Jo samana iltana Yrjö Ros ratsasti Jaakon ja kahden rakuunan seurassa
tietä, joka Artjärveltä johtaa etelää kohti Laptreskiin ja Loviisaan
päin. Heti, kun hän ehti kääntää selkänsä Salmelan talolle ja kylälle,
alkoi Vernan hahmo liihotella kasteessa hänen edellään kuusien ja
koivikkojen yläpuolella, alinomaa osoittaen vasempaan päin erämaita
kohti. Nuori sotilas ratsasti hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja
ääneti; hän oli tehnyt päätöksensä, mutta sotasuunnitelma ei vielä
ollut valmiina. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut siitä
miehestä, joka sadussa esitti jättiläisen osaa, ei suonut hänelle
mitään valitsemisen varaa. Hänen täytyi pelastaa Verna tuon hirviön
vallasta; miten, sitä hän ei vielä tiennyt, mutta seuraavan aamun
auringon piti nähdä joko Verna vapautettuna tai Yrjö kuolleena.
Ajatuksissaan hän pisti kätensä rintataskuun katsellakseen Vernan
ruusua, joka hänellä oli lompakossaan. Silloin hän löysi karkean,
keltaisen paperilipun, joka oli pantu taskuun. Hän aukaisi sen ja luki:
"Ratsasta Vilppulaan, joen rannalle, neljänsadan askelen päähän
pohjoiseen lautasta. Suuri punaisenruskea kivi, hevosen muotoinen; sen
vieressä pienempi kivi, harmaa, valkeapilkkuinen. Vieritä paikoiltaan
pienempi kivi. Se maksaa kyllä vaivan."
Ei mitään nimeä alla.
Mitenkä paperi oli joutunut Yrjön univormun taskuun? Hän ojensi sen
ääneti Jaakolle, joka sen välinpitämättömästi luettuaan pisti poveensa,
sanoen:
-- Se koskee nimismies Kalliota.
Jaakolla oli jotakin muuta mielessä vastoin hänen hiljaista tapaansa.
-- Mitäpä maksaisi vaivaa puhua siitä hevosesta, joka taittoi jalkansa
kaksikymmentä vuotta takaperin? alkoi kornetti ikäänkuin itsekseen
ääneensä puhuen.
-- Mistä hevosesta? kysyi Yrjö.
-- Tuomaasta. Nuoremmasta Tuomaasta. Hänestä, jonka piti periä Salmelan
talo.
-- Sitä minä en ole koskaan kuullut. Mitä hänestä?
-- Tuomas oli vikurivarsa. Hänen piti saada kaikki, päästä
valtiopäivämieheksi niinkuin isänsäkin, vieläpä tulla suuremmaksikin
mieheksi. Kun hän joutui kahdeksantoista ikään, piti hänen naida rikas
Viljamaan Hetta Orimattilasta. Silloin isä antoi hänelle
Salmenaitauksen tilan. Siitä hän otti nimen Sundhagen. Mihinkä
ruotsalainen upseeri olisi päässytkään suomalaisine nimineen?
-- Niin, mitenkä suomalainen nimi Peura kelpasi pappi Peuroniukselle?
Mutta Sundhagen? Missä minä olenkaan kuullut sen nimen? Sundhagen?...
Eikö juuri se Yöjärven hullu kapteeni sanonut minulle: te ette ole Ros,
vaan Sundhagen?...
-- Tuomas oli minun ikäiseni. Ennen sinun aikaasi. Kaunis mies,
huikentelevainen, uhkarohkea; tahtoi päästä eteenpäin maailmassa. Sen
sijaan, että hän olisi naimisilla hankkinut Viljamaan talon, karkasi
hän Porvooseen ja otti pestin merimieheksi. Hänessä oli auttamattomasti
sellainen taipumus, että hän tahtoi nähdä vähän maailmaa. Eno
raivostui. Antoi tilan Matille. Hetta meni sitten Kekälän Rietrikille,
joka ajoi Villikanjärvellä heikkoon jäähän, jättäen Hetan ja yksitoista
lasta jälkeensä.
-- Yksitoistako vain? Minä luulin niitä olleen kaksitoista. Mutta
mitenkä kävi sitten Tuomaan?
-- Hänellä oli hyvä pää niinkuin isälläänkin. Luki meritiedettä, tuli
kapteeniksi. Rupesi sotalaivaan palvelukseen. Joutui huonoon seuraan.
