Kun kenraali Kaulbars lähti matkalle hyökätäkseen Kaipiaisiin, jätti
hän Kouvolaan everstiluutnantti Leijonhufvudin ja kaksi eskadroonaa
Uudenmaan rakuunoita sekä vähän tykistöä vartioimaan kylää, jos
vihollisia ilmestyisi hänen selkänsä taakse. Jaakko Peura ja hänen
uusmaalaisensa eivät siis saaneet olla osallisina heinäkuun 15. päivän
kunniassa eikä tappiossa.
Heinäkuun 16. päivänä aikaisin aamulla seisoi Jaakko vahdissa, kun
voitetun sotajoukon etujoukkoja alkoi näkyä Utin tieltä. Ne olivat
itägötiläisiä, ripeätä väkeä, joiden hän paria päivää ennen oli nähnyt
marssivan matkaansa uusin univormuin, kiväärit kiiltävinä, nauraen ja
laulaen, voiton varmuus uljaassa käynnissä, kun he astuivat
taistelutannerta kohti. Jaakko heitä tuskin tunsi, hän ei ollut uskoa
silmiään. He palasivat epäjärjestyksessä, kalpeina, repaleisina,
likaisina, laahustavin askelin, horjuvin polvin, muutamat kiväärittä,
toiset hatutta tai haavoitetun päänsä ympäri kiedotuin käärein,
äänettöminä, monet niin uupuneina, että he saapuessaan majapaikkoihinsa
kylään eivät edes huolineet ottaa viimeisiä askelia päästäkseen tupaan,
vaan heittäytyivät rentonaan kasteiseen ruohoon portaiden viereen. Ei
kenenkään tarvinnut kysyä taistelun tulosta; tappio oli painanut selvän
leimansa näihin urhoollisiin miehiin, jotka olivat viettäneet täysissä
aseissa edellisen yön, marssineet aamun, taistelleet lakkaamatta
kaksitoista tuntia ja vihdoin vihollisen takaa-ajamina viime yönä
peräytyneet vähääkään levähtämättä neljä penikulmaa taistelukentältä.
Tuimana ja kärsivällisenä Jaakko odotteli esikunnan tuloa, mutta ennen
esikuntaa saapui tykistö, joka ensin oli saatettava turvaan, ja sen
suojelusväestä oli jäljellä ainoastaan noin viisitoista rakuunaa.
Heiltä Jaakko sai kuulla enemmän kuin halusikaan. Vastoin tapaansa hän
teki ripeän päätöksen, ratsasti kenraalin luo, ennenkuin hän edes ehti
laskeutua satulasta, teki kunniaa ja kysyi:
-- Entä luutnantti Ros?
-- Kaatunut, kuului yhtä yksitoikkoinen vastaus.
-- Ehkä pahasti haavoittunut? Sanotaan monen haavoittuneen makaavan
kankaalla.
Sitä ei kenraali kiireisen peräytymisen aikana ollut ehtinyt ajatella.
Hän oli sellaisella mielellä kuin voitettu päällikkö ainakin, eikä
kornetin tungettelevaisuus suinkaan tehnyt häntä iloisemmaksi. Mutta
Kaulbarsilla oli inhimillisiä tunteita; hän muisti ajutantin iloisen
rohkeuden ja vastasi sotilaan tapaan kiroten:
-- No, kornetti, mitä tulimmaista minun sitten pitää tekemän?
Jaakko nosti taas käden kunniantekoon ja vastasi:
-- Pitäisi saada lähetti hautaamaan kuolleita ja auttamaan
haavoitettuja.
-- Ratsastakaa! sanoi kenraali vähän mietittyään. -- Ottakaa mukaanne
torvensoittaja ja välskäri.
-- Määräys?
-- Tässä on. Ja kenraali kirjoitti, käyttäen nojanaan satulan kaarta,
käskyn lyijykynällä.
Jaakko sai mukaansa torvensoittajan ja välskärin tarpeellisine
siteineen, valmistui neljännestunnissa ja ratsasti matkaansa
Kaipiaisiin päin.
Haavoittuneita hevosia ja sotamiehiä oli kummallakin puolen maantietä.
Siellä täällä särkynyt kuormavaunu, pois viskattu patruunatasku,
olkavyö tai katkennut säilä näyttivät, mistä voitettu joukko oli äsken
kulkenut.
Mutta Jaakko ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin hän tapasi kasakoita.
Silloin sai torvensoittaja tehdä tehtävänsä; mukaan otettu valkoinen
lippu ilmoitti heidän asiansa. Käskykirje oli tarpeeton, sillä kasakat
eivät osanneet lukea.
