Pohjoismaalainen, joka ei kauneimman kesän ajalla tiedä yöstä, näkee
vasta elokuussa sen näyn, mikä etelämaissa nähdään joka päivä: pimeätä
ja vehreyttä. Vasta siihen aikaan, jolloin kesä jo alkaa kuihtua
syksyksi, on pohjoismaalaisen suotu nähdä luonnon kukoistuksen joka
ilta kuolevan ja joka aamu jälleen heräävän uuteen nuoruuteen.
Toukokuinen herääminen on kuin uusi aikakausi, jota on kauan edeltäpäin
valmistettu ja joka pysyy kauan jälkeenpäinkin vuoden valoisana aikana.
Elokuinen ylösnousemus on silmänräpäyksen kestävä ja haihtuva, nopeasti
tuleva ja nopeasti katoava, mutta kuten edellinenkin sielua ja ruumista
virvoittava.
Sellaisena kauniina ja elähdyttävänä elokuun aamuna noin kello
seitsemän tienoissa istui tohtori Ekströmer nuorine potilaineen
vihreällä penkillä ruusupensasten luona, ja Rebekka, uskaltamatta
jättää Vernaa näkyvistään, silitteli rautaharavalla hiekkakäytävää
hänen lähellään. Aamun hiljainen länsituuli hengähteli pensaissa ja
puissa; etäämpää puistosta kuului Ramströmin huilun ääni, kun hän
koetti kaikin tavoin nauttia vapaudestaan isännän poissaollessa.
Verna oli nukkunut levottomasti, hän oli väsynyt ja heikko, mutta
aamuilma ja ruusujen suloinen tuoksu olivat synnyttäneet hänen
silmiinsä loiston ja kasvoilleen punan, mitä ei edellisenä päivänä
näkynyt. Tohtori katseli häntä melkein isällisen hellästi. Hän oli
tunnustanut Yrjölle, että lääkäri tulee niiden sairaiden ystäväksi,
jotka ottavat järkisyitä kuullakseen, ja sitä paremmaksi ystäväksi,
mitä kovempaa taistelua voitto on vaatinut. Mutta tuskinpa hän aavisti
ja tuskin tahtoi tunnustaa itselleenkään, että niin rikas viattomuus ja
samalla suuri onnettomuus oli tällä kertaa odottamattomalla tavalla
muuttanut hänen oman itsekkään poikamiehensydämensä. Lääkärin kohtalona
on, että hän vähitellen kovettuu kaikkien hellien tunteitten
vaikutuksia vastaan; se on hänelle elinehto, muutenhan hän ei kestäisi
lakkaamatonta ihmiskurjuuden näkemistä. Mutta hänessäkin vaati
kärsimyksen suunnattomuus toisinaan sydämen osanottavan hellyyden
liikkeelle. Ekströmer kerskui olevansa itsekäs periaatteen kannalta;
siinä hän pettyi, sillä hän oli itsekäs vain ammattinsa ja tottumuksen
tähden. Tuona hetkenä hän kummakseen tunsi melkein pelkäävänsä.
Hetkisen vaitiolon jälkeen hän otti taskustaan leikkikalun, jota nuoret
siihen aikaan käyttivät, jonkinlaisen huuliharpun, jonka hieno
teräsvieteri antoi kuuroillekin kuuluvan äänen, kun sen pani
hampaittensa väliin ja näpäytti sitä. Hän koetti soitinta ikäänkuin
leikillä, kuivasi sen huolellisesti ja antoi Vernalle. Verna teki
hymyillen saman kokeen, kalpeni ja alkoi vavista.
-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Rebekka merkkikielellä, ollen tällöin kuten
aina muulloinkin tohtorin tulkkina.
-- En tiedä, vastasi tyttö. Tuntui niin kummalliselta päässäni.
-- Enkö ole aika pöllöpää? mutisi tohtori tyytymättömänä ja otti pois
soittimen. -- Tämähän on oikea karttu; ei, ei mitään hevoslääkitystä!
Hän alkoi kysellä ja laskea leikkiä Vernan ruusuista. Hän tahtoi tietää
niiden sukulaisuussuhteita, ken oli niiden äiti, mitkä olivat
sisaruksia tai serkuksia, olivatko kukkalapset aina olleet
tottelevaisia, olivatko ne tarvinneet vitsaa, olivatko ne saaneet käydä
koulua ja oppia _laulamaan_.
