Kolmen kuukauden kuluttua oli Yöjärvi kaikkine kolkkoine muistoineen
myyty Artjärven Salmelan lisätaloksi, ja siitä ryhdyttiin tekemään
viljelyksen ja uutteruuden kotia. Ken nyt kulkee tuossa ennen
poluttomassa metsäseudussa, johon nuo kaksi vaeltavaa ritaria
kerran eksyivät, ei enää löydä lumottuja linnoja jättiläisineen,
lohikäärmeineen ja vangittuine prinsessoineen; hän saa kulkea tasaisia
teitä viljavien vainioiden, hauskannäköisten talojen ja laitumella
käyskentelevien karjalaumojen ohi. Yöjärvestä ei ole nimeäkään
jäljellä. Jos nyt ken tahtoo etsiä sen entistä paikkaa, vetäköön
melkein suoran viivan Artjärven ja Elimäen kirkkojen välille ja siltä
etsiköön mustavetisen järven, jonka rannalla on jyrkkä vuori, vuoren
juurella kapea laaksonpolveke ja jäännökset ennen muinoin kivimuurilla
ympäröidystä puutarhasta, missä nyt ainoastaan pellavan sievät kukat
ovat Vernan entisten ruusujen perillisinä. Talon nykyisestä nimestä
ottakoon utelias matkamies itse selvän. Toiset ajat, toiset nimet.
Vanhan hyvän tavan mukaan on vielä lisättävä muutamia sanoja
lumotun linnan eri määrissä merkillisistä asukkaista ja heidän
tuttavuuksistaan. Emännöitsijä Rebekka Lönnfors muutti Loviisan
kaupunkiin ja saavutti suurta kunnioitusta ruoanvalmistajana
juhlatilaisuuksissa, joissa ei koskaan kyllästytty ylistelemään hänen
kuuluisaa taitoaan, varsinkaan kananpoikasvalmisteitaan. Hovimestari
Ramström, joka kelpasi miksi hyvänsä, paitsi viinikellarin avaimen
vartijaksi, pääsi puutarhuriksi Anjalan kartanoon, jossa hän opetti
talon metsäkoiria, teki kelpo punssia, antoi huilunsoitonopetusta ja
toisinaan joutohetkinään alentui niin paljon, että talonpoikaishäissä
saatiin ihmetellä hänen soittotaitoaan. Kierosuinen Martti meni
avioliittoon Riika-karjakon kanssa. Kahlekoira Kaaro joutui mitä
kunniakkaimman taistelun jälkeen eräänä tammikuun iltana susien
saaliiksi.
Valtiopäivämies Salmela ja hänen vaimonsa Briitta viettivät kolmen
vuoden kuluttua rauhanteosta kultahäitään. Samana onnellisena päivänä
joutui hänen pojantyttärensä Ilta kihloihin talon nuoren rengin kanssa,
mutta Helka, joka oli käynyt herrasneitien koulua ja kohonnut
kamarineitsyen arvoon, ei tyytynyt kehenkään vähäarvoisempaan mieheen
kuin nimismies Kallioon. Se liitto olisi saattanut helposti aiheuttaa
sotkuisen oikeudenkäynnin Yöjärven perinnön tähden, elleivät ne, jotka
tiesivät totuuden, ja ennen muita Rebekka, olisi pitäneet suutaan
syystä kiinni. Nuori rouva Kallio ei saanut koskaan tietää oikeaa
syntyperäänsä, mutta hänen rahallisen vahinkonsa korvasi se perintö,
minkä oikeastaan olisi pitänyt joutua Salmelalta ratsumestari Rosin
osaksi.
Jaakko Peura epäili kauan, mihinkä hänen pitäisi ryhtyä onnettomine
nimineen, jota lääkintätaito oli niin häpeällisesti solvaissut, mutta
päätti vihdoin olla huolimatta ihmisten panetteluista, otti
kuudenkymmenen iässä eron sotapalveluksesta, saaden samalla luutnantin
arvon ja kolmenkymmenen plootun eläkkeen sekä eli sitten kaksikymmentä
rauhallista vuotta Salmelassa opettaen hevosia, tehden sudenkuoppia,
viilaten hauenkoukkuja ja kutoen nuottaa. Rakasta Yrjöään ukko saattoi
yhtä vähän unohtaa kuin Yrjökään häntä, ja suuri juhla oli silloin
Salmelassa, kun Yrjö toisinaan tuli siellä käymään perheineen ja Jaakko
sai opettaa kahta vanhinta poikaa istumaan suorina satulassa, jolloin
jalustimet varta vasten vedettiin ylös, jotta poikasien varpaat saivat
tukea. Mutta Yrjön luo muuttamiseen, jota tämä ehdotti, ei Jaakon
rehellinen häränpää taipunut. Tohtori Ekströmerhän oli Yrjön
jokapäiväinen vieras, ja Pimpeloniukseksi tai vielä pahemmaksikin
ristiminen oli enemmän kuin mies saattoi sietää. Ennemmin Jaakko Peura
luopui koko latinalaisesta turhamaisuudesta ja pysyi kunnon
talonpoikana luutnantinarvoineen.
