Onnellinen kahdenkymmenen vuoden ikä, jolloin nuorukainen nähtyään
kaksi kaunista silmää voi unohtaa kaikki, elääkseen vain mitättömässä
sekunnissa ja hälvetäkseen rakastetun olemukseen kuin tulisoihtu
auringonvaloon! Onnellinen aika, jolloin itsekäs ihmishenki voi
kokonaan uhrautua kaikkine kunnian- ja onnenvaatimuksineen, jolloin
koko ääretön maailma mahtuu niihin ahtaihin rajoihin, joiden
sisäpuolella rakastettu asuu, ja kaikki kirjavat, myrskyiset, häilyvät
ajatukset sulautuvat yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, josta yksin luminen
lappalaispoikakin laulaa yksinäisellä matkallaan tuntureilla
kiitäessään:
Sinut nähtyäin
tuhat mietettä
joka hetkenä
liikkuu mielessäin,
sittenkin yks' vain:
oisit armahain!
Älä sano noita tuhatta yhdeksi ainoaksi kokoontunutta ajatusta
lyhytaikaisimmaksi kuplaseksi, mitä koskaan on kohonnut olemassaolon
valtamerestä -- ettei tuolla sekunnilla ole mitään jälkimaailmaa ja
itsensä kieltämyksellä mitään huomispäivää. Jokainen nouseva aurinko
tekee maailman uudeksi, kukapa sinä hetkenä muistaisi, että aurinko on
jälleen menevä mailleen ja hautaava maailman yöhön? Nopeaan rientävät
kahdetkymmenet vuodet päivän hetkien mukana ja muuttuvat neljäksi-,
kuudeksi-, kahdeksaksikymmeneksi; ja kuitenkin valaisee niitä aina sama
nouseva aurinko, kuitenkin pysyy himmentymättä niiden iloinen
elämänkatse, niiden unelmat pysyvät ainiaan samana, niiden ihmeellinen
kaiken uhraamisen kyky kaiken voittamiseksi on ainiaan muuttumaton.
Kahdetkymmenet vuodet ovat vieneet maailmaa eteenpäin ja tehneet sen,
mitä historiassa on parasta, juuri tuon oman ehdottoman innostuksensa
avulla ja sentähden, ettei mitään suurta eikä ylevää saata tapahtua
ilman uhrautumista. Mikä eräänä päivänä tarkoittaa vain yhden sydämen
valloitusta, tarkoittaa seuraavana päivänä taistelua isänmaan puolesta
ja sitä seuraavana ihmiskunnan hyväksi saavutettavaa voittoa. Juuri on
aina sama; kaksikymmenvuotiaan rakkaus on vain sen elämänpuun
ensimmäinen lehti, jonka on vast'edes kohottaminen latvansa taivasta
kohden. Monesta elämänehdosta sitten riippuu, saattaako ja millä tavoin
se ollenkaan kasvaa rungoksi ja latvaksi; varmaa on vain, että hongan
lentävän siemenen täytyy uhrata itsensä hongan hyväksi. Joka henkensä
säilyttää, hän kadottaa sen; joka sen kadottaa, hän saa sen rikkaampana
jälleen.
Ketään ei kummastuttane, että nuorella vaeltavalla ritarilla, jonka oli
onnistunut voittaa lohikäärme, mutta jonka sadun jättiläinen oli ajanut
pakoon, kaikki tuhannet ajatukset olivat hänen lähtiessään Yöjärven
kartanosta kokoontuneet yhteen ainoaan polttopisteeseen: _Vernaan_.
