Mitä tyttöön tulee -- oppinut tohtori lausui seuraavana aamuna
tuttavallisesti keskustellessaan Rebekan kanssa -- olen minä
tyytyväinen teidän hoitoonne. Minä toivotan teille onnea, hyvä matami.
Lähinnä kananpoikasianne ette ole koskaan onnistunut niin hyvin kuin
nyt embryoiden kasvattamisessa ihmisiksi. Verna kuulee nyt, ja on hyvin
uskottavaa, että hän on vastedeskin kuuleva, ja puhetaito kehittyy
harjoittamisesta. Ymmärrättehän, ettei kieli, joka on ollut vaiti
viisitoista vuotta, voi tuossa paikassa päästä niin kadehdittavan
sukkelaksi kuin teidän oma kielenne. Mutta se edistyy, minä tavuutin
hänellä muutamia säkeitä Kellgrenistä. Vielä on viiden, kuuden viikon
aikana suojeltava korvia tuulelta ja kovilta rämiseviltä ääniltä;
sitten saatatte koetella häntä siten, että hänen kuultensa riitelette
Ramströmin kanssa, ja jos Verna kestää sen, voitte huoletta laukaista
kanuunan tuolla puutarhan muurin ulkopuolella. Oletan nimittäin, ettei
teidän hyvin kunnioitettava ja hajamielinen isäntänne rupea niin
hulluksi, että palaa tänne Yöjärvelle. Oletteko kuullut mitään hänestä?
-- Hän on kirjoittanut Ramströmille ja käskenyt hänen viedä Verna
Pietariin heti, kun hän paranee.
-- Onko hän kirjoittanut? Hm... Ehkä jätämme matkan toistaiseksi.
Onneksi on nyt sota, ja mieltäni oikein pahoittaa, että isäntäänne on
hovioikeudessa syytetty rumista asioista. Yöjärven kartano on vaarassa.
-- Täytyykö meidän muuttaa? kysyi Rebekka hämmästyen.
-- Olkaa toistaiseksi huoletta; sotkuisia vyyhtejä ei niin pian
selvitellä. Mitä sitten Yrjö Rosiin tulee... Mutta on aivan hullua,
että niin iloisen ja viisaan pojan pitää olla ... niin, antakaa
anteeksi ... niin huimahullun yökummituksen poika kuin teidän
kapteeninne on! Oletteko siitä aivan varma?
-- Niin sanotaan.
-- Niin sanotaan, häh? No, sen asian seulomme sitten toiste; se on
täydellinen arvoitus tieteen ja kaiken ihmisjärjen kannalta. Nyt minä
sanon teille, että saatte pahemman sairaan hoidettavaksenne kuin tyttö
olikaan. Tosin hän ei ole niin harvinainen, sen myönnän, mutta tuhat
tulimmaista, miten monimutkainen.
-- Mitä se muuta on kuin röhkää? Hän on maannut kosteassa vuoteessa ja
huoneessa, jossa on ollut vetoa.
-- Eipähän, eukkoseni, kyllä siinä on toisenlainen solmu sen langan
päässä. Hän haavoittui Kaipiaisissa. Terhakka hän oli aina, mutta
siellä hän oli rutihullu. Mies ratsastaa kanuunaa vastaan ja saa sen
laukaistuksi melkein vasten naamaansa kahdenkymmenen askelen päästä.
-- Mitä sanottekaan, tohtori!
-- Ja sitten joutuu elävältä haudatuksi ... mutta sehän oli pikkuasia.
Kanuunoilla on, hyvä matami, se kelvoton tapa, että ne ottavat
ihmiseltä kädet ja jalat, jolleivät satu ottamaan päätä tai jakamaan
miestä kahtia. Se on tavallista se, minä sen kyllä tunnen. Mutta
välistä moinen häpeämätön otus kuin tykinkuula on, sattuu kulkemaan
vähän sen pään sivuitse, jonka se aikoi kähveltää ... kahdentoista,
kuuden, kolmen tuuman päästä, miten milloinkin. Ymmärrättehän, että se
silloin jättää pään paikoilleen, mutta eipä se pää enää ole paljonkaan
arvoinen. On olemassa ilmiö, jota sanotaan ilmanpaineeksi, esimerkiksi
kun ihminen tulee kuuroksi ukkosen jyräyksestä...