Hän oli hyvin arvannut viimeisen sanan vaikutuksen, sillä Verna
vakuutti uudelleen vilkastuneena hänelle eloisin liikkein, että ruusut
osasivat laulaa oivallisesti ja todistukseksi pyysi hän tohtoria
_haistamaan_ yhtä niistä.
Kunnon tohtori tuli liikutetuksi melkein kyyneliin asti. Hän vei Vernan
tuulelta suojassa olevaan paikkaan, otti -- taaskin ikäänkuin leikillä
-- tiheän, pehmeän silkkihuivin, joka jo oli enemmän kuin seitsemän
viikkoa ollut yöt päivät sidottuna tytön korvien suojaksi, ja tarkkasi
jännittyneenä hänen kasvojaan, joissa jokainen tunne silmänräpäyksessä
kuvastui.
Ensi vaikutelma oli kylmän tunne. Se katosi, jättäen sijaa
uteliaisuudelle, ilolle, ihmettelemiselle ja vihdoin hartaudelle.
-- Minä _näen_ Jumalan äänen, hän sanoi merkkejä tehden ristissä käsin,
niinkuin hänellä oli tapana, kun hän ajatteli hiljaista aamurukoustaan.
-- Mitenkä sinä sen näet? kysyi Rebekka tohtorin käskystä.
-- Minä näen sen "käyskentelevän puutarhassa". Puut ja ruusut
kumartavat sille.
-- Pane kiinni silmäsi!
Verna sulki silmänsä, ja uusi kauhun sekainen ihmettely kuvastui hänen
eloisista kasvoistaan.
-- Minä näen sen kuitenkin! vastasi hän.
-- Ei, sinä _kuulet_ sen! selitti Rebekka nyyhkien, kun Verna pitkän ja
kummastuneen vaitiolon jälkeen avasi silmänsä.
-- Kuulkaas nyt, hyvä matami -- kuiskasi tohtori Ekströmer, joka oli
ainiaan käytännöllinen, vaikka hän tällä kertaa tunsikin tavatonta
pehmeyttä sydämessään -- olkaa hyvä ja jättäkää tillittämiset!
Mahdollisesti on toissapäiväinen tapaus jouduttanut paranemista eikä
keskeyttänyt sitä, niinkuin pelkäsin. Onpa hyvin luultavaa, että tyttö
kuulee Ramströmin huilunkin äänen tuolta etempää ja siis myös teidän
hyvin sopimattomat nyyhkytyksenne. Mutta älkäämme hätäilkö. Sanokaa
hänelle, että hän jälleen sulkisi silmänsä ja sitten sanoisi meille,
vieläkö hän _näkee_ äänen.
Verna totteli, ja tohtori sulki hyväillen hänen molemmat korvansa
käsillään. Silloin ei Verna sanonut enää _näkevänsä_ mitään.
Todistus oli vastustamaton. Se oli suurin voitto, minkä tohtori
Ekströmer koskaan oli saavuttanut, voitto, josta Upsalan ja Turun
oppineet tiedekunnat syystä kyllä saattoivat kadehtia häntä. Mutta
huolimatta puhjeta äänekkääseen riemuun, kuten sydän ja ammattiylpeys
häntä houkuttelivat tekemään, hän tyytyi viisaasti syleilemään
onnetonta, jonka hän oli pelastanut, ja painamaan isällisen suutelon
hänen puhtaalle otsalleen. Käskevä viittaus vaati Rebekan olemaan
vaiti. Ei minkään karkean sanan, ei minkään epäsointuisen nyyhkytyksen
pitänyt tuona merkitsevänä hetkenä loukata erittäin hienotuntoisia
hermoja, jotka aina hennon lapsuuden päivistä lukien ensi kertaa
havaitsivat äänen värähdyksiä ja jotka vähäinenkin varomattomuus
saattoi nopeasti jälleen lamauttaa. Pyhä hiljaisuus -- pyhä sentähden,
että silloin oli säilytettävä Kaikkivaltiaan armon tekemä ihme -- oli
vielä jonkin aikaa ympäröivä pelastettua lasta, kunnes kuulohermo
asteittain ja vähitellen oppi ponnistuksetta tajuamaan uudet
vaikutelmat. Huivi sidottiin jälleen mitä huolellisimmin äsken
auenneiden äänen porttien eteen; vähän aikaa takaperin vielä niin
kovaosainen tyttö, joka ei aavistanut, että hän oli päässyt ihmiskunnan
yhteyteen, vietiin hellästi ja huolehtien takaisin huoneeseensa, ja
mitä ankarimpia käskyjä annettiin hänen hoitamisestaan, koska tohtorin
vielä samana päivänä täytyi palata kenttäpalvelukseen.
