tavaroiden purkaminen ja
selvitteleminen herättivät itsetietoisuuden ensimmäisistä tuokioista
alkaen voittamatonta toimeliasta uteliaisuutta ja rajatonta lapselle
soveltuvan omaisuuden himoa, jota poika vuosien lisääntyessä koki
tyydyttää milloin toisella, milloin toisella tavalla, mikäli hänen
vähät varansa sallivat. Mutta samalla muodostui käsitys siitä, mitä
kaikkea maailma tuottaa, mitä se tarvitsee ja mitä sen eri osien
asukkaat toisiltansa vaihtavat.
Näitä suuria, keväisin ja syksyisin sattuvia kausia edeltivät omituiset
juhlallisuudet, jotka näyttivät sitä arvokkaammilta, kun ne johtivat
eloisasti mieleen entisiä aikoja ja niistä meille asti periytyneitä
asioita. Saattopäivänä oli kaikki kansa liikkeellä, kiiruhti tungeksien
kaduille, sillalle, aina Sachsenhausenin tuolle puolen; kaikki ikkunat
olivat täynnä katselijoita, vaikka ei koko päivänä mitään erikoista
tapahtunut; väkijoukko näytti olevan siinä vain tungeksiakseen ja
katselijat toisiansa tarkastellakseen, sillä se, mistä oikeastaan oli
kysymys, tapahtui vasta yön pimetessä ja oli pikemmin uskottava kuin
silmin nähtävä asia.
Noina vanhempina rauhattomina aikoina, jolloin kukin teki mielin
määrin vääryyttä tai edisti oikeutta, miten halusi, maantierosvot,
jalosyntyiset ja muut, mielivaltaisesti kiusasivat ja ahdistivat
messuille matkustavia kauppiaita, joten ruhtinaat ja muut mahtavat
säädyt antoivat aseistetun joukon saattaa omia miehiänsä Frankfurtiin
saakka. Mutta valtakunnankaupungin asukkaat eivät tahtoneet sallia
mitenkään loukattavan itseänsä ja aluettansa, joten he lähtivät
tulijoita vastaan, ja siinä syntyi monesti riitaisuuksia, kun oli
ratkaistava, kuinka lähelle nuo saattelijat saivat edetä tai voivatko
he tulla itse kaupunkiinkin. Koska nyt näin tapahtui sekä kauppa- ja
messutoimissa että myös korkeitten henkilöiden saapuessa niin hyvin
sodan kuin rauhankin aikana, mutta ennen kaikkea vaalipäivinä, ja koska
usein sattui väkivaltaisuuksiakin, mikäli jokin saattojoukko, jota
ei kaupungissa haluttu suvaita, pyrki herransa mukana tunkeutumaan
luo, niin oli myöhemmin asiasta monet kerrat neuvoteltu, oli solmittu
useita sopimuksia, tosin molemmin puolin ehtoja asettaen, ja toivottiin
yhä voitavan vihdoinkin saattaa päätökseen jo vuosisatoja kestänyt
riita, kun koko järjestys, jonka vuoksi oli niin kauan ja useasti ylen
kiivaastikin kiistelty, voitiin katsoa melkein hyödyttömäksi, joka
tapauksessa liialliseksi.
Porvarillinen ratsuväki useina eri osastoina, päälliköt etunenässä,
ratsasti noina päivinä ulos eri porteista, tapasi määrätyissä paikoissa
joitakin saattoon oikeutettujen valtakunnan säätyjen ratsumiehiä tai
husaareita, jotka päällikköineen saivat osakseen hyvän vastaanoton ja
kestityksen; viivyttiin iltapuoleen saakka ja ratsastettiin sitten,
odottavan ihmisjoukon tuskin mitään nähdessä, kaupunkiin, ja näkipä
silloin monen porvarillisen ratsastajan olevan mahdotonta hallita
ratsuansa enempää kuin itseänsäkään ratsun selässä. Huomattavimmat
saattueet tulivat Siltaportille, ja senvuoksi tulvi sinne eniten
katselijoita. Ihan viimeiseksi ja yön jo pimetessä saapuivat samalla
tavalla saatellut Nürnbergin postivaunut, ja siinä väitettiin vanhan
perintätavan mukaan aina istuvan vanhan naishenkilön. Niinpä olikin
katupojilla tapana vaunujen näkyviin vieriessä alkaa kimakasti
kiljua, vaikka vaunuissa istuvia matkustajia ei enää suinkaan käynyt
erottaminen. Suunnaton ja tosiaankin aisteja hämmentävä oli se
tungeksiva joukko, joka tänä hetkenä syöksyi portista vaunujen jälkeen,
ja siitä johtui, että katselijat pyrkivät mieluimmin sijoittumaan
lähimpiin taloihin.
Toinen, vieläkin eriskummallisempi juhlallisuus, joka keskellä päivää
kiihdytti yleisön mieltä, oli pillipiipari-oikeus. Siihen kuuluvat
menot muistuttivat niitä alkuaikoja, jolloin melkoiset kauppakaupungit
yrittivät saada lievenemään, ellei kerrassaan häviämään tulleja,
jotka lisääntyivät yhtä rintaa kaupan ja teollisuuden kanssa.
Keisari, joka niitä tarvitsi, myönsi sellaista vapautusta, mikäli se
hänestä riippui, mutta tavallisesti vain vuoden ajaksi, joten se oli
vuosittain uudistettava. Se toimitettiin käyttämällä vertauskuvallisia
lahjoja, jotka ennen Perttulin-messua tarjottiin keisarilliselle
kaupungintuomarille, joka toisinaan saattoi olla myöskin ylin
tullinkaitsija, ja tapahtui tämä säädyllisyyden vuoksi silloin, kun hän
neuvosmiehineen istui oikeutta. Kun kaupungintuomaria myöhemmin ei enää
nimittänyt keisari, vaan kaupunki itse hänet valitsi, hän kuitenkin
säilytti nämä etuoikeudet, ja niin hyvin kaupunkien tullivapaudet
kuin ne juhlalliset menot, joiden nojalla Wormsin, Nürnbergin ja
Alt-Bambergin edusmiehet tunnustivat tämän ikivanhan etuutensa, olivat
säilyneet meidän aikoihimme asti. Maarianpäivän edelliseksi päiväksi
oli ilmoitettu julkinen oikeuden istunto. Suuressa keisarisalissa,
suljetussa piirissä, istuivat korokkeella neuvosmiehet ja askelmaa
korkeammalla kaupungintuomari heidän keskellänsä; asianosaisten
valtuuttamat asianvalvojat alempana oikealla. Aktuaari alkaa ääneen
lukea täksi päiväksi säästettyjä tärkeitä tuomioita; asianvalvojat
pyytävät jäljennöksiä, ilmoittavat valittavansa päätöstä vastaan tai
tekevät mitä muuta tarpeelliseksi havaitsevat.
Yht’äkkiä ilmoittaa omituinen soitanto ikäänkuin menneiden
vuosisatojen saapumista. Tulee kolme pillipiiparia, joista yhdellä on
puhallettavanaan vanha skalmeija, toisella basso, kolmannella pommeri
tai oboe. Heillä on yllänsä siniset, kultapäärmeiset viitat, nuotit
hihoihin kiinnitettyinä ja päähineet päässä. Niin he olivat lähteneet
majatalostansa täsmälleen kello kymmenen aikaan, lähettiläät ja heidän
saattueensa jäljessään, kotoisten ja vieraiden kummastelemina, ja niin
he astuvat saliin. Oikeustoimet keskeytetään, pillimiehet ja saattajat
pysähtyvät aitauksen eteen, lähettiläs astuu sisään ja asettuu
tuomaria vastapäätä. Vertauskuvalliset lahjat, jotka vaadittiin mitä
tarkimmin vanhan perintätavan mukaiset, olivat tavallisesti sellaisia
tavaroita, joilla lahjaatuova kaupunki etupäässä kävi kauppaansa.