-- Ja olisiko Yrjö...
-- Vai niin, sanotteko te häntä Yrjöksi? Kernaasti minun puolestani.
Eiköhän olisi ollut parempi kunnon pojalle, että kuula olisi kulkenut
kolme tuumaa lähempää ja ottanut hänen rehellisen päänsä. Nyt se jätti
sen paikoilleen, mutta niin ilmanpaineen ruhjomana, että ukontulikin
olisi ollut armeliaampi. Moista sanotaan tärähdysvammaksi. Saattaa
kaatua tärähdyksestä siihen paikkaan, mutta saattaa myöskin säilyä
rahtunen elämää, ja sitten joutuu vedettäväksi haudasta iäkseen kuurona
tai mielipuolena. Olisi liian kummallista, jos isän perintö siten
siirtyisi pojalle.
Rebekka väänteli käsiään kauhusta. Hänen Yrjönsä, hänen kaunis,
iloinen, pikku Yrjönsä, jonka hän oli kerran pelastanut lammikosta ja
joka nyt oli eroava ihmiskunnan yhteydestä, juuri nyt, kun hän oli
voittanut elämälle toisen lempilapsensa!
Hyväsydäminen tohtori tunsi olevansa liikutettu.
-- Mitäpä kannattaa itkeä tillittää? lohdutteli hän. Minä olen nähnyt
kaksi sellaista tapausta ennen. Toinen niistä oli korpraali Långström
Pommerin sodan aikana; hän joutui hulluinhuoneeseen. Toinen oli numero
14 Lax Turun rykmentissä; hän makasi puolen vuotta sekavapäisenä, ja
sitten tuli miehestä taas pirteä. Siis minus ja plus, marssikäsky ja
peruutusmääräys. Ehkä olette kuullut puhuttavan Yrjö Kaarle von
Döbelnistä. Häneltä pyssynluoti halkaisi pääkallon Porrassalmella.
Olkaa huoletta, Döbelnistä tulee mies, mies voi tulla teidän
Yrjöstännekin. Moista tapahtuu. Minä alan huomata Jumalan sormen olevan
ohjaamassa kaikkia hullutuksiamme. Miksikä piti Pumponiuksen
tallustella Kaipiaisten kangasta juuri silloin, kun oltiin hautaamassa
poikaa? Kuka lähetti sinne semmoisen häränpään, joka ei huolinut
mistään, vaikka kaikki sanoivat onnetonta kuolleeksi? Eipä niinkään, se
ruusu saa vielä nähdä perhosia maailmassa. Kaksi kuukautta hän makasi
murrettuna miehenä eräässä torpassa, ja jos minä olisin sen tiennyt,
niin Yrjö olisi ehkä terve nyt. Pultronius luuli tekevänsä oikein, kun
turvautui viisaihin akkoihin ... siinä näette, mihin _ne_ kelpaavat.
Mutta mikä on tehty, se on tehty. Poika tahtoi päästä tänne, ja nyt
aloitamme toisen parannuskokeen. Kylmiä kääreitä, verimatoja, rauhaa ja
lepoa, siinä kaikki, mitä sairas nyt tarvitsee. Ei mitään ujellusta!
Tyttö saa auttaa teitä, mutta sillä ehdolla, ettei Yrjö saa rakastua
häneen, sillä se tekee veren kuumeiseksi... Ah, muistanpa, Vernahan
onkin hänen sisarensa!
Rebekka huokasi.
-- Matami, sanoi tohtori, minä näen olevan syytä pitää teitä hyvin
ymmärtäväisenä ihmisenä. Te olette hoitanut ensimmäistä Yöjärven
sairastani niin taitavasti, että ansaitsisitte kunniarahan kruunulta.