Tohtori Ekströmer oli vapaa-ajattelija, hän kuten muutkin; hänen
aikakautensa uskoi ihmisyyteen, mutta hän tunsi toisinaan halua uskoa
sitäpaitsi Jumalaan.
-- Tiedättekö mitä? hän sanoi Rebekalle, kun hän oli hyvän päivällisen
syötyään valmis nousemaan satulaan. Jumala ei todellakaan varsin
tarkoin valitse välikappaleitaan, kun hän tahtoo tehdä hyvän työn.
Olisinpa antanut kultarasiani, jos ensimmäiset äänet, jotka tyttö
kuuli, olisivat olleet äidin sanoja, leivosen liverrystä tai uskollisen
sulhon iloista ihastusta; ja nyt hän ensiksi kuuli Ramström-vanhuksen
viheliäisen huilun äännähdyksiä ja teidän nyyhkytyksenne, jotka eivät
suinkaan musiikkia olleet. Myöntäkää, että se oli vahinko. Mutta niinpä
onkin sen sijaan koko tyttö hieno romanssi. Se on harvinaista meidän
päivinämme, kun naispaimenet ovat lakanneet lampaita kaitsemasta. Jos
mieli saada meidän aikanamme säilymään edes vähänkään todellista
luontoa, niin täytyy joutua suljetuksi viideksitoista vuodeksi
kammioonsa, lohikäärmeen ollessa vartijana ja jättiläisen kurinpitäjänä
ja velhon vihdoin tullessa pelastajaksi. Niin, jos olisi siitäkään
apua... Ai, tuhat tulimmaista, nythän _minä_ olenkin voittanut Cecile
Almsköldin hansikkaan! Nöyrimmät kiitokset; jos on tarkoitus käden
seurata hansikkaan mukana, luovun minä kaikesta... Jääkää hyvästi,
matami, pitäkää hyvää huolta tytöstä! Yrjö-raukka ... hän on kaikki
menettänyt ... ehkäpä henkensäkin!
Ja tohtori ratsasti pois hyräillen iloista laulua, haihduttaakseen
viimeiset hansikasten ja ihmiskohtaloiden ajatukset.
Päiviä kului. Vartijat siirrettiin pois talosta, kun oli saatu varma
tieto, että kapteeni Mörkin oli onnistunut paeta Venäjän puolelle.
Rebekka jäi yksin hoidettavansa, Ramströmin ja palvelijain kanssa. Sade
ja myrsky ennustivat syksyä. Kuusien varjot kävivät pitemmiksi ja
tihenivät, metsien polkuja astui yhä harvemmin matkamiehen jalka tai
tallasi ratsun kavio. Yöjärven kartano muuttui hiljaiseksi ja
yksinäiseksi.
