Tohtori Ekströmeristä oli nuoren sotilaan päästä ilmestynyt raudansälö
niin merkillinen, että hän kirjoitti siitä syväoppisen kirjoituksen
Ruotsin lääkäriseuralle. Hän luuli taudin luonteen johdosta voivansa
olettaa sillä olevan kaksinaisen syyn: toisena tykinkuulan aiheuttaman
tärähdysvamman, kuula kun kulkien läheltä haavoittuneen vasenta korvaa
oli vaikuttanut suurten aivojen halvautumisen, toisena samaan aikaan
tapahtuneen kranaatinräjähdyksen, josta hieno sälö oli tunkeutunut
pienten aivojen vasempaan osaan ja siellä vaikuttanut tulehduksen, mikä
esti paranemisen ja olisi varmasti tuottanut kuoleman, ellei luonnon
oma voimakas vastavaikutus olisi sitä poistanut ja lopulta tunkenut
sitä esiin ihon läpi. Ehkä on meidän tässä lisääminen, etteivät muut
haavalääkärit pitäneet tätä selitystä täysin tyydyttävänä, ja ankarat
arvostelut tuottivat kunnon lääkärille paljon päänvaivaa. Herrat
virkaveljet olettivat, osoittaen mielipiteissään sellaista
itsepäisyyttä, mikä vain monissa syväoppisissa riidoissa on tullut
maailmankuuluksi, koko tykinkuulan pelkäksi tarinaksi ja kranaatin
sälön ainoaksi hengenvaaralliseksi vammaksi, josta herra tohtori oli
valitettavasti niin kauan ollut tietämätön. Ja siitä tekivät
vastustajat sen loukkaavan johtopäätöksen, että herra tohtorin hoito
olisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tuottanut kuoleman, ellei
äidillinen luonto olisi pelastanut sairasta _huolimatta_ lääkärin
menettelystä.
Mitenkä tämä asia oikeastaan oli, ratkaiskoot oppineet. Se vain on
varma, että raudansälön poistamisen onnelliset seuraukset alkoivat
näkyä nopeammin kuin lääkärikään uskalsi toivoa. Jo samana päivänä oli
haavoitetun tila huomattavasti parempi, hän saattoi jo puhua;
vähemmässä kuin viikossa hän sai takaisin kuulonsa, lukuunottamatta,
että vasen korva pysyi vähän huonokuuloisena. Kohta katosi kiusallinen
painostus päästä, ja marraskuun lopulla oli haavoitettu niin
parantunut, että hän tahtoi ilmoittautua palvelukseen. Se rohkea päätös
raukesi tohtorin jyrkän kiellon tähden; mutta koska oli aikaisin tullut
rekikeli ja Ekströmerin täytyi palata palvelukseensa kenttäsairaalaan,
päätettiin, että Yrjö Ros virkistyksekseen seuraisi häntä Artjärvelle.
Nuo syksyiset, pimeät marraskuun päivät olivat onnellisia ja valoisia
päiviä Yöjärven kartanossa. Toinen sen lemmikeistä elpyi lakastuksesta
uuteen elinvoimaan; toinen kehittyi päivä päivältä yhä enemmän ruusujen
siskoksi. Molemmat äsken vielä äänettömyyteen ja merkkipuheen varaan
tuomitut nuoret saivat sen kaivatun ilon, että saattoivat vapaina
olentoina puhella keskenään. Verna ei väsynyt loistelemasta oudolla
puhetaidollaan; Yrjö sai ainakin osaksi takaisin entisen iloisuutensa,
kun uusi puhuja ei voinut olla hullunkurisesti hairahtumatta sanojen
merkityksessä ja lausumisessa. Se puheliaisuus sai yksin Rebekankin
liukkaan kielen vaikenemaan, ja kun tohtori säesti latinallaan ja
Ramström huilullaan, tuntui Yöjärven äsken vielä äänetön hiljaisuus
muuttuneen meluavan lapsijoukon melskeiseksi hälinäksi.