Te olette osannut pitää kurissa hullua isäntäänne semmoisella
tavalla, että se on kunniaksi niin kielellenne kuin nyrkeillennekin.
Te valmistatte kieltämättä erinomaisia aterioita, ja teidän
kananpoikasenne ovat yläpuolella kaiken kiitoksen. Mutta kuitenkin
täytyy minun muistuttaa, ettei lääkärin puoleen käy kääntyminen
puolinaisin selityksin. Lääkärin täytyy tietää koko totuus, ja olkaa
sentähden hyvä ja sanokaa, mitä tarkoitatte oraakkelinlauseillanne ja
vaikertelevilla puhkauksillanne.
-- Mitäpä minä tarkoittaisin? toisteli emännöitsijä.
-- Niin, ensiksi annoitte minun ymmärtää, ettei ole aivan varmaa, onko
Yrjö Ros kapteenin poika. Ja kun lausun toivomuksen, ettei hän
rakastuisi sisareensa, puhkutte te taas kuin pajanpalkeet. Tahdotteko
saada pojan terveeksi vai ettekö tahdo?
-- Hyvä herra tohtori, mitäpä minä mieluummin tahtoisin?
-- No, puhukaa sitten totta! Luuletteko saavanne minun kanssani olla
sokkosilla?
-- Mutta johan te tiedätte kaikki, väitti Rebekka vastahakoisesti.
-- Te kerroitte, että kapteeni Mörkillä, tai mikä hänen nimensä lienee,
ja hänen vaimollaan Teresia Balbilla, oopperalaulajattarella, oli kaksi
lasta. Jos Yrjö oli toinen lapsi ja Verna toinen, niin täytyyhän heidän
olla sisarukset.
-- Niin se oli ... ei, ei aivan niin. Teresialla oli Antonia-niminen
sisar. Hän tanssi teatterissa, ja sitä pidettiin pahempana kuin
laulamista. En minä muista, miksi sitä sanottiin.
-- Baletiksi. Jatkakaa!
-- Kun Sundhagen ei saanut Teresiaa, nai hän Antonian. Oli kesä, minä
olin juuri tullut kapteenin palvelukseen. Hän oli poissa ulkomailla,
mutta ei eräästä syystä saattanut viedä vaimoaan mukanaan. Samaan
aikaan oli Sundhagen poissa laivaston matkassa. Antonia asui
eteläosassa Tukholmaa ja oli vähissä varoissa; Teresialla oli viisi
kaunista huonetta suuressa talossa Hallituskadun varrella. Teresia
sanoi sisarelleen: niin ja niin on meidän laitamme, sinä voit muuttaa
minun luokseni siksi aikaa, kun miehemme ovat poissa.
-- Olkaa hyvä ja puhukaa vähän lyhyemmin.
-- No niin, Antonia muutti meille sisarensa huoneen viereiseen
huoneeseen; he lauloivat ja tanssivat tapansa mukaan, kunnes molemmat
tulivat sairaiksi samana päivänä. Kello neljä aamulla tuli rouva
Teresialle vieraaksi pikku tyttö. No, sanoin minä rouva Bredströmille,
joka sisaruksia hoiteli, enpä minä nyt vain olisi emäntäni sijassa.
Mikset? hän sanoi. Sentähden, että kapteeni on odotellut poikaa, sanoin
minä, ja hän saattaa vaikka surmata sekä äidin että lapsen. Eikö muuta?
sanoi rouva Bredström...
-- Puhukaa lyhemmin, jos saan pyytää.
-- Ken tahtoo jotakin tietää, olkoon kärsivällinen. Eikö muuta? sanoi
rouva Bredström; voimmehan vaihtaa. Tuossa viereisessä huoneessa parkuu
aika poika. Poikako vai tyttö on samantekevää Sundhagenien mielestä, se
ei koske ketäkään, molemmat äidit ovat niin sairaita, etteivät tiedä,
vaikka koko Tukholma uppoaisi mereen.
-- Ja vaihdoitteko te?
