Sillä aikaa kuin Stedingk 21. päivänä huhtikuuta voitti venäläiset
Parkunmäellä, jatkui sota Kymen rannoilla marssein ja pikku kahakoin
ilman mitään ratkaisevaa päätöstä. Noin neljä viikkoa oli kulunut
Kaipiaisten taistelusta, kun keskipaikkeilla elokuuta saamme aihetta
palata Yöjärven kartanoon uudestaan tutustumaan niihin merkillisiin
henkilöihin, jotka tässä kertomuksessa ovat esiintyneet jättiläisenä,
prinsessana, lohikäärmeenä ja velhona.
Viimeksi mainittu, joka on tunnettu nimellä Ekströmer, oli
tuontuostakin käynyt Yöjärvellä, saadakseen varman tiedon niiden
pyrintöjen menestymisestä, joiden avulla hän koetti saada ennalleen
linnan onnettoman prinsessan kuulon ja puhelahjan. Kokeneena lääkärinä
hän oli, paitsi korvataudin suoranaista käsittelyä puhdistavin ja
virkistävin lääkkein määrännyt vahvistavia kylpyjä, huolellisen
ravintojärjestyksen, lepoa, valoa, vapautta ja melkein äänetöntä
hiljaisuutta sairaan lähistöön. Hurja kapteeni oli odottamattoman
taipuvasti tyytynyt näihin toimenpiteisiin. Päästyään kerran siitä
sietämättömästä epäilyksestä, että Vernan mykkyys muka olisi ollut vain
teeskenneltyä, oli hänen lastaan kohtaan tuntema rakkautensa, mikä side
yksin liitti hänet elämään, jälleen herännyt yhtä liioiteltuna kuin
ennen hänen mustasukkainen epäilyksensä. Nyt kadehti hän Rebekkaa,
palvelijoita ja kaikkea, mikä oli hänen isällisten huoltensa esineen
ympärillä. Hän olisi saattanut ampua jokaisen varomattoman, joka
uskalsi Vernan lähistöllä saada aikaan vähintäkään melua tai edes
lausua sanankaan muuten kuin kuiskaamalla. Verna oli saava osakseen
ainoastaan hymyilevää hyvyyttä ja äänetöntä ystävyyttä; kaikki hänen
toiveensa oli täytettävä, paitsi yhtä ainoata: hän ei saanut poistua
talosta eikä saanut vastaanottaa vieraita. Mahdollisimman huolellisesti
hoidettiin Vernan lemmikkejä, ruusuja. Ramström, joka muitten
virkojensa ohella myöskin oli taitava puutarhuri, lähetettiin
valloittamaan Yöjärvelle kaikki, mitä Suomessa tai Tukholmassa oli
tällä kukkaviljelyksen alalla harvinaisinta ja kalleinta. Yksin
Pietaristakin saapui -- ei tiedetty, miten -- ruusujen lukuisan suvun
komeimpia lajeja. Puutarha kasvihuoneineen oli kauniimmassa puvussa
kuin milloinkaan ennen, ja Verna olisi elänyt nuoren elämänsä
huolettominta, onnellisinta aikaa, jos hän olisi voinut poistaa
mielestään erään kesäkuun aamun muiston, joka oli tullut hänen
olemassaolonsa käännekohdaksi.
Kesä oli epävakainen, vuoroittain sateinen, kirkas ja lämmin. Kaikki
kauniit aamut ja suloiset illat Verna vietti puutarhassa yksin
ruusujensa seurassa, päässä pehmeä silkkihuivi suojelemassa korvia
tuulelta. Hienot, etelämaiset ruusulajit olivat jo ammoin lakanneet
kukkimasta, mutta pohjoisempi _centifolia_ kasvoi yhä suuria,
tummanpunaisia kukkia, vieläpä umppujakin, levittäen tuoksuaan yli koko
puutarhan. Luonnollinen myötätunto veti nuorta tyttöä umppujen puoleen,
vielä kehittymättömän, toivorikkaan, paljon lupaavan kukkalapsen
puoleen, joka oli niin kaunis viattomuudessaan, niin hurmaava
onnellisessa ikuisen kesän uskossa. Nämä umput olisivat, jos vain
vuodenaika niiden antaisi elää ja kukoistaa, vielä näkevät alkavan
syksyn, mutta sitä ne eivät tienneet, sitä ne eivät ajatelleet. Ne
olivat lapsia, ne uskoivat loputtomaan tulevaisuuteen; mitäpä niihin
koski lähestyvä syksy?