Alkoi remuta. Hänen täytyi erota palveluksesta. Kuljeksi ympäri
maailmaa. Hukkui, hirtettiin tai kuoli vaivaishuoneessa, ei kukaan
tarkoin tiedä. Mitä sinun tarvitsi penkoa vanhoja ruuhkia? Eihän kukaan
sano sille, jolta on käsi murskautunut myllynrattaassa: mihin olet
unohtanut toisen rukkasesi?
Yrjö pysäytti äkkiä hevosensa. Oli juuri tultu kapean metsäpolun
kohdalle, joka johti Yöjärven saloille ja jolta ratsastajat olivat
lauantaiaamuna tulleet maantielle.
-- Jaakko -- keskeytti Yrjö puheen -- lähdetkö kanssani?
-- Mitä nyt? _Tuonneko_ sinä ratsastat?
-- Niin. Kello on nyt kymmenen. Aikaa on meillä kaksitoista tuntia.
Kello yhden aikaan olemme Yöjärvellä. Kello neljäksi tai viideksi
ehdimme takaisin Artjärvelle ja jätämme Vernan enosi huostaan. Kello
kuusi lähdemme taas matkaan ja kello kymmenen huomenna aamupäivällä
annamme raportin Loviisassa.
-- Hm, mutisi Jaakko. Hyvin aprikoitu. Ei säästä miehiä eikä hevosia.
Mitä hyötyä siitäkin olisi?
-- Olethan kuullut kapteeni Mörkin ansiot. Jollen minä pelasta Vernaa,
niin se peto hänet surmaa. Tahdotko olla mukana kunnon työssä?
-- Laki tietää toisen nimen moisille teoille. Laki sanoo sitä
kotirauhan rikkomiseksi, murtovarkaudeksi, naisenryöstöksi. Ehkäpä
muuksikin, en minä niin tarkkaan tunne lakia.
-- Mahdollista. Minä pelastan hänet.
-- Kuulehan nyt, Yrjö, todista, että hän tahtoo tappaa tytön! _Ellet_
voi todistaa sitä, sanotaan: sisäänmurto, ryöväys; henkensä
menettäköön.
-- Vai niin? Intätkö vastaan? Pelkäätkö kaulaasi? Mene lemmolle, mies,
ja vie rakuunat kanssasi! Minä lähden yksin Yöjärvelle.
-- Minusta _meidän_ tiemme käy etelään päin.
-- Sinun tiesi, mutta ei minun. Minä olen sinun esimiehesi, minä
ratsastan Elimäelle ja käsken: mars Loviisaan!
-- Kapinoimista, luutnantti. Patti tulkoon hevoseeni, jos se rohkenee
nostaa jalkaansa toiselle tielle kuin sinun ratsusi. Olenko koskaan
luopunut sinusta, Yrjö?
-- Kas vain moista uppiniskaista veitikkaa! Totta on, että kun olin
neljän vuoden vanha, löysit minut yksinäni itkemästä Helsingin kadulta.
-- Sinä et tiennyt mitään asuntoa, et mitään nimeä muuta kuin omasi.
Sellainen pikku raukka! Äidistäsi tiesit ainoastaan sen, että hän itki
usein.
-- Sitten otit sinä minut haltuusi kuin oman poikasi, veit minut
Salmelaan ja niin edespäin. Mutta nyt olen minä sinun esimiehesi ja
komennan: mars Loviisaan! Olisipa tuhat tulimmaista, jos en saisi sinua
tottelemaan.
-- Yrjö, se on poikain kujeita se. Käännä pois hevosesi, niin minä
kyllä tottelen sinua kuin koira.
-- Jaakko, kunnon poika, sinä olet kelpo rakuuna ja tunnet
palvelusohjeitten joka kohdan, mutta sydämen asioissa olet kuitenkin
oikea rintalapsi. Anna minun mennä, anna minun kaatua, jos on
kaaduttava. Olenpahan silloin tehnyt jotakin hyvää hyödyttömällä
elämälläni.
-- Sinun kaatua? Loruja! Sinä olet syntynyt kenraaliksi, eikä sinulla
ole oikeutta karata palveluksesta. Jaakko Peura on syntynyt sukimaan
hevosia.
-- Etkö siis tottele käskyä?
-- Siitä ei puhettakaan, sanoi mylläri rehellisyydestä.