He tyytyivät ottamaan aseet lähetiltä ja lähettämään hänet vartioituna
joukkonsa päällikön luo, jonka Jaakko tapasi Utin länsipuolella. Se oli
itse kenraali Michelson, joka äsken oli saapunut Savosta, ja hänellä
oli mukanaan tulkkikin.
Michelson oli hyvin hyvillä mielin saavutetusta voitosta, tarkasti
lähetin valtakirjan, tarjosi hänelle ryypyn ja kysyi, miten kenraali
Kaulbars voi.
-- Hän on valmis ensi kerralla onnistumaan paremmin, vastasi kornetti
topakasti.
-- Hauskaa kuulla, nauroi kenraali. Myöntäkää kuitenkin, että hänelle
eilen tarjottiin lämpimäisiä aamiaiseksi, päivälliseksi ja
illalliseksi. Minulle kerrottiin, että teillä oli uljas mies
rakuunainne joukossa. Hän oli vähällä valloittaa meidän keskimmäisen
varustuksemme.
-- Oli meillä montakin uljasta miestä, vastasi Jaakko, mutta itsekseen
hän mutisi: Yrjö!
-- Kas, tässä määräykseni varustusten luona olevalle kapteeni
Lubomirskille. Teillä on lupa haudata kuolleenne, haavoitetut saatte
sitoa kentällä, jonka jälkeen ne viedään vankeina Viipuriin.
Kenraali ratsasti edelleen lopettamaan voittoaan, ja kornetti
saatettiin Kaipiaisiin varustuksien luo, missä hänen yhä vartioituna
sallittiin alkaa surullinen työnsä venäläisten sotamiesten, välskärien
ja lisäksi kutsuttujen talonpoikien avulla, jotka jo olivat ryhtyneet
korjaamaan lähinnä makaavia.
Leveä hiekkaharjanne, missä nyt rautahevot puhkivat rauhallista
höyryään, oli 16. päivänä heinäkuuta 1789 verinen näöltään. Tie oli jo
raivattu puhtaaksi kaikesta, mikä saattoi estää sotajoukkojen marssia,
mutta se oli tykistön syvälle uurtama, kun se siinä oli vaihdellut
lämpimiä kohteliaisuuksia, ja paikoittain punertava kaatuneitten
verestä. Molemmilla rinteillä sen sijaan oli kaikki niinkuin edellisenä
päivänä -- hevosia ja miehiä, kuolleita, puolikuolleita, silvotuita,
haavoitettuja -- kanervikko, katajapensaat, kuusenoksat, kannot ja
kaatuneet puunrungot olivat osaksi luotien raatamia, osaksi niljakkaina
hyytyneestä verestä; yksin kivien sammalkin näytti huokaavan ja
vuotavan verta. Raskas sateensumu peitti seudun, korpit lentelivät
ilmassa, kuolleitten yläpuolella, sudenjälkiä näkyi siellä täällä
soisessa mudassa, ja pystyyn jääneestä puusta kuului harakan käheä
nauru, jolla se pilkkasi tuota kurjuuden näyttämöä.
Kuolleiden hautaaminen tapahtui yksinkertaisesti. Kaivettiin pitkät,
yhteiset haudat ystäville ja vihollisille molemmille puolin harjua;
venäläinen pooppa ja Valkealasta kutsuttu suomalainen pappi lukivat
vuorotellen siunauksen näille haudan sovussa yhtyneille vihollisille.
Sillä aikaa etsittiin vielä elossa olevia, jotka makasivat janosta
nääntyvinä kostealla kankaalla. Jaakon välskäri, nuori mies nimeltä
Bäck, oli varustuksesta saanut avukseen vanhan saksalaisen parturin.
Heidän ahkerasti harjoittaessaan ammattiaan ratsasteli kornetti
kanervikkoa pitkin toisen kaatuneen luota toisen luo. Siinä niitä
makasi hajallaan mitä erilaisimmissa asennoissa, muutamat suoriksi
ojentautuneina niin levollisina kuin olisivat yöuneen vaipuneet,
toisten kasvot olivat tuskasta vääristyneinä, kädet raastamassa veristä
ruohoa, pää tungettuna kosteaan sammalikkoon. Tuntematta taistelun
vaiheita oli Jaakko alkanut etsimisensä itägötiläisten puolelta harjua.
Kaatuneita oli siellä hajallaan lähes puolen penikulman alalla, niin
että etsimiseen meni aikaa, ja aurinko lähestyi jo laskuaan, kun
kornetti turhasta etsinnästä uupuneena tuli pohjoiselle rinteelle,
missä helsingeläiset olivat, vaikka onnistumatta, koettaneet kiertää
venäläisten varustuksia.