Ne onnelliset, jotka eivät koskaan ole olleet ilman kuuloa ja
puhelahjaa, miten vähän he aavistavat _niiden_ kohtaloa, joilta
sallimus on sulkenut ympäröivään maailmaan johtavat sielun portit ja
juoksevat virrat! Yksinäisinä, mykkinä kulkevat nuo surun lapset
elämässään kuin muukalaiset maan päällä. Heidän ympärillään vallitsee
iäinen äänettömyys; välinpitämättöminä tai hämmästyneinä he vaeltavat
varjojen maailmassa, ja ihmiset käyvät heidän ohitsensa salaperäisinä,
käsittämättöminä, tunnottomina. He sulkeutuvat omaan itseensä, heillä
ei ole muuta valittavana, mutta kaipaava sielu levittää sylinsä elämää
kohden ja luo itselleen haavemaailman, kuvitellessaan kaikkea, mitä he
kohtaavat, mutta eivät ymmärrä, aavistavat, mutta eivät käsitä. Näkö-,
haju-, maku- ja tunto-aisti ovat uskomattoman tarkat; ne ovat kuin
hyönteisten tuntosarvet, joiden avulla mykät haparoiden kulkevat
maailmassa, mutta äänestä, sävelistä, puheesta ei heillä ole mitään
kokemusta. Franzén on onnitellut kuuroa siitä, että hän välttää
maailmassa monen monet hyödyttömät sanat, paljon herjausta, panettelua
ja hulluutta. Mutta ah, runoilija on unohtanut, että soiton maailman
kieli, vieläpä enemmänkin, äidin, lapsen suloinen ääni, sanomattoman
vaihteleva, ilmeikäs tunneasteikko, joka on rakkaan olennon hellässä
puhuttelussa, ne eivät koskaan värise kuuron suljetussa korvassa.
Ainoastaan pylväänsä päässä seisova hindulainen pyhimys uskaltaa
ylistää sitä köyhää onnea, että hän on erotettu muista aivan yksikseen.
Rikkaampaa ja inhimillisempää on se onni, että saattaa olla osallisena
toisten suruissa ja iloissa, rikkainta kaikista, että voi uhrata
itsensä sen puolesta, minkä tietää olevan parasta maailmassa.
Kun taas tuo raudankova, horjumaton muuri häviää pois, oltuaan niin
kauan erottamassa hänen ja muiden olemassaoloa, hänessä olevaa
aavistusten äänetöntä maailmaa pauhuisesta, ulkoisesta elämästä, joka
siihen asti on tuntemattomana kohissut hänen ohitseen sopusointuisine
ja epäsointuisine äänineen -- mikä herääminen! Vapaana hän lähtee
vankilastaan ihmetellen miten hän on voinut elää niin kauan sen
ummehtuneessa ilmassa. Vielä kerran hän avaa sylinsä, jota on niin
kauan halveksittu; maailma kiertää käsivartensa hänen kaulaansa,
ihmiset tunnustavat hänet vertaisekseen. Hän pitää onneaan liian
suurena, niinkuin se olisi kaikki kaikessa, vaikka se onkin vain osa
hänen kansalaisoikeuksistaan, mitkä hänelle ihmiskunnassa kuuluvat. Hän
on kerjäläinen, joka lähti ravittuna armeliaan pöydän äärestä
taipaleelle, mutta oli viluissaan, löysi tieltä nutun ja piti itseään
rikkaana.
Semmoinen oli uuden tulevaisuuden esirippu, mikä vedettiin pois kahden
nuoren silmäin edestä Yöjärven kartanossa. Erotus oli, että orjatar
Verna, joka oli muuttunut kevään Vernaksi, oli luonnon lapsi ja uskoi
elämään, mutta Yrjö Ros ei enää uskonut siihen. Keskellä leikkivää
pilaa hän vaipui toisinaan syviin ajatuksiin. Hän tunsi, ettei hän enää
ollut entisen lainen, mutta hän ei tiennyt, minkätähden hän oli
muuttunut.
Huomaavainen lääkäri ei ollut hyvillään noista hajamielisistä
ajatuksista. Sairaan aivot olivat olleet liian kipeät voidakseen heti
päästä säännölliseen toimintaan; täytyi koettaa saada jotakin vaihtelua
metsätalon yksitoikkoiseen elämään.