-- Vaihdoimme. Täytyyhän vähän oikoilla Herramme hammaspyöriä. Olisiko
ollut parempi, jos kapteeni olisi heittänyt tytön virtaan?
-- Hm... Ja pojalla oli punainen naarmu oikean kyynärpään alla?
-- Oli. Alussa oli poika äitinsä näköinen, mutta kolmen tai neljän
vanhana hän alkoi muuttua isänsä näköiseksi, ja se samannäköisyys
lisääntyi vuosi vuodelta. Sitä ei kapteeni voinut kuolemakseenkaan
kärsiä. Hän vihasi pikku Yrjöä.
-- Mitä tytöstä tuli?
-- Mistä minä sen tiedän? Hänet ristittiin Helkaksi, Sundhagen joutui
hunningolle, hänen vaimonsa kuoli. Ainahan joku saattoi armahtaa lasta.
Kahden vuoden kuluttua syntyi Verna. Niin se oli, nyt tiedätte kaikki.
Saatte vastata omantuntonne mukaan siitä, että nyt tuli sanotuksi, mitä
olisi ollut jätettävä sanomatta.
-- Olkaa toistaiseksi myöskin puhumatta siitä kellekään muulle. Älkääkä
minua syyttäkö siitä, että itse tahdoitte olla viisaampi Herraa. Oliko
viisasta jättää noin maailman varaan isäntänne oikea lapsi ja ottaa
toinen, joka tuotti epäsopua taloon? Oliko viisasta kaiken tämän
johdosta jättää pikku Yrjö Helsingin kaduille?
-- Isä olisi tappanut hänet.
-- Niin, teidän vaihtonne tähden. Kaksi oikeata sisarusta olisi
kesyttänyt isän ja ollut äidilleen lohdutukseksi ja tueksi. Menkää
metsään ämmämäisine parannuskeinoinenne! Hullu isä, kuoliaaksi ammuttu
äiti, kaksi orpoa lasta, selkkauksia, petosta, rikos, huolia ja
onnettomuutta, siinä teidän viisautenne, joka ryhtyi parantamaan Luojan
töitä! Kasvattakaa te kananpoikasia, sitä te kyllä osaatte, mutta
varokaa ryhtymästä muuttamaan ihmiskohtaloita!
Ja tohtori meni suuttuneena sairastensa luo, vanhan emännöitsijän alla
päin ja murtuneena lähtiessä valmistamaan kanasoppaa pikku Yrjölleen.
Maasotaa käytiin elo- ja syyskuussa 1789 samanlaisin heikoin,
hajanaisin, tuloksettomin rajamarssein kuin ennenkin. Elokuun 24:ntenä
hyökkäsi amiraali Ehrensvärdin johtamaa rantalaivastoa vastaan paljoa
voimakkaampi vihollisen laivasto Ruotsinsalmessa. Ensi hyökkäys
torjuttiin voitokkaasti. Ehrensvärd tahtoi vihollisen päävoiman
tullessa peräytyä vallattuine saaliineen, mutta kuningas, joka oli
Kotkan rannikolta katsellut voittoa, käski hänen ryhtyä taisteluun
päävoimaakin vastaan. Siitä seurasi tappio, ja Ehrensvärd oli
onnellinen, kun 25:ntenä elokuuta sai pelastetuksi Svartholmaan edes
vähäisen jäännöksen voitetusta laivastostaan.
Koko lokakuun pysyivät taistelevat armeijat aloillaan leirissään ja
asettuivat sitten talvimajoihin. Tohtori Ekströmerin onnistui silloin
saada virkavapautta, jotta hän saattoi omistautua kokonaan hoitelemaan
Yöjärvellä olevia sairaitaan. Jaakko ja hänen rakuunansa olivat jo
kauan olleet palveluksessa.