Ruusujen tuoksu on kuuron soittoa. Hengittäessään tuota kauneuden ja
nuoruuden ihanaa tuoksua tunsi Verna luonnon suuren sopusoinnun
tulvivan näkymättömistä porteista hänen suljettuun sieluunsa. Silmä
tuli hänen korvakseen ja tuoksut säveliksi. Hän puhui noille
luonnonlapsille kuulumattomin sanoin, ja ne vastasivat hänelle
äänettömin lauluin. Hän sanoi heille rakastavansa heitä, ja he
vakuuttivat myöskin rakastavansa häntä. Mitäpä muuta hän tarvitsi? Eikö
hän ollut onnellinen ja rikas kuin nuo rakastetut kukanumput? Eikö
kaikki ollut kuin ennen? Eikö orjatar Verna taas ollut muuttunut kevään
Vernaksi?
Ei, ei kaikki ollut niinkuin ennen; jotakin oli muuttunut sen
ihmeellisen kauniin ja kuitenkin hirveän aamun jälkeen, jolloin vieras
ensi kerran tuli kuin tuntematon lintu Vernan ruusupuistoon. Hän oli
ennenkin nähnyt huulien liikkuvan ja ihmiskasvoissa huomannut eri
ilmeitä, mutta ei koskaan siten kuin sinä aamuna. Niissä huulissa ja
niissä kasvoissa oli jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Miksei hän
koettanut kuten muut selittää ajatuksiaan merkkipuheen avulla? Mikä
kummastutti vierasta, kun Verna ei ymmärtänyt häntä? Näkyihän
kyyneleitäkin hänen silmissään, niinkuin olisi hänet jokin rakas toive
pettänyt. Miksi vierasta se näytti surettavan, ettei Verna osannut
liikuttaa huuliaan niinkuin hän? Mitä hän odotti? Mitä hän kaipasi?
Eihän kukaan muu ollut ennen odottanut eikä kaivannut mitään häneltä.
Puuttuiko häneltä sitten mitään? Ja jos niin olikin, _mitä_ häneltä
sitten puuttui?
Hän vaipui syviin ajatuksiin. Tuo tuntematon _jokin_ teki hänet
levottomaksi. Hän koetti miettiä, missä hän oli toisenlainen kuin muut.
Olihan hän luotu samanlaiseksi kuin hekin. Saattoihan hän liikkua,
nähdä, tuntea, itkeä ja nauraa niinkuin muutkin ihmiset. Eikä hän ollut
aivan ilman tietojakaan. Tuhattaituri Ramström, joka rakasti musiikkia
ja puhalsi huilua, oli opettanut hänet soittamaan kitaraa. Rebekka oli
opettanut hänet lukemaan, mutta ei kirjoittamaan siitä yksinkertaisesta
syystä, ettei hän sitä osannut itsekään. Isä, joka ei uskonut mihinkään
uskontoon, oli antanut hänelle Fantin uudet yleisen historian luennot,
Rousseaun _Emilen_, muutamia matkakertomuksia ja -- Lidnerin runoelman
"Viimeinen tuomio". Ne olivat käsittämättömiä arvoituksia kuuromykälle
lapselle. Mutta Rebekka oli antanut hänelle Raamatun; sitä hän luki
mieluimmin ja ymmärsikin siitä milloin jonkin kertomuksen, milloin
jonkin kohdan, jossa puhuttiin Jumalan äärettömästä rakkaudesta.
_Puhumisen_ taidon hän luuli ymmärtävänsä, sehän oli vain huulien
liikuttamista erikoisella tavalla tai merkkien tekemistä käsillä.
Koira, linnut, puut, ruusut, puro, ukkospilvi, kaikki nekin osasivat
puhua; sen hän arvasi niiden liikkeistä, ja hän ymmärsi niiden kielen.
