Yrjö Rosilla oli taaskin virkavapautta, ja hän oli eräänä päivänä
maaliskuun lopulla 1792 Yöjärven metsässä. Ei mikään metsästyslaki
ollut vielä rauhoittanut ruoaksi kelpaavaa metsänriistaa, ja nuori
luutnantti astuskeli Jaakko Peuroniuksen seurassa pyssy olalla
metsässä, milloin ampuen kuhertavan teeren, milloin tarkastellen
Ramströmin ketunsaksia. Ramström taisi kaikkea, ja aikaa hänellä
myöskin oli kaikkeen; hän tarvitsi vielä pari repoa, voidakseen tarjota
Vernalle täydellisen ketunnahkaturkin talveksi.
Metsästäjät astuskelivat sulavia kinoksia myöten järvelle päin ja
huomasivat äkkiä jäällä reen sekä tunsivat vanhan ystävän, tohtori
Ekströmerin, joka oli leukaan asti kääriytynyt harmaaseen
sudennahkapeitteeseen. Tohtori ei ollut pitkään aikaan päässyt
tervehtimään entisiä sairaitaan, ja kohtaaminen tuli sydämelliseksi.
-- Mistäpä löytäisi pyhän Yrjänän, ellei lohikäärmeitä vastaan
taistelemasta! tohtori huudahti iloisesti. Mitä sanookaan Virgilius:
_juvat praeda_ etcetera. Tavaton lauserakenne, jonka oppinut Adlerbeth
kääntää näin:
Hyötyvi ryöstöistään joka päivä ja saalista nauttii.
... Ja kas tässä Sanchokin! Hyvää päivää, Perpetuus, aina _perpetuum
mobilena_. harhailevan ritarimme jäljissä! Käsitätkö, rakas Yrjö, että
minä olen vaivannut kallista henkilöäni kelirikon aikana tänne aina
Turusta asti, ainoastaan tavatakseni sinut? Kun ei sinua ollut
Helsingin eskadroonassa, sanoin itsekseni: Ekströmer, mätä eväslaukkusi
täyteen kylmiä kyljyksiä; vielä on sinun kestettävä vuorokauden vaivat
Yöjärvelle asti. Mutta niinpä minä olenkin ahdettu täyteen uutisia,
mustia ja valkoisia, puh! Hanki minulle ensin syötäväksi kelpaava
aamiainen! Toivottavasti on lohikäärme vielä elossa ... nehän ovat
tavallisesti sitkeähenkisiä ... eikä minulla todellakaan ole mitään
muistuttamista niissä kananpoikasissa, tiedäthän... niissä, jotka ovat
syötetyt pomeranssinkuorilla.
-- Eskadroona, mars! komensi Yrjö. Suomukset ja kynnet ovat pudonneet
Yöjärven lohikäärmeeltä. Rebekka on oleva hyvillään kuin kotikissa
teidät nähdessään.
-- Niinkö? Ajat muuttuvat, mutta minä olen liian nälkäinen lausuakseni
sen klassillisella latinankielellä. Voiko prinsessa hyvin?
-- Niinkuin hänen ruusunsa kasvihuoneessa.
-- Hyvä. Olkoon menneeksi kananpoikapaistista!
Kohta saapuivat reki ja metsästäjät onnellisesti taloon, aamiainen
pantiin pöytään ja nautittiin ansionmukaisin ylistyksin. Kun tämä
tärkeä valmistus oli hyvin saatu suoritetuksi ja Jaakko lähtenyt
tapansa mukaan ajamaan Martin, tallirengin, päähän edes vähänkään
hevosten-sukimistaitoa, istuutui Yöjärven entinen velho entisen
jättiläisen nahkasohvaan, avasi kultarasiansa merkitsevästi napsauttaen
sen kanteen, otti salaperäisen panoksen nuuskaa ja sanoi:
-- Kuningasta on ammuttu.
-- Mitä! huudahti Yrjö hämmästyen.
