Kesällä 1789 oli Suomessa yhtä vähän kuin muussakaan maailmassa aikaa
omistaa sydämen hellille tunteille. Yrjö Ros oli antanut raportin
väentarkastuksesta ja illalla käynyt tervehtimässä suosijaansa,
kenraalinrouva Kaulbarsia. Rouva oli leikillä kysynyt, joko hänen oli
onnistunut suorittaa ritarikoetuksensa ansaitakseen Cecile Almsköldin
hansikkaan. Yrjö oli vastannut hieman entistä tapaansa vakavammin, että
hän todellakin oli rynnännyt linnaan, löytänyt lumotun prinsessan,
voittanut lohikäärmeen ja taistellut jättiläistä vastaan, mutta ei
vielä ollut saanut vapautetuksi kaunista prinsessaa. Silloin oli
suosija, keveästi lyöden häntä viuhkallaan, kehoittanut häntä
edelleenkin pysymään uskollisena ritarinvelvollisuuksilleen ja
täydelleen suoritetun koetuksen jälkeen tuomaan vapautettu vanki hänen
luokseen, saadakseen palkintonsa -- jos hän sitä silloin enää halusi.
Siihen Yrjö oli vastannut, että armollinen rouva saattoi kyllä luottaa
hänen uskollisuuteensa, sillä hän oli mahdollisesti pyrkivä vapautetun
ystävyyteen, mutta ei kosiva häntä.
-- Minä luotan teihin, urhoollinen ritari -- oli silloin kenraalitar
vastannut katsahtaen lämpimästi ja vakavammin kuin ennen -- ja
todistukseksi olen toimittanut teidät mieheni, kenraalin, ajutantiksi.
Teidän tulee tietää, hyvä ystävä, että Kaulbarsilla on vihollisia,
jotka kaikin voimin koettavat saada kukistetuksi hänet ja riistää
häneltä kuninkaan suosion. Hänen asemansa vahvistuu ainoastaan, jos hän
sodassa saavuttaa menestystä; tappio olisi hänen varma kukistumisensa.
Sentähden minä, hyvä luutnantti, haluan koota hänen ympärilleen
luotettavia ystäviä. Onnea ei kukaan voi kiinnittää lippuunsa, mutta
kunnian voi aina. Mieheni ei ole pettävä velvollisuuttaan; ja minä
toivon, että uskolliset ja urhoolliset sotilaat auttavat häntä
voittamaan. Mutta kaikissa tapauksissa, luutnantti, lupaatteko pitää
päällikkönne kunniaa yhtä kalliina kuin olisi se omanne?
-- Lupaan, armollinen rouva -- oli Yrjö vastannut -- minä olen ylpeä
tästä luottamuksesta. Minä ymmärrän, että siinä on henki kyseissä; olen
käytettävissänne.
Kenraalitar oli silloin puristanut hänen kättään, Yrjö oli
kunnioittavasti nostanut hänen kätensä huulilleen, jonka jälkeen he
olivat eronneet; kerran he vielä tapasivat toisensa aivan
toisenlaisissa oloissa. Naisen itsekkäisyyttä, mutta ylevää
itsekkäisyyttä oli tuon hengenvaarallisen tehtävän, päällikkönsä
kunnian suojelemisen uskomisessa nuorelle ajutantille.
Sota oli parhaassa vauhdissa. Se ei leimahdellut korkeina, tuhoisina
liekkeinä, vaan räiskähteli kuin metsäpalo milloin siellä, milloin
täällä rajaseuduissa. Kesäkuun 3. päivänä lähti kuningas Tukholmasta,
ratsasti kyytihevosella Ahvenanmaan halki ja saapui 5. päivänä
kesäkuuta pikku veneessä Turkuun. Kohta sen jälkeen oli hän päämajassa
Porvoossa. Hänellä oli kolmetoistatuhatta miestä Kymin rannalla, lähes
kuusituhatta Stedingkin johdolla Savossa ja yhtä monta Suomen
saaristolaivastossa. Niillä yhdeksällätoistatuhannella maasotajoukon
miehellä hän aikoi valloittaa Savonlinnan, Haminan ja Viipurin, ja
sillä aikaa piti laivaston anastaa tai hävittää Kronstadt. Vaikka
edellisen vuoden toiveet olivatkin julmasti pettäneet, oli Kustaa
III:lla kuitenkin vielä rohkeutta uneksia nopeita voittoja. Hän ei
ollut hylännyt itseään, kuten kaikki muut näyttivät hänet hylänneen.