Herrat lähtivät Artjärvelle, Yrjön lapsuuden kotiin Salmelaan. Oli
kylmä ja kirkas joulukuinen sunnuntaipäivä. Ihmiset olivat juuri
tulleet kirkosta ja hajaantuivat parhaillaan kukin omalle taholleen,
muutamat ajaen tai astuen pitkin tietä, toiset kiitäen suksilla järvien
jäätä. Päivällispöytä oli taaskin katettuna tuvassa; matkustavaisia
pyydettiin istuutumaan ruoalle. Yrjö sai esittää lääkärinsä.
Hän oli maininnut läsnäolijoista kunkin tutulta nimeltään, kunnes
huomasi tuntemattoman, näöltään hyvin vanhan miehen, puoleksi herran,
puoleksi talonpojan, hyvin kalpein, kuoppaisin silmin, horjuvin askelin
ja kuihtuneena käyvän sille paikalle, missä kaarlelainen Posti oli
ennen ollut itseoikeutettuna vieraana.
-- Missä Posti on? kysyi Yrjö.
-- Siellä, missä taistelun vaunut särjetään ja kaikki verinen sota
tulessa poltetaan, vastasi valtiopäivämies. Hän lähti kolme viikkoa
sitten tapaamaan Kaarle-kuningasta taivaan valtakuntaan.
-- Tehkäämme kiväärillä kunniaa! huokasi Yrjö. Viimeiset
Kaarle-kuninkaan aikaiset rivit marssivat talvimajoihin.
-- Posti oli jo kauan valmiina lähtemään. Uusi aika oli hänestä liian
pehmeä. Hän ei enää löytänyt yhtään rakuunaa, joka olisi jaksanut
nostaa hevosensa kivimuurin yli niinkuin hän nuorena ollessaan. Mutta
-- isäntä jatkoi tyynesti -- hänen sijallaan istuu toinen, jota sinä,
Yrjö, et tuntene. Hän on vanhin poikani Sundhagen.
-- Sundhagen! huudahtivat Yrjö ja tohtori Ekströmer yht'aikaa.
-- Tuomas Sundhagen, kuninkaallisen sotalaivaston entinen
kapteeniluutnantti. Hän on asunut jo kaksi vuotta talossa, vaikka
erityiset asianhaarat ja tauti ovat estäneet häntä ennen näyttäytymästä
meidän muiden seurassa.
-- Hupaista tutustua teihin, hyvät herrat, uusi vieras sanoi vapisevin
äänin. Se ääni kuului kuin rauniosta, mutta gentlemannin rauniosta.
-- Tuomas on kärsinyt paljon palveluksessa, jatkoi isä ikäänkuin
lieventääkseen tuon elävän kummituksen synnyttämää vaikutusta. --
Katsele häntä tarkemmin, Yrjö. Hän oli kerran samanlainen kuin sinä nyt
olet. Äiti sanoo sinun olevan sellainen kuin Tuomas oli kolmekymmentä
vuotta takaperin.
Yrjöä värisytti ja hän kääntyi valtiopäivämiehen puoleen kysyen uutisia
sodasta.
-- Mitäpä siitä kuuluisi, vastasi vanhus. Kuningasten kuningas
hallitsee maalla ja merellä. Kuolleet haudataan, haavoitetut paranevat,
sotamies lepää, talonpoika pui eloansa, laivoja pannaan kuntoon
Ruotsinsalmen tappion jälkeen, ruutia tehdään, kanuunoita porataan
hankkimaan tulevana vuonna uusia kuolleita ja haavoitettuja. Minä tulin
eilen Anjalasta. Siellä puhuttiin kapteeni Mörkistä.
-- Mitä hänestä?
-- Toissapäivän edellisenä yönä vartija huomasi Anjalan kartanon luona
miehen, joka tahtoi hiipiä tänne Venäjän puolelta. Kyllä pitääkin olla
Mörk, lähteäkseen tähän vuoden aikaan ratsastamaan yöllä joen jäätä
kosken alapuolelta.
-- Mitä sanotte?