-- Kuningasta on ammuttu vasempaan kylkeen maaliskuun 16. päivänä
oopperan naamiohuveissa. Hän elää vielä ... onpa joillakuilla toivoa
haavan paranemisestakin, mutta minä uskallan sitä epäillä. Kaksi
luotia, raehauleja ja nauloja, eikä kaikkia saada poiskaan. Ei saa olla
perhonen, vaan hevonen tai Kaipiaisten rakuuna, kestääkseen kaiken
tuon.
-- Onneton kuningas ... niin loistava, niin jalomielinen ... niin
rakastettu ja niin vihattu!
-- Yrjö, minä muistelen sinun kerran lorunneen vähän sivu suustasi
niinkuin kaikki muutkin.
-- Oh, kukapa ei ole puhunut tyhmyyksiä? Ja nyt minä iloiten antaisin
henkeni Kustaa-kuninkaan edestä.
-- Kunnon poika, sen minä kyllä uskon. Nuo kuulat tekivät mustan reiän
Ruotsin valtakuntaan. Kenenkä luulet ne ampuneen?
-- Kenenkö? Kelvottoman konnan, jonka nimi saastuttaa ihmiskuntaa!
-- Hänen nimensä on Jaakko Juhana Anckarström. Yrjö hypähti kalveten
pystyyn ja katsoi, että viereiseen huoneeseen vievä ovi oli tarkoin
kiinni.
-- Tarpeetonta -- lisäsi tohtori tyynesti -- se on jo yleisesti
tunnettu asia; minä kerron sitten sinulle koko tapauksen. Kiitä nyt
onneasi, poika, että tottelit neuvoani ja pidit nimen, jonka olet
löytänyt maantieltä. Mitä tyttöön tulee...
-- Vernaan!
-- Tietysti hän ei voi pitää niin veristä ja häväistyä nimeä.
Yksinkertaisinta olisi, että hän vaihtaisi sen niin pian kuin
mahdollista menemällä naimisiin.
-- Te olette oikeassa. Hänen pitää vaihtaa nimensä, mutta miten? Me
myymme Yöjärven, me matkustamme ulkomaille, asetumme Saksaan tai
Sveitsiin ottaen toisen nimen...
-- Mekö? Yhäkö me? Ja mistä sinä, hyvä herraseni, olet saanut oikeuden
määrätä, mitä _meidän_ pitää tekemän? Jos kukaan muu kuin tyttö voi
sanoa _me_, niin se luullakseni on holhooja. Ja hänen ajatuksensa on,
että Vernan pitää vaihtaa nimensä miehen nimeen.
-- Tohtori ... tahdotteko te sitten tehdä minut ihan mielettömäksi?
Täytyykö minun tunnustaa teille, mitä teidän jo ammoin olisi pitänyt
aavistaa, että se, mikä minulle ei ole kolmeen vuoteen antanut rauhaa
öin eikä päivin ... mikä ei minulle ole koskaan suova vähääkään rauhaa
ja mikä tähän asti on enemmän kuin mikään päähän tunkeutunut raudansälö
estänyt minua täydellisesti paranemasta ... on juuri se, etten minä voi
Vernalle antaa _omaa_ nimeäni. Ettekö sitten ymmärrä, että veli ja
sisar, jotka ovat toinen toiselleen kaikki kaikessa eivätkä kuitenkaan
voi koskaan olla muuta kuin veli ja sisar, että he ovat tuomitut koko
elämäkseen väärään asemaan? Kellekä minä antaisin Vernan? Kellekä hän
antaisi itsensä? Teillekö ehkä, tohtori? Älkää pettykö! Te olette
kunnioitettu mies, te olette meidän rehellinen ystävämme, ja jos
kiitollisuus koskaan voisi vaihtua rakkauteen, sanoisin minä vielä
kerran teille: ottakaa hänet! Mutta se on mahdotonta. Verna on kuoleva
naimattomana niinkuin minäkin. Pois hänen täytyy päästä tästä maasta,
missä hänen nimensä on häväistys. Ja minä seuraan häntä. Minä olen
löytänyt toisen tarkoituksen elämälleni kuin sodan uhkapelin.