Pippuri kelpasi edustamaan kaikkia tavaroita, ja niinpä toi lähettiläs
nytkin kauniisti sorvatun, pippurilla täytetyn puumaljan. Sen päällä
lepäsi ihmeellisesti viilletty, silkkivuorilla ja tupsuilla varustettu
käsinepari, myönnetyn ja hyväksytyn etuuden merkki, jota kaiketi itse
keisarikin joissakin tapauksissa käytteli. Vieressä nähtiin pieni
valkoinen sauva, joka ei muinoin saanut milloinkaan puuttua laki- ja
oikeustilaisuuksista. Lisäksi oli asetettu joitakin pieniä hopearahoja,
ja Wormsin kaupunki toi vanhan huopahatun, jonka aina jälleen lunasti,
joten se oli ollut monet vuodet näiden menojen todistajana.
Pidettyään puheensa, annettuaan lahjansa ja saatuaan tuomarilta
jatkuvain etuuksien vakuutuksen lähettiläs poistui suljetulta alueelta,
pillimiehet puhalsivat, saattue lähti, kuten oli tullut, ja oikeus
jatkoi asiainsa käsittelyä, kunnes tuotiin sisään toinen ja vihdoin
kolmas lähettiläs; he näet saapuivat väliajoin, osaksi suodakseen
yleisölle kauemmin kestävää huvia, osaksi myös siitä syystä, että
esiintyjät olivat aina samoja vanhoja taitureita, jotka Nürnberg
oli ottanut itseänsä ja naapurikaupunkejaan varten palkatakseen ja
toimittaakseen joka vuosi aikanansa asianomaiseen paikkaan.
Meissä lapsissa tämä juhla herätti erikoista mielenkiintoa, koska
meitä melkoisesti imarteli nähdä isoisämme niin kunniakkaalla
sijalla ja koska me tavallisesti vielä samana päivänä kävimme aivan
vaatimattomasti häntä tervehtimässä saadaksemme maljan ja pienen
sauvan, käsineparin tai vanhan hopeakolikon, kun isoäiti oli ehtinyt
kaataa pippurin maustesäiliöönsä. Kuullessaan selitettävän näitä
vertauskuvallisia, menneisyyttä tavallaan eloonloihtivia menoja joutui
välttämättä menneiden vuosisatojen olopiiriin johtuen kyselemään
esivanhempien tapoja ja mielipiteitä, joita jälleen ilmaantuneet
pillimiehet ja lähettiläät, vieläpä käsinkosketeltavat ja haltuumme
joutuneet lahjatkin ihmeellisellä tavalla havainnollistivat.
Näitä kunnianarvoisia juhlallisuuksia seurasi kauniina vuodenaikana
moni meille lapsille nautintorikas juhla kaupungin ulkopuolella
luonnon helmassa. Mainin oikealla rannalla, suunnilleen puolen
tunnin matkan päässä portista virtaa alaspäin, kumpuaa sievästi
kehätty ja ikivanhojen lehmusten ympäröimä rikkilähde. Vähän matkaa
siitä sijaitsee Hyväin ihmisten hovi, tämän lähteen vuoksi aikoinaan
rakennettu sairaskoti. Läheisille yhteislaitumille kerättiin määrättynä
vuoden päivänä naapuriston nautakarjat, ja paimenet tyttöinensä
viettivät maalaisjuhlan, laulaen ja karkeloiden, monenlaisen ilon
ja vallattomuuden ohella. Kaupungin toisella laidalla sijaitsi
samanlainen, vieläkin avarampi kunnanalue, sekin lähdekaivon ja
vielä uhkeampien lehmusten koristama. Sinne ajettiin helluntaina
lammaskatraat, ja samaan aikaan laskettiin kalvenneet orpolapsiraukat
muuriensa ulkopuolelle; on näet vasta myöhemmin johduttu ajattelemaan,
että sellaiset turvattomat olennot, joiden on kerran oleva pakko
koettaa päästä omin neuvoin maailmassa eteenpäin, tulee saattaa
varhain maailman yhteyteen, sen sijaan, että heitä surullisella
tavalla vaalitaan; että mieluummin pitäisi heitä alunpitäen totuttaa
palvelemaan ja sietämään ja että on täysi syy voimistuttaa heitä
lapsuudesta saakka sekä ruumiillisesti että siveellisesti. Imettäjät
ja hoitajat, jotka mielellään hankkivat itselleen tilaisuutta
kävelyretkeen, kantoivat ja taluttivat meitä sellaisiin tilaisuuksiin,
joten nämä maalaisjuhlat kaiketi kuuluvat ensimmäisiin vaikutelmiin,
jotka ovat muistissani säilyneet.
Talomme oli sillävälin ehtinyt valmiiksi, vieläpä verraten lyhyessä
ajassa, koska kaikki oli hyvin suunniteltu, valmisteltu ja riittävä
rahamäärä varattu. Me olimme nyt jälleen kaikin koolla ja olo tuntui
mieluisalta; hyvin harkittu suunnitelma näet saa toteuduttuansa
unohtamaan kaiken sen hankalan, mitä tarkoitusperän saavuttamiseen
tarvittavat välineet voivat sisältää. Talo oli yksityisasumukseksi
sangen tilava, kauttaaltaan valoisa ja hauska, portaat mukavat,
eteiset ilmavat, ja mainitsemani näköala puistoihin päin useasta
ikkunasta vaivatta nautittavissa. Sisustustyöt ja kaikki se, mikä
kuuluu viimeistelyyn ja koristeluun, suoritettiin vähitellen ja tarjosi
samalla askarrusta ja huvia.
Ensinnä järjestettiin isän kirjakokoelma, jonka parhaiden kappaleiden,
nahka- tai puolinahkasiteisten teosten, oli määrä koristaa hänen
työ- ja lukuhuoneensa seiniä. Hänellä oli kauniit hollantilaiset
painokset roomalaisten kirjailijain teoksia, jotka hän ulkonaisen
yhdenmukaisuuden vuoksi yritti hankkia kaikki nelitaitteista kokoa;
lisäksi paljon Rooman muinaismuistoja ja hienompaa lainoppia koskevaa.
Etevimpiä italialaisia runoilijoita ei niitäkään puuttunut, ja Tassoa
kohtaan hän osoitti aivan erikoista mieltymystä. Parhaat uusimmat
matkakertomukset olivat nekin olemassa, ja isäni korjaili ja täydenteli
huvikseen Keysslerin ja Nemeitzin esityksiä. Sitäpaitsi oli hänen
ulottuvillansa välttämättömimpiä apuneuvoja, erikielisiä sanakirjoja ja
tietosanakirjoja, joista voi mielin määrin saada haluamansa selitykset,
sekä paljon muuta, mistä voi olla hyötyä ja huvia.
Tämän kirjakokoelman toinen, siisteihin pergamenttikansiin sidottu
ja erittäin kauniisti kirjoitetuin nimin varustettu osa sijoitettiin
erikoiseen ullakkokamariin. Uusia kirjoja hankkiessaan ja niitä
sitoessaan ja järjestäessään isäni toimi erittäin levollisesti ja
järjestystä noudattaen. Siinä suhteessa vaikuttivat häneen melkoisesti
tietosanomat, joissa jotakin teosta erikoisesti kiitettiin. Hänen
lainopillisia väitöskirjoja sisältävään kokoelmaansa tuli joka vuosi
muutamia nidoksia lisää.
Kaikkein ensinnä sijoitettiin nyt maalaukset, jotka aikaisemmin
olivat riippuneet siellä täällä vanhassa talossa, erään miellyttävän,
lukukammion vieressä sijaitsevan huoneen seinälle, kaikki mustissa,
kultareunuksen koristamissa kehyksissä, symmetriseen järjestykseen.