Kaksi pitkää hautaa, joissa kummassakin oli tilaa sadoille vainajille,
oli jo peitetty umpeen. Jaakon uskollinen sydän oli jähmettyä kauhusta,
kun hän ajatteli tulleensa liian myöhään, niin myöhään, että nuo synkät
hiekkaläjät jo kattoivat kaiken sen, mitä hänellä tässä maailmassa oli
kalleinta ja rakkainta. Mutta vielä oli korjaamatta hävityksen
viimeinen sato lujimman varustuksen sivulta ja takaa. Siellä oli
viimeinen hauta jo saanut asukkaansa, lapiot viskoivat kiviä ja maata
noitten kalpeitten vainajain peitteeksi, joita äiti tai puoliso ei enää
koskaan ollut näkevä. Jaakko oli menettänyt viimeisenkin jäännöksen
suomalaisen kärsivällistä, juroa tyyneyttä; hän ei enää ollut entinen
Jaakko, hän syöksyi kuin raivopäinen kummastelevia työntekijöitä
vastaan, tempasi lapiot heiltä käsistä ja heittäytyi suin päin puoleksi
täytettyyn hautaan, tallaten siinä makaavia vainajia. Missä hän näki
käsivarren, missä jalan, missä rikkiammutun pään: hän etsi tuttua
univormua, muistamatta, että jos siitä jotakin olisikin ollut jäljellä,
se jo yöllä olisi joutunut ryöstäjien saaliiksi. Hän nosteli hiekasta
noita puolialastomia, surullisia jäännöksiä, peläten ja toivoen vihdoin
löytävänsä rakkaat kasvot, mutta turhaan; hän saattoi tuskin enää
erottaa ystävää vihollisesta.
-- Työntäkää syrjään tuo hullu mies tai haudatkaa hänet muiden mukana!
käski malttamattomana venäläinen aliupseeri.
Väsyneinä ja hurjina haudankaivajantoimestaan tottelivat sotamiehet
jälkimmäistä kehoitusta. Lapiot alkoivat taaskin liikkua, hiekkaläjä
toisensa jälkeen putosi Jaakon selkään, mutta hän sitä tuskin huomasi,
hän oli löytänyt käsivarren, jossa oli punainen naarmu kyynärpään
alapuolella ja hienompi käsi kuin tavallisen sotamiehen. Se käsi täytyi
hänen tutkia. Hän kumartui ja nosti ylös nuoren sotilaan raskaan,
hengettömän ruumiin, joka jo oli ollut puoleksi maan peittämä, ja sitä
taakkaansa kantaen ponnisteli hän, joka itse jo oli vähällä joutua
haudatuksi, ylös elävien ilmoille.
Siellä kohtasi häntä vastustus ja vihaiset sanat. Pitikö antaa hullun
miehen riistää kuollut haudastaan? Hurja sotilasluonne kuohahti;
kymmenkunta kättä tarttui Jaakkoon ja aikomuksena oli ilmeisesti
heittää hänet saaliineen takaisin hautaan, jota hän niin julkeasti oli
häväissyt.
Jaakon onneksi muuan upseeri saapui varustuksesta paikalle tuona
arveluttavana hetkenä. Lähetti sai näyttää valtakirjansa, ja upseeri
kutsutti Jaakon pyynnöstä välskärin tutkimaan kuollutta.
Veri ja hiekka tekivät tuntemattomiksi nuorukaisen surkeat jäännökset,
nuorukaisen, joka vielä eilen oli säteillyt nuoruutta ja elinvoimaa.
Mutta Jaakko oli tuntenut hänet; se oli hänen poikansa, hänen
ystävänsä, hänen kaikkensa, se oli Yrjö Ros.
-- Kuollut on, sanoi välskäri hätäisesti tutkittuaan ruumista ja
naurahti samalla halveksivasti, kun muuta oli saatettu edes
ajatellakaan.
-- Samapa se, sanoi Jaakko yhtä halveksivasti, vaikka kaikki veri hänen
suonistaan syöksyi sydämeen. -- Hän on suomalainen upseeri; minä pyydän
kenraalin käskyn mukaan saada itse haudata hänet.
Sitä ei voitu häneltä kieltää. Mutta sen sijaan, että hän, niinkuin
ympärillä seisovat odottivat, olisi heti osoittanut maanmiehelleen
viimeisen palveluksen, hankki hän talonpoikaisrattaat ja vei haudasta
saamansa saaliin kylätietä syrjäiseen metsätorppaan Valkealaan,
penikulman päähän taistelukentältä. Välskäri Bäck ja torvensoittaja
seurasivat velvollisuutensa mukaisesti kornettia.
-- Nyt -- sanoi Jaakko jurosti nauraen, kun kuollut oli pantu vuoteelle
ja torpparin vaimo oli huolellisesti pessyt ruumiin puhtaaksi -- nyt
olemme pettäneet ryssät. He olivat haudata hänet, ja kas, nyt he eivät
edes saa viedä häntä vankinaan Viipuriin! Hän on heille liian viisas,
hän on pettänyt heidät kuin mies, tuo kunnon poika.
