Meidän ei ole sallittu edelleen seurata kuningas Kustaa III:ta sodan
vaihteleville harharetkille vuonna 1790 -- ei ottaa osaa taistelevien
sotajoukkojen lakkaamattomiin yrityksiin, kun ne koettivat syöstä
toinen toistaan Kymenjokeen -- ei Viipurinlahdessa tapahtuneeseen
varomattomuuteen ja urotyöhön -- ei Ruotsinsalmen toiseen
meritaisteluun, joka kääntyi voitoksi Ruotsin laivastolle -- eikä edes
Värälän rauhaankaan, joka päätti voittelun Ruotsin voittamatta tai
menettämättä maata, mutta levittäen asekunnian loistoa, joka paransi
monta haavaa ja peitti monta erehdystä. Jättiläismäinen Venäjän kotka
ei ollut ilman odottamatonta ponnistusta saanut torjutuksi luotaan
laihtunutta Ruotsin leijonaa, joka oli vielä kerran uskaltanut käydä
sen saaliin kimppuun. Leijona huomasi saaneensa hieman naarmuja ja
käpäliään pakottavan; mutta iloiten ja kummastuneena se näki vielä
voivansa voittaa. Molemmat taistelijat ehtivät silloin kääntää
katseensa paljon suurempaan ja peloittavampaan paloon, joka leimusi
lounaan puolella ja uhkasi liekkeihinsä kietoa koko Euroopan. Vallaton
poika Ranska, jonka itsevaltiaat olivat tähän asti toivoneet saavansa
pidetyksi kurissa kohtuullisilla löylytyksillä, alkoi käyttäytyä kuin
aika mies, joka itse hallitsee omaa taloansa, pyrkiipä vielä
puhdistelemaan muittenkin taloja. Jo ennen sodan loppua Kustaa ja
Katariina ajattelivat liiton mahdollisuutta.
Ei ollut vielä täyttä kahta vuotta kulunut viimeksi kuvailluista
tapahtumista, kun kesällä 1791 tapaamme muutamia kertomuksemme
tunnettuja henkilöitä siihen aikaan hyvin suositussa kylpypaikassa
Aachenissa. Tuo kaupunki, jossa Kaarle Suuri syntyi ja jossa hänen
hautansakin on, oli viime aikoina tullut kuuluisaksi rikinpitoisista
lähteistään, mutta oli samalla saksalaisen ja hollantilaisen
kukkaviljelyksen keskus. Ei missään, ellei ehkä Leidenissä ja
Amsterdamissa, ollut tavattavana suurempaa ja komeampaa tulppaani- ja
liljakokoelmaa; ei missään, ellei Persiassa tai Provencessa, rikkaampaa
ja ihanampaa ruusujen paljoutta. Suuri kasvitieteellinen puutarha oli
kuin oikea kukkakaupunki; se oli jaettu tarkasti erotettuihin
kortteleihin ja esikaupunkeihin, joissa suosituimmat kukkasuvut
yksinvaltiaina hallitsivat kukin aluettaan. Missä hyvänsä kuljettiin
noiden hurmaavien kukkakuningaskuntien välillä, tuli vastaan voimakas,
melkein huumaava tuoksu -- olisipa sanottu kansallisuus, jos
kansallisuuksien aika jo olisi ollut silloin tullut -- lähimpien
valtakuntien asukkaista. Ainoastaan tulppaanit ja kuusi vuotta sitä
ennen Eurooppaan tuodut daaliat olivat koreina ja tyhminä siitä
omituiset, että ne eivät kyenneet henkimään elämänsä tarkoitusta
ympäröivään kesäilmaan.
Oli keveitten pilvien viilentämä heinäkuun päivä, noin kello kahdeksan
ajoissa aamulla. Ratsuväenupseeri, jolla oli yllä Aachenissa tuntematon
univormu, lähestyi ruusujen valtakuntaa taluttaen käsivarresta nuorta
naista. He tulivat kylpemästä ja istahtivat sievälle, vihreäksi
maalatulle penkille käytävän viereen. Nuori nainen sanoi saattajalleen:
-- Täällä minä tahtoisin asua.