-- Mars! komensi luutnantti, ja kaikki ratsastivat metsätielle.
Etäälle he eivät ehtineet, kun jo kaksi ratsastajaa Elimäeltä päin tuli
vastaan. Epävarmoja olivat ajajat, yö oli pimeä ja metsät täynnä
molemmista sotajoukoista karanneita luopioita. Kummallakin puolen
ratsastajat pysähtyivät ja virittivät pistoolinsa.
-- Tunnussana! huusi suuremman joukon päällikkö.
-- Kustaa! vastasi tuttu ääni heikompivoimaiselta puolelta.
-- Tie auki! kajahti taas nuoren luutnantin ääni, ja hänen väkensä sai
käskyn päästää tulijat ohitse.
Vastaantulijat lähestyivät sormi pistoolin liipasimessa. Toinen oli
sininuttuinen herrasrenki, toinen muodoton olento, jolla oli yllä
tarkasti kiinni pantu päällysnuttu, jalassa huopasaappaat, satulassa
tyyny ja pieni, sievätekoinen pullontuppi riippumassa satulannastasta.
-- Lurjus! kuului Jaakon käheä ääni iltahämärästä. Kornetilla oli
monien hyvien ominaisuuksien ohella myöskin se paha puoli, ettei hän
aivan helposti voinut unohtaa loukkauksia. Hän oli tuntenut miehen,
joka oli ollut hänen vastustajanaan Yöjärven kahakassa, kierosuisen
Martin.
-- Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö yht'aikaa, yhtä hämmästyneenä.
-- Hammastauti minut periköön, ellei siinä ole kuin olekin Yrjö Ros. Ja
te, hyvä herra, hätyytätte rauhallisia matkustajia kuin kasakka!
Käännös oikeaan, mars, tämä tie viepi _noli me tangere'en_, joka minun
latinassani merkitsee: älä loiki sinne, Wetterblom!
-- Seis, pojat! komensi luutnantti. Minulla on vähän puhumista
tohtorille.
-- No, mitä nyt? alkoi ilomielinen tohtori, kun he olivat ratsastaneet
niin etäälle muista, ettei puhetta kuulunut -- Verna voi hyvin ja
pyytää päästä kaikesta sotilaallisesta kunnioituksesta. Yöjärvi on
varustettuna, parvekkeen ovi on hyvin teljetty, ja sankkiruuti on
ehtinyt kuivua.
-- Tuletteko siis Yöjärveltä? Ja eikö hän ole vielä tappanut tyttöä?
-- Vielä mitä! Minä lähdin sieltä kello seitsemän illalla ja olisin nyt
jo Laptreskissa, ellei tuo anatominen epäsikiö olisi vienyt minua
väärälle tielle. Mutta puhukaamme nyt järkevästi. Luulenpa, että sinä,
nuori herraseni, aiot vielä kerran uskaltaa lapsen säälinesi kapteenin
pitkää miekka vastaan.
-- Naurakaa te vain, tohtori! Niin, minä aion todellakin pelastaa
onnettoman tytön. Jaakolla on eno Artjärvellä; tyttö viedään sinne
turvaan.
-- Vai niin, vai on Petroniuksella eno. Siinä oli todellakin enemmän
ymmärrystä kuin hänestä luulin. Mutta, nuori herraseni, mitenkä on oman
järkesi laita? Onpa se merkillinen paikka tuo Yöjärvi. Hyvät ateriat,
huono yö-rauha. Ilma on niin hourupäisyyden kyllästyttämä, että jos
kuka hyvänsä järjeltään tavallinen ihminen sitä hengittää edes kaksi
tuntia niin hän jo ehdottomasti tuntee itsensä hupsuksi. Olettakaamme,
että onnellisesti selviät kaikista kuivista pistooleista, kaikista
hullun miehen lyömämiekoista, vapautat isän tyttärensä huolehtimiselta
ja pakenet hänen kerallaan eno Pomponiuksen luo: mitä luulet Kaulbarsin
siitä sanovan? Ja jos käännyt Armfeltin puoleen, jolla kyllä on ollut
lemmenseikkailunsa, niin muista, että me täällä emme ole vihollisen
alueella. Kansa nurisee, täytyy pitää yllä sotakuria. Siis poikaseni,
tänään seikkailuja, huomenna sotaoikeus. Ei itse kuningaskaan silloin
voisi auttaa sinua, ja minä saisin vain kunnian todistaa, että henki on
mestauksessasi kunnolleen lähtenyt.
