Vähimmin ihmeellistä siitä kaikesta, mitä tapahtui Yöjärvellä,
ei suinkaan ollut Rebekan muuttuminen. Hän kasvatti lapsen
täysikasvuiseksi tytöksi, mutta se lapsi kasvatti yhtä paljon häntä
itseään. Vanha, kiivas, töykeä ja toisinaan raivoava lohikäärme,
jommoisena ensin opimme tuntemaan kapteeni Mörkin vastahakoisen kätyrin
ja hänen onnettoman tyttärensä vartijan, oli muuttanut luonnettaan.
Näytti siltä kuin tapaukset olisivat isku iskulta takoneet tuon kovan,
terävän raudan pehmeäksi teräsvieteriksi, joka kyllä vielä joskus
saattoi palautua jäykkään, taipumattomaan kovuuteensa, mutta mieluimmin
notkeasti taipui turvattoman olennon ympärille suojellen häntä. Hän oli
ottanut vastaan onnettomuuden, kurjuuden lapsen ja rakastanut sitä jo
silloin, rakastanut sitä suuttumuksen purkauksissakin. Sitten muodostui
hänen nähtävissään tuo vankiparka Jumalan ihmeeksi, ennen
tuntemattomaan kukoistukseen; orjatar Verna muuttui päivä päivältä
kevään Vernaksi, ja entisestä lohikäärmeestä tuli hänelle kuuliainen
palvelija.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja lempeä syystuuli kahisi kellastuneissa
lehdissä, kun nuo kaksi, oppilas ja opettaja, taas olivat eräänä
päivänä syyskuun keskipalkoilla yksinäisessä puutarhassa. Rebekka oli
poiminut puista omenia ja päärynöitä; Verna, ollen tällä kertaa
huivitta, oli koonnut osan niistä hedelmistä, jotka olivat karisseet
maahan. Tuon tuostakin hän keskeytti työnsä, kuunnellakseen ympäriltään
kuuluvia luonnon ääniä. Hän ei saattanut päästä siitä ajatuksesta, että
ruusut kuitenkin kerran puhuisivat, kunhan kevät saapuisi. Miksi oli
niin pitkälti kevääseen?
-- Lapsi -- sanoi Rebekka, yhä samalla merkkien avulla selittäen
sanansa ja lausuen _lapsi_ sanan kuin olisi se ollut: teidän
kuninkaallinen korkeutenne! -- ymmärrätkö nyt, mitä sinulta tähän asti
puuttui? Ymmärrätkö nyt, että kuulet?
-- Ymmärrän, ilmoitti Verna merkein, kyllä sen nyt ymmärrän. Nyt
tiedän, minkätähden hän itki.
-- Ajatteletko vielä sitä nuorta miestä, joka oli täällä ruusujen
aikaan?
-- Ruusujen aikaanko? Ajattelen.
-- Ei pidä ajatella nuoria sotureita. He kuljeksivat milloin missäkin,
puhuvat paljon ja unohtavat pian. Sotilasten ajatteleminen ei ole
koskaan tuottanut onnea sinun suvullesi.
-- Hän soitti ja hän lauloi, enkä minä kuullut häntä. Hän sanoi minulle
mitä kauneimpia sanoja, enkä minä ymmärtänyt häntä. Minä olin silloin
hyvin onneton, enkä siitä ollenkaan tiennyt.
-- Katsoitko hänen huuliaan?
-- Minä en ymmärtänyt kaikkea. Hän sanoi niin paljon sellaista, mitä
sinä et koskaan ole sanonut!
-- Älä enää ajattele häntä. Muistathan, miten isäsi raivostui sinä
aamuna. Se nuori mies oli erään miehen näköinen, joka oli hänen
verivihollisensa. Ei, älä ajattele häntä; hän ei koskaan enää palaa.
--- Hän palaa kyllä.