Ennen sitä ei Yrjöllä ollut mitään päämäärää eikä jalansijaa; hän oli
koditon, kaikkien tuulten mukana lentelevä hongansiemen, joka kyllä
etsi juurtumispaikkaa, mutta ei ollut sitä löytänyt. Miksikä hän ei
niinkuin moni muu olisi voinut pitää elämää leikkinä vain ja
tulevaisuudesta huolehtimatta nauttia nuoruuden iloja? Miksi ei hänellä
niinkuin tuhansilla nuorilla sotilailla ollut tarpeeksi onnea
ensimmäisestä olkaimesta, ensimmäisestä urotyöstä, viimeisestä
tanssiaislemmitystä tai sodan tuottamista ylennyksen ja kunnian
houkuttelevista toiveista? Niin, hän oli monesti itsekin uskonut niin
olevan ja huolettomana kuin perhonen nauttinut kukista ja keväästä,
mutta siinä ei ollut kylliksi, hän ei siitä löytänyt hengelleen
kiinnikettä. Keskellä tuota huoletonta rauhaa kohosi toisinaan sydämen
salaisista syvyyksistä sumu himmentämään hänen keveän sotilaselämänsä
kaunista maisemaa; se muuttui autioksi ja tyhjäksi, hän levitti
sylinsä, mutta ei tuntenut kenenkään sydämen tykkivän hänen sydäntään
vasten; hän ikävöitsi jotakin päämäärää, jonka hyväksi kannatti
taistella ja elää. Äkkiä se ilmestyi hänen näkyviinsä onnettoman lapsen
hahmossa, viattomana vankina, puhtaana, rakastettavana, ihmisten
sortamana olentona: kevään Vernana ja Verna orjattarena. Siitä hetkestä
alkaen oli hänellä jotakin, jonka hyväksi hän saattoi elää ja kuolla:
Vernan vapauttaminen oli tuleva hänen elämänsä päämääräksi.
-- Jaakko -- hän sanoi uskolliselle kumppanilleen, joka kärsivällisesti
ja paastoten odotteli häntä satuloituine hevosineen Yöjärven
puutarhanmuurin ulkopuolella -- mitä sinä neuvot tekemään? Pitääkö
meidän heti tunkeutua sisään ja vapauttaa tyttö, vai odotammeko tulevaa
yötä?
Jaakko omilla jaloillaan seistessään oli aivan kuin muutkin ihmiset, ei
lainkaan vapaa inhimillisistä heikkouksista, mutta kun Jaakko kerran
pääsi satulaan, oli hän rakuunaa kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut
suinkaan jäänyt osattomaksi yön seikkailuista, mutta siitä, mitä
sisällä oli tapahtunut, ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta; hän
siis vastasi niinkuin jok'ainoa rakuuna hänen sijassaan olisi
vastannut:
-- Meillä on sotaväentarkastus Artjärvellä.
-- Mars! komensi Yrjö.
Sotaväentarkastus oli kuin viileä suihkukylpy äkkiä palauttanut Yrjön
unelmien valtakunnasta todellisuuteen.
Auringon asennosta saattoi arvata kellon olevan seitsemän paikkeilla.
Nälän, janon, yövalvonnan ja väsymyksen, kaikkien täytyi väistyä
virkavelvollisuuksien tieltä. Ratsastajat olivat metsäseudussa Elimäen
kirkon länsipuolella, ja luultavasti oli heillä vielä matkaa ainakin
kaksi penikulmaa Artjärvelle. He sattuivat tapaamaan paimentytön, joka
kaitsi talon lehmiä, ja saivat häneltä tietää lyhimmän määräpaikkaan
vievän tien. Yhtä tuntemattomat kuin Yrjölle olivat nuo Elimäen puolen
metsät, yhtä tarkoin hän tunsi viehättävän Artjärven. Sinnehän hänen
ystävänsä Jaakko oli hänet pienenä lapsena vienyt enonsa, entisen
suuresti arvossapidetyn valtiopäivämiehen ja herrastuomarin Tuomas
Salmelan turviin. Siellä vuorisilla, kaskien hävittämillä Vilikanjärven
rannoilla taikka kirkonmäellä, sinervän Pyhäjärven seuduilla -- jolla
on monta kaimaa täällä Suomessa -- siellä oli Yrjö nelivuotiaasta
kymmenen vuoden ikään rakennellut puroihin myllyjään ja ratsastellut
satulatta varsain selässä niitä laidunhakaan viedessään; siellä hän oli
kuorinut nauriita ja nakellut maahan pihlajanmarjaterttuja, noukkinut
männynneulasia paljaista jalkapohjistaan ja pitänyt pientä, karkeata
paitaa ainoana vaatekappaleena, minkä oikea vapaaherra tarvitsi