Kun Suomi tuntui horjuvan hänen jalkainsa alla, oli hän paennut Ruotsin
syliin, eikä ollutkaan siinä pettynyt. Nyt hän tunsi Suomenkin
mantereen olevan allaan lujana kuin harmaakivikallion; nyt kannettiin
häntä eteenpäin kansan hartioilla. Uskollisuus oli korvaava, mitä
kavallus oli rikkonut.
Valtiomies, joka oli saanut aikaan yhdistys- ja vakuutuskirjan,
runoilija, joka ihaili teatteria, oli olevinaan myöskin sotapäällikkö
ja laski laskelmansa väärin, kuten hän tavallisesti teki, mutta vihdoin
hänen onnistui kuitenkin saada voitot ja tappiot yhtä suuriksi. Hyvä
syy on epäillä Kustaa III:n luvunlaskutaitoa, mutta ei ole mitään syytä
epäillä hänen rohkeuttaan.
Suuri Venäjän valta halveksi vastustajaansa ja luuli nähtävästi, että
sillä tälläkin kertaa oli vastustajana vuoden 1788 Ruotsi. Viiden- tai
kuudentoistatuhannen miehen luultiin Viipurin tukemana riittävän
torjumaan uutta rynnäkköä.
Mutta vaikka Venäjän sotavoimat olivatkin vähäiset, niin olivat Ruotsin
ja Suomen voimat lamaannuksissa sisäisestä eripuraisuudesta. Koko tämän
vuoden sotaretki jakaantui pieniksi, rikkonaisella, järvien
paloittelemalla rajalla käydyiksi taisteluiksi. Porrassalmen kuolematon
kesäkuun 13. päivän urotyö ei voinut estää venäläisiä tunkeutumasta
etemmäksi Savoon. Kuningas päätti silloin kulkea venäläisen armeijan
taakse Kymen yli Lappeenrantaan.
Jotkin viittaukset riittänevät valaisemaan rajakahakoiden näyttämöä
1789 vuoden sodassa.
Kymen rajajoki lähtee kuudennenkymmenennen ensimmäisen leveysasteen
eteläpuolelta viimeisestä niistä monista ja suurista järvistä, joiden
vedet se vie mereen, ja syöksyy sieltä pohjoisesta etelään, hieman
kaartaen itään päin, kuudetta penikulmaa pitkän rinteen viettoa pitkin
alas Suomenlahteen. Joen suuri vesimäärä on sentähden hyvin virtava ja
muodostaa useita mahtavia koskia, joista Anjala on jyrkkä ja valtava,
joskaan ei varsin korkea putous. Näiden koskien välillä on verraten
tyyntä ja aluksin kuljettavaa vettä, joka sekin on nopeasti virtaavaa
ja paikka paikoin täynnä saaria ja luotoja. Nuo vedet ovat nykyjään
melkein koko kesän täynnä tukkilauttoja, jotka pitkin jokea uidessaan
peittävät rannat koskien kuorimalla kaarnalla. Mutta tämän
kertomuksemme aika oli vielä sahojen lapsuudenaikaa, ja suvannot
sopivat paremmin kuin nyt kulkupaikoiksi joen yli rannalta toiselle
mentäessä.