Tohtori Ekströmeriä ei holhoojahallitus eikä Kustaa IV Aadolf suosineet
niin suuresti kuin entinen kuningas. Ainakaan ei tullut uutta
kultarasiaa, vaikka kyllä professorin arvo, kultamitali uutteruudesta
ja vihdoin Kaarle XIII:n ritariston tähti, koskapa tohtori oli päässyt
korkeaan arvoon vapaamuurarien seurassa. Hän palveli ylisotalääkärinä
1808 vuoden sodan alussa, mutta lentolasarettien mukana marssiminen
viisiäkymmeniä penikulmia kävi mukavuuteen tottuneelle vanhukselle
vihdoin liian raskaaksi; hän haki toisen viran ja muutti Tukholmaan
sodan vastuksista. Siellä hän eli vielä kymmenen vuotta iloisena ja
puheliaana vanhanapoikana, taskut aina yhtä täynnä makeisia kuin
sanainen arkku klassillista latinaa.
Nuorta ystäväänsä Yrjöä sopi hänen usein käydä katsomassa hänen
asuessaan Turussa. Silloin häneltä pyydettiin varsin omituisia
lääketieteellisiä neuvoja. Yrjö Ros oli nuoruuden innostuksen
valtaamana luullut löytäneensä sen elämäntehtävän, jota hän oli kauan
turhaan etsinyt ja joka oli kangastanut hänen mielessään aina tuosta
muistettavasta vuoden 1789 kesäkuun aamusta asti, jolloin hän tuli
Yöjärven kartanoon. Hän oli Saksan-matkallaan käynyt kuuluisassa
kuuromykkäin opetuslaitoksessa, jonka Samuel Heinicke oli perustanut
Leipzigiin. Näiden onnettomien saattaminen Jumalan yhteyteen, jota he
eivät tunteneet, ja ihmiskunnan yhteyteen, josta heidät oli sysätty
pois, näytti nuoresta miehestä niin jalolta, niin korkealta pyrinnöltä,
että se saattoi täyttää pitkänkin ihmisiän. Nämä kasvattamattomat
raukat, nämä eläimen ja ihmisen välillä olevat olennot, joiden rinnassa
kuitenkin ihmissydän saattoi sykkiä niin lämpimästi ja joiden
kuolemattomissa sieluissa kuitenkin asui sama kehityksen ja
täydellisentymisen halu kuin kenessä muussa hyvänsä -- oi, jospa hän
voisi pelastaa ne kuin haaksirikkoiset pirstaleet elämän rantaan ja
tulla heille, kuten hänen ystävänsä Ekströmer kerran oli tullut
Vernalle, vapauttajaksi, eloon herättäjäksi, lohduttajaksi,
ihmisystäväksi!
Yrjö Ros uskoi tämän aikeen nuorelle vaimolleen, ja Verna hyväksyi sen
ihastuneena. Heillä oli varoja, he lähtivät Leipzigiin, missä
opetettiin kuuromykkiä puhumaan, mutta Pariisissa, jossa heille
opetettiin merkkipuhetta, hallitsivat tähän aikaan Marat ja
Robespierre. Palattuaan kotimaahan nuori pari asettui Turkuun ja
perusti sinne Suomen ensimmäisen äänettömän koulun. Kenties tuo
vähäinen alku on unohdettu, niinkuin sirkkalehdet unohtuvat, kun kasvi
suureksi ylenee. Kukapa silloin enää muistaa ensimmäistä rakkautta,
joka kylvi siemenen, ensimmäistä kättä, joka kasvia kasteli,
ensimmäistä hellää katsetta, joka ilostui itämisestä? Se oli
puutteellinen, kuten alku aina on, mutta sillä oli tulevaisuus, se tuli
aikaa myöten suureksi ja siunausta tuottavaksi työksi. Nyt kun satoja
onnettomia mykkiä lapsia kasvatetaan lempeässä hoidossa ajatteleviksi
ihmisiksi -- nyt kun he ovat saaneet takaisin Jumalansa ja
ihmisoikeutensa -- nyt on heille käynyt, vaikkei puhumisessa, niin
kuitenkin ajattelemisessa, samaten kuin tämän kertomuksen mykälle
lapselle: orjatar Vernasta on tullut kevään Verna.