Mutta hiljaisuus ja yksinäisyys oli se äidillinen yö, josta Vernan uusi
maailma oli kirkastuva päiväksi. Odottamaton ja ihmeellinen menestys,
joka oli seurannut tohtori Ekströmerin parannustapaa, oli saattanut
Rebekan kunnioittamaan lääkintätaitoa. Eipä kissa olisi voinut
uskollisemmin vartioida hiirenkoloa kuin Rebekka vartioi haltuunsa
uskottua aarretta. Määräyksiä noudatettiin tarkoin. Joka päivä
päästettiin siteet korvilta vähäksi aikaa, kunakin päivänä
neljännestuntia kauemmaksi kuin edellisenä. Ei mitään sanoja,
ainoastaan hiljaista musiikkia. Ramström kutsuttiin paikalle, hän
viritti ääneti kitaran ja soittaa näpäytteli vienon sävelmän, antaen
Vernan soittaa jäljestä. Hän kummastui suuresti huomatessaan kielillä
olevan toisenkin ominaisuuden kuin ainoastaan väräjämisen; hänen ilonsa
oli vielä suurempi, kun hän käsitti sävelen. Oli kuin olisi ruusujen
äänetön soitto, kauan haudassa ollut, mutta kauan aavistettu äkkiä
noussut salatusta syvyydestä. Kitara opetti hänelle, mitä hän siihen
asti ei ollut ymmärtänyt, ettei voinut nähdä eikä haistaa ääntä, että
se oli huomattava tähän asti tuntemattoman elimen avulla. Hän tarvitsi
aikaa käsittääkseen tuon kummallisen keksinnön; hän vertaili, hän
kuunteli, ja joka päivä toi uusia kokemuksia. Hän kuuli seinäkellon
raksuttavan ja saattoi tuntikausia mietiskellä sen yksitoikkoista
ääntä. Kaaroa, kahlekoiraa, ei saatu tottelemaan poliisijärjestystä, se
kutsuttiin sisään, sen annettiin kohtuullisesti haukahdella, ja Verna
kuvitteli sen varmaankin olevan sitä, mitä sanottiin _puhumiseksi_.
Talon kissaa ja aituuksessa olevia lehmiä voitiin yhtä vähän tuomita
rikkomattomaan vaitioloon. Verna ajatteli, että se se varmaankin oli
_sanomista_.
Muutamien päivien kuluttua hän pääsi uudelleen puutarhaan. Side
korvilla hän näki kaikki kuin ennen ja kuitenkin erilaisena, sillä nyt
hän tiesi, että ulkonaisten, nähtävien esineiden takana oli kummallinen
elämä, jota sanottiin ääneksi. Side otettiin pois, ja äkkiä hypähti tuo
uusi, tuntematon elämä esiin äänettömyyden verhosta. Hän kuuli puron
solisevan, puiden humisevan, varpusten visertävän. Kurjet, jotka
muuttivat pois kiilanmuotoisissa parvissa, lähettivät hänelle ääniä
tyhjästä korkeudesta. Järvi, joka kohisi vähän matkan päässä, näytti
pirskottavan ääniä sinertävään ilmaan. Verna pelästyi, hän ei tiennyt,
mistä kaikki nuo vaikutelmat tulivat hänen korviinsa. Ne tulivat hänen
kuuluviinsa niin hämmentyneinä, sekavina, pauhaavan voimakkaina, ne
näyttivät hänestä niin valtavilta, salaperäisiltä ja hirvittäviltä,
ettei hän voinut torjua säikähdyksen tunnetta. Hän pyysi takaisin
suojelevaa huiviaan ja pakeni hämmästyneenä hiljaiseen kamariinsa.
Mutta jo toisella kerralla, kun Rebekka määräyksen mukaan uskalsi tehdä
saman kokeen, oli mykkä tyttö päässyt varmuuteen siitä, etteivät
luonnon uudet äänet olleet hänen olemukselleen vihamielisiä, vaan
päinvastoin olivat liittolaisia ja ystäviä. Hän käsitti nopeasti puron
solinan ja tuulen huminan erotuksen; hän kuunteli turhaan niiden
ruusujen erikoista havaittavaa ääntä, joiden kieli ennen oli ollut
varsin kaunopuheinen. Ah, niiden kaikkien kukoistus oli loppunut, siinä
oli niiden äänettömyyden syy. Ensi keväänä, kun niiden sievät umput
taaskin aukaisisivat hennot kukkakupunsa valoa kohden, silloin ne kyllä
puhuisivat kuin ennenkin. Mikä odotus siihen asti, mikä ilo silloin!
_Puhuminen!_ Pyydä lasta, joka ei ole vielä kahdenkaan vuoden vanha,
puhumaan, niin hän on yhtä vähän kuin Verna ymmärtävä, mitä häneltä
vaaditaan. Kerran Verna hämmästyen kuuli omasta suustaan lapsellisen
sanan, jota hän oli kauan lausunut kuulemattaan; se tapahtui hänen
katsellessaan äitinsä muotokuvaa, ja se sana oli: _äiti!_ Hän pelästyi
omien huultensa vierasta ääntä, eikä tohtinut lausua sitä toistamiseen.