-- Vai niin. Kukapa olisi moista uskonut tanssiaissankarista Yrjö
Rosista? No, lähde vain, minulla on taskussa virkaerosi.
-- Mitä sanotte? Joko nyt? Minä odotin sitä vasta ensi avovedellä
Tukholmasta.
-- Minä sain sen Helsingistä everstiltäsi. Se tuli saman lähetin
mukana, joka toi sanoman kuningasta vastaan tehdystä murhayrityksestä.
Luultavasti oli sinun erokirjasi viimeisiä papereja, joihin hän
kirjoitti nimensä. Ja vaikka Kaipiainen teki Kustaa III:n tylyksi
Kaulbarsia kohtaan, niin osoitti hän enemmän oikeutta sinulle. Se on
minun mieleistäni, erehdyksensä tunnustaminen on kuninkaallista. Sinut
on erotessasi koroitettu ratsumestariksi, jota paitsi sinulle on
annettu miekkaritariston risti ja sata taalaria vuodessa haavasakkoa.
Kruunulla ei ole varaa tuhlata suuria eläkkeitä.
-- Oi, jospa voisin osoittaa kuninkaalle kiitollisuuttani vielä kerran
vuodattamalla vertani hänen puolestaan!
-- Ehkäpä jätämme sen tekemättä. Mutta palataksemme Vernaan... Enkö
sanonut, että minulla on sekä mustia että valkoisia uutisia?
-- Johan noita olen kuullut kyllin kumpiakin.
-- Vielä on jotakin jäljellä Satinin lippaassa. Muistathan kuuluisan
vaeltavan juutalaisen. Kun hän oli levitellyt näkyviin kaikki, ja hänen
lippaansa luultiin jo tuiki tyhjenneen, niin huomattiin kuitenkin vielä
jotakin merkillisen hienoa ja harvinaista kuin sokeria pohjalla.
Kutsupas tänne Rebekka! Kutsu Verna myöskin! Minä tyhjennän Satinin
lippaan, vaikkapa minun pitäisikin näytellä teille Sevillan parturia.
Tunnethan sen kevytmielisen kappaleen, koko maailmahan sen tuntee.
Holhoojahan siinä pahoin petettiin.
-- Mitä vielä saattaisi olla jäljellä? Yöjärveäkö koskevaa? Meidän on
kiittäminen teitä kaikesta -- hengestämme, terveydestämme,
tulevaisuudestamme. Onko teidän myöskin onnistunut pelastaa
valtionkavaltajan omaisuus? Tepä olettekin meitä pettänyt, tohtori,
niin, häpeällisesti olette te pettänyt meitä pelkillä hyvillätöillä.
-- Häh? Joko nyt taas olet siinä _me_'inesi? No, mitä Yöjärveen tulee,
niin et olekaan ihan väärässä. Minä todistin virkavalallani, että muuan
henkilö olisi eläissään tarvinnut lukkoseppää, lyhyesti sanoen, että
jokin ruuvi oli irrallaan hänen päässään, ja minun täytyy kuninkaan
kunniaksi tunnustaa, hallitkoonpa hän nyt tänä hetkenä Tukholman
linnassa tai olkoon jo mennyt levolle Riddarholman kirkkoon, että hän
tässä asiassa menetteli kuin viisas kuningas. Verna saa pitää Yöjärven
irtaimistoineen ja puhtaine rahoineen, joita, niinkuin tiedät, on
kuudenkymmenen tuhannen riksin paikkeilla. Minä neuvon Vernaa myymään
Yöjärven Salmelalle, joka lähettää tänne jonkun pojistaan viljelemään
saloja. Täällä on jotakin tehtävänä, sanoo Salmela. Maanlaatu on täällä
parasta, mitä maassa on, ja ihmiset tekevät tästä yrttitarhan, vaikka
hullut kapteenit eivät siihen pystyneet. Kun Yöjärvelle kerran saadaan
tiet ja aurat, niin on täällä oleva jotakin muutakin kuin kananpoikien
kasvattila.