Lähes kahden penikulman päässä siitä, missä Kymi lähtee Pyhäjärvestä,
murtaa joki itselleen tien Salpausselän poikki, ja siitä kiitävät
meidän päivinämme höyryhevot rautasiltaa myöten Kymen aseman luona joen
poikki, jatkaen matkaansa Viipuriin ja Pietariin pitkin leveää harjua
ja pitäen päivällislepoa Kaipiaisten asemalla. Vuonna 1789 täytyi
marssivien sotajoukkojen tyytyä maanteihin, ja ne päättyivät joen
rantoihin niissä kohdin, missä suvantopaikat siltoineen tai lauttoineen
tekivät ylitsepääsyn mahdolliseksi. Näitä strateegisesti tärkeitä
paikkoja olivat pohjoisesta etelään lukien Vilppula, Värälä, Ummeljoki,
Anjala ynnä monta muuta etelämpänä Ruotsin puoleisella rannalla olevaa,
sekä Kouvola, Viiala ynnä muita Venäjän puoleisia. Kouvolasta meni
suuri maantie itäänpäin Lappeenrantaan, Viialasta ja Anjalasta kaakkoa
kohti Haminaan. Sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä olivat siis nämä
kohdat tärkeimmät joen pohjoisjuoksun varrella. Eteläiset Kymen
suuhaarojen ylimenopaikat voimme tässä jättää mainitsematta.
Kesäkuun 18. päivänä marssi kaarti Loviisasta Elimäelle. 20. päivänä
kesäkuuta muutettiin kuninkaan päämaja Porvoosta Peippolaan.
Juhannusaurinko näki hänen menevän Kymijoen yli ja asettuvan leiriin
vihollisen alueelle Kouvolan kylään, josta tie äkkiä jyrkästi kääntyy
itäänpäin, kulkien sitten pitkin selännettä Lappeenrantaan. Siinä on
taaskin sama Salpausselkä pidättämässä pohjoispuolella olevia sisämaan
järviä kuin valli tekolammikkoa ja estämässä niitä tulvimasta
Lounais-Karjalan hedelmällisille, alempana oleville vainioille.
Tämä selänne, minkä poikki Kymi murtautuu ja missä rautatie nyt
viivoittaa hiekkakankaita ikävillä ratakiskoillaan, on melkein
tasainen, kahden- tai neljäntuhannen kyynärän levyinen harjanne, jonka
kummallakin puolen on rinteiden alapuolella metsiä, järviä ja soita.
Siitä kulki kuningas rohkeasti tunkeutuakseen vihollisen sotajoukon
taakse ja tapasi aamulla 28. päivänä kesäkuuta vihollisen sulkemassa
tietä kuudella kanuunalla varustautuneena harjulla sijaitsevalla Utin
kankaalla. Siitä tuli vähäinen, ripeä ottelu kahden nyrkkitaistelijan
välillä kapealla porraspuulla; kummankin oli koetettava sysätä
vastustajansa jyrkkää rinnettä alas järveen. Ruotsin armeija -- joka
oli enimmäkseen Ruotsin joukkoja -- oli kuten tavallisesti hajallaan
vartioimassa pitkää jokea, niin että tässä kahakassa oli tuskin
kahtatuhattaviittäsataa miestä, venäläisiä tuskin kahtatuhatta. Tykistö
eteni tietä myöten, jalkaväki kiersi rinteitä pitkin vihollisen aseman
taa, ja vilkkaan, ankaran molemminpuolisen ammunnan jälkeen pakotettiin
vihollinen peräytymään Kaipiaisiin. Tästä iloisesta taistelusta
"sotilaspoika" laulaa:
Utilla eestä Kustavin
mun ukkon uupui verihin.
Mutta vaikka Kustaa-kuningas osasikin voittaa, ei hän osannut käyttää
hyväkseen voittoaan. Nopea Lappeenrantaan marssiminen olisi
yksimielisten todistusten mukaan antanut sotaretkelle ratkaisevasti
onnellisen käänteen, koska siten olisi Savoon tunkeutunut venäläinen
joukko erotettu Viipurista. Mutta voittaja peräytyi, marssi takaisin
Kouvolaan, edelleen Viialaan, josta hän pelkäsi vihollisen pyrkivän
joen yli, ja sieltä kaakkoon päin Liikalaan, tehdäkseen turhan retken
Haminaa vastaan. Sinne hän, karkoitettuaan jonkin vihollisen osaston,
jäi kolmeksi viikoksi toimettomana majailemaan soveliaimpana
vuodenaikana.