-- Vartija ampui ja tapasi miestä jalkaan. Sekin oli tarpeetonta. Jää
petti, virta vei hevosen ja miehen. Eilisaamuna löydettiin molemmat
avonaisesta virrasta Muhniemen luota.
-- Kapteeni Mörkkö se oli?
-- Niin, kapteeni Mörk. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Olihan hän
turvassa; kuninkaan viskaaleilla ei ole mitään valtaa Venäjän puolella.
Yrjö ja tohtori katsahtivat toisiinsa. He ymmärsivät, minkätähden
onneton kapteeni oli joutunut surman suuhun. Hän ei ollut voinut
vastustaa tytärtään kohtaan tuntemaansa kaipausta, tytärtään, jota hän
oli kohdellut niin julmasti, mutta jota hän kuitenkin rakasti mitä
itsekkäimmällä isän rakkaudella. Häntä nähdäkseen hän oli uhrannut
henkensä.
Talonväen arvaillessa minkä mitäkin tästä kummallisesta tapauksesta
tuli tupa vähitellen täyteen kyläläisiä. Lääkäri oli saapunut
taloon; mikäpä oli luonnollisempaa kuin että kaikki vanhat ja uudet
kivut tahtoivat käyttää hyväkseen sitä harvinaista tilaisuutta
näyttääkseen itseään kaikessa merkillisyydessään? Ja kipuja, kuten
tiedetään, ei vaivaa mikään tarpeeton arkuus. Tohtori Ekströmer sai
kylliksi tekemistä parkuvista lapsista, kielevistä äideistä ja
vanhuudenheikoista ukoista, jotka täysin luottavina odottivat hänen
tekevän heidät uudestaan nuoriksi. Eikä hän ollutkaan auttamatta, tuo
kuuluisa tohtori. Hän ei ylvästellyt kultarasiastaan eikä kahden
tiedekunnan kiitoslauseista noiden alhaisten ja köyhien sairasten
parissa. Hän ajoi vain puolet joukosta kohteliaasti ulos ovesta ja
valitsi jäljelle jääviksi kaikki, jotka saattoi parantaa kuppaamalla,
suoneniskulla, mikstuura simpleksillä, essentia dulciksella,
riianbalsamilla tai Janinen laastarilla, jota oli pidettävä korvan
takana. Saatuaan sen kaiken välttävästi käsistään hän näki Helkan
kärsivällisesti odottaen seisovan hänen tuolinsa takana.
-- No? kysyi tohtori ottaen häntä leikillä kiinni leuasta. -- Enpä toki
luule noiden kirkasten helmihammasten tekevän suurta kiusaa. Vai
sydämensyttökö vikana? Luuletko minua niin viisaaksi, että minä voisin
loihtia sen pojan sinua rakastamaan, jonka mieluimmin tahtoisit
omaksesi?
-- En -- vastasi tyttö pudistaen tummakiharaista päätään -- minä olisin
kysynyt teiltä, tohtori, miten on hänen laitansa, joka asuu tuolla
ullakkokamarissa. Hän ei ole terve.
-- Kuka asuu sitten tuolla ullakkokamarissa?
-- Hän. Tiedättehän sen, tohtori. Minun isäni.
-- Etkö sinä sitten olekaan talon tytär ... Matias Salmelan tytär?
-- Minä luulin isoisän sanoneen teille kaikki. Ei nyt ole enää mitään
vaaraa, kun musta kapteeni on kuollut.
-- Rakas lapsi, minä en ymmärrä sanaakaan. Mitä sinuun koskee kapteeni
Mörkin kuolema? Oliko hän paha sinua kohtaan?
-- Minuako? Ah... Ei, vaan isää kohtaan. Kun isä palasi takaisin kaksi
vuotta takaperin, teetti isoisä ullakkokamarin. Ei kenenkään pitänyt
saada tietää isän olevan täällä. Musta kapteeni olisi ampunut hänet
kuoliaaksi.
-- Maltahan ... minä alan ymmärtää. Helka ... niin se oli. Isoisäsi
otti sinut Tukholmasta pikku tyttönä. Tuomas Sundhagenko sinun isäsi
on?