-- Näettehän, tohtori! Enkö jo sanonut, että te olette olevinanne niin
viaton ja kuitenkin teette meidän hyväksemme kaikki?
-- Minäkö? Niinkö sinä luulet, poikaseni? No niin, minä olen lääkäri ja
olen nähnyt, mitä meidän viisautemme saa aikaan. Me olemme
toimittavinamme kaikki niin älykkäästi tieteen sääntöjen mukaan, että
sairaan pitäisi olla pähkähullu, jollei hän ottaisi parantuakseen
terveeksi kuin talvinen uusikuu. Mutta kas, juuri silloin sattuu, että
potilas kuolee käsiimme. Toisen kerran sanomme: tässä ei ole mitään
tekemistä, ottakaa arkunmitta! Mutta äläpäs! Silloin on sairas kyllin
hävytön virotakseen jälleen. No, sitä kaikkea pitäisi minun terveen
järkeni mukaan ja tieteen kunniaksi sanoa vain pelkäksi sattumaksi.
Mutta minä en voi siihen mitään, että minä keksin meidän elämämme
lautapelissä viisaamman mestarin käden kuin omamme onkaan. Niin on
kaiken laita, niin Yöjärven ja koko liudan. Kuka käski sinun löytää
nimen kadulta?... Mutta missä ovat naiset? Vai niin, he odottavat
puheillepääsyä. Kutsukaa Ramströmkin!
Verna, Rebekka ja Ramström astuivat sisään.
-- Kuulkaahan nyt, Ramström -- alkoi tohtori miettivästi nakuttaen
rasiaansa pöytään -- mikä poika se oli, jonka jätitte yksikseen
Helsingin kaduille noin kaksikymmentä vuotta takaperin? Totuus esiin,
vanha synnintekijä!
-- Se tapahtui kapteenin käskystä, vastasi Ramström vitkastellen. Pikku
Yrjö se oli, hänen oma poikansa. Olkaa niin armollinen ja kysykää
Rebekalta, hän se minulle pojan antoi.
-- Vai niin? Ja mitä tuli sitten pojasta? Tiedättekö mitään hänestä?
-- Mitäpä minä tietäisin? Luultavasti kunnon kristityt ihmiset
korjasivat hänet.
-- Siinäkö on kaikki, mitä tiedätte? -- Ja tohtori näytti siltä kuin
olisi ollut ryhtymäisillään sahaamaan jalkaa.
-- Toisin sanoen, minä en tiedä mitään ... minä luulen...
-- Mitä luulette? -- Jalkasaha oli jo täydessä työssä.
-- Minä luulen, että armollinen herra luutnantti on pikku Yrjö.
-- Sanokaa, että tiedätte sen, taikka minä lähetän hakemaan nimismies
Kalliota! -- Sahasta näytti jo tippuvan verta.
-- Niin, kyllä minä sen tiedän, puhkui hovimestari.
-- Hyvä, siinä on ensimmäinen koukku. Huomatkaa nyt tarkoin, Ramström,
että tämä luutnantti -- pyydän anteeksi, ratsumestari Ros -- on sama
henkilö kuin kapteeni Mörkin pikku poika Yrjö! Jos asia tulee
oikeuteen, täytyy teidän valalla vahvistaa sananne.
-- Jos käskette, armollinen tohtori...
-- Vaiti, mies! Minä en käske mitään, minä tahdon vain tietää totuuden.
Kirjoita muistiin hänen todistuksensa, Yrjö! Nyt tulemme toiseen
koukkuun. Miksi kapteeni Mörk vihasi poikaansa? Miksi hän lähetti pois
lapsensa?