Yrjö Ros oli seurannut Kaulbarsin osastoa Heinolaan, kohtaamatta
vihollista; siellä sai päällikkö kuninkaalta käskyn marssia taas
etelään päin ja karkoittaa vihollisen Kaipiaisista, jossa sen pelättiin
uhkaavan Ruotsin armeijan vasenta siipeä. Kaulbars saapui 13. päivänä
heinäkuuta kaksinetuhansine miehineen Kouvolaan, ja hänelle luvattiin,
että puolitoistatuhatta miestä oli tuleva lisäksi Friesendorfin
johdolla Liikalasta, ja hän marssi seuraavana päivänä Uttiin samaa
tietä, jolla kuningas oli voittanut ja peräytynyt kaksi viikkoa ennen.
Se tapahtui samana päivänä kuin Ranskassa rynnättiin Bastiljiin.
Heinäkuun 15. päivän aamulla oli Kaulbars Kaipiaisten edustalla Utin
itäpuolella samalla leveällä, lampien ja soitten ympäröimällä harjulla.
Mutta venäläisillä oli täällä lujempi asema kuin Utin-nummella; he
olivat hakanneet maahan metsän rintamansa edestä ja rakentaneet
tykkivallituksia harjun poikki. Kaulbars ei kuitenkaan epäillyt
hetkeäkään, vaan hyökkäsi heti. Hänen tykistönsä eteni tietä myöten ja
alkoi ankaran ammunnan; vasemmalla rinteellä olevat helsingeläiset,
oikealla seisovat elfsborgilaiset ja itägötiläiset koettivat, alttiina
vihollisten tulelle, kiertää venäläisten siipiä.
Se oli rohkea ja verinen taistelu. Venäläisten luodeilla oli esteetön
tie; ne murskasivat kantoja, lakaisivat kanervikkoa ja kaatoivat
hyökkääjistä miehen toisensa jälkeen, kun he milloin kontaten, milloin
juosten, milloin kompastellen kiviin ja puihin lähestyivät hajanaisin
joukoin. Kerta toisensa jälkeen täytyi heidän peräytyä tai heittäytyä
maahan. Vihollinen näki sen, marssi esiin varustuksistaan ja alkoi
vuorostaan hyökätä.
Yrjö Ros oli milloin kuumimmassa kahakassa, milloin päällikön rinnalla
ottamassa vastaan ja toimittamassa perille hänen käskyjään.
Puolenpäivän aikaan oli jo kaksi hevosta kaatunut hänen altaan, ja hän
itse nousi vahingoittumattomana kolmannen selkään, kun Kaulbars sanoi:
-- Tästä ei tule mitään. Frisendorfia ei kuulu. Itägötiläisiä ahdistaa
liian ylivoimainen joukko. Ratsastakaa oikealle sivustalle ja käskekää
peräytymään.
--- Teidän ylhäisyytenne -- sanoi ajutantti kunniaa tehden -- antakaa
minulle kaksikymmentä rakuunaa tykistön suojelusväestä, niin minä kyllä
toimitan itägötiläisille hengähdysvuoroa.
-- Ottakaa ne! sanoi Kaulbars, joka hetki tähystellen kiikarillaan
metsää kohti oikealle päin, mistä ikävöidyn avun piti saapua
ratkaisemaan taistelun.
Yrjö hyökkäsi ahdistavan vihollisen kimppuun kaksinekymmenine
rakuunoineen. Luoti haavoitti hänen kolmannen hevosensa jalan, hänen
nahkahaarniskansa repäisi painetti auki, neljä rakuunaa syöksyi
satulasta, mutta itägötiläiset saivat aikaa hengähtää ja alkoivat
taaskin marssia eteenpäin.
-- Hyvä tulee! huudahti hän takaisin ratsastaessaan ja jo kaukaa
tervehtien päällikköä.
-- Lempo siitä tulee, herra! huusi päällikkö suutuksissaan hänelle
vastaukseksi. -- Puoli tykistöämme on kelvottomana eikä Friesendorfia
kuulu.
-- Tuo kaksitoistanaulainen on menettänyt pyöränsä; sen voi korjata!
vastasi ajutantti, sai muutamia miehiä avukseen ja pani rikkiammutun
pyörän sijaan uuden, lujan, toisista kelvottomiksi ammutuista vaunuista
ottamansa pyörän. Kohta kuului vaienneen kanuunan ääni jälleen
iloisesti yhtyvän leikkiin, ja sen ensimmäinen kuula lakaisi pois
kokonaisen plutoonan vihollisten jalkaväkeä, joka yritti marssia esiin.