Mutta _ääni, laulu, sävel_, mitähän niillä tarkoitettiin? Olikohan
sekin jotakin, jota hän saattoi nähdä, haistaa tai ottaa käteensä? Hän
päätti kysyä.
Eräänä päivänä Rebekka tapasi hänet miettimästä Raamattunsa ensimmäistä
sivua, ja hänen hämmästyksekseen kysyi tyttö:
-- Mitä merkitsee se, että Jumala _sanoi_: tulkoon valkeus? Liikuttiko
Jumala huuliaan vai tekikö hän merkkejä käsillään?
-- Jumala _ajatteli_ -- Rebekka vastasi nopeasti -- ja se oli sama kuin
Jumala _sanoi_.
-- Onko sitten _ajatteleminen_ samaa kuin sanominen? Kuinka sinä
ymmärrät minun ajatukseni, ellen minä niitä merkeillä ilmaise.
Rebekka ei osannut vastata.
-- Tässä on kolmannessa luvussa -- Verna jatkoi -- että ihmiset
_kuulivat_ Jumalan _äänen_ käyskentelevän puutarhassa. Näkivätkö he
äänen ja saattoiko ääni astuskella? Oliko ääni eläin?
-- He näkivät puutarhan puiden kumartavan Luojalleen ja ymmärsivät
silloin, että se oli Jumalan ääni, vastasi Rebekka hämillään,
keksimättä äkkiä selvempää selitystä.
Vernasta se oli hyvin uskottavaa, mutta hän pudisti tyytymättömänä
mustakiharaista pikku päätään.
-- Jotakin sinä salaat minulta, hän sanoi. Miksi teet merkkejä minulle,
mutta et isälle? Kaikki muut ymmärtävät sinua, kun liikutat huuliasi,
mutta minua he eivät ymmärrä ilman käsien apua. Eräs ei ymmärtänyt
käsieni liikkeitäkään.
-- Isäsi lähtee pois ja tahtoo sanoa sinulle jäähyväiset, vastasi
Rebekka, päästäkseen vaarallisesta puheenaiheesta.
Kapteeni oli viime päivinä saanut jonkin huolettavan tiedon. Hän ei
uskaltanut maata öisin, hän poltti koko joukon papereita ja näytti
valmistautuvan pitkänlaiselle matkalle. Hän odotti maltittomasti
tohtori Ekströmeriä, mutta häntä ei kuulunut.
Kun Verna astui isänsä huoneeseen, oli isä lataamassa pistoolejaan, ja
kun se näytti pelästyttävän Vernaa, kätki hän kiireesti aseet vyöhönsä.
-- Ei se mitään ole, selitti hän, ainahan täytyy olla aseita ryövärien
varalta mukana. Lapsi ... rakastatko minua?
Orjatar Verna seisoi kädet ristissä ja maahan katsoen pelättävän miehen
edessä, jonka näkeminen ei ollut koskaan voinut herättää hänessä muita
tunteita kuin vavistusta.
-- Lapsi, rakastatko minua? kysyi hän toistamiseen kiivaasti, liikkein,
joissa oli hänen luonteensa hurjuutta.
Mutta epäilemättä hän muisti samassa, miten tohtori ankarasti oli
määrännyt, että sairaan piti saada osakseen lempeää levollisuutta,
sillä hän hillitsi mielensä ja pyysi viitaten häntä istuutumaan
viereensä sohvalle -- jota kunniaa hän ei ollut koskaan ennen
osoittanut ainoalle lapselleen.
-- Voi sattua, että minä lähden pois joksikin ajaksi, hän jatkoi tehden
merkkejä niin lempeästi kuin saattoi. -- Minä tahtoisin mieluimmin
viedä sinut kanssani, mutta sinun pitää hoitaa terveyttäsi. Älä
ajattele Ekströmeriä; minä kyllä lupasin sinut hänelle, mutta
ainoastaan kannustaakseni häntä tekemään sinut terveeksi. Semmoisia
ovat lääkärit ja semmoisia ovat kaikki ihmiset; maksutta he eivät
koskaan tee hyvää työtä. Sinä et saa rakastaa ketään muuta kuin
minua ... ymmärrätkö? Et koskaan ketään muuta kuin minua ... isääsi,
suojelijaasi, joka on sinulle kaikki kaikessa!