Rebekka tunsi hetkellisen lohikäärmeenraivon puuskan, mutta tyyntyi ja
huomasi, että oli parasta keskeyttää vaarallinen puheenaihe.
-- Tule, hän sanoi, tuuli on kylmä; me emme saa viipyä kauemmin ulkona.
Heidän mennessään tuli näkyviin neljä ratsumiestä -- mikä silloin jo
oli hyvin harvinaista -- ja he lähestyivät varoen taloa metsäpolkua
myöten. Ne olivat rakuunoita; ensimmäinen ajatus, mikä mieleen johtui,
oli luonnollisesti se, että vartioväki palasi takaisin. Mutta kohta
huomattiin ratsumiehillä olevan mukanaan haavoitettu, jonka pää oli
siteissä.
He pysähtyivät portille ja lähettivät yhden joukostaan kysymään, oliko
kapteeni Mörk kotona. Kuultuaan hänen olevan poissa mies pyysi
kohteliaasti, että heidät päästettäisiin sisään. Sitä ei uskallettu
kieltää, oli opittu pelkäämään rakuunoita.
Rebekka ja Verna seisoivat portailla, kun kaksi äsken tullutta lähestyi
jalkaisin. Tuskin ehti Verna heidät huomata, ennenkuin hänen kasvonsa
sävähtivät punaisiksi; hän astui muutaman askelen eteenpäin, pysähtyi
hämillään ja jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Vieras, jonka pää oli
siteissä, riensi esiin, syleili häntä ja suuteli otsalle. Hänen
kumppaninsa antoi emännöitsijälle kättä sen näköisenä kuin olisi hän
aikonut sanoa joko "hyvää päivää" tai "häpeä toki!"
-- Meillä ei ole suurin kiittämistä viimeisestä, virkahti tuo vanha,
sievistelemätön sotilas jurosti irvistäen. -- Luutnantti tahtoi tulla
tänne; minun täytyi laahautua mukana.
Jos Rebekka olisi ollut sama lohikäärme kuin kolme kuukautta takaperin,
hän ei olisi seisonut niin vastauksettomana kuin hän seisoi. Jos hän
olisi tuntenut ainoastaan silloin riihestä tavatun rosvon, hän olisi
epäilemättä taaskin ryhtynyt sudenajoon. Mutta hän tunsi samalla
nuorukaisen, jonka näkeminen hänet sinä kesäkuun aamuna oli kokonaan
hämmentänyt, ja vähääkään vastustamatta hän riensi, vieden Vernan
mukanaan, panemaan kuntoon huonetta odottamattomille vieraille.
-- Lepää, Yrjö! Jaakko Peura sanoi osoittaen vuodetta, kun heidät oli
viety kapteenin tyhjään huoneeseen, sillä Yöjärvellä ei ollut yhtään
vierashuonetta.
Ja Yrjö Ros tarvitsikin lepoa rasittavan ratsastuksen jälkeen. Hän oli
vain entisen itsensä varjo, sen miehen, mikä hän oli ollut kaksi
kuukautta takaperin -- kalpea, kuihtunut, horjuva, pää oli raskas,
kädet vapisevat, katse loistoton. Eipä nousta verevin poskin haudasta,
joka jo on puoleksi umpeen luotu. Sellainen on sota, ainainen Molok.
Kaipiainen oli riistänyt hänen nuoruutensa kukkeuden.
Maattuaan tuntikauden hän nousi levosta voimistuneena, meni Vernan
huoneeseen ja tapasi hänet yksin. Miten toisenlainen oli kohtaaminen
tällä kertaa kuin silloin kesäkuun aamuna! Silloin oli ukkosilma, mutta
päivänpaistetta pilvien takana ja päivänpaistetta kahden nuoren
sydämessä. Nyt oli ulkona syksy ja syksy myös kaksikymmenvuotiaan
sydämessä.