Isäni useasti kiivaastikin esittämä periaate oli se, että tuli
askarruttaa elossaolevia mestareita ja vähemmän välittää edesmenneistä,
joiden arviointiin arveli sekaantuvan erittäin paljon ennakkoluuloa.
Hän oli sitä mieltä, että maalausten laita on ihan samoin kuin
reininviinien, joille tosin ikä suo erinomaista arvoa, mutta jotka
siitä huolimatta voivat menestyä jokaisena seuraavana vuotena yhtä
oivallisesti kuin edellisinä. Jonkin ajan kuluttua uusi viini muuttuu
sekin vanhaksi, yhtä kallisarvoiseksi, ehkäpä vielä hienommaksi. Tämä
hänen mielipiteensä vakaantui varsinkin sen huomautuksen johdosta, että
useat vanhat kuvat näyttävät käyvän harrastelijoille suuriarvoisiksi
etupäässä tummentumisensa ja ruskettumisensa vuoksi, joka niihin luo
useasti ylistettyä pehmeätä värisointua. Isäni puolestaan vakuutti
varmaan uskovansa, että uudetkin kuvat tulevaisuudessa mustuvat, mutta
ei tahtonut myöntää, että ne juuri siitä paranisivat.
Näiden periaatteiden mukaisesti hän askarrutti useat vuodet kaikkia
Frankfurtin taiteilijoita: maalaaja Hirtiä, joka osasi varsin
hyvin esittää tammi- ja pyökkimetsien ja muiden niinsanottujen
maalaisseutujen näköaloja, käyttäen täytekuvina eläimiä, samoin
Trautmannia, joka oli valinnut esikuvaksensa Rembrandtin päästen
sisävalojen ja heijastusten sekä vaikuttavien tulipalojen kuvaamisessa
niin pitkälle, että kerran sai kehoituksen maalata vastaparin eräälle
Rembrandtin taululle, Schütziä, joka Sachtlebenin esimerkkiä noudattaen
ahkerasti käsitteli Reinin seutuja, samoin vielä Junckeriä, joka
alankomaalaisten tapaan kuvasi erittäin sievästi kukkia ja hedelmiä,
hiljaiseloa ja rauhallisesti puuhailevia henkilöitä. Mutta nyt tuli
tähän harrasteluun jälleen eloa ja virkeyttä uuden järjestyksen,
mukavamman huoneen ja sitäkin enemmän erään osaavan taiteilijan
tuttavuuden vuoksi. Tämä taiteilija oli Seekatz, Brinckmannin oppilas,
darmstadtilainen hovimaalaaja, jonka kykyihin ja luonteeseen saamme
tuonnempana yksityiskohtaisemmin perehtyä.
Niin jatkettiin toistenkin huoneiden lopullista järjestämistä eri
tarkoituksiansa vastaaviksi. Kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys;
varsinkin suurten kuvastinten pinnat loivat osaltaan huoneisiin
heleyttä, joka monestakin syystä, mutta lähinnä enimmälti pyöreiden
ikkunaruutujen vuoksi oli vanhasta rakennuksesta puuttunut. Isä
esiintyi hilpeänä, koska hänen suunnitelmansa oli täysin onnistunut, ja
ellei hyvää tuulta olisi toisinaan häirinnyt se, ettei käsityöläisten
ahkeruus ja täsmällisyys aina vastannut hänen vaatimuksiansa, ei
olisi voinut onnellisempaa elämää ajatellakaan, varsinkin kun
perheelle koitui paljon hyvää, osaksi sen omassa piirissä, osaksi sen
ulkopuolelta.
Eräs erinomainen maailmantapahtuma aiheutti kuitenkin pojan
mielessä ensimmäisen, mitä syvällisimmän järkytyksen. Marraskuun
1 p:nä 1755 tapahtui Lissabonin maanjäristys levittäen jo lepoon
ja rauhaan tottuneeseen maailmaan suunnatonta pelkoa. Suuri, upea
hallituskaupunki, samalla kaupan ja merenkulun huomattava tyyssija,
joutuu äkkiarvaamatta mitä kamalimman onnettomuuden uhriksi. Maa
vapisee ja järkkyy, meri kuohuu yli äyräittensä, alukset iskevät
toisiinsa, rakennukset luhistuvat, kirkot ja tornit kaatuvat niiden
päälle, osa kuninkaan palatsia sortuu mereen, haljennut maankamara
näyttää purkavan liekkejä, sillä kaikkialta raunioista kohoaa savua ja
lieskoja. Kuusikymmentä tuhatta ihmistä, jotka hetkistä aikaisemmin
vielä elelivät kaikessa rauhassa, tuhoutuu, ja onnellisimmaksi heidän
joukossaan sopii nimittää sitä, joka ei enää kykene onnettomuutta
mitenkään tuntemaan tai harkitsemaan. Liekit raivoavat edelleen, ja
niiden keralla raivoaa joukko muuten kytkettyjä, mutta tämän tapahtuman
vapauttamia rikoksentekijöitä. Onnettomat jäljellejääneet joutuvat
ryöstön, murhan ja kaikenlaisen pahoinpitelyn alaisiksi, ja niin
todistaa luonto joka tavalla rajatonta mielivaltaansa.
Viestejä nopeammin olivat jo tämän tapahtuman enteet levinneet yli
laajojen alueiden: useissa paikoin oli ollut havaittavissa heikompaa
järistystä, useissa lähteissä, varsinkin terveyslähteissä, tavatonta
tyrehtymistä. Sitä voimallisemmin vaikutti itse sanoma, joka
levisi nopeasti, aluksi ylimalkaisena tietona, sitten kammottavan
yksityiskohtaisena. Nyt pitivät jumalaapelkääväiset huolen hurskaista
katselmuksista, filosofit lohdutusperusteista ja papit nuhdesaarnoista.
Kaikki tuo kiinnitti maailman tarkkaavaisuuden joksikin aikaa tähän
kohtaan, ja vieraan onnettomuuden kiihdyttämiä mieliä askarruttivat
itseen ja omaisiin kohdistuvat huolet sitä enemmän, kun kaikkialta
saapui yhä enemmän ja yhä seikkaperäisempiä sanomia tämän järkähdyksen
laajalleulottuvasta vaikutuksesta. Eipä lienekään kauhun demoni koskaan
levittänyt kammoansa niin nopeasti ja valtavasti yli maiden.
Poika, jonka täytyi yhä uudelleen kuulla kaikkea tuota, oli kovin
ymmällä. Jumala, taivaan ja maan luoja ja ylläpitäjä, jota ensimmäisen
uskonkappaleen selitys oli hänelle kuvaillut viisaaksi ja armolliseksi,
ei ollut suinkaan osoittautunut isälliseksi antaessaan hurskaitten
joutua jumalattomien kanssa saman tuhon omiksi. Turhaan koki nuori
mieli päästä näiltä vaikutelmilta tasapainoon, mikä yleensäkin oli sitä
mahdottomampaa, kun itse viisaat ja kirjanoppineetkaan eivät voineet
tulla yksimielisiksi siitä, miten sellainen ilmiö oli käsitettävä.
Seuraava kesä soi lähempää tilaisuutta oppia välittömästi tuntemaan
sitä vihaista jumalaa, josta Vanha Testamentti laveasti kertoo.