-- Hyvä tulee! virkkoi Yrjö taaskin päällikön rinnalla seisten. --
Vihollinen peräytyy!
-- Herra -- vastasi päällikkö nuoren sotilaan rohkeuden liikuttamana --
teissä olisi miestä yksinännekin ryntäämään vihollisen varustuksiin.
Mutta kohtapa olettekin yksinänne. Vasemmalla sivustalla olevat
helsingeläiset eivät kauempaa kestä, eikä Friesendorfia vieläkään
kuulu. Ratsastakaa tuonne alas ja käskekää peräytymään!
-- Ei peräydytä, teidän ylhäisyytenne! huudahti ajutantti iloisesti,
mikä hänen sanoistaan poisti tottelemattomuuden julkeuden. -- Vielähän
tuossa on kaksikymmentä tykistön suojelusväen rakuunaa käytettävänä;
antakaa ne minulle, niin minä kyllä vastaan helsingeläisistä.
-- Ottakaa ne! vastasi päällikkö toivon, epätoivon, ihailun ja
suuttumuksen tuntein.
Hän pani siten alttiiksi tykistönsä, jos vihollinen olisi
äkkiarvaamatta marssinut eteenpäin tietä myöten. Mutta vielä viime
hetkenäkin odotteli hän onnetonta Friesendorfia ja tarttui halukkaasti
kiinni jokaiseen keinoon, millä hän saattoi pitkittää taistelua
avuntuloon asti.
Yrjö kannusti hevostaan; haavoitettu eläin vaipui maahan taakkansa
painosta. Irrallinen rakuunahevonen, jonka ratsastaja oli kaatunut,
juoksi arkana tiepuolessa. Se otettiin kiinni. Yrjö nousi taas satulaan
ja ratsasti kahdenkymmenen uuden rakuunansa kanssa kanervikkoon harjun
pohjoisrinteelle.
Kaulbars, jota enää ympäröivät vain palvelijat ja harvalukuinen
esikunta, näki nuorukaisen katoavan ruudinsavuun ja mutisi itsekseen:
-- Vaimoni oli oikeassa. Tuo poika kelpaa muuhunkin kuin gavottia
johtamaan.
Etäältä vasemmalta sivustalta kaikuvat hurraahuudot ja kiihtyvä
kiväärien pauke saivat kenraalin heti aavistamaan, että helsingeläiset
pitivät hyvin puoliaan, jopa pääsivät eteenpäinkin. Taistelu horjui
puoleen ja toiseen, kiivaana ja itsepintaisena, kumpaisenkaan saamatta
ratkaisevaa menestystä. Hetket kuluivat, ilta joutui, eikä pelastavia
pistimiä ruvennut näkymään oikeanpuoleisesta metsästä. Silloin vihdoin
alkoi ensin uupunut oikea siipi ja kohta myöskin yhtä äärimmilleen
väsynyt ruotsalaisten vasen sivusta peräytyä. Ruudin savusta nokisina,
verisinä, katajikossa rääsyiksi repeytynein univormuin palasivat
ruotsalaisen jalkaväen harvenneet rivit maantielle, jossa ne
järjestettiin tällöin jo aivan välttämättömään peräytymiseen.
-- Missä on luutnantti Ros? kysyi kenraali niiltä harvoilta
rakuunoilta, jotka palasivat vasemmalta sivustalta.
-- Kaatunut, vastasi joku.
-- Haavoittunut, virkkoi toinen.
-- Hän kaatui, kun koetimme vallata keskimmäistä varustusta, kertoi
kolmas rakuuna käsi otsalla.