Kaksikymmenvuotiaan nuoruudenvoimat taistelivat kovaa taistelua
tykinkuulan seurauksia vastaan. Kalpea syysaurinko katseli
ikkunaruuduista murtunutta nuorukaista, joka päivä päivältä, viikko
viikolta vähääkään paranematta päinvastoin tuli yhä voimattomammaksi ja
jonka sairas pää kävi yhä raskaammaksi. Häntä hoidettiin Vernan
huoneessa, hän ei enää puhunut, vaan kuihtui kuihtumistaan
tiedottomana. Kaiken tuossa pienessä, viehättävässä asunnossa täytyi
olla äänetöntä, hiljaista; ei saanut kuulua matoilla astelemista, ei
sateen rapisemista ikkunoissa, ei hengissä säilyneen kärpäsen
surisemista uutimissa. Se oli melkein toivotonta, mutta ei hyödytöntä
hiljaisuutta, sillä noissa kärsivällisyyttä koettelevissa huolissa
kehittyi Vernan uusi, kukoistava nuoruus ikäänkuin ulkona olevan
kuihtumisen ja sisäisen hävityksen uhalla. Tuosta lapsen umpusta kasvoi
nopeasti hyvä, rakastava ja uhrautuva nainen. Hän yksin toivoi
silloinkin, kun lääkäri alkoi olla epätoivoissaan. Hän oli levollinen
ja iloinen kuin syksyn auringonsäde, keväinen ja lämmin kuin hänen
ruusunsa heinäkuussa. Odotellen onnellista päivää, jolloin hän saisi
ilahduttaa rakastettua veljeään olemalla hänen vertaisensa, käytti hän
jokaisen sairaanhoitajavirkansa vapaahetken laiminlyödyn puhetaidon
harjoittamiseen, kirjoituksen oppimiseen ja niiden tietojen
hankkimiseen, joita hänellä ei vielä ollut. Tohtori Ekströmer oli hänen
taitavana opettajanaan, hänellä olikin nyt kylliksi aikaa, hän oli
alkanut tuntea yhä isällisempää ystävyyttä tuota viatonta lasta kohtaan
ja vietti suloisimmat hetkensä kotiopettajana talon alakerran salissa,
missä vapaasti uskallettiin puhua ääneen ja vielä voitiin laskea
leikkiä. Ainoa kohta, joka tohtoria huoletti, oli se, että hänen
oppilaansa jäi varsin tietämättömäksi oppineiden kielestä. Luvunlasku,
historia ja maantiede olivat valitettavasti ensi aluksi
välttämättömimmät; Ciceron, Liviuksen ja Tibulluksen täytyi
toistaiseksi pysyä Yöjärven alueen ulkopuolella.
Oli ehditty marraskuun ensi päiviin, kun Rebekka eräänä aamuna pani
tapansa mukaan kylmää käärettä pikku Yrjön lyijynraskaan pään ympäri ja
viittasi tohtoria tulemaan lähemmäksi vuodetta. Hän meni paikalle ja
huomasi kummastuksekseen terävän kohokkeen ihossa vasemman korvan
takana. Hän tutki varovaisesti tuota kummallista esinettä, ja kahden
minuutin kuluttua hän oli vetänyt esiin pienen, teräväreunaisen
raudansälön, joka oli kohonnut päästä. Hän katseli erittäin tarkasti
vuorotellen paikkaa ja raudanpalasta, hänen kummastuksensa kasvoi hetki
hetkeltä. Rebekka oli huomaavinaan hänen hämmästyvän.
-- Mikä on? hän kuiskasi.
-- Mikäkö on? tohtori toisti ajatuksissaan ihan tavallisella äänellään.
-- Kutsukaa Verna tänne!
-- Kuoleeko hän?
-- Mitä vielä! Kutsukaa tyttö tänne!
Verna tuli ja odotti niinkuin Rebekkakin henkeään pidätellen
hämmästyneenä sanomaa, että kaikki toivo oli lopussa.
-- Lapsi -- sanoi tohtori Ekströmer irvistäen, minkä tarkoituksena oli
salata hänen liikutuksensa, mutta mikä ei kuitenkaan voinut estää hyvin
tavattoman ja lääkärin ammatille perin sopimattoman kyynelen
vierähtämistä hänen silmänsä kätköstä -- lapsi, syleile veljeäsi! Hän
on pelastunut!