Verna kuuli hänen askelensa portailta, meni häntä vastaan avoimin
sylin, mutta nähtyään hänet ilman matkapukua, mikä oli verhonnut hänet
hänen taloon tullessaan, hän peräytyi askelen, hänen kasvonsa
kalpenivat, levitetyt käsivarret vaipuivat alas. Yrjö otti häntä
kädestä, suuteli sitä ääneti ja kirjoitti paperilipulle seuraavat
sanat:
"Nyt on kohtalomme samanlainen. Minä kuulen yhtä vähän kuin sinäkin.
Rakas sisar, minä olen veljesi."
Hän ei tiennyt, että heidän kohtalonsa oli niin odottamatta vaihtunut.
Yrjöltä puuttui, mitä Verna oli saanut takaisin.
Verna otti paperin, punastui ja kalpeni jälleen. Hän ei osannut lukea,
hän ei ollut koskaan kirjoittanut, ei koskaan saanut kirjettä. Hän
katsoi kysyvästi Yrjöön, sitten paperiin ja uudelleen Yrjöön. He eivät
ymmärtäneet toisiaan, he vain katselivat kummastellen ja ääneti
toisiaan.
Kohta Vernan kädet kuitenkin olivat vilkkaassa liikkeessä. Hän kysyi
merkkikielellään Yrjöltä, miksei hän puhunut, ja kertoi ilosta
säteilevin silmin, että hän saattoi kuulla puhetta. Merkit olivat
Yrjöstä käsittämättömät, mutta hän arvasi niissä olevan kysymyksen.
Vastauksen sijasta hän osoitti sidottua päätään ja korviaan. Verna oli
tottunut selittämään merkkejä, hän ymmärsi surullisen totuuden, ja
silloin hänen silmänsä vettyivät, -- hän itki samoja myötätunnon
kyyneleitä suuren onnettomuuden johdosta kuin nuorukainen kerran oli
itkenyt tytön kovan kohtalon tähden.
Mutta hän ei itkenyt kauan. Uusi ajatus syntyi hänen vilkkaassa
sielussaan. Hän pyyhki kyynelensä, hänen kasvonsa säteilivät hellyyttä,
hän otti kiinni hänen kädestään ja lausui sanan, joka kerran oli
syvästi liikuttanut häntä:
-- _Veli!_
Yrjö luki sen hänen huuliltaan ja nyökäytti hellästi päätään ikäänkuin
sanoen: niin, niin, sinä olet oikeassa, minä olen veljesi.
Verna näki sen ilahduttavan häntä, mutta siinä ei ollut kylliksi, hän
tahtoi sanoa vielä enemmän. Kun ei Yrjö käsittänyt mitään hänen
merkkejään, täytyi hänen kainosti ja epäröiden turvautua uuteen
puhetaitoonsa, kiersi käsivartensa Yrjön kaulaan, nojasi päätään hänen
olkapäähänsä, katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi:
-- _Minä rakastan sinua!_
Ne olivat ensimmäiset sanat, lapsenjoellusta lukuunottamatta, mitkä
Verna oli lausunut kellekään kuolevaiselle olennolle. Tohtori
Ekströmerin toive oli toteutunut aavistamattomalla tavalla. Surun ja
onnettomuuden lapsi ei ollut saanut _kuulla_ ensimmäisiä sanoja
rakkailta huulilta, mutta hän oli _puhunut_ ne sydämensä ystävälle.
Jotakin oli tuossa kohtauksessa ja jotakin tuossa viattomassa
tunnustuksessa, joka palautti Yrjön muistiin hetken, jolloin he ensi
kerran tapasivat toisensa ukonilmalla. Yrjö ymmärsi hänet niinkuin hän
silloin oli käsittänyt Yrjön. Yrjö näki huulten liikkeen, mutta hänen
mieleensä ei johtunut, että Verna olisi puhunut. Hän luuli mykän
tunnustavan sydämensä salaisuuden kuurolle, ja siinä oli hänestä
kylliksi.