Kenttäsairaalat olivat tämän sotaretken aikana vielä hyvin
vaillinaisessa kunnossa; ei kellään ollut aikaa ajatella haavoittuneita
eikä kuolleita. Hyökkäys oli torjuttu, voitto menetetty, ja illalla
kello yhdeksän ajoissa lähdettiin peräytymään. Koko yön häiritsivät
marssia takaa-ajavat viholliset, ja kenraali Kaulbars piti itseään
onnellisena, kun hän 16. päivänä heinäkuuta kello kuusi aamulla jälleen
pääsi voitettuine joukkoineen Kouvolaan. Ruotsalaiset olivat
menettäneet taistelukentällä kaksisataa kuusikymmentäviisi miestä sekä
sitä paitsi joukosta hajaantuneita ja lievästi haavoittuneita, jotka
metsien halki myöhemmin saapuivat pataljooniinsa.
Arvoituksen kaltainen tapaus on liittynyt tämän ruotsalaisten tappion
muistoon, tappion, jota ei niinkään suuri urhoollisuus ollut voinut
torjua. Everstiluutnantti Friesendorf oli lähtenyt puolentoistatuhannen
miehen kera auttamaan Kaulbarsia. Hän kulki tiettömiä seutuja, mikä
viivytti marssia, mutta ehti kuitenkin määrättynä päivänä Enäjärvelle
puolen penikulman päähän eteläänpäin Kaipiaisista. Mutta silloin hän
sai käskyn kääntyä takaisin, ja hän kääntyi todellakin. Kuka antoi
hänelle sen käskyn? Sitä ei tiedetä. Näyttääpä siltä, että kenraalitar
Kaulbarsin pelko salaisten vihamiesten suhteen ei ollutkaan ihan
tuulesta temmattu.
Kaulbarsille oli tappiosta surulliset seuraukset. Kouvolassa uhkasi
häntä venäläisten päävoima kenraali Michelsonin johdolla, niin että
hauen täytyi väistyä vihollisen alueelta ja mennä Värälässä joen yli.
Siellä otettiin häneltä pois helsingeläiset ja elfsborgilaiset, ja kun
voimakkaampi vihollinen hätyytti siten heikontunutta kenraalia, täytyi
hänen 21. päivänä heinäkuuta peräytyä etelään päin pitkin joen oikeaa
vartta Ummeljoelle.
Kustaa-kuningas julmistui kovin tästä peräytymisestä, joka jätti
paljaaksi hänen vasemman sivustansa, koska ei enää mikään estänyt
vihollista Värälässä menemästä joen poikki ja tunkeutumasta Ruotsin
alueelle. Ainoastaan nopeasti marssimalla Liikalasta Anjalaan, jossa
hän meni Kymen yli, saattoi hän säilyttää tämän paluutien. Michelson
marssi jäljestä ja alkoi Anjalassa joen vasemmalta rannalta ampua
ruotsalaisten leiriä. Seurauksena oli, että tuo Ruotsin armeijan
vihollisen alueelle tekemä ylpeä hyökkäys torjuttiin ja armeija
pakotettiin puolustamaan itseään omalla alueellaan.
Eversti Hamilton lähetettiin heti Ummeljoelle Kaulbarsia erottamaan ja
hoitamaan päällikkyyttä. Mutta eipä siinä kyllin; Kaulbars vaadittiin
sotaoikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Hamilton, urhoollinen sotilas,
ja Klingspor -- sama Klingspor, joka yhdeksäntoista vuotta myöhemmin
oli sangen turmiollinen Suomelle -- pääsivät kenraalimajureiksi,
viimeksimainittu ainoastaan sentähden, että hänen oli onnistunut
pelastaa Anjalassa olevat armeijan varastoaitat.
Kaulbarsia kohdanneen epäsuosion ja ankaran tuomion syyt eivät ole
selvillä. Hän oli hyökännyt Kaipiaisissa vihollista vastaan odottamatta
apua; mutta olihan apua luvattu hänelle, ja hän taisteli kaksitoista
tuntia sitä odotellen. Miksi hän sai turhaan odotella? Miksi otettiin
häneltä pois kolme pataljoonaa niin tärkeässä paikassa kuin Värälä oli,
jossa vihollinen joka hetki oli odotettavana? Ja vihdoin, miksi piti
hänen niin vähällä miesvoimalla vallata sama Kaipiainen, johon kuningas
itsekään ei ollut tahtonut tai uskaltanut hyökätä kahta viikkoa
aikaisemmin?