-- Niin, miksi ei? vastasi upseeri leikillisesti. -- On kaksi keinoa.
Me joko muutamme Yöjärven tänne tai tämän kukkatarhan Yöjärvelle. Mutta
asukaamme täällä aina heinäkuussa.
-- Onko täällä lunta talvella?
-- Luullakseni on, mutta ei niin paljoa kuin meillä.
-- Samapa se, minä tahtoisin asua täällä kaikki vuodenajat, tietääkseni
aina olevani rikas. Voitko _sinä_ kuulla ruusujen tuoksun, Yrjö?
-- _Kuullako_ tuoksun? En, sinähän sen vain voit kuulla.
-- En minäkään voi enää niinkuin ennen. Mutta tarkkaa: etkö todellakaan
kuule hiljaista musiikkia?
-- Kyllä, minä hengitän voimakasta tuoksua. Heikot henkilöt saattavat
siitä saada päänkivistystä.
-- Ei, ei niin. Minä en tiedä, onko se laulua vai puhetta, mutta
selvästi minä sen kuulen. Miksi sinä naurat, kun minä sanon ruusujen
puhuvan?
-- Sentähden, että sinä olet rakastettavin pikku lapsi, mikä koskaan on
nähnyt yhdeksäntoista suven ruusujen kukoistavan. Sinä kadehdittava,
joka vielä voit _nähdä_ Jumalan _äänen_ käyskentelevän puutarhassa.
-- Etkö luule minun sitä useinkin ajatelleen? Se mikä sinun mielestäsi
on näkemistä, kuulemista, haistamista ja maistamista, sen kaiken minä
_tunnen_, niinkuin se olisi vain yhtä. Minä tunnen mieltymystä
tai vastenmielisyyttä paljostakin, jota en voi käsittää millään
aistimilla. Minä tunnen muutamia kohtaan ystävyyttä ja toisia kohtaan
vastenmielisyyttä, enkä tiedä miksi. Minä tuntisin sinun läsnäolosi,
vaikka minulla ei olisikaan mitään ulkonaisia aistimia. Miksikä sinä
naurat minulle?
-- Ei, anna anteeksi! Sinä olet lapsi sydämeltäsi, et ymmärrykseltäsi.
Sinä olet ajatellut paljon ja oppinut paljon sinä yhtenä vuotena,
jolloin asuit Elimäen pappilassa ja luit yhdessä Helka Sundhagenin
kanssa. Sinä yhä ajattelet ja opit vielä sittenkin, kun lähdit
vapaaherratar Wreden suojeluksen alaisena Helkan seurassa tänne
vakaannuttamaan terveyttäsi. Mutta sittenkään et vielä käsitä elämää
semmoisenaan kuin se on. Sinusta tulee kerran hyvän miehen vaimo...
-- Minä tyydyn sinuun enkä tahdo ketään muuta.
-- Näetkös nyt, miten lapsellinen hupsu olet! Enkö minä ole sinun
veljesi? Ainoastaan sentähden en ole tähän asti välittänyt
oikeuksistani, koska sinä et ole tarvinnut minun suojelustani.
Ekströmer on sinun holhoojasi, enkä minä ... mielelläni muuta nimeä.
Nuori tyttö piirteli päivänvarjollaan kuvia hiekkaan. Toista käytävää
myöten lähestyi neljä naista, jotka olivat kävelyllä kylpynsä jälkeen.
Siinä oli vapaaherratar Maria Wrede, syntyjään Sparre, jonka äskettäin
Uudenmaan jalkaväkirykmentin ja rakuunain everstiksi nimitetty puoliso,
sittemmin sotamarski, kreivi Fabian Wrede, oli valtakunnan etevimpiä
ylimyksiä. Ylhäistä, hienoa, viehättävää, tuskin kolmeakymmentä vuotta
vanhempaa vapaaherratarta seurasi kaksi muuta naista, jotka niinkuin
hänkin kuuluivat ylhäisiin seurapiireihin. Heidän takanaan asteli vähän
kainona vähän matkan päässä nuori kamarineiti, jota emme varsin
helposti tuntisi Salmelan talon entiseksi veitikkamaiseksi
kasvatustyttäreksi Helka Sundhageniksi.