Ja taaskin hurjistuivat mustan miehen kasvot, mutta jälleen hän
hillitsi itsensä ja jatkoi, tytön istuessa vastaamatta ja vavisten
hänen vieressään.
-- Tarvitsenhan minä rahtusen rakkautta, yhden ainoan olennon, joka
rakastaa minua valehtelematta. Älä vastaa, että onhan minulla Kaaro!
Niin, Kaaro ei petä minua, mutta suo minulle vähän enemmän kuin on
koiran rakkaus! Sinun pitää rakastaa minua, sinun, ei minulla ole
ketään muuta. Jos sinä et rakasta minua, lapsi, niin minä surmaan
sinut ... sinut ja itseni! Miksikä et rakastaisi minua? Vai rakastatko
häntä ... häntä ... Sundhagenia? Vastaa, rakastatko häntä?
Lausuessaan tuon vihatun nimen, joka häneltä tuli päässeeksi vastoin
hänen tahtoaan, kapteeni hypähti kaikista hyvistä päätöksistään
huolimatta pystyyn vihan vimmassa, otti lujasti kiinni tyttärensä
molemmista käsistä ja katsoa tuijotti häneen mustilla, palavilla
silmillään kuin tahtoen tulisoihduin valaista hänen sielunsa salattuja
syvyyksiä. Mutta nähdessään hänen kauhusta kalpenevan hän muisti vielä
kerran lääkärin määräykset, löi otsaansa, soitti rajusti ja käski
sisään tulevan Rebekan viedä pois tytön.
-- Joko nyt taas tuossa pahoine tuulinenne peloitatte lasta? torui
emännöitsijä äreästi. Katsokaa tuota raukkaa, onhan hän enemmän kuollut
kuin elävä. Mitä tohtori nyt sanoo? Mitäpä auttaa aamusta iltaan
laastaroiminen ja lääkitseminen, varpaillaan astuminen kissan tavoin ja
onnettomalle lapselle mieliksi oleminen, kun hänen oma isänsä repii
rikki kaikki, mitä muut vaivoin ovat saaneet rakennetuksi! Te olette
sairas, kapteeni, käykää nyt heti paikalla nukkumaan. Ja moista
kurjuutta pitää tässä kärsiä vuodesta vuoteen!
-- Ymmärränkö minä tuommoisia arkoja höpelöitä! vastasi kapteeni
huomattavasti hämillään. -- Mene tiehesi!
-- Niin, kyllä minä menen; mutta jos ette ole järjellisemmin, niin
menenkin kokonaan. En minä kauemmin kestä tämmöistä elämää.
Jättiläinen, joka oli jälleen muuttunut lapseksi, heittäytyi mitään
vastaamatta väsyneenä sohvalle. Rebekka koetti kaikin mahdollisin
tavoin rauhoittaa suojattiaan, vei hänet puutarhaan, näytti hänelle
äsken puhjenneen ruusun ja antoi hänen juoda vettä purosta. Verna pysyi
hiljaisena, mutta oli väsynyt ja ajatuksiin vaipunut. Hänen tilassaan
oli odotettavissa taudinkäänne, jota ei kukaan osannut edeltäkäsin
arvata.
Seuraavana aamuna oli kapteeni poissa. Ei ollut lainkaan tavatonta,
että hän ratsasti pois öiseen aikaan, mutta tällä kertaa huomasi
Rebekan tottunut silmä, että myöskin matkalaukku sekä muutamia alus- ja
pitovaatteita, joita hänen isäntänsä ei muuten ottanut yöllisille
retkilleen, oli poissa.
Puolenpäivän aikoina selvisi tuo nopea lähtö odottamattomalla tavalla.
Joukko ratsumiehiä lähestyi taloa ja asetti vartijoita kaikille
porteille. Huomattiin, että joukossa oli nimismies Kallio, muassaan
aliupseeri ynnä kuusi henkirakuunaa, jotka piirittivät Yöjärven.