kesällä, kunnes hänet lähetettiin Porvooseen kouluun, jossa vapaaherra
pakotettiin käyttämään housuja ja kenkiä. Vielä latinakoulustakin hän
oli lupa-aikoina kävellyt sarkanuttuisena tuttua tietä Artjärvelle,
mutta kadettikoulussa menivät lomat sotaisiin vakoilu- ja
aseharjoituksiin. Yrjö unohti talonpoikaiset tapansa, muuttui
herrasmieheksi, upseeriksi ja salonkisankariksi; seitsemään vuoteen hän
ei ollut nähnyt yksinkertaista lapsuutensa kotia, ja ehkäpä häntä
hävetti sen mainitseminenkin aatelisnuorukaisten seurassa. Tällä kertaa
palvelus jälleen vei hänet niille seuduin, hän itse oli pyytänyt sitä
määräystä, ja se olisi tuottanut kunniaa hänen sydämelleen, ellei
vanhaan tuttavuuteen olisi sekoittanut hieman turhamaisuutta se ajatus,
että nythän vanhat leikkitoverit Ilta ja Helka saavat ihmetellä ja
kummastella.
Aina siihen kohtaan asti, missä kapea metsäpolku yhtyy suureen
maantiehen Artjärven kylän lähistöllä, oli Vernan solakka lapsenvartalo
lakkaamatta seurannut Yrjöä, milloin istuen hänen edessään satulan
kaarella, milloin liihotellen ilmassa, milloin koivujen huojuvilla
oksilla, milloin harsontapaisena sumuna puoleksi palaneen metsän
nokisten, aavemaisten runkojen takana. Vasta tuttujen peltojen luona,
missä jokainen aidanseiväs toivotti hänet tervetulleeksi, ja kylän
näkyvissä, missä jokainen harmaa päätyseinä kehoitti häntä särkemään
ampiaisenpesiä, vasta silloin haihtuivat hänen silmistään Vernan
viehkeän vartalon utuiset piirteet ja katosivat vihdoin vanhan kirkon
taakse. Ratsastettuaan Salmelan pihaan ja sidottuaan hevosensa
korkeihin, kattoa vasten pystyssä oleviin tikapuihin, joita myöten hän
usein oli kiivennyt ylös tähystelemään Myrskylän kirkontornia, tunsi
hän taaskin olevansa kymmenvuotias, omissa valloissaan ja vapaa
kaikista rakkauden houreista.
Hän juoksi suureen tupaan ja tapasi talonväen, isännän, sukulaiset ja
palvelijat parhaillaan päivällisellä. Valtiopäivämiesvanhus oli
entisellään, hänen kaunis, pitkä tukkansa oli harmaa, parta valkoinen,
iho ehkä vähän kellertävämpi ja otsan rypyt vähän syvemmät kuin ennen,
mutta vielä oli hän ihmeen voimakas ja suoraryhtinen ikäisekseen,
viidenkahdeksattavuotiaaksi. Siinä istui myöskin komea, ainoastaan
muutamia vuosia nuorempi emäntä Briitta Salmela, ympäristön
kaikkien talonemäntäin kaunistus, hän joka ennen kukoistusaikanaan
kolmenkymmenen iässä oli seurannut miestään Tukholmaan, ollut siellä
hoviinkin kutsuttuna ja saanut pudistaa Fredrik-kuninkaan kättä, kun
Salmela muiden valtakunnan säätyjen jäsenten kera oli perintöruhtinaan
kummina. Siinäpä olivat myöskin talon pojat, entiset nuorukaiset, Matti
ja Lauri, voimakkaina miehinä vaimoineen ja lapsineen, ja Yrjö aavisti,
että ne kaksi kaunista, iloista tyttöä, jotka juuri kantoivat padasta
hyvää puuroa suurissa vadeissa päivällispöytään, eivät olleet ketään
muita kuin hänen entiset punanenäiset leikkikumppaninsa, Matias
Salmelan valkotukkainen tytär Ilta, joka mielellään näytteli valkoisia
hampaitaan, ja talon ottotytär, tummasilmäinen, vallaton Helka. Joukko
lapsia ja uusia palvelijoita oli tullut lisäksi kuluneina seitsemänä
vuonna; lasten joukossa oli pieni, kuuromykkä poika Sikku (Sixtus),
Matias Salmelan lapsi. Yrjö ymmärsi hänen onnettomuutensa, otti hänet
polvelleen ja antoi hänen ihmetellä kelloaan. Olipa nuorten joukossa
myöskin ammoisilta ajoilta säilynyt vanha ystävä, talon kunniavieras,
yhdeksänkymmenenikäinen loinen ja kaarlelainen, Posti-vanhus, joka
ennen oli ollut pisin mies pöydässä ja nyt vuosien painon koukistamana
istui vanhalla paikallaan isännän vieressä matalan ikkunan kohdalla.