-- Siitä minä vähät huolin.
-- Kuulepas tuota! Ja uskallanko kysyä, kuka sinulle, hyvä herra, antaa
luvan pelastaa toisen miehen morsiamen?
-- Morsiamenko? Kukapa menisi kihloihin kuuromykän lapsen kanssa?
-- Kukako? Esimerkiksi eräs, joka toivoo saavansa tytön parannetuksi.
Diagnoosi antaa kyllä syytä sellaiseen toivoon.
-- Olisitteko todellakin? virkahti Yrjö hämmästyneenä.
-- No lempo, tahdotko kuulla sen uudestaan? Yrjö, minä en huoli vaatia
sinua kaksintaisteluun, paransinhan minä sinut keuhkokuumeesta, ja
lääkärit ovat sellaisten potilastensa ystäviä, jotka ottavat
kuullakseen järkisyitä. Mutta niin paljon sanon minä sinulle, että asia
päätettiin tänä aamuna. Jos minä nimittäin saan tytön kuulemaan ja
puhumaan, mikä on mahdollisuutena kahdessa tapauksessa kolmesta.
Ymmärrätkö nyt, minkätähden olen kuluttanut kallista aikaani siellä
huuhkajan pesässä, jossa ihminen todellakin tarvitsee kunnollista
kananpoikapaistia ja oikeata portviiniä, jos hänen mieli saada
säilytetyksi se rahtunen tervettä järkeä, joka hänellä onneksi vielä on
varastossa. Vai onko mielestäsi vielä liian aikaista minun kerrankin
päästä naineeksi mieheksi?
Yrjö kannusti hevostaan ja tempasi samassa niin kiivaasti ohjaksia,
että hevonen nousi pystyyn.
-- No, jatkoi tohtori, ratsasta nyt matkoihisi; mikset lähde jo?
Maljasi, urhoollinen luutnantti!
Niin sanoen avasi tohtori hienon pullokotelon, täytti kaksi hiottua
lasia ja ojensi ystävälleen toisen varjeluslääkkeeksi yökylmää vastaan.
Veri kiehui nuoressa sotilaassa, mutta hän ei voinut olla huomaamatta
asemaansa naurettavaksi, ja naurulle hän oli hyvin arka. Vastaamatta ja
juomatta hän pyörsi ympäri hevosensa, komensi joukkonsa seuraamaan ja
ratsasti täyttä laukkaa takaisin maantielle.
Tohtori Ekströmer, vaikka olikin taitava ratsastaja, ei tuntenut halua
poiketa mukavista tavoistaan rakkauden hullutuksien tähden. Hän jatkoi
levollisesti matkaansa Laptreskiin päin ja saapui sinne puolen yön
aikaan. Hän pysähtyi hyvään kestikievariin ja lepäsi rauhassa matkan
vaivoista.
Seuraavana aamuna kello kuusi Yrjö seisoi hänen vuoteensa vieressä.
Rakuunat olivat havainneet parhaaksi levähtää samassa kylässä.
-- Tohtori -- sanoi Yrjö, tällä kertaa jo melkoista levollisempana --
älkää panko pahaksenne eilisiltaista kiivauttani. Te olette aina
osoittanut minulle ystävyyttä, ja uskokaa, en minä ole kiittämätön.
-- Sinäkö se oletkin, yökuljeksija? No, iloista nähdä, että olet
parantunut hupsuudestasi. Mitä sanookaan Tibullus: _fova consilia nox_,
aina on viisainta nukkua asian selvikkeeksi. Käy istumaan, poikaseni,
tutki tuolla seinällä olevia maaherran mielenkiintoisia tiedonantoja
sillä aikaa, kun minä puen ylleni arvokkaamman hahmon. Matkapulloni on
tuossa nokisen uunin vieressä. Kaada siitä itsellesi se lasi, josta et
eilen huolinut; moista viiniä juovat vain kuninkaat ja hullut. Minä en
suinkaan jättänyt täyttämättä pulloani Yöjärvellä.
-- Te mainitsitte eilen -- jatkoi Yrjö, kun tohtorin vitkallinen
pukeutuminen päättyi -- te lausuitte pari sanaa likeisestä liitosta,
minkä olitte solminut yöjärveläisten kanssa. Sopisikohan teidän antaa
minulle joitakin tietoja siitä perheestä.