-- Kas, tuossahan ovat pakolaiset, joita turhaan etsin
kylpylaitoksesta! huudahti vapaaherratar iloisesti, huomattuaan nuo
kaksi, jotka olivat istuutuneet penkille. -- Sallikaa minun esitellä
kenraalitar Kaulbars ... neiti Almsköld, joka on äsken saapunut
Aacheniin ... neiti Anckarström ... luutnantti Ros!
-- Minua ihastuttaa teihin tutustuminen, nuori neiti, virkkoi
kenraalitar leveään, miellyttävään tapaansa, jonka Yrjö Ros varsin
hyvin tunsi.
Hän oli kärsinyt ja vanhentunut melkoisesti noina kahtena vuotena;
tohtori Ekströmer olisi muistuttanut, että neljänkymmenen iän ei
tarvinnut odottaa kuudenkymmenen ikää parantuakseen. Mutta kuitenkin
oli vielä jotakin jäljellä entisestä Loviisan tanssiaisten
hallitsijattaresta.
-- Mitä luutnanttiin tulee -- kenraalitar jatkoi -- niin muistelen,
että olemme nähneet toisemme ennenkin. Ehkäpä erehdyn.
-- Armollinen rouva -- Yrjö vastasi ja suuteli kunnioittavasti
kukistuneen ylhäisyyden kättä -- älkää pitäkö minua niin
kiittämättömänä, että voisin unohtaa sen hyvyyden, mitä te olette
osoittanut minulle!
-- Hyvä luutnantti -- kenraalitar virkkoi yhtä lämpimästi kuin ainakin
neljänkymmenen ikäinen, ehkäpä vähän lämpimämminkin -- jos kukaan on
maksanut velkansa, niin olette ainakin te. Tiedättekö, armollinen
vapaaherratar, että tämä nuori mies on noussut kuolleista? Minä en voi
koko elämänikään kiitollisuudella palkita Kaipiaisten hautaa. Mutta
kuinka tapaan minä teidät täällä, luutnantti? Toivoakseni ei haavasta
ole koitunut terveydelle vahingollisia seurauksia?
-- Minun täytyi pysyttäytyä sodan loppuaikoina Viaporin
puolustusväessä, ja Aachenin rikkikylvyt huuhtonevat viimeisenkin
ruudinsavun haavoitetusta päästäni. Kuinka hänen ylhäisyytensä kenraali
voi?
-- Niinkuin saattaa voida, kun _ei_ ole tullut mestatuksi. Tiedättehän,
että kuninkaallinen majesteetti armahti urhoollisen sotilaan, joka
täytti velvollisuutensa, sillä tavoin, että hän menetti vain virkansa
ja päällikkyytensä. Mieheni kasvattaa artisokkia Linköpingissä, ja se
on hänen mielestään tuotteliaampaa kuin kuninkaan palveleminen.
-- Artisokkia! huudahti vapaaherratar Wrede johtaen rakastettavasti
heti ensi tilassa puheen pois ikävistä muistoista. -- Siis aivan kuin
Rooman keisari Salonassa! Saanko vaivata teitä, armollinen kenraalitar,
tilaamaan niitä minulle Linköpingistä? Artisokat ovat minun parasta
herkkuani.
-- Te imartelette miestäni; hän kyllä ihastuu, kun saa lähettää
näytteitä taidostaan. Mutta Salonan keisaria mainittaessa ... kuinka
onkaan urhoollisen ritarini pyhän Yrjänän laita? Oletteko vieläkään
vapauttanut lumottua prinsessaa?
-- Hän seisoo tässä, armollinen rouva, osoittamassa teille nöyrää
kunnioitustaan.