Äkkiarvaamatta tuli raesade, joka ukkosen jylistessä ja salamain
välkkyessä iski talon pihanpuolisten, länttä kohti olevain ikkunain
peililasiruudut mitä väkivaltaisimmin pirstoiksi, vahingoitti uusia
huonekaluja, tärveli muutamia kalliita kirjoja ja muita arvokkaita
esineitä ja oli meille lapsille sitäkin kaameampi, kun suunniltaan
joutuneet palvelijat tempasivat meidät mukanansa pimeään käytävään
luullen siellä polvillansa leväten ja kamalasti ulvoen ja parkuen
voivansa lepyttää julmistunutta Jumalaa. Isä, joka yksin malttoi
mielensä, aukoi sillävälin ikkunoita ja irroitti puitteita siten tosin
pelastaen useita ruutuja, mutta myös tarjoten rakeita seuraavalle
sadekuurolle sitäkin vapaamman tien, joten vihdoin toivuttuamme näimme
eteiset ja portaat virtaavan veden vallassa.
Miten häiritseviä sellaiset tapaukset yleensä olivatkin, eivät ne
kumminkaan suuressa määrin keskeyttäneet säännöllisesti jatkuvaa
opetusta, jonka jakamisen isä kerran oli ottanut tehtäväksensä. Hän
oli viettänyt Huoruutensa Koburgin kymnaasissa, joka oli Saksan
oppilaitosten joukossa ensimmäisillä sijoilla. Siellä hän oli laskenut
itselleen hyvän perustuksen kieliopinnoissa ja muissa oppineeseen
kasvatukseen kuuluviksi luetuissa aineissa, oli myöhemmin harrastanut
Leipzigissä oikeustiedettä ja vihdoin tullut tohtoriksi Giessenissä.
Hänen huolellisesti ja ahkerasti sepittämäänsä väitöskirjaa _Electa de
aditione hereditalis_ mainitsevat lainoppineet vieläkin kiittäen.
Kaikkien isien hurskaana toivelmana on saada nähdä poikiensa
saavuttavan, mitä ovat itse jääneet vaille, suunnilleen sillä
tavoin, kuin eläisivät toisen kerran ja haluaisivat nyt käytellä
mitä parhaimmin hyväkseen ensimmäisen elämänjuoksun kokemuksia.
Luottaen tietoihinsa, ollen varma uskollisesta kestävyydestänsä ja
epäillen silloisia opettajia isä päätti itse opettaa lapsiansa ja
jättää yksityisiä tunteja varsinaisille oppimestareille vain mikäli
se näytti välttämättömältä. Kasvatuksellista harrastelua alkoi
yleensäkin jo silloin ilmetä. Julkisissa kouluissa toimivien opettajien
turhantarkkuus ja jurous lienee ollut siihen ensimmäisenä aiheena.
Haeskeltiin jotakin parempaa ja unohdettiin, kuinka puutteellista
pakostakin on kaikki opetus, josta eivät pidä huolta ammattimiehet.
Isäni oma elämä oli siihen asti sujunut jokseenkin toiveiden
mukaisesti; minun oli määrä kulkea samaa tietä, mutta mukavammin
ja kauemmaksi. Hän piti arvossa minun synnynnäisiä lahjojani sitä
enemmän, kun niitä häneltä itseltään puuttui; hän näet oli saavuttanut
kaikki ainoastaan sanomattoman uutteruuden, kestävyyden ja kertaamisen
nojalla. Hän vakuutti minulle usein, aikaisemmin ja myöhemmin,
vakavissaan ja leikillä, että olisi minulle suoduin lahjoin menetellyt
aivan toisin eikä olisi käytellyt niitä niin kevytmielisesti.
Asioita nopeasti käsittäen, muokaten ja säilyttäen minä varsin pian
kasvoin pois sen opetuksen piiristä, minkä isäni ja muut oppimestarit
voivat minulle tarjota, omistamatta kuitenkaan missään aineessa
perusteellisia tietoja. Kielioppi ei minua miellyttänyt, koska pidin
sitä pelkkänä mielivaltaisena lakina; säännöt näyttivät minusta
naurettavilta, koska ne kumoutuivat monien poikkeuksien vuoksi, jotka
kaikki vuorostaan täytyi erikoisesti oppia. Ja ellei olisi ollut
loppusoinnullista latinan alkeiskirjaa, olisi minun käynyt huonosti,
mutta sitä minä rummuttelin ja laulelin mielelläni. Meillä oli
sellaisten muistosäkeiden muotoon laadittu maantieteenkin oppikirja,
jossa mitä mauttomimmat loppusoinnut parhaiten painoivat mieleemme
sitä, mikä oli uudistettava, esim.:
Ylä-Yssel, kaunis maa,
rämeet sitä rumentaa.
Kielen muodot ja käänteet minä käsitin helposti; samoin minä
kehittelin nopeasti mitä jonkin asian käsitteeseen kuului. Retorisissa
tehtävissä, ainekirjoituksessa ja muussa sellaisessa ei kukaan ollut
minua etevämpi, joskin minun täytyi kielivirheiden vuoksi usein jäädä
jälkeen. Sellaiset sepitelmät ne kuitenkin erikoisesti ilahduttivat
isääni, ja niiden vuoksi hän lahjoitti minulle monia, poikaselle
melkoisen suuria rahamääriä.
Isäni opetti sisarelleni italiankieltä samassa huoneessa, jossa minun
piti oppia ulkoa Cellariusta. Kun tehtäväni oli pian suoritettu ja
minun kumminkin täytyi istua hiljaa, niin annoin kirjani levätä
ja kuuntelin käsittäen varsin nopeasti italian, joka herätti
mielenkiintoani latinan hupaisena muunnoksena.
Muu muistia ja yhdistelykykyä koskeva varhaiskypsyys ilmeni minussa
samanlaisena kuin niissä lapsissa, jotka ovat siten hankkineet
itselleen varhaisen maineen. Senvuoksi isäni tuskin voi odottaa,
kunnes lähtisin yliopistoon. Aivan pian hän selitti, että minun
piti Leipzigissä, johon hän oli erikoisesti mieltynyt, opiskella
lakitiedettä samoinkuin hän itse aikoinaan ja lähteä sitten vielä
johonkin toiseen yliopistoon tullakseni tohtoriksi. Tämän toisen sain
hänen puolestaan valita mielinmäärin; ainoastaan Göttingeniä kohtaan
hän tunsi, en tiedä mistä syystä, jonkinlaista vastenmielisyyttä.
Minä olin pahoillani, koska olin juuri sitä ajatellut erittäin
luottavaisesti ja suurin toivein.
Hän kertoi minulle, että minun oli lähdettävä Wetzlariin ja
Regensburgiin, vieläpä Wieniin ja sieltä Italiaan, vaikka hän toisaalta
aina väitti, että Pariisi olisi nähtävä sitä ennen, koska Italiasta
tullessa ei enää mikään ilahduta.
Minä kuuntelin mielelläni moneen kertaan tätä tarinaa nuoruusikäni
tulevaisesta urasta, varsinkin kun se päättyi kertomukseen Italiasta
ja lopulta Napolin kuvaukseen. Muuten vakava ja kuivakiskoinen kertoja
näytti sulavan ja vilkastuvan, ja niin syntyi meissä lapsissa kiihkeä
halu päästä osaltamme tuota paratiisia kokemaan.
Yksityistunnit, jotka vähitellen lisääntyivät, olivat naapurinlasten
kanssa yhteiset. Tämä yhteinen opetus ei minua hyödyttänyt; opettajat
noudattivat kulunnaisia menetelmiänsä, ja toverieni vallattomuus,
jopa toisinaan ilkeyskin, aiheutti levottomuutta, harmia ja häiriötä
niukkoihin oppitunteihin. Lukemistot, jotka tekevät opetuksen hilpeäksi
ja vaihtelevaksi, eivät olleet vielä ehtineet meille asti. Nuorille
henkilöille ylen jähmeä Cornelius Nepos, liian helppo ja saarnojen
ja uskonnonopetuksen kerrassaan kuluneeksi tekemä Uusi Testamentti,
Cellarius ja Pasor eivät voineet herättää meissä yhtään harrastusta.