Ainoastaan ruotimummoa Sipuri Saaraa ei näkynyt entisellä määrätyllä
paikallaan pöydän alapäässä, eikä myöskään koko kylässä varsin hyvin
tunnettua Zefanias-kerjäläistä eli Sehvaa ollut istumassa pölkyllä
uunin luona. Jotakinhan oli noiden seitsemän vuoden pitänyt korjata
pois maan päältä, ja ne olivat olleet sääliväisiä, korjanneet
ainoastaan joutavat lastut, mutta jättäneet hirret valmistumaan Herran
elonaikaan asti.
Jos Yrjö oli kuvitellut, että nuoren upseerin sisäänastuminen oli
herättävä suunnatonta huomiota yksinkertaisessa talonpoikaistuvassa,
niin huomasi hän siinä perin pettyneensä. Ei kukaan liikahtanut
paikaltaan eikä antanut häiritä ruokarauhaansa; ainoastaan Ilta, joka
liikkui edestakaisin askareissaan, teki tulijalle tilaa tulisijan
viereiselle penkille. Upseerin näkeminen ei enää ollut mitään
harvinaista Artjärvellä.
-- Kiitoksia viimeisestä, isä Tuomas! virkkoi Yrjö hilpeästi ja ojensi
kätensä vanhalle isännälle. -- Jumala siunatkoon teitä, äiti! Aina vain
olette yhtä muhkea kuin ennen kuninkaalle niiatessanne. Tuossa Helkan
vieressä minun paikkani ennen oli, ja eiköhän teillä nytkin ole mujetta
jäljellä nälkäiselle pojalle?
Emännän terävä silmä tunsi heti entisen huimapään.
-- Yrjö se on, hän sanoi ukolleen, mutta muisti samassa
kohteliaisuuden, jonka oli oppinut Tukholmassa, ja lisäsi: Yrjö-herra.
Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että emäntä silmäili häntä kummastunein
katsein, mikä melkein muistutti Yöjärven kohtauksen lohikäärmettä.
-- Ei mitään herraa täällä, jatkoi hän samaan iloiseen tapaan ja antoi
kättä lapsuudenystävilleen. -- Kas, vanhaa Postia, kun vielä taistelee
viimeiseen mieheen asti! Ja Mattia! Ja Lauria! Ja Annikka yhtä nuori
kuin seitsemän vuotta sitten! Ja Ilta ... ei Helka ... ei Ilta... Hitto
vieköön, tytöt, miten olette tulleet pitkiksi ja soreiksi! Muistatko,
miten raavit minua, kun nokesin riepunukkesi riihessä! Ja muistatko,
kun putosin kaivoon, ja te kahden hinasitte minut ylös kaivonkipassa
kuin sammakon.