-- Mitä tarkoitatte, kornetti? kysyi välskäri, alkaen luulla, että
hänen kumppaninsa oli surun ja ponnistuksen johdosta menettänyt
järkensä.
-- Mitäkö minä tarkoitan? Minä tarkoitan, että Yrjö tahallaan tekeytyi
kuolleeksi, pettääkseen vihollisen.
-- Sitä minä epäilen, sanoi välskäri säälivästi.
-- Kylläpä kuuluu, hyvä Bäck, miten vähän te tunnette Yrjö Rosia. Hän
oli seitsemän- tai kahdeksanvuotias poikanulikka, kun hän kerran sai
osakseen sen harvinaisen ilon, että pääsi Salmelan kanssa nuotalle
Pyhäjärvelle. Tiellä hän sai lasipalasen paljaaseen jalkaansa, mutta
luuletteko hänen palanneen kotiin? Ei, puolen päivää hän astui lasipala
jalassa, eikä antanut sitä kenenkään huomata, jottei häntä olisi
lähetetty pois kotiin. Se poika sietää jotakin; ei hän kuollut ole, hän
on vain olevinaan kuollut. Mutta jopa on aika sitoa hänen haavansa.
-- Se on tuskin tarpeen. Eiväthän ne vuodakaan enää.
-- Mitä te sanotte, Bäck? Eivätkö vuoda? Sepä kummallista; täytyyhän
niiden vuotaa. Tutkikaamme tarkemmin. Sapelinhaava vasemmassa
käsivarressa. Se on joutava naarmu. Painetinpistos vasemmassa
olkapäässä. Se on luiskahtanut syrjään olkaimesta. Ei kissakaan kuolisi
moisesta piirrosta. Ei, hän luulee vielä olevansa vihollisen kynsissä
ja on olevinaan kuollut. Mutta miksi hän oli niin verinen, kun pää ja
rinta ovat ihan vahingoittumattomat?
-- Veri on juossut tuosta vasemmasta korvasta. Hän on saanut
kuolettavan iskun jostakin tylsästä aseesta, luultavasti pyssynperästä.
Aivot ovat musertuneet, kaikki on lopussa.
-- Menkää metsään pyssynperinenne! tiuskasi kornetti kiivastuen ja
kuitenkin vavisten. -- Paitsi pientä korvanjuuressa olevaa naarmua, ei
päässä ole haavan merkkiäkään. Luuletteko puhaltamalla saatavan
kuoliaaksi niin ripeätä poikaa? Minä olen nähnyt hänen putoavan
kahdentoista jalan korkeudelta kivikkoon, ja neljännestunnin kuluttua
hän jo lateli koreuksia neitoselle.
-- Minä en todellakaan löydä ainoatakaan mustelmaa, virkkoi välskäri
kummastuneena, kun hän oli tarkemmin tutkinut ruumista.
-- Enkö sitä jo sanonut? Katsokaahan häntä; näyttääkö hän kuolleelta!
Oletteko, Bäck, koskaan nähnyt kauniimpaa poikaa nukkumassa? Hänkö
olisi kuollut! Vielähän hän on ihan lämmin!
Vastaamatta mitään välskäri jatkoi yhä kummastuneempana tutkimustaan.
Hän oli löytävinään heikon, tuskin huomattavan elinlämmön-jäännöksen
sydämen tienoilta. Hän piti kuolleen nuorukaisen kättä tulta vasten, ja
sormet näyttivät vielä vaaleanpunaisilta, puoleksi läpinäkyviltä, eikä
tuhkanharmailta, mikä osoittaa veren jähmettyneen ja kuoleman varmaan
tulleen. Sydämen tykintää ja hengitystä ei ollut nimeksikään, mutta kun
torpparin vaimo etsi mökissä harvinaisen korukalun, särkyneen
pellinpalasen, ja sitä pidettiin kuolleen suun edessä, syntyi lasiin
hienon hienoa sumua.
-- Hän elää! huudahti nuori välskäri iloisen hämmästyneenä.
-- No, enkö sitä sanonut! Mitäpä hän muuta kuin eläisi, yhtyi hänen
sanoihinsa kornetti, tällä kertaa vähän tapaillen sanoja.
Oikea suomalainen ei pelästy, ennenkuin vaara on ohitse, mutta silloin
sattuu, että hän äkkiä joutuu aivan ymmälleen. Kun nuo sanat oli
lausuttu, oli myöskin lopussa kornetti vanhuksen rohkeus. Maailma
musteni hänen silmissään voimat pettivät, ja hän vaipui tainnoksiin
Valkealan torpan lattialaudoille.