Vernalle se ei riittänyt. Voidakseen puolestaan rakastaa häntä, täytyi
Yrjön tietää, ettei Verna enää ollutkaan entinen surkuteltava,
kovaosainen olento, joka saattoi vaatia vain sääliä. Yrjön piti tietää,
että Verna oli tai ainakin oli tuleva hänen vertaisekseen, jolle hän
saattoi uskoa kaikki, ja joka puolestaan saattoi olla yhtä
luottavainen. Mutta kuinka hänen piti se ilmoittaa?
Hän otti kitaran ja soitti sävellyksen. Yrjö katseli sitä mielihyvin,
mutta kummastumatta. Olihan Verna ennenkin jo soittanut, eikä Yrjö nyt
kuullut, että kitara oli vireissä.
Kun se ei onnistunut, teki Verna toisen rohkean kokeen, yrittäen
laulaa. Ei sekään onnistunut paremmin, Yrjö ei kuullut häntä.
Vernan täytyi taaskin koetella outoa puhetaitoa. Hän tarttui Yrjön
molempiin käsiin, he kun istuivat vierekkäin sohvalla, ja alkoi erään
sellaisen lapsellisen puheharjoituksen, jollaisia hän oli uskaltanut
siihen asti ainoastaan silloin pitää, kun ei kukaan kuullut häntä.
Koettaen luontevasti voittaa vastahakoiset konsonantit hän sanoi:
-- Minä rakastan sinua (nuo sanat sujuivat hyvin, mutta seuraavat
hangoittelivat vastaan). Minä ... tahto ... sinä ... rakastaa ...
minua... Minä ... tahto ... sinä ... suojella ... minua... Minä
tahto ... sinä ... tulla ... terve... Jumala ... tehdä sinut ...
terve... Sinä onnellinen ... Verna onnellinen.
Kaunis keijukainen sammalsi ensi kertaa ihmisten kieltä. Mitäpä
olisikaan Yrjö Ros antanut, jos hän olisi kuullut nuo sanat, joiden
ajatuksen hän arvasi säihkyvästä katseesta ja punastuvista poskista!
Hän ei niitä kuullut, mutta hän huomasi jo, että hänen mykkä
keijukaisensa osasi puhua. Hämmästyneenä ja kyyneliin asti ihastuneena
hän seurasi suloisten huulten liikkeitä unohtaen oman onnettomuutensa
sen ilon johdosta, että hän näki niin rakastettavan olennon päässeen
ihmiskunnan yhteyteen.
Tämän omituisen keskustelun keskeytti Rebekka tullen sanomaan, että
päivällinen oli valmis. Tällä kertaa ei vaeltavien ritarien tarvinnut
paastota Yöjärvellä.
Vernan lohikäärmeellä oli hyvä muisti, hän tyytyi vain lausumaan pari
äreää sanaa. Jos nuori herra unohtikin olevansa itse sairas, niin hänen
ei kuitenkaan pitänyt unohtaa, että talon tytär oli parhaillaan ankaran
lääkärinhoidon alaisena.
Yrjö kokosi ajatuksensa, nousi, astui tuon ennen niin pelätyn
lohikäärmeen eteen, paljasti oikean käsivartensa ja näytti kyynärpään
alapuolella olevaa punaista naarmua.
-- Pitääkö minun sitoa se? kysyi Rebekka, luulen, että oli kysymys
puoleksi parantuneesta haavasta.
-- Lampi oli syvä ja poika pieni, vastasi Yrjö.
Hän puhui kankeasti ja vastenmielisesti, mutta hän puhui kuitenkin.
Vaimovanhus katsoa tuijotti kättä, katseli nuorukaista, etsi tuttuja
piirteitä ja oli hetkisen epätietoisena sanomattoman neuvoton. Viimein
hän ei enää voinut epäillä, ja hänen tunteensa puhkesivat ilmi tavalla,
joka taaskin muistutti lohikäärmettä.