Sensijaan oli eräänlainen silloisten saksalaisten runoilijain teosten
lukemisesta aiheutuva sommittelu- ja runontekoraivo meidät vallannut.
Minuun se oli tarttunut jo aikaisemmin, kun olin havainnut huvittavaksi
siirtyä tehtävien retorisesta käsittelystä runolliseen.
Meillä pojilla oli sunnuntaisin kokous, jossa jokaisen tuli esittää
sepittämiänsä säkeitä, ja tällöin sattui jotakin ihmeellistä, mikä
sai minut pitkiksi ajoiksi levottomuuden valtoihin. Millaisia runoni
lienevätkin olleet, joka tapauksessa minun täytyi aina pitää niitä
toisten sommittelemia parempina. Huomasin kuitenkin pian, että
kilpailijani, jotka esittivät sangen vaivaisia asioita, olivat samassa
asemassa ja luulottelivat ihan yhtä paljon. Vieläkin arveluttavammalta
näytti minusta se, että eräs hyvä, joskin sellaisiin tehtäviin täysin
kykenemätön poika, jota muuten suosin, mutta joka teetti säkeensä
kotiopettajallansa, ei ainoastaan pitänyt niitä kaikkein parhaina,
vaan oli vielä täysin vakuutettu siitä, että oli ne itse tehnyt, kuten
hän minulle tutunomaisemman suhteemme vallitessa aina vilpittömästi
vakuutti. Kun siis näin sellaista harhaluuloa ja mielettömyyttä
ilmeisenä edessäni, alkoi eräänä päivänä mieltäni ahdistaa ajatus, enkö
kenties minä itsekin ole samassa tilassa, eivätkö nuo runot tosiaankin
ole minun sepittämiäni paremmat ja enkö minä syystäkin voinut näyttää
noista pojista yhtä mielettömältä kuin he minusta. Tämä rasitti minua
kovin ja pitkän aikaa, sillä minun oli kerrassaan mahdoton keksiä
mitään ulkonaista totuuden tunnusmerkkiä; tyrehtyipä tuotantonikin,
kunnes minut rauhoittivat kevytmielisyys ja itsetunto ja vihdoin
eräs koetyö, jonka opettajat ja vanhemmat, meidän leikkipuuhamme
huomattuansa, antoivat valmistelematta suoritettavaksemme ja jossa minä
onnistuin hyvin saaden osakseni yleistä kiitosta.
Niihin aikoihin ei vielä ollut toimitettu kirjasarjoja lapsia varten.
Vanhemmilla itsellänsä oli vielä lapselliset mielipiteet, ja he
katsoivat soveliaaksi siirtää oman sivistyksensä jälkipolvelle.
Paitsi Amos Comeniuksen teosta _Orbis pictus_ ei käsiimme tullut
yhtäkään sellaista kirjaa. Sen sijaan selailimme usein suurta
kaksitaitteista, Merianin vaskipiirroksilla varustettua raamattua;
Gottfriedin »Kronikka», jonka vaskipiirrokset olivat saman mestarin
käsialaa, perehdytti meidät maailmanhistorian tärkeimpiin tapahtumiin:
_Acerra philologica_ toi lisäksi kaikenlaisia tarinoita, mytologisia
kertoelmia ja merkillisyyksiä, ja kun aivan pian havaitsin Ovidiuksen
»Muodonvaihdokset» ja tutkin ahkerasti varsinkin ensimmäisiä kirjoja,
niin täytti nuoret aivoni piankin joukko kuvia ja kohtauksia,
huomattavia ja ihmeellisiä hahmoja ja tapahtumia, enkä minä voinut
milloinkaan ikävystyä, koska alinomaa askartelin tätä hankkimaani
muokaten, toistellen, uudelleen tuottaen.
Hurskaamman, siveellisemmän vaikutuksen kuin nuo toisinaan karkeat ja
vaaralliset vanhat tuotteet teki Fénelonin Telemaque, jonka opin aluksi
tuntemaan vain Neukirchin käännöksenä ja joka tässä epätäydellisessä
tulkintamuodossaankin vaikutti mieleeni erittäin herttaisesti ja
hyväätekevästi. Asian luontoon kuulunee, että »Robinson Crusoe»
liittyi aikaisin luettaviini; helposti arvaa, että »Felsenburgin
saari» ei sekään unohtunut. Lordi Ansonin »Matka maailman ympäri»
yhdisti totuuden arvokkuuden sadun rikkaaseen kuvitteellisuuteen, ja
seuratessamme ajatuksissamme tätä oivallista merimiestä me jouduimme
avaraan maailmaan ja yritimme pallokartan pinnalla sormin noudatella
hänen kulkemaansa reittiä. Sitten minua odotti vieläkin runsaampi
sato, kun sain käsiini joukon teoksia, joita tosin ei käy nykyisessä
muodossaan erinomaisiksi kiittäminen, mutta joiden sisällys siitä
huolimatta tuo viattomalla tavalla lähellemme monia menneiden aikojen
ansioita.
Se kustannusliike tai pikemmin tehdas, joka näitä, myöhemmin
kansankirjasten nimellä tunnetuiksi, jopa kuuluisiksikin tulleita
teoksia julkaisi, oli itse Frankfurtissa, ja ne painettiin suuren
menekin vuoksi kiintokirjaimin mitä kehnoimmalle imupaperille.
Meillä lapsilla oli niinmuodoin onni löytää nämä keskiajan arvokkaat
jäännökset joka päivä jonkun kirjainkaupustelijan oven pielessä
seisovalta pieneltä pöydältä ja saada ne omiksemme parin kreutserin
hinnasta. Eulenspiegel, Neljä Haimonin lasta, Kaunis Melusina, Keisari
Oktavianus, Kaunis Magelone, Fortunatus ja koko joukkokunta aina
Ikuiseen juutalaiseen saakka oli meille tarjona, jos meitä halutti
tarttua näihin teoksiin joidenkin makeisten asemesta. Suurin etu tässä
oli se, että kun olimme sellaisen vihkosen repaleiksi lukeneet tai
muuten vikuuttaneet, voimme sen pian jälleen hankkia ja ahmia.
Samoinkuin perheen kesäistä kävelyretkeä mitä harmittavimmalla tavalla
häiritsee äkillinen rajuilma muuttaen iloisen tunnelman kaikkein
inhoittavimmaksi, samoin käyvät lastensairaudet äkkiarvaamatta
himmentämään varhaisen elämän kauneinta vuodenaikaa. Minunkaan laitani
ei ollut toisin. Olin vastikään ostanut itselleni Fortunatuksen
pusseineen ja taikahattuineen, kun minut valtasi pahoinvointi ja
kuume, rokkotaudin enteet. Rokottamista pidettiin meillä yhä sangen
arveluttavana asiana, ja vaikka kansanomaiset kirjailijat olivatkin
sitä jo tajuttavasti ja ponnekkaasti suositelleet, epäröivät
saksalaiset lääkärit sittenkin ryhtyä suorittamaan leikkausta, joka
näytti ehdättävän luonnon edelle. Senvuoksi saapui mannermaalle
keinottelevia englantilaisia melkoisesta palkkiosta rokottamaan
sellaisten vanhempien lapsia, jotka he havaitsivat varakkaiksi ja
ennakkoluulottomiksi. Suurin osa oli kuitenkin yhä onnettomuudelle
alttiina kuten ennenkin; tauti raivosi perheissä, surmasi tai rumensi
paljon lapsia, ja harvat vanhemmat uskalsivat turvautua keinoon,
jonka todennäköisesti suoman avun menestys kuitenkin oli jo monet
kerrat todentanut. Onnettomuus kohtasi nyt meidänkin perhettämme
taudin ahdistaessa minua erikoisen ankarasti. Koko ruumis oli täynnä
rakkuloita, kasvot niin turvonneet, etten voinut silmiäni avata,
ja niin minä makasin useita päiviä sokeana ja kärsien ankaroita
tuskia. Tautia koetettiin lieventää, mikäli mahdollista, ja minulle
luvattiin yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, kunhan pysyttelisin
rauhallisena enkä hieromalla ja raapimalla vaivaa pahentaisi. Se
onnistuikin minulle; mutta meitä pidettiin vallitsevan ennakkoluulon
mukaisesti mahdollisimman lämpiminä siten vain tautia kiihdyttäen.