-- Olemmeko taas siinä asiassa? Annapas, kun koettelen suontasi!
Yrjö ojensi hänelle hymyillen kätensä, ja tohtori huomasi suonen
tykinnän tyydyttäväksi.
-- Hyvä, hän sanoi, ja lupaatko, kun uudestaan satuloit hevosesi, olla
eksymättä noihin kelvottomiin Elimäen katajikkoihin?
-- Kello kymmenen tänään aamupäivällä pitää minun antaa raportti
matkastani kenraali Kaulbarsille.
-- Hitto, silloinpa meillä ei olekaan pitkää aikaa loruilla. Minä
koetan puhua niin lyhyesti kuin mahdollista. Näitkö ehkä siellä
marakatin, Rebekka-nimisen?
-- Olihan minulla se kunnia.
-- Minä olen tottunut seurustelemaan kaikenlaisten hirviöiden kanssa.
Olipa siinä vähän vaivaa; mutta kun ensiksi oli kyseissä tytön
parantaminen ja sitten naiminen, niin tipahteli vähitellen salaisuus
toisensa perästä esiin kuin herneet haljenneista paloista. Kapteeni
Mörk ... se on tulevan appeni nimi...
-- Niin, sen tiedän. Jatkakaa!
-- Hän palveli Ruotsissa, mutta muutti sitten Suomeen
kaksintaistelujensa tähden, kuten luultiin. Henki enemmän tai vähemmän
on mitätön asia moisten herrojen mielestä. Jollakin ulkomaanmatkalla
hän nai italialaisen oopperalaulajattaren Teresia Balbi'n. Voithan
arvata jutun jatkon. Sillä naisella oli ollut monta ihailijaa.
Tarvitaanko muuta, jotta Desdemona ja Othello olisivat valmiit?
-- Oliko hän mustasukkainen?
-- No, niinkuin afrikkalainen. Hän oli mustasukkainen sekä eläville
että elottomille. Rouva rakasti kukkia ja soittoa. Mörk ei kärsinyt,
että hän olisi rakastanut mitään muuta kuin yksin häntä, murskasi
kitaran ja viskasi kukka-astiat ulos ikkunasta. Yöjärvi rakennettiin
autioon metsään, jotta siellä olisi ollut helpompi vartioida rouvaa. Ei
kukaan saanut nähdä häntä, ei kukaan käydä häntä tervehtimässä. Moinen
tietysti ärsyttää naista. Muista se, Yrjö, kun nait!
-- Tappoiko hän vaimonsa?
-- Maltahan; niin hullu hän ei ollut tieten tahtoen. Kunniattomalla
hirmuvallalla on aina seurauksensa; sen voi laskea kuin kuuluisi se
matematiikkaan. Kielletty hedelmä houkuttelee... Kuvittelehan
mielessäsi etelämaalaista naista, joka on kokoonpantu vain ruusuista ja
tulesta! No niin, vähän aikaa hän sieti sitä kärsien, mutta sitten hän
alkoi vihata. Varo, Yrjö, naista, joka vihaa!
-- Tuliko vaimo uskottomaksi?
-- Tuli eikä tullut; sitä en todellakaan tiedä. Mutta hän petti
miestään. Jos mies oli mustasukkainen, niin oli vaimo viekas. Mörk pani
rautaristikot hänen ikkunoihinsa ja asetti vuoteensa yöksi hänen ovensa
eteen, ja kuitenkin vaimo petti hänet. Yrjö ... tyhmää on naida
ollenkaan. Luulenpa olevan viisainta aina pysyä naimattomana.
-- Eikö hänellä sitten ollut mitään todistuksia?
-- Ei, ei mitään todistuksia, vaikka olikin vanginvartija. Hän rakasti
ja raivosi kuusi tai kahdeksan vuotta. Vihdoin katkesi heikko side;
voisipa ankkurin touvikin katketa vähemmästä. Unohdin sanoa, että
Anckarströmillä oli kaksi lasta.
-- Anckarströmilläkö?