Vanhat muistot ja hyvä pila löytävät tien harvasanaisen, umpimielisen
suomalaisenkin sydämeen. Vastaanotto muuttui ystävälliseksi ja niin
kursailemattomaksi, että Yrjö kohta nälkäisenä vieraana istui muikkujen
ja puuron ääressä. Jaakko astua kopisteli sisään, häntä ei tarvinnut
esitellä eikä syömään kutsua; hän tuskin malttoi toivottaa Jumalan
rauhaa, kun jo istahti jymähtäen penkille pöydän ääreen. Tarvittiinkin
oikein Salmelan padat ja vadit, jos mieli vieraanvaraisen emännän
suoriutua pulaan joutumatta kahden moisen retkeilijän nälkää
sammuttaessa, retkeilijäin, jotka olivat paastonneet, valvoneet ja
kokeneet metsässä seikkailuja koko vuorokauden.
Iltapäivällä alkoi äsken tulleiden rekryyttien tarkastus, ja sitä kesti
vielä seuraavanakin päivänä. Yrjö oli milloin katselmusherrana, milloin
poikaveitikkana. Jos joku entinen leikkikumppani uskalsi hutiloida
harjoituksissa kuultiin: vääpeli, anna hänelle parikymmentä selkään!
Tarkastuksen päätyttyä kuuluivat sanat: kas, tässä tupakkaa poskeesi,
ole taas iloinen, Pekka! Muistatko, kun me ennen varastimme nauriita
Peltosen mäestä? -- Ei kukaan poika voinut silloin eikä myöhemminkään
saada päähänsä, että nauristen ottaminen olisi kuulunut seitsemännessä
käskyssä kiellettyihin asioihin.
Toisen päivän eli lauantain iltana päättyi tarkastus ja korpraali Hägg
sai käskyn viedä rekryytit Elimäelle, missä heidät piti kirjoittaa
sotilasluetteloihin. Talonväki oli kokoontunut yhteiseen
iltarukoukseen; isäntä oli sydämensä pohjasta lausunut rauhanrukouksen
ja Jaakko kaiuttanut soinnutonta ääntään virttä veisattaessa. Yrjö
tunsi sydämensä niin kummallisen lämpimäksi. Olipa siitä jo aikaa, kun
hän viimeksi kuuli rauhan sanaa muitten kuin sotilassaarnaajan suusta,
joka varsin sirosti ja kauniisti saneli läksynsä jumalanpalveluksissa.
Ilta oli joutilas. Jaakko käytti tupakkaa kaikenmuotoisena, mihin hieno
Yrjö-herra ei mitenkään saattanut tottua, ja oli tarjonnut enolleen
valtiopäivämiehelle piipun täyden "viiden sinisen veljeksen" lehtiä,
jotka siihen aikaan olivat harvinaista ylellisyystavaraa. Istuttiin
ulkona penkillä portaitten vieressä. Kesäkuun ilta oli kasteinen ja
kirkas, kaikki viikon työ oli päättynyt, käki kukkui laidunhaan
koivikossa, ja Pyhäjärven kirkkaalla pinnalla suorivat joutsenet
valkoisia siipiään illan rauhassa.
-- Mikä on tuo uusi lisä ullakon päässä? Onko se asuinhuone? kysyi
Yrjö, kiinnittäen huomionsa kaikkiin muutoksiin, joita talossa oli
tapahtunut.
-- On, kuului lyhyt vastaus.
-- Ja kuka siinä asuu? Minä luulin nähneeni kalpeiden, parrakasten
kasvojen katselevan pikku ikkunasta rekryyttien marssia.
-- Eräs sairas herra, vastasi valtiopäivämies yhtä lyhyesti ja äänellä,
joka katkaisi kaikki kyselemiset.
Mutta Yrjö oli puheliaalla tuulellaan. Hän oli kestinnyt Salmelan
emäntää kaikella, mitä tämä vain halusi kuulla hänestä, ja vähän
enemmälläkin. Hän oli uudistanut kaikki vanhat tuttavuudet ja tehnyt
uusiakin ystävyysliittoja. Hän oli puhellut Posti-vanhuksen kanssa,
tämän sitoessa nuotankiveksiä, kaarlelaisten sotatavoista ja varsinkin
siitä heidän kuuluisasta taidostaan, että he urheasti rynnäten
vihollista vastaan ratsastivat kumoon sekä miehet että hevoset. Hän oli
houkutellut Illan ja Helkan taaskin näyttämään välkkyviä hampaitaan
heidän nauraessaan oikeaa raikasta tytönnaurua, vieläpä oli hän
koettanut, eikö talon juoksijahepo suuttunut rakuunan istuutuessa
satulaan. Nyt hän oli päättänyt etsiä avaimen, jolla saisi auki
valtiopäivämiesvanhuksenkin tarkoin suljetun puhearkun ja jatkoi
niinkuin ei olisi huomannutkaan ynseää vastausta:
-- Sairas herrako, sanotte? Vanha asessori Barkenfeltko? Hänen sanotaan
muuttaneen johonkin maalle.