Vihdoin, surullisesti vietetyn ajan kuluttua, putosi kasvoistani kuin
naamio rokon jättämättä ihoon näkyvää jälkeä; mutta piirteet olivat
melkoisesti muuttuneet. Minä itse olin tyytyväinen, kunhan sain jälleen
nähdä päivänvalon ja vähitellen vapauduin täpläisestä ihostani, mutta
toiset olivat kyllin armottomat muistuttaakseen useasti mieleeni
entistä tilaa; varsinkin eräs erittäin vilkas täti, joka aikaisemmin
oli pitänyt minua epäjumalanansa, voi myöhempinäkin vuosina minut
nähdessään harvoin olla huudahtamatta: Hyi hitto, serkku, kuinka
oletkaan rumentunut! Sitten hän kertoi minulle seikkaperäisesti, kuinka
oli ennen minua ilokseen katsellut ja millaista huomiota oli herättänyt
minua kanniskellessaan, ja niin minä sain jo aikaisin kokea, että
ihmiset antavat meidän usein katkerasti maksaa sen ilon, jonka olemme
heille suoneet.
Tuhka- ja vesirokoltakaan, ja mitä lapsuusiän kiusanhenkiä vielä
lieneekään, minä en säästynyt, ja joka kerta minulle vakuutettiin
olevan onnellista, että se vaiva nyt oli iäksi ohi; mutta
valitettavasti uhkasi taampana jo toinen käydä minua päin. Kaikki nämä
asiat lisäsivät taipumustani mietiskelyyn, ja koska olin kiusallista
kärsimättömyyttä torjuakseni jo useasti harjoittanut kestävyyttäni,
näyttivät minusta ne hyveet, joita olin kuullut stoalaisissa
ylistettävän, erittäin esikuvallisilta, sitäkin enemmän, kun
kristillinen kärsivällisyysoppi suositteli samanlaista.
Näistä perheessä sattuneista sairauksista puhuessani tahdon vielä
mainita kolmea vuotta minua nuoremman veljeni, joka hänkin sai
tartunnan ja kärsi siitä melkoisesti. Hän oli heiveröinen, hiljainen
ja itsepäinen, ja meidän välillemme ei milloinkaan syntynyt oikeata
suhdetta. Hän ei elänytkään lapsuusiän rajaa paljon kauemmaksi. Useista
myöhemmin syntyneistä sisaruksistani, jotka hekään eivät jääneet
pitkäksi aikaa eloon, minä muistan vain erään erittäin kauniin ja
miellyttävän tytön, joka kuitenkin pian katosi, joten me, minä ja
sisareni, muutaman vuoden kuluttua olimme jääneet kahden ja liityimme
sitä kiinteämmin ja hellemmin toisiimme.
Noista sairauksista ja muista epämiellyttävistä häiriöistä johtui
kaksinverroin ikäviä seurauksia. Isäni, joka näytti sommitelleen
itselleen jonkinlaisen kasvatus- ja opetuskalenterin, tahtoi heti
saada korvatuksi jokaisen laiminlyönnin ja sälytti parantuvien
suoritettavaksi sitäkin enemmän tehtäviä, joista selviytyminen tosin ei
käynyt minulle vaikeaksi, mutta sikäli hankalaksi, että se pysähdytti
ja tavallaan taannutte sisäistä kehitystäni, joka oli lähtenyt
kulkemaan määrättyä uraa.
Näiden opetuksellisten ja kasvatuksellisten ahdistusten tieltä
me tavallisesti pakenimme isovanhempien luo. Heidän asumuksensa
sijaitsi Friedberger Gassen varrella ja näytti olleen muinoin
linna. Kun näet sitä lähestyi, ei nähnyt mitään muuta kuin suuren
sakaraisen portin, jonka kummassakin pielessä oli naapuritalo.
Sisään astuttuaan saapui kapeata käytävää pitkin vihdoin verraten
avaralle, erikorkuisten, mutta nyt yhdeksi asumukseksi yhdistettyjen
rakennusten rajoittamalle pihamaalle. Me kiiruhdimme tavallisesti
suoraa päätä puutarhaan, joka sijaitsi melkoisen pitkänä ja
leveänä rakennusten takana ja oli erittäin hyvässä kunnossa,
käytävät enimmäkseen viiniköynnöskaiteen reunustamat, osa aluetta
keittiökasveille omistettu, toinen osa kukkasille, jotka keväästä
syksyyn saakka runsaan vaihtelevina koristivat puutarhan sarkoja ja
lavoja. Pitkän, etelään päin suuntautuvan muurin vierustalla oli rivi
hyvin hoidettuja persikkapuita, joissa pitkin kesää kypsyilivät ylen
houkuttelevina meiltä kielletyt hedelmät. Me mieluummin kartoimme
tätä puolta, koska emme täällä saaneet tyydyttää herkutteluhimoamme,
ja käännyimme vastakkaiselle taholle, missä silmänkantamaton jono
viini- ja karviaisinarjapensaita soi meidän ahneudellemme sarjan
tyydytystilaisuuksia aina syksyyn asti. Yhtä merkittävä oli meille
iäkäs, korkea, laajalle leviävä silkkiäispuu, niin hyvin hedelmiensä
vuoksi kuin siitäkin syystä, että meille kerrottiin silkkimatojen
saavan ravintonsa sen lehdistä. Tässä rauhallisessa piirissä nähtiin
isoisä joka ilta miellyttävän toimekkaana pitämässä omin käsin huolta
hienommasta hedelmäin ja kukkasten viljelystä puutarhurin sillävälin
suorittaessa karkeampia töitä. Hän näki aina mielellään ne monet
vaivat, joita kauniin neilikkakentän ylläpito ja lisääminen vaatii. Hän
itse sitoi huolellisesti persikkapuidcn oksat viuhkamaisesti säleaitaan
edistääkseen hedelmäin runsasta ja mukavaa kasvua. Tulpaanien,
hyasinttien ja muiden sellaisten kasvien sipulien lajittelua ja huolta
niiden säilyttämisestä hän ei jättänyt kenenkään toisen tehtäväksi,
ja vielä nytkin minä mielihyvin muistelen, kuinka uutterasti hän
askarteli eri ruusulajeja silmästäen. Siinä puuhassa hän veti käsiinsä,
varjellakseen itseänsä okailta, vanhanaikaiset nahkahansikkaat, joita
hänelle pillipiipari-oikeudessa joka vuosi lahjoitettiin kolme paria ja
joista niinmuodoin ei ollut milloinkaan puutetta. Sitäpaitsi hänellä
oli aina yllänsä kauhtanantapainen yönuttu ja päässä laskostettu musta
samettilakki, joten hän olisi voinut esittää puolittain Alkinoosta,
puolittain Laertesta.
Kaikkia näitä puutarhatöitänsä hän harjoitti yhtä säännöllisesti ja
täsmällisesti kuin virkatoimiansa; ennenkuin tuli alas puutarhaan,
hän näet oli aina järjestänyt seuraavana päivänä esille tulevat
asiat ja lukenut asiakirjat. Aamulla hän taas ajoi raatihuoneelle,
aterioi sieltä palattuansa, torkahti sitten nojatuolissaan, ja niin
tapahtui kaikki toisena päivänä samoin kuin toisenakin. Hän puhui
vähän eikä osoittanut kiivauden merkkiäkään; minä en muista nähneeni
häntä vihoissaan. Koko hänen ympäristönsä oli vanhanaikainen. Minä en
havainnut hänen paneloidussa huoneessaan milloinkaan minkäänlaista
uudistusta. Paitsi lakitieteellisiä teoksia sisälsi hänen kirjastonsa
ainoastaan ensimmäiset matkakertomukset, meriretket ja maiden löydöt.