-- Mitenkä minä sen tietäisin.
-- Vai niin, kieroiletteko? Rebekka, käskekää Martin satuloida hevonen
ja ratsastaa noutamaan nimismies Kalliota!
-- Ei, armahtakaa, armollinen herra tohtori, minä tunnustan kaikki!
Kapteeni ei kärsinyt pikku Yrjöä sentähden, että Yrjö oli seinällä
riippuvan kuvan näköinen niinkuin marja on toisen näköinen.
-- Tuokaa tänne se muotokuva!
Rikkiammuttu taulu haettiin esiin, ja tohtori jatkoi:
-- Nyt on teidän vuoronne, Rebekka. Ketä kuvasi tuo maalitaulu, kun se
vielä oli siinä kunnossa, että kuvan saattoi tuntea.
-- Kapteeni Sundhagenia, vastasi emännöitsijä vuorostaan vitkastellen.
-- Te tarkoitatte kapteeniluutnantti Tuomas Sundhagenia, joka palveli
sotalaivastossa, eikö niin?
-- Niin, häntä sanottiin kapteeniksi.
-- No, vastatkaa minulle, minkätähden oli pikku Yrjö tuon upseerin
näköinen niinkuin marja on toisen kaltainen? Sattumuksestako?
Rebekka oli vaiti. Jalkasaha pantiin taaskin käyntiin.
-- Olkaa vaiti, milloin on vaiti oltava, mutta puhukaa, milloin on
puhuttava. Ettekö käsitä, että niin tavaton samannäköisyys saattaa
häpeään rehellisen vaimon muiston?
-- Ja jos olen vaiti, mitä se teitä koskee? Rebekka kysyi
uhkamielisesti, melkoinen määrä entistä lohikäärmettä käytöksessä. --
Herra, älkää kohennelko sammuneen tulen hiiliä! Kaikkihan on jo
tuhkana; mitä teitä liikuttaa se, miten tuli on palanut ... ja mitä
kuluttanut? Kuka on teidät pannut kuolleitten tuomariksi?
-- Minä, sanoi Yrjö hyvin kalpeana.
-- Hiljaa sinä siinä! Te saatte mennä, Ramström; mikä nyt seuraa, ei
koske teitä.
Ramström mennä hölkytti matkoihinsa sangen uteliaana, mutta paljon
keventynein sydämin. Verna oli edelleen äänetönnä ja hämmästyneenä
kuulijana.
-- Matami Rebekka Lönnfors tai mikä teidän nimenne on -- jatkoi
tohtori, yhä pitäen jalkasahaa täydessä käynnissä -- minä kysyn teiltä,
minkätähden pikku Yrjö oli kapteeniluutnantti Sundhagenin näköinen
niinkuin marja on toisen näköinen?
-- Se olisi voinut olla sanomatta. Mutta koska te sen kerran
tiedätte... Yrjö oli hänen poikansa.
Kynä putosi Yrjön vapisevasta kädestä.
-- Ei siinä kyllin, jatkoi taipumaton tuomari. -- Teidän täytyy
tunnustaa kaikki.
-- Minkä minä sille voin, että rouva Bredström vaihtoi lapset?
-- Kirjoita se muistiin, Yrjö! Mitä nyt? Etkö voi kirjoittaa?
Poikaparka, kyllä ymmärrän ... hän menettää hullun isän ja saa ... no
niin, vanhan rahjuksen sijaan! Mutta ota huomioon, että samalla menetät
nimen, joka... Anna minulle kynä, minä jatkan. On välttämätöntä, ettei
yhtään solmua jää tähän sotkeutuneeseen vyyhteen. Jatkakaa, matami
Lönnfors!