-- Tulinko sen nyt sanoneeksi? No niin, minä aioin jättää sen
sanomatta, koska lupasin. Mutta mitäpä vahinkoa siitä on, vaikka sinä
tiedätkin hänen oikean nimensä? Yrjö Anckarström, luultavasti sen
puolihullun kaartinluutnantin Jaakko Juhana Anckarströmin setä. Suku
polveutuu vallonilaisista vuorimiehistä; heissä on rautamalmia,
vuoriruutia ja kaivosten pimeyttä. Heillä oli, kuten sanottu, kaksi
lasta, oikeaa toivotuista, poika ja tyttö. Poika oli lähes neljän
vuoden, tyttö puolentoista vanha. Isä ei voinut kärsiä poikaa erään
samannäköisyyden tähden. Voinhan sanoa sen sinulle. Siellä oli
Tukholmassa ollut meriväenluutnantti nimeltä Sundhagen...
-- Sundhagenko? Oletteko siitä aivan varma?
-- Aivan varma. Kaunis mies, reipas ja iloinen; oli palvelemalla
kohonnut arvoonsa halvasta merimiehestä, matkustellut paljon ja ollut
signoran suosikki jo Neapelissa. Sanalla sanoen, syystä tai syyttä, isä
ei voinut kärsiä pikku Yrjöä...
-- Yrjöäkö? Sanoitteko Yrjöä?
-- Niin, siihen aikaan oli monen tapana antaa lapselleen nimi Englannin
kuninkaan mukaan. Eräänä päivänä rakenteli poika sulkuja puroon...
-- Rakenteliko sulkuja puroon?
-- Ja läiskytteli vettä ylöskäärityin paidanhihoin. Silloin tulee isä
sinne ja näkee punaisen merkin pojan oikeassa käsivarressa.
-- Punaisen merkinkö oikean kyynärpään alapuolella?
-- Mahdollista kyllä; ei mikään ole tavallisempaa kuin moiset
ihopilkut; minä kerron toiste, mitenkä ne syntyvät. Kapteeni oli kerran
joutunut riitaan Sundhagenin kanssa joissakin naamiaisissa ennen pojan
syntymistä; tietysti mustasukkaisuudesta. Miekat olivat paljastuneet,
Sundhagen saanut naarmun käsivarteensa, ja naiset olivat sitoneet sen.
Voitpa arvata, miten kapteeni hurjistui, kun hän näki verisen naarmun
pojan käsivarressa. Ellei Rebekka olisi sattumalta ollut puutarhassa,
ei poika olisi päässyt elävänä purosta.
-- Ja Rebekan onnistui silloin saada kapteeni taipumaan, niin että hän
lähetti pojan pois kaljupäisen miehen kanssa?
-- Aivan oikein, vanhan Ramströmin kanssa. Kuka sen on sinulle sanonut!
-- Jatkakaa! kuiskasi Yrjö melkein kuulumattomasti.
-- Sinä olet kalpea, poikaseni, olet ratsastanut liian tuimasti ja
valvonut kuin huuhkaja. No niin, kertoakseni edelleen, signora joutui
aivan suunniltaan, kun hän kuuli pojan pois viedyksi, kirosi kauniin
äänensä, joka hänelle ensin oli hankkinut hirmuvaltiaan rakkauden, ja
rukoili raivoissaan, että hänen tyttärensä tulisi mykäksi, päästäkseen
kerran kokemasta samaa kuin hänen äitinsä. Verna oli jo silloin puhunut
muutamia sanoja, mutta hän sairastui sitten isoonrokkoon, menetti
kuulonsa ja lakkasi puhumasta.
Yrjö oli vaiti. Yksi ainoa kyynel vierähti hänen silmänsä kätköistä
salaa lattialle.
-- Siitä päivästä asti -- tohtori jatkoi -- oli viimeinenkin onnen
pilkahdus kadonnut tuosta onnettomasta talosta. Jonkin ajan kuluttua
sai kapteeni kuulla tai muuten kuvitteli mielessään Sundhagenin
näyttäytyneen Yöjärven tienoilla. Eräänä syysyönä, kun mustasukkainen
mies tapansa mukaan vartioi ase kädessä talon edustalla -- hän ei enää
koskaan nukkunut öisin -- hän näki viittaan kääriytyneen olennon
hiipivän puutarhan lehdettömien pensasten takana. Hän luuli tuntevansa
sen Sundhageniksi...
-- Jo riittää. Minä en halua enää tietää enempää.