Minä en yleensäkään muista mitään muuta olotilaa, joka olisi herättänyt
rikkomattoman rauhan ja ikuisen keston tuntoa siinä määrässä kuin tämä.
Korkeimmilleen kohotti meidän tätä arvoisaa vanhusta kohtaan tuntemamme
kunnioituksen se vakaumus, että hänellä oli ennustamisen lahja,
erittäinkin sellaisissa asioissa, jotka koskivat häntä itseänsä
ja hänen kohtaloansa. Hän ei tosin puhunut asiasta selvästi ja
seikkaperäisesti kenellekään muulle kuin isoäidillemme, mutta me kaikki
tiesimme kuitenkin, että hän sai merkitsevien unien avulla tiedon
siitä, mitä piti tapahtuman. Niinpä hän esim. vakuutti vaimollensa
siihen aikaan, jolloin hän vielä kuului nuorempien neuvoston jäsenten
joukkoon, että hän tulisi ensimmäisen neuvosmiespaikan avoimeksi
joutuessa sen saamaan. Ja kun sitten tosiaankin aivan pian eräs
neuvosmies kuoli halvaukseen, määräsi hän vaali- ja arpapäivänä, että
kotona oli kaikessa hiljaisuudessa varustauduttava ottamaan vastaan
vieraita ja onnittelijoita, ja ratkaiseva kultainen pallonen nostettiin
tosiaankin hänelle. Sen mutkattoman unennäön, joka oli hänelle antanut
asiasta tiedon, hän uskoi puolisollensa seuraavassa muodossa: Hän oli
nähnyt itsensä tavallisessa neuvoston täysi-istunnossa, missä kaikki oli
tapahtunut tavanomaisessa järjestyksessä; yht’äkkiä oli nyt manalle
mennyt neuvosmies noussut paikaltansa, astunut alas ja tervehtinyt
häntä kohteliaasti ehdottaen, että hän asettuisi vapautuneelle
paikalle, ja oli sitten poistunut ovesta.
Suunnilleen samoin kävi kaupungintuomarin kuollessa ja hänen
virkansa siten joutuessa avoimeksi. Sellaisessa tapauksessa ei kauan
viivytellä virkaa täytettäessä, koska aina on pelättävä, että keisari
joskus vaatii itselleen takaisin oikeutta kaupungintuomarin viran
täyttämiseen. Tällä kertaa ilmoitti oikeudenpalvelija keskiyön aikaan,
että seuraavana aamuna tulisi pidettäväksi ylimääräinen kokous. Kun
nyt hänen lyhdystänsä uhkasi kynttilä sammua, hän pyysi pientä tynkää
voidakseen jatkaa kiertoansa. »Antakaa hänelle kokonainen», virkkoi
isoisä naisille, »vaivautuuhan hän minun tähteni». Tätä lausumaa
vastasikin menestys: hänestä tosiaankin tuli kaupungintuomari, ja
oli tällöin vielä erikoisen merkillinen se seikka, että vaikka hänen
edustajansa oli nostettava pallonen kolmannella ja siis viimeisellä
vuorolla, molemmat hopeiset nousivat ensin, joten kultainen pallo jäi
häntä varten pussin pohjalle.
Täysin koruttomat, yksinkertaiset ja vailla haaveellisuuden tai
ihmeellisyyden jälkeäkään olivat muutkin meidän tietoomme tulleet
unennäöt. Muistan vielä poikasena kaivelleeni hänen kirjojansa ja
kalenterimuistiinpanojansa ja löytäneeni niistä muiden, puutarhanhoitoa
koskevien muistutusten joukosta seuraavan: Viime yönä tuli N.N.
luokseni ja sanoi... Nimi ja ilmestyksen lausuma oli merkitty
salamerkein. Toisessa kohden oli' samoin: Viime yönä minä näin... Jatko
oli jälleen kirjoitettu salamerkein, paitsi side- ja muita sanoja,
joiden nojalla asiasta ei saanut mitään selkoa.
Huomattava seikka on tässä se, että henkilöt, joissa ei muuten ilmennyt
aavistusvoiman jälkeäkään, hänen olokehässänsä hetkeksi saivat sen
kyvyn, että voivat aistittavista merkeistä aavistaa samanaikaisia,
vaikkakin etäällä sattuvia taudin- ja kuolemantapauksia. Kenellekään
hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan tuo lahja ei kumminkaan ole
periytynyt; he olivat pikemmin enimmälti ravakoita henkilöitä,
elämäniloisia ja yksinomaan todellisuuteen suuntautuvia.
Tässä yhteydessä minä muistelen heitä kiitollisena monesta hyvästä,
mitä olen heiltä nuoruudessani saanut. Niinpä me saimme monenkaltaista
askaretta ja huvia käydessämme toisen, sekatavarakauppias Melberin
kanssa naimisissa olevan tyttären luona, jonka asumus ja myymälä
sijaitsi kaupungin vilkasliikkeisimmässä, tungoksisimmassa paikassa
torin varrella. Siellä me silmäilimme ikkunasta mieliksemme vilinää ja
tungosta, johon emme halunneet eksyä, ja jos myymälän ylen lukuisien
tavaroiden joukossa mielenkiintoamme aluksi herätti ainoastaan
lakritsajuuri ja siitä valmistetut ruskeat, leimatut litukat, niin
vähitellen sentään opimme tuntemaan ne monet erilaiset esineet, joita
virtaa sellaiseen kauppaan ja sieltä pois. Tämä täti oli sisaruksista
vilkkain. Kun äitini nuoruusvuosinansa mielellään istui puhtaisiin
puettuna toimitellen jotakin sievää naisten askaretta, niin sisar
puolestaan liikkui naapuristossa pitäen huolta laiminlyödyistä
lapsista, heitä vaalien, kampaillen ja kanniskellen; olipa hän siten
hyvän aikaa minunkin hoivaajanani. Julkisten juhlallisuuksien, esim.
kruunausten aikana hän ei millään ehdolla pysynyt kotosalla. Jo
tyttösenä hän oli tavoitellut sellaisissa tilaisuuksissa siroteltuja
rahoja, ja kerrottiin näin: kun hän kerran oli saanut kerätyksi
hyvän määrän ja tyytyväisenä piteli niitä kämmenelleen nähtäväksi
levitettyinä, niin joku oli lyönyt häntä takaa, joten hyvinhankittu
saalis oli samassa mennyttä. Paljon hän tiesi kertoa siitäkin, kuinka
hän kerran, kun kaikki kansa vaikeni, oli reunakivellä seisoen
kohottanut ohiajavalle keisari Kaarle seitsemännelle voimallisen
eläköönhuudon saaden hallitsijan nostamaan hattua ja varsin
armollisesti kiittämään tuosta terhakasta huomaavaisuudesta.
Hänen kodissaankin oli kaikki hänen ympärillänsä liikkuvaa,
elämäniloista ja hilpeätä, ja me lapset olemme hänelle
kiitollisuudenvelassa monesta hupaisesta hetkestä.