Kruunun mahtava käskynhaltija vaati sisäänpääsyä kuninkaan nimessä, ja
vastaansanomatta häntä toteltiinkin. Tarkka tutkimus toimitettiin
kaikissa huoneissa, nurkissa ja piilopaikoissa, ja kun talon herraa ei
löydetty, otettiin ensin takavarikkoon kaikki hänen paperinsa, ja
sitten nimismies ryhtyi majoittamaan väkeään taloon epämääräiseksi
ajaksi odottamaan isännän palaamista.
Tuona pulmallisena hetkenä saapui tohtori Ekströmer palvelijoineen
ratsastaen mukavaa tasakäyntiä pitkin rannan kapeata polkua.
Portilla Rebekka otti hänet vastaan helpotuksesta huoahtaen.
-- Kuinka täällä jaksetaan? huusi tohtori hänelle jo kaukaa.
Toivoakseni nuori äänetön ystäväni voi hyvin ja hänen oivallinen isänsä
on kohtalaisen hullu, minkä enempää ei ole kohtuullista odottaakaan.
Tahdotteko olla niin rakastettava, että tuotte tuopin sokerijuomaanne,
mutta hyvin kylmänä; onpa tämä oikein janoa tuottava tie, minä esitän
sen kollegium medicumille pettämättömänä keinona huonoa ruoansulatusta
vastaan. Mutta mitä näenkään? Sodanjumalan poika tämän hulluuden
rauhoitetun majan ovella. Eihän vain urhoollinen Pyhä Yrjänä ritarini
liene uudestaan ryhtynyt ryntäämään tähän lumottuun linnaan?
Rebekka kiirehti pelastamaan hänet nopeasti siitä erehdyksestä ja
kertoi uhkuvassa puhetulvassa kapteenin lähdön ja kruunun lähettilästen
epäilyttävän tulon. Tohtori unohti sokerijuomansa, hänen oppinut
otsansa vetäytyi yhtä synkkiin ryppyihin kuin jalansahauksen edellä, ja
hän lähti suoraan kruunun nimismiehen luo saamaan tarpeellisia tietoja.
Vastaus poisti kaikki epäilykset siitä, mikä oli ylhäisen kruunun
Yöjärvelle tulon tarkoituksena. Kapteeni Mörkiä syytettiin salaisista
vehkeilyistä ja edellisen vuoden salaliiton osallisuudesta. Hänen oli
onnistunut päästä pakoon, häntä ajettiin parhaillaan takaa ja
tahdottiin vartioida taloa, koska hän ehkä uskaltaisi palata sinne.
-- No -- huudahti tohtori -- niin hulluksi minä häntä en kuitenkaan
luullut! Mutta kuinka on saatu vihiä moisesta konnuudesta? Minä luulin
Anjalan asian jo olevan menneen talven lunta.
-- Minä sain osoituksen kornetti Peuralta, joka tuli päämajaan hakemaan
lääkäriä eräälle haavoittuneelle. Joen rannalla oleva kivi oli hänen ja
vihollisen välisen salaisen kirjeenvaihdon piilopaikkana. Minä
ratsastin Vilppulaan, löysin kiven ja sen alta majuri Klickille
osoitetun kirjeen, tiedättehän, hänelle, joka pakeni Venäjän puolelle.
Yöt ovat nyt pimeitä, me vartioimme paikkaa ja saimme kiinni erään
veitikan, joka souti Venäjän puolelta sinne hakemaan kirjettä. Kirje
oli kapteeni Mörkiltä.
-- Hm ... vai niin, vai niin. Mutta kukapa olisi Pumponiuksesta
uskonut, että hän on niin viekas veitikka, moisesta sarvikuonosta?
Onnittelen häntä ja teitä, hyvä nimismies, virkaylennys on kyseessä. Te
puhuitte jotakin haavoittuneesta. Eihän se liene vain ollut luutnantti
Ros. Missä Petronius näyttää puupäätään, sieltä on harvoin se reipas
poikakaan kaukana.