Olipa olemassa jotakin, joka rupesi Yöjärven lohikäärmeestäkin
tuntumaan liian raskaalta. Katsahtaessaan tuohon ennen muinoin niin
rakastettuun pikku poikaan, jolla oli kieltämätön oikeus kuulla täysi
totuus, oli Rebekan, vaikka ihan vastoin tahtoaan, pakko kerrata
tunnustus, jonka hän kerran ennen oli kertonut tohtori Ekströmerin
houkutuksesta. Se kirjoitettiin tarkasti muistiin niinkuin
kihlakunnanoikeuden pöytäkirja.
-- Verna on nyt saanut sisaren, huomautti käytännöllinen tohtori,
kun kaikki oli valmiina. -- Helkan kyllä olisi viisainta pysyä
Sundhagenina ... ei ole aina hyötyä nimen vaihdosta ... mutta mitä
teemme hänen isänperinnöllään? Katsotaanpas; jos hän pysyy
Sundhagenina, niin hän perii nykyisen isoisänsä. On vain ratkaistava,
tuleeko hänelle siitä voittoa vai tappiota. Minä uskon tämän
pulmallisen asian ystävällemme valtiopäivämiehelle. Hän sen
ratkaiskoon. Minun mielipiteeni on, että Helka pitäköön entisen
nimensä. Mutta mitä tekee Yrjö Ros?
-- Säästäkää minua, tohtori! Antakaa minunkin pitää rehellinen nimeni!
-- Kas vain sitä! Hän on jo kyllästynyt Satinin arkkuun. Niinkuin ei
siinä enää olisikaan pohjalla sokerijyvästä! Mutta eikö ystäväni
Petronius tallustele tuolla salissa? Matami Lönnfors, kuulustelu on
lopussa, pyytäkää häntä suomaan meille hupaisan seuransa huvia! Ja
sinä, Yrjö, varustaudu suurta liikettä varten!
Jaakko astui sisään hyvin levollisena ja huomaamatta, mitä merkkejä
hänen märistä saappaistaan jäi kirkkaaksi hangatulle lattialle.
-- Tiedätköhän, hyvä Pontonius, että täällä tapahtuu aivan kuin äsken
perustetuissa kodeissa? Verna on saanut pikku sisaren.
-- Nimeni on Peuronius, veljeni, papin, mukaan, jos te, tohtori, nyt
tahtoisitte vihdoinkin lakata sitä väärentelemästä, Jaakko vastasi
pahastuneena.
-- Kuinka se olikaan? Minä olen tullut vähän kuuroksi viime aikoina.
Pimpeloniusko? Niin oikein, kyllä minä sen nyt muistan. Niinkuin
sanoin, Verna on saanut sisaren ja ... tules tänne, lapsi ... ihan
Yrjön eteen! Tee kunniaa! Syli auki ... koko maailma syliin ja minä
myöskin!... Verna on saanut sisaren ja ... _kadottanut veljen!_
Lukija, oletko nähnyt tiheän sumun jonakin kevätaamuna peittävän
näkyvistäsi järven, rannan, vuoret, pellot, kylän, kirkon ja äsken
lehteen puhjenneet tuoksuvat metsät? Läpinäkymätön verho kattaa
näköalan, unestaan selviytymätön maisema on usmaisena, käsittämättömänä
edessäsi. Sumu laskeutuu alas niityn kukkiin asti, kaikki on harmaata,
kosteata, sameaa kuin pilvisenä syyspäivänä. Silloin tulee tuulen
henki, raikas puhallus lakaisee pois sumun, esirippu nousee, maisema
kirkastuu, aurinko kultaa välkkyvän järven, vuorten huiput, kirkon
ikkunat, peltojen laihot ja kukkuloiden ensimmäiset, kasteiset
vuokot... Näköala laajenee kauas lämmintä kesää ja hymyilevää
tulevaisuutta kohti...
Noiden kasteisten silmien ja kevätajatuksista iloisten sydämien
joukossa oli vain yksi tyytymätön, Jaakko Peura latinaksi Peuronius,
joka ei voinut unohtaa, että tohtori Ekströmer oli häntä tuona
juhlallisena hetkenä sanonut Pimpeloniukseksi.