Yrjö sai siviiliviran, joka oli hänen ammattinsa maailman silmissä ja
jätti hänelle osan iltapäivästä uusien suojattiensa varalle. Vernasta
tuli tuon ihmeellisen ja vaikean ajatustenvaihtamistaidon ensimmäinen
opettaja. Mutta kun Ekströmer oli jonkin aikaa ja useimmissa
tapauksissa turhaan tehnyt samanlaisia kokeita kuin se, joka oli niin
merkillisesti onnistunut Vernan kuuloon nähden, hylättiin saksalaiset
puheharjoitukset ja ruvettiin käyttämään ranskalaisten merkkikieltä.
Kumpi näistä opetustavoista on edullisempi kuuromykille, lienee vielä
nytkin ratkaisematta.
Turussa olevassa pienessä talossa oli puutarha, missä ruusut
menestyivät melkein yhtä hyvin kuin Aachenissa. Salmelan kuuromykkä
Sikku tuli heidän puutarhurikseen, sillä hänen oli onnistunut
omistaa sama kuuluisa taito, mikä Ramströmillä oli ruusutarhojen
kasvattamisessa. Eri huone oli talossa varattu talviasunnoksi arimmille
ruusulajeille. Sentähden olikin jo ensimmäisellä kevätauringolla paljon
kaunista vaalittavana ja ensimmäisillä mehiläisillä paljon kokoamista
Vernan ruusutarhassa. Verna ei lakannut koskaan rakastamasta
lapsuutensa ystäviä, ruusuja; hän ymmärsi vielä niiden äänetöntä
kieltä, hän opetti kasvattejaan jo lapsuudesta pitäen kukkamaailman
ystäviksi, kuten hän itse oli ollut. Ja oli liikuttavaa nähdä,
miten pian koulun mykät lapset oppivat yhtä uskollisesti kuin
Verna rakastamaan hänen lemmikeitään. Ei mikään voinut olla
yksinkertaisempaa. Kaiken, mitä silmä näki, mitä kieli maistoi ja tunto
tunsi, oppivat he tajuamaan omalla tavallaan. Hajuaistinta ei käynyt
samalla mitalla arvosteleminen, se teki heihin saman salaperäisen
vaikutuksen kuin ääni kuulevaan. Mykät lapset hengittivät mykkien
ruusujen tuoksua ja luulivat kuulevansa niiden laulavan.
Verna oli kuvitellut kaikki aistimet pohjaltaan vain yhdeksi ainoaksi.
Ja mitäpä ne ovatkaan muuta kuin ikkunoita ja portteja, jotka
sijaitsevat eri puolilla tätä samaa ihmeellistä palatsia, johon Jumala
kaikkivaltias on pannut ihmishengen asumaan sen maallisen olemassaolon
aikana. Kaksi suurta kristalli-ikkunaa katselee taivasta kohden, kaksi
avointa usta kuuntelee maan ääniä; eräästä avonaisesta ikkunasta virtaa
sisään kukkien tuoksua, toisesta mieltymystä tai vastenmielisyyttä
siitä uudistuksesta, jonka on ylläpidettävä palatsia, ja sitten on tämä
ihmeellinen rakennus vielä joka puolelta täynnä pikku ampuma-aukkoja,
jotka ottavat vastaan tai ilmaisevat ulkomaailman vaikutelmia. Sulje
jokin ikkuna, niin joutuu heti se olemuksen puoli varjoon; avaa portti,
niin aukenee maailma oitis sille suunnalle. Mutta henki, joka asuu
tässä heikkorakenteisessa, kauniissa palatsissa, on yht'aikaa sen herra
ja siitä riippuva vuokralainen. Hän voi muuttaa pois milloin tahtoo,
mutta ei koskaan tulla takaisin; hän voi hävittää palatsin, mutta ei
sitä jälleen rakentaa. Anna valon tulvia hänelle kaikista ikkunoista ja
ilman kaikista porteista, niin hän on täyttävä tuon komean, katoavan
linnan iankaikkisuuden ajatuksilla -- hän on hallitseva maailmaa ja
lukeva tähdet, mutta kuitenkin vain nöyrästi kunnioittaen
laskeutuakseen polvilleen Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Mikä
äärettömyyden esikartano kerran on uusien ja täydellisempien aistimien
avulla avartuva janoavan ihmishengen eteen! Valmista häntä siihen,
irroita jo täällä hänen kahleensa, jotta hän siellä sitten heräisi
vapauteen kypsyneenä, niin hän on jo täällä ihastuneena ja ihmetellen
"näkevä Jumalan äänen käyskentelevän yrttitarhassa".