-- Ei.
-- Tuomas-taatto -- sanoi luutnantti hetkisen vaiti oltuaan,
vaihtaakseen puheenaihetta -- älkää pahastuko, että yhä kyselen. Minä
olen ollut kuin tämän talon lapsi; tunnenhan koko sukunne, paitsi
vanhinta poikaanne, joka minun lapsuuteni aikana oli poissa ulkomailla.
Vieläkö hän elää? Muistaakseni hänen nimensä oli Tuomas niinkuin
teidänkin.
Jaakko iski merkitsevästi silmää luutnantilleen, ja kun Yrjö ei
näyttänyt tajuavan tarkoitusta, huomautti kornetti hevosten päässeen
äsken kylvettyyn ohrapeltoon.
-- Ilta! huusi valtiopäivämies.
Kaksi reipasta tyttöä totteli kutsumusta lähtien oitis karkoittamaan
murtovarkaita. Yrjö nousi. Hänen oli yhtä mahdotonta pysyä sitä
nähdessään toimettomana kuin kalalokki voi välinpitämättömästi katsella
salakan hypintää vedenkalvossa.
Salmela laski töykeästi hymyillen kätensä Yrjön olkapäälle.
-- Tässä talossa eivät tyttäret tarvitse mitään apulaisia ... eivätkä
mitään koruja.
-- Onpa tuo oiva raudikko, tuo tuossa, virkkoi luutnantti lähdöstä
estettynä. -- Minä sen hinnaksi arvaisin kahdeksankymmentä riksiä hyvää
rahaa. Ettekö myy sitä kruunulle?
-- Kruunu ottaa, mitä tarvitsee, kysymättä hintaa. Saammehan maksuksi
paperilappuja.
-- Oletteko kärsineet vahinkoa sodasta?
-- Sota ei ole mitään lapsenleikkiä talonpojalle, vastasi
valtiopäivämies kärsivällisesti. Jotakinhan tulee kestää. Minä olen
syntynyt havumajassa Hietanan vuoren juurella Isonvihan aikana; isäni
makasi voitettuna poltetussa kylässämme, äiti söi karpaloita ja jäkäliä
erämaassa. Posti muistaa paremmin ne ajat. Kun minä pääsin parhaaseen
ikääni, tuli ryssä maahan noina husaarivuosina; se ei sillä kertaa
polttanut, vaan otti lehmät, hevoset ja lampaat, vaikka sekin tapahtui
vastoin kenraalien tahtoa. Nyt on majoituksia ja kuormainkuljetuksia,
kruunu ottaa heiniä ja eloa, hevosia ja miehiä. Voisipa olla
pahempaakin. Laiho on hyvänlainen, kuningas on itse mukana sodassa.
Jumala siunatkoon kuningasta ja pitäköön hänet vallassa vastoin
aatelisherrojen vehkeitä. Talonpoika on hänen puolellaan.
-- Tehän olitte leikissä mukana vapaudenaikana, vastasi nuorukainen
lämpimästi. Myöntäkää, ettei kuningas saa koskea kansan lailliseen
vapauteen. Olipa se ruma teko, mikä talvella tehtiin, se paperi, jota
sanotaan yhdistys- ja vakuutuskirjaksi.