-- Mutta hänhän se on! puhkesi hän sanomaan. Meidän oma Yrjömmehän se
on, rakas, pikku, kiltti Yrjö. Missä olivatkaan silmäni? -- Ja
senjälkeen hän ihastuksesta hurjana sulki Yrjön syliinsä ja melkein
tukahdutti hänet suuteloillaan.
Jaakko astui sisään ja pysähtyi kummastuneena katselemaan.
-- Kuulkaahan nyt, matami -- murisi hän ollen siinä
anteeksiannettavassa uskossa, että hänen vanha vastustajansa oli joko
vuorostaan tullut hulluksi tuossa hulluuden kodissa tai aikoi jotakin
pahaa -- mitä teillä onkaan mielessä? Ettekö häpeä käyttäytyä noin
sopimattomasti kruunun upseeria kohtaan? Ettekö näe, että hän on
haavoittunut?
-- Onko hän haavoittunut? Meidän Yrjömme, onko hän kipeä? Pitäkää
kiinni suunne, minä kyllä ymmärrän moiset asiat, me teemme hänet
jälleen terveeksi, me olemme osanneet parantaa pahempiakin. Niin, kas,
miten kalpea hän on, poikaparka! Yrjön pitää heti paikalla käydä
levolle; minä tutkin rakasta, kipeää päätä. Ei kapteenin huoneeseen;
panisinko minä oman poikani siihen hirveän synkkään huoneeseen, jossa
yksin tuolitkin ovat järjiltään! Tähän täytyy hänen käydä levolle,
tässä on valoisaa ja hyvä olla, tässä tulee hän terveeksi. Verna
muuttaa minun luokseni. Niin ... käy siihen sohvalle, rakkahin poikani!
Kyllä sinusta kohta taas mies tulee. Odotammehan joka hetki tohtori
Ekströmeriä.
-- Yhtä hyvin voitte huutaa seinille, murisi Jaakko. Hän ei kuule
sanaakaan.
-- Eikö hän kuule? Mitä loruatte; Yrjöllä on korvat sellaiset, että hän
kuulee vaikka ruohon kasvavan. Kylläpähän minä tiennen, ketä heistä
Jumala on rangaissut kuuroudella, ja nyt on kaikki taas oikealla
kannallaan. Etkö ole huomannut mitään kummallista, Yrjö? Verna kuulee!
-- Mutta _hän_ ei kuule enää! selitti Verna merkein.
-- Mitä hullua? Niinkö pahoin on kipeän pääraukan laita? No, _se_ menee
ohitse, se ei tee mitään, röhkää se vain on. Käy pitkäksesi, Yrjö!
-- Minä arvelen, että voisitte tarjota hänelle jotakin syötävää,
virkkoi kornetti, tällä kertaa aikomatta luopua niistä oikeutetuista
vaatimuksista, mitä hänellä oli talon vieraanvaraisuuteen nähden.
-- Menkää te ja käyttäkää suutanne johonkin hyödyllisempään kuin täällä
seisomiseen ja murisemiseen. Alhaalla on pöytä katettuna, teidän
miehenne saavat puuroa keittiössä. Minä toimitan kanakeittoa tänne ylös
Yrjölle.
Tämän hyväntahtoisen huolenpidon esine antoi kohdella itseään kuin
lasta. Hän oli uupunut ja heikko, mutta onnellinen hymy osoitti, miten
kiitollinen hän oli siitä, että hän ensi kerran elämässään oli löytänyt
kodin, sisaren ja luotettavan, hellästi hoitelevan naisen käden. Jaakko
tunsi saaneensa kaksi kilpailijaa, eikä se suinkaan vähentänyt hänen
huonoa tuultaan.
Illalla saapui tohtori Ekströmer ja löysi yhden sairaan sijasta kaksi.
Hänen tutkimustensa päätöksen saamme kohta kuulla.