Mutta Vernan ymmärryksen kehitys oli sanattoman äänettömyyden aikana,
missä hän oli elänyt, ehtinyt paljoa pitemmälle kuin kaksivuotisen
lapsen. Hän oli ajatellut paljon, miettinyt paljon, mutta omalla
tavallaan, epäselvin ja haaveellisin kuvitteluin muodostaen monia
sellaisia käsitteitä, jotka hänen ikäisilleen muuten jo kauan ovat
olleet tunnettuja ja selviä. Kun siis Rebekka rupesi tohtorin
määräyksen mukaan viikon kuluttua puhumaan hänelle, samalla merkein
selittäen sanat, käsitti Verna ihmeen nopeasti sanain merkityksen.
Ainoastaan abstraktiset käsitteet, joita ei millään merkeillä voitu
saada tajuttaviksi, pysyivät vielä kauan hänelle arvoituksena. Niitä
hänen täytyi arvata tunnettujen käsitteiden vaillinaisesta
samankaltaisuudesta. _Jumalaa_ hän oli lapsuudestaan asti merkinnyt
hyvin korkealla ja suurella, _rakkautta_ avoimella sylillä,
_iankaikkisuutta_ ympyrällä, _aikaa_ matkimalla kellon heilurin
liikettä, _vapautta_ linnun lennolla jne. Helpompi oli Vernan ollut
nimittää niitä harvoja henkilöitä, jotka olivat hänen jokapäiväisenä
seuranaan. Silmäkarvojen rypistys merkitsi isää, käden laskeminen
päälaelle kaljupäistä Ramströmiä; poskelle pantu etusormi merkitsi
Rebekkaa, jota tuossa hänen esiinpistävässä osassaan koristi suuri
syylä; irvistys osoitti kierosuista Marttia; lypsynkaltainen liike
Riikka-karjakkoa ja hampaiden näyttäminen koiraa.
Koko tuo lapsellinen ja osittain nerokaskin merkkijärjestelmä oli
tällöin vaihdettava sanoiksi. Koulu ei enää ollut mikään kuuromykkien
koulu, sillä siinähän oli uutena ja runsaana apukeinona kuulo. Koulu ei
myöskään ollut raakalaisten lähetyskoulu, sillä siinähän oli valmiina
varasto ennen kehittyneitä korkeitakin käsitteitä. Verna oli kuin
vanki, joka lapsuudestaan asti oli kasvanut ahtaassa, yksinäisessä
vankilassa ja nyt ensi kertaa oikoi kangistuneita jäseniään vapaassa
luonnossa, kirjavassa ihmiselämässä.
Vielä oli pitkä, vaivalloinen tie kuullusta sanasta ja ymmärretystä
käsitteestä sanaan, jonka hän itse saattoi lausua. Käsite oli ollut
kauan edeltäkäsin valmisteltu, mutta samalla tavoin ei ollut
harjaantunut teknillinen huulten ja kielen ääntensynnyttämiskyky. Oli
siis vielä jäljellä, joskaan ei aivan koko sitä harjoitusten ja
joellusten asteikkoa, mikä kaksivuotiaan lapsen on suoritettava, niin
kuitenkin harvinaisen lapsellinen joukko epäonnistuneita kokeita, joita
varsinkin konsonanttiäänet aiheuttivat. Verna häpesi taitamattomuuttaan
ja aloitti yksin, Rebekan ääntä matkien, ensimmäiset harjoituksensa
uuden, vaikean ääniasteikon alalla. Kitara opetti hänelle tahdin;
musikaalinen korva saattoi hänet aavistamaan, ettei hänen opettajansa
puhe ollut täysin kelvollinen kauniin, sivistyneen puheen esikuva. Hän
oli opinhaluinen ja kiitollinen, mutta voi, miksi ei ollut täällä tuo
ihmeellisen viehättävä vieras, joka kerran oli itkenyt, kun hän ei
ymmärtänyt häntä?