-- Mitä? Neitikö olisi?... Cecile! Luutnantti Ros on voittanut sinun
hansikkaasi.
Nuori nainen teki kauniin kumarruksen, melkein yhtä syvän kuin
menuetissa, ja sanoi nauraen tyytyvänsä palkintotuomarin päätökseen,
jos luutnantti vielä piti hänen mitätöntä panttiaan niin suuren
kunnian arvoisena. Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että tumma puna puhui
toista kuin hänen ilvehtivä äänensä, ja samassa silmänräpäyksessä
kohosi purppura myöskin Vernan poskille. Kaksi kilpailijaa --
tanssiaislemmitty ja luonnonlapsi -- katsahtivat nopeasti toisiinsa
ensimmäisen ja viimeisen kerran Aachenin ruusutarhassa.
-- Cecilen huomautus on oikea, virkkoi kenraalitar. Ehkä muistanette,
luutnantti, ehdon, joka tohtori Ekströmerin mielestä oli mahdoton
täyttää. Ritarini oli pysyttävä naiselleen uskollisena kolme viikkoa.
-- Luullakseni on se ehto täytetty, Yrjö vastasi. Se onnellinen, joka
on vapauttanut prinsessan, ja se vielä onnellisempi, joka on voittanut
neiti Almsköldin hansikkaan, en ole minä. Se kadehdittava onni on
tullut tohtori Ekströmerin osaksi.
-- Mitä? Ekströmerinkö? Kuinka se on mahdollista.
-- Kun nuori henkilö on viettänyt elämänsä pimeässä vankilassa -- kun
taitava lääkäri avaa vankilan portit -- kun hän sanoo sille
rakastettavalle ja onnettomalle vangille: ole vapaa, astu ulos
maailmaan, nauti elämästä, nuoruudesta ja vapaudesta saman oikeuden
mukaisesti kuin me muutkin kuolevaiset -- niin eikö hän ole se, joka on
purkanut lumouksen, vapauttanut vangin ja voittanut kalliin pantin,
mitä kaksi taitamatonta kilpailijaa turhaan on tavoitellut?
Syntyi äänettömyys, jonka aikana pilkallinen hymy katosi neiti Cecilen
huulilta ja kenraalitar kätki neuvottomuutensa ainaisesti uskollisen
viuhkan taakse. Hän katsoi Vernaa, katsoi Yrjö Rosia, ymmärsi uuden
tappionsa ja oli kyllin ylevämielinen tyytyäkseen siihen, kuten
täydellinen maailmannainen ainakin.
-- Luutnantti puhuu arvoituksia -- hän sanoi seuranaiselleen -- hän saa
toiste paremmin selittää ajatuksensa. Kas siinä on, hyvä vapaaherratar,
meillekin esikuva. Miksi olisi sotapäälliköille ja lääkäreille yksin
suotu se onnekas etuus, että saavat pelastaa viattomia vankeja? Emmekö
me kaikki voi korjata vääryyttä tai lohduttaa onnetonta? Onnen päivinä
minä olin usein tyytymätön itseeni, minusta ei ollut kylliksi siinä,
että vietin kolme neljättäosaa ajastani vain sitä varten, jotta
viimeisen neljänneksen voisin loistaa hoviseurassa tai tanssiaisissa.
Nyt on minulla mies, joka tarvitsee minua; minä olen perustanut pienen
koulun Linköpingiin, minua ilahduttaa oppilasteni edistys, minulla on
jotakin elämisen arvoista, minä olen onnellisempi nyt kuin ennen
menestyksen päivinä... Mutta jopa on meidän aika lähteä
yksinkertaiselle aamiaisellemme. Jääkää hyvästi, neiti, jääkää hyvästi,
luutnantti Ros! Jos äidillisen ystävän kunnioitus ja iäinen
kiitollisuus voi tuottaa teille jotakin tyydytystä, niin ... käykää
katsomassa minuakin! Muistoissani, sekä iloisissa että suruisissa,
olette te aina pysyvä urhoollisena ja uskollisena ritarinani pyhänä
Yrjänänä.