-- Ei haittaa, poika; siitä opit vain, että jos onnettomuudeksesi
joskus naitkin, sinusta ei koskaan pidä tulla uutta Othelloa. Sanalla
sanoen, kapteeni laukaisi ja osasi maaliinsa, ei kuitenkaan
Sundhageniin, vaan omaan vaimoonsa.
Yrjö kääntyi poispäin.
-- Niin, niin hulluksi mies voi tulla mustasukkaisuuden kuvitteluista!
Asia salattiin, mutta siitä hetkestä asti kapteeni alkoi vihata
ihmisiä. Puolihullu hän oli jo ennenkin, ihan raivohullu tuli hänestä
senjälkeen. Hänellä oli enää tyttö, ja jotakinhan täytyy aina rakastaa.
Hän tuhlaamalla tuhlaili hänelle kukkia ja kalleuksia, tytön piti
oppia maalaamaan ja soittamaan kitaraa... Ramström opetti häntä
koskettelemaan kieliä, joita hän ei kuullut ... mutta hän ei ollut
pettävä isäänsä, niinkuin äiti oli tehnyt, hän ei ollut koskaan isänsä
tietämättä näkevä ketään vierasta, ja vähimmästäkin vapauteen
pyrkimisestä suljettiin hänet pimeään vankilaan. Siinä on Vernan
kasvatuksen arvoitus... Mutta mikä sinua vaivaa, poika? Oletko hullu?
Katsohan tuota, itkeä nyyhkyttää kuin koulupoika saatuaan pari tusinaa
kämmenilleen!
Yrjön hillitty mielenliikutus oli viimeinkin päässyt puhkeamaan. Hän
kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut.
-- Ai, hitto! huudahti tohtori, luullen äkkiä keksineensä tuon
tavattoman tunteidenpurkauksen selityksen. -- Kukapa olisi luullut
armollisen rouvan ritarin olleen kolme päivää rakastuneena vialliseen
tyttöön?... Yrjö ... reipas, kunnon Yrjö, katso ylös, ole mies!
Joutavia suret, ei ole niin mitään syytä itkeä tillittää. Minäkö olisin
kihloissa, minä Ekströmer, joka tunnen joka ainoan lihaksen, joka
hermon, jokaisen hysteerisen veren kuohahduksen tuossa heikossa
astiassa, jota sanotaan naiseksi! Minäkö, joka joka päivä parannan
moisia hämähäkin verkkoja päänkivistyksestä, hammastaudista, madoista,
värveistä ja niin edespäin ja niin edespäin, minäkö naisin? Vielä mitä!
Joutavaa lörpötystä se oli, jottet sinä olisi ajaa karauttanut suden
suuhun hulluuden pesään Yöjärvelle. No, tahdotko tytön? Minun
puolestani kernaasti. Ota hänet, suutele hänet kuoliaaksi, syö hänet
kurkkujen ja puolukkahillon höystämänä kuin olisi hän paistettu
peltopyy. Minä tulen häihinne sulhaspojaksi, parannan pikku rouvalta
päänkivistykset ja määrään oikeita prinssintippoja ensimmäiselle
pojalle, kun se alkaa saada hampaita.
Jos tohtori oli odottanut päivänpaistetta, ilon huudahduksia ja
syleilyjä palkaksi tästä jalomielisyydestään, niin kohta hän huomasi
siinä perin pettyneensä. Yrjö hillitsi liikutuksensa, katsahti häneen
vielä kyyneleisin silmin, pudisti hänen kättään ja sanoi:
-- Kiitoksia, kyllä ymmärrän. Mutta te erehdytte, tohtori. Jos hetkisen
olinkin heikko, niin ei ollut siihen syynä kihlauksenne ettekä te.
Tehkää niinkuin oma velvollisuutenne ja omatuntonne vaatii. Minä olen
taas sama kuin kolme päivää takaperin ... rikkaampi tai köyhempi, miten
asiaa katsoo ... mutta valmiimpi kuin milloinkaan heittämään pois
elämäni kuin ammutun etupanoksen. Jääkää hyvästi... Missä hevoseni,
Jaakko! Ei ole monta minuuttia menetettävänä.
Tohtori Ekströmerin alahuuli venyi melkoisesti ylähuulta pitemmälle.
-- Mikä pojalle tuli? toisti hän, pannen nuuskaa nenäänsä. -- Onpa
oikein riivattua, että vanhain naisten jälkeen ei ole mitään nuoria
miehiä juonikkaampaa tässä maailmassa.