-- Kas niin, tiesittehän sen kuitenkin. Tietysti minä olen hänen
lapsensa, ja isoisä sanoo, että minä saan käydä neitien koulua papin
luona. Mutta isä on usein kipeä. Olkaa hyvä ja määrätkää hänelle hyviä
rohtoja!
-- Minä koetan huomenna. _Consilia fovet nox_ ... se merkitsee, että
sinun pitää tänä iltana ensiksi pyörähtää kolme kertaa ympäri
myötäpäivään, sitten pitää koettaa olla vaiti kaksikymmentä minuuttia,
senjälkeen sukia ruskeat hiuksesi niin, että puolet tulee idän ja
puolet lännen puolelle päätä; ja viimeksi pitää sinun uneksia hänestä,
jota rakastat. Se on hyvin tärkeätä parannuskeinon onnistumista varten.
Tyttö katsoi tohtoria kummastellen ja juoksi sitten tiehensä heleästi
nauraen.
Tohtori Ekströmer kävi neuvottelemaan sen ainoan oppineen tiedekunnan
kanssa, mikä oli läsnä: itsensä kanssa. Mitä oli tehtävä? Mitä oli
ilmaistava ja mitä salattava?
Ekströmerin ei ollut onnistunut löytää sielua anatomiasalista, mutta
hän oli tutkinut sen säikeitä elävissä olennoissa ja tehnyt
tutkimuksistaan johtopäätöksen, että kuten voi olla olemassa surua
synnyttävää tietoa, voi myöskin olla onnellista tietämättömyyttä.
Matkustajille annettiin yhteiseksi makuuhuoneeksi talon vierashuone,
niin että he saivat häiritsemättä puhella päivän tapauksista -- noista
kahdesta verivihollisesta, joista toinen oli aivan äkkiarvaamatta
tullut näkyviin, kun toinen yhtä odottamatta hävisi ihmisten ilmoilta.
Kapteeni Mörkin kuolema oli muuttanut kaikki. Eikö Yrjön nyt pitänyt
ilmoittaa sukuperäänsä? Eikö hänen pitänyt täyttää pojan velvollisuutta
ja haudata isänsä? Eikö hänen pitänyt ruveta sisarensa oikeuksien
luonnolliseksi valvojaksi? Ja vihdoin, eikö hänen pitänyt ottaa
haltuunsa epäilyksen alaista Yöjärven perintöä, jonka syystä kyllä
pelättiin olevan menetetyn kruunulle?
-- Ja kaikki miehen tähden, joka ei ollenkaan koske häntä! nurisi
Ekströmer itsekseen.
-- Yrjö -- tohtori sanoi seuraavana aamuna -- minä olen miettinyt
asiaa. Sinä olet minun potilaani etkä vielä ole läheskään parantunut.
Minä en voi sallia sinun sekaantuvan sotkuisiin asioihin enkä
vilustuvan hautajaispuuhissa tähän vuoden aikaan. Pysy toistaiseksi
Yrjö Rosina, ja minä lupaan että koetan pelastaa Vernalle Yöjärven.
Minä todistan virkavalallani, että kapteeni oli hullu.
Yrjön sydän kapinoitsi, mutta hänen ystävänsä oli oikeassa.
-- Tiedätkö -- tohtori jatkoi -- että Helka on Sundhagenin tytär? Siitä
sinulle selviää kapteeni Mörkiä vastaan tehty salainen ilmianto.
Sundhagen oli keksinyt piilopaikan kiven alta, ja Helka pisti ilmiannon
sinun taskuusi.
-- Mikä halpamielisyys!
-- Sano hätäkeino, sillä isänmaallisuudesta meidän ei sopine olettaa
paperin joutuneen sinun taskuusi. Sundhagenilla oli omat syynsä,
miksikä hän toivoi saavansa kapteenin pois tieltään; hän ei uskaltanut
tulla ulos ovesta sinun vanhain ystäviesi, pitkien pistoolien, pelosta.
Mutta Sundhagenista puhuttaessa muistuu mieleeni, että hän on pyytänyt
lääkärin hoitoa. Sinun sanotaan olevan saman näköinen kuin hän oli
nuorena. Tahdotko käydä katsomassa häntä?