Rauhallisemmassa, mutta myös luonnonlaatuansa vastaavassa olotilassa
eleli toinen täti, joka oli naimisissa P. Katariinan kirkon saarnaajan
Starckin kanssa. Viimeksimainittu eli mielenlaatunsa ja säätynsä
mukaisesti erittäin yksinäisenä, ja hänellä oli kaunis kirjasto. Hänen
luonansa tuli minulle tutuksi Homeros suorasanaisena käännöksenä,
sellaisena kuin se, ranskalaiseen teatterityyliin sommitelluin
vaskipiirroksin koristettuna, on löydettävissä herra von Loenin
toimittamasta merkillisimpien matkakertomusten uudesta kokoelmasta
nimellä: Homeroksen kuvaus Troian valtakunnan valloituksesta. Kuvat
tärvelivät kuvittelukykyäni siinä määrin, etten voinut pitkiin aikoihin
nähdä homerisia sankareita muuten kuin näinä hahmoina. Itse tapaukset
miellyttivät minua sanomattomasti; teosta minä vain kovin moitiskelin
siitä, ettei se anna meille mitään tietoa Troian valloituksesta ja
päättyy kovin tylpästi Hektorin kuolemaan. Enoni, jolle tämän moitteeni
ilmaisin, kehoitti minua tutustumaan Vergiliukseen, joka tosiaankin
täysin tyydytti minun vaatimukseni.
On sanomattakin selvää, että me lapset nautimme muiden oppituntien
ohella keskeytymätöntä ja etenevää uskonnonopetusta. Se kirkollinen
protestanttisuus, jota meille siirrettiin, oli kuitenkin oikeastaan
vain eräänlaista kuivaa moraalia: henkevästä esityksestä ei ollut
puhettakaan, ja oppi ei voinut tyydyttää sielua eikä sydäntä. Sen
vuoksi aiheutuikin monenlaisia eroamisia laillisesta kirkosta.
Syntyivät separatistien, pietistien, herrnhutilaisten, maan hiljaisten
lahkot, ja miten niitä vielä olikaan tapana nimittää ja merkitä, mutta
joiden kaikkien tarkoituksena oli vain päästä lähemmäksi jumaluutta
kuin julkisen uskonnon puitteissa näytti mahdolliselta, varsinkin
Kristuksen kautta.
Poika kuuli näistä ajatustavoista ja mielensuunnista lakkaamatta
puhuttavan, sillä papisto ja maallikot jakautuivat puoltaviin ja
vastustaviin ryhmiin. Enemmän tai vähemmän erottuneet olivat aina
vähemmistönä, mutta heidän mielenlaatunsa omaperäisyys, sydämellisyys,
kestävyys ja itsenäisyys olivat viehättäviä ominaisuuksia. Näistä
hyveistä ja niiden ilmauksista kerrottiin kaikenlaisia tarinoita.
Varsinkin oli tunnettu erään levyseppämestarin vastaus. Eräs hänen
ammattiveljensä aikoi saattaa hänet häpeään kysymällä, kuka oikeastaan
oli hänen rippi-isänsä. Hilpeästi ja hyvään asiaansa luottaen vastasi
ensinmainittu: Minulla on erittäin ylhäinen, ei kukaan halvempi kuin
kuningas Davidin rippi-isä.
Tämä ja muut samanlaiset seikat lienevät poikaan vaikuttaneet
ja yllyttäneet häntä omaksumaan sentapaista mielensuuntaa. Joka
tapauksessa hänen mieleensä johtui lähestyä välittömästi luonnon suurta
Jumalaa, taivaan ja maan luojaa, jonka aikaisemmat vihanpurkaukset oli
jo kauan sitten saanut unohtumaan maailman kauneus ja se monenlainen
hyvä, mikä siinä tulee osaksemme; mutta tuohon lähenemiseen johtava tie
oli varsin omituinen.
Poika oli yleensä noudattanut ensimmäistä uskonkappaletta. Se Jumala,
joka on luonnon kanssa välittömässä yhteydessä, tunnustaa sen omaksi
työksensä ja sitä sellaisena rakastaa, näytti hänestä oikealta
Jumalalta, joka kaiketi voi päästä läheisempään suhteeseen ihmisen
kuten kaiken muunkin kanssa ja pitää huolta hänestä samoinkuin tähtien
liikkeestä, vuorokauden- ja vuodenajoista, kasveista ja eläimistä.
Eräät evankeliumin kohdat lausuivat tämän nimenomaisesti. Mitään hahmoa
poika ei voinut tälle olennolle ajatuksissaan antaa; niinpä hän etsi
häntä hänen töistänsä ja tahtoi hyvään vanhaan testamentin tapaan
rakentaa hänelle alttarin. Luonnontuotteiden piti vertauskuvallisesti
esittää maailmaa, niiden yläpuolella piti palaa liekin, joka merkitsi
luojansa luo ikävöivää ihmismieltä. Nyt etsittiin olemassaolevasta ja
tilaisuuden sattuessa täydennetystä luonnonopillisesta kokoelmasta
parhaat harkot ja kappaleet; mutta vaikeutena oli, miten ne voisi
pinota ja rakentaa kokonaisuudeksi. Isällä oli kaunis nelisivuisen
pengermäisen pyramidin muotoinen punaiseksi kiilloitettu ja kultaisin
kukkasin koristettu johtajakoroke, jota pidettiin erittäin mukavana,
jos oli kysymyksessä kvartettilaulu, joskin se oli viime aikoina
ollut vain harvoin käytännössä. Sen poika nyt anasti järjestäen
luonnon edustajat pengermittäin päälletysten, joten rakennelma
näytti sangen hauskalta ja samalla varsin arvokkaalta. Nyt piti
ensimmäisen jumalanpalveluksen tapahtua varhaisen auringonnousun
hetkenä. Nuori pappi oli vain epätietoinen siitä, miten saisi aikaan
liekin, jonka tuli vielä uhota hyvää tuoksua. Vihdoin hän onnellisen
mieleenjohtuman nojalla sai molemmat ehdot täytetyiksi: hänellä
näet oli pieniä suitsutuskynttilöitä, jotka tosin eivät palaneet
ilmiliekein, mutta levittivät hehkuen mitä mieluisinta tuoksua.
Näyttipä tämä vieno palaminen ja haihtuminen ilmaisevan ihmismielen
tapahtumia paremminkin kuin kirkas liekki. Aurinko oli jo aikoja
sitten noussut, mutta naapuritalot peittivät idän taivasta. Vihdoin
se ilmestyi kattojen yläpuolelle; kohta otettiin käteen polttolasi
ja sytytettiin kauniissa posliinikulhossa alttarin huipulla olevat
suitsutuskynttilät. Kaikki luonnistui toiveiden mukaisesti, ja hartaus
oli täydellinen. Alttari jäi sille uudessa rakennuksessa luovutetun
huoneen erikoiseksi koristeeksi. Kaikki näkivät siinä vain sievästi
järjestetyn luonnonopillisen kokoelman, mutta poika tiesi paremmin
minkä säläsi. Hän halusi hartaasti päästä uudistamaan tuon juhlallisen
toimituksen. Onnettomuudeksi ei auringon otollisimmin noustessa
sattunut olemaan posliinikulho käsillä. Hän pystytti suitsutuskynttilät
välittömästi korokkeen yläpinnalle; ne sytytettiin, ja hartaus
oli niin syvä, ettei pappi huomannut, mitä vahinkoa hänen uhrinsa
aiheutti, ennenkuin asia oli auttamattomissa. Kynttilät näet olivat
polttaneet punaisen kiilloitetun pinnan ja kauniit kultaiset kukat mitä
katalimmalla tavalla jättäen mustat, lähtemättömät jälkensä, ikäänkuin
olisi siitä jokin rietas henki paennut tiehensä. Tämä sai nuoren papin
mitä pahimpaan pulaan. Hän tosin osasi peittää vaurion suurimmilla
loistoharkoilla, mutta rohkeutta uusien uhrien järjestämiseen ei
enää ollut; ja tekeepä melkein mieli pitää tätä sattumaa enteenä ja
varoituksena, miten vaarallista yleensäkin on yrittää lähestyä Jumalaa
sellaisin keinoin.