-- Sitä minä en tiedä. Rosko? Minä muistelen kuulleeni, että eräs Ros
on kaatunut Kaipiaisissa.
-- Hänkö, lempo soikoon! huudahti tohtori, osoittaen niin paljon
inhimillistä osanottavaisuutta kuin sodan jokapäiväisiltä verisanomilta
vielä oli jäänyt jäljelle. -- Sanokaa joku Grönros tahi Rosengren.
Semmoista kanuunanruokaa on meillä yltä kyllä Ruotsin armeijassa. Mutta
Rosko? Menkää männikköön! Jo neljä viikkoa on pyhä Yrjänä-ritarini
ollut seikkailuilla. Eikä mitään päiväilmoitusta... Hm, siinä nyt ovat
seuraukset siitä hänen majesteettinsa armollisesta tavasta, että hän
ilmoittaa yleisölle pelkkiä voittoja. Mutta Rosista, kun on puhe ...
täällä on nuori neito, joka ei ole salaisissa tekemisissä minkään muun
vihollisen kuin rokon jälkijoukkojen kanssa. Minä pyydän, ettei häntä
häirittäisi.
-- Olen käskettävissänne, herra tohtori, vastasi kruunun innokas
asiamies, kumartaen niin vaikutusvaltaiselle henkilölle kuin hän tiesi
tohtori Ekströmerin olevan, henkilölle, joka oli saanut kultarasian
kuninkaalta.
Tohtori meni sairaansa luo ja löysi hänet siinä tilassa, mikä oli
seurannut isän käytöstä. Hän oli väsynyt, välinpitämätön ja tunteeton,
sanalla sanoen, tilassa, mikä voi saattaa lääkärin epätoivoon.
-- Matami! huusi tohtori.
Rebekka tuli.
-- Minun mieleeni johtuu jotakin. Oletteko ilmoittanut tytölle, mitä
häneltä puuttuu? Tietääkö hän olevansa kuuro ja mykkä?
-- Jumala varjelkoon, kuinka minä olisin sitä hänelle sanonut! Sehän
hänellä on ollut lohdutuksena, ettei hän ole sitä tiennyt. Sentähden
häntä juuri on pidetty erillään muista ihmisistä.
-- Mutta nyt tahdon minä, että hänen pitää saada tietää se.
-- Mitä ihmeitä? Tahdotteko, tohtori, tehdä lapsiraukan kahta vertaa
onnettomammaksi kuin hän jo on?
-- Myönnän kyllä, että vaara on tarjona, jos se _ei_ meille onnistu.
Mutta onko meillä sitten valinnan varaa? Te ette sitä ymmärrä, mutta
koetan selittää sen niin tarkkaan, että kananpoikasiennekin pitäisi
se käsittää. Parannuskeino on valmistettu, tyttö on tullut
tunteellisemmaksi ulkoa päin tulevia vaikutelmia kohtaan. Minä toivoin,
että kaikki kävisi itsestään, että vaikutelmat leviäisivät muista
hermosäikeistä kuulohermoon. Ettekö ole huomannut hänen alkavan
aavistaa puutteellisuuttaan?
-- Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä hän on aavistanut ja viimeksi eilen.
-- Hyvä. Nyt on tullut käännekohta, jota emme ole voineet edeltäpäin
arvata. Koko tuo heikko hämähäkin verkko, jota sanotaan hermostoksi, on
nyt ikäänkuin rampautunut, ja jos sitä jatkuu, saattaa tyttö vähitellen
tulla aivan tylsämieliseksi. Meidän täytyy keksiä keino, joka varovasti
elvyttää häntä ja samalla kääntää aivojen toiminnan suoraan
kuulohermoon -- vai niin, se kaikki on ehkä latinaa teidän
kananpoikasillenne. Samapa se, potilaan tulee tietää, ettei hän
kuule ... se herättää hänet... ja se, että hän on jälleen saava
kuulonsa, se luo häneen rohkeutta. Tänään on jo liian myöhäistä.
Huomisaamuna varhain menemme Vernan kanssa puutarhaan, ja silloin sen
pitää tapahtua, käyköön sitten syteen tai saveen.