-- Säästä minua näkemästä häntä! Minä en ole koskaan nähnyt miestä,
joka olisi minua enemmän inhottanut kuin hän.
-- Hm... Nauti järkevästi viinistä, rakkaudesta ja korteista, niin saat
olla varma, ettet tule hänen kaltaisekseen vanhetessasi.
Itsekseen tohtori ajatteli: Onpa tämä juonikas poika, ja juonikkaita
ovat isätkin. Toinen tahtoi syöstä miekkansa poikaan, ja toista ei
poika voi kärsiä. Ei, nyt lakkaan jo etsimästä isiä Yrjö Rosille.
Hetkisen kuluttua tohtori Ekströmer oli kapteeniluutnantti Sundhagenin
huoneessa. Tuo mies, joka ennen muinoin oli ollut komea ja ihmeen
kaunis, makasi keltaisen kalpeana, riutuneena ja läähättäen
vuoteellaan. Hänen eilinen, ensimmäinen käyntinsä ulkona kylmässä
joulukuun ilmassa oli vaikuttanut kuin kuolettava myrkky. Tohtori tutki
hänen valtimoaan ja huomasi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia
elettävänä.
-- Olkaa hyvä, käykää istumaan! sairas sanoi kohteliaasti hymyillen. --
Antakaa anteeksi, vaikka kajuuttani on kehnonlainen ... ei yhtään
nojasohvaa ... ei edes tupakkaa piipun täyttä... Olisin hyvin iloinen,
jos voisin tarjota lasin oikeata madeiraa. Mitä sanotte terveydestäni,
tohtori? Vähän rappiolla tänään ... alus vuotaa, mutta sen reiät kyllä
tukkeamme. Ei niin vähästä pidä jättää hylyksi vanhaa risteilijää.
Minä tunnen itseni ihan kuin uudelleen rikatuksi sen jälkeen kuin ...
niin, tiedättehän, että kapteeni Mörk on joutunut haaksirikkoon.
Surkuteltavaa se on ... hyviä miekkailijoita ei nykyjään enää ole
monta... Vähän mustasukkainen ... kukapa ei ole mustasukkainen, kun
kuljettaa niin kaunista prikiä kuin hänen vaimonsa?... Vakuutanpa.
teille, että hän lauloi kuin satakieli ... teidän olisi pitänyt kuulla
häntä Iphigeneiana! Ruskeatukkainen ... mimmoiset latvapurjeet! Hänen
sisarensa Antonia ... minun vaimoni ... oli vähän vaaleampi ...
Vestrisin oppilas ... tanssi kuin merenneito. Näittekö hänet ehkä?...
Muistatteko hänet ehkä "Rakastuneesta Arlequinista"? Semmoinen
Kolombine ... oo, tohtori, tekin olisitte laskenut lippunne...
-- Älkää puhuko niin paljoa, se rasittaa teitä.
-- Pyydän anteeksi, ei vähintäkään... Koska kapteeni on kuollut, aion
minä lähteä jälleen palvelukseen. Ehkä olen vähän liian vanha
kuljettamaan lippulaivaa, mutta meillähän on nyt sota, minä kyllä osaan
järjestää taistelulinjan... Ehrensvärdillä olisi vähän oppimista
minulta ... ei sovi tuhmasti kääntää pitkää sivua kahtakymmentä vastaan
niinkuin Ruotsinsalmessa... Jospa minä olisin saanut ampua Nassaun
prinssiä pitkin laivaa ja sitten vallata sen... Mutta se kyllä
korjataan.... Tervetuloa ensi kerralla rekattiin! Tohtori, me osoitamme
teille kunniaa!... Ja sitten täysin purjein vihollista vastaan ...
tyrskyjä tuolla edessä ... kanuunat kuntoon ... hyökkäysmerkki...
Viimeisiä sanoja tuskin kuului. Merimies, joka oli hurjasti elämöinyt
elämän merellä, vaipui uneen, josta hän oli heräävä vasta toisella
rannalla. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat palanneet hänen
ammattiinsa.
-- Olipa tuossa vanhassa rentustelijassa kuitenkin kipinä rohkeutta,
tohtori Ekströmer ajatteli pois lähtiessään..