-- Oliko? arveli valtiopäivämies järkkymättömän tyynesti ja koputteli
lyhyttä visapiippuaan kiveä vasten. -- Kyllä ymmärrän; herroille se ei
ollut oikein mieleen. Ensin kuningas otti heiltä monta kiiltävää
kultarahaa: ranskalaista, englantilaista ja venäläistä; olihan siihen
aikaan lupa myydä valtakunnan menestystä. Sitten kuningas ei tahtonut
hyvällä suostua eroamaan hallituksesta. Vihdoin hän otti herroilta
vallan; niin, ajatteles, he kun eivät enää saa hieroa kauppoja
vihollisen kanssa! Semmoinen kuningas hän on, että uskaltaa itse
hallita. Se on herrain mielestä vastoin vapautta, mutta talonpojan
mielestä se on niinkuin olla pitää. Olenpa minä ollut mukana jos
jonkinlaisessa vapaudessa. Jos minun on valittava kuninkaan tai herrain
hallituksen välillä, vastaan minä: kun kuningas hallitsee, saa
talonpoika pitää omansa. Mutta herroilla on toinen mieli. Kysy Yöjärven
kapteeni Mörkiltä, hän on oikea mies.
-- Kapteeni Mörkiltäkö? Asuuko hän Yöjärvellä, idässä päin Elimäen
metsässä? Tunnetteko hänet? kysyi Yrjö, jonka ajatukset äkkiä
kääntyivät toiselle suunnalle.
-- Kukapa ei olisi nähnyt huuhkajaa vuorenrotkossa? Jo siitä nyt on
enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän muutti tänne, osti
autiotilan ja teetti oman mielensä mukaisen huvimajan. Omituinen herra.
-- Tiedättekö, onko hänellä lapsia ja mitenkä hän niitä kohtelee?
-- En tiedä. Kirkonkirjoissa ei ole mitään muuta kuin, että vaimo
haudattiin kolmetoista tai neljätoista vuotta takaperin. Hän kuoli
äkkiä, sanottiin, ja haudattiin hyvin komeasti seuraavana päivänä. Se
olikin ainoa kerta, jolloin on nähty kapteeni kirkossa... Yrjö ... minä
en ymmärrä hienoja puhetapoja, minä puhuttelen sinua, luutnantti,
niinkuin olen tottunut...
-- Kiitoksia siitä, isä Tuomas!
-- No niin, Yrjö, johtuupa mieleeni jotakin. Onko sinulla puhtaat
paperit Anjalan asiassa?
-- Minut koroitettiin aivan äskettäin, vastasi luutnantti vältellen.
-- Hyvä, uskomme siis, että täällä on selvää se, mikä muilla tahoilla
on sumuista. Niinpä sanon sinulle, että jos marsseillasi tapaat
kapteeni Mörkin, niin kannusta hevostasi äläkä katsahda taaksesi. Älä
mene puolta penikulmaa lähemmäksi sitä miestä. Asialla on omat syynsä.
-- Onko hän ollut sekaantuneena Anjalan juttuun.
-- Ehkä, ehkä ei. Se on hengenrikos, selvittä todistuksitta. Nimismies
Kallio on vaanimassa, ja täytyy varoa lausumasta mitään; luullakseni
hän ei ole löytänyt mitään; mutta en minä antaisi nälkäistä
hevoskoniakaan Yöjärven talosta. Milloinka palaat?
-- Jo tänä iltana. Palvelukseni vaatii minua joutumaan Loviisaan.
-- Huomenna on sunnuntai. Etkö tahdo kuulla meidän uutta pappiamme,
Yrjö? Hän osaa opettaa niin nuorille kuin vanhoillekin kaksi
hyödyllistä asiaa: pelkäämään Jumalaa ja kunnioittamaan kuningasta.
-- _Teidän_ sitä ei enää tarvitse oppia, isä Tuomas. Minä olen
koulupoika. Jumala suokoon, että tietäisin, mitä varten minä elän.
-- Sinun iässäsi on ihminen kuin heinäsirkka, Yrjö. Mutta ei ole aina
kesää metsäisillä rinteillä. Tulee koota syksyksi hyvä omatunto ja
rehellinen elämäntyö. Sinä olet sotilas, minä talonpoika. Sinä panet
aidat minä kylvän pellon. Pane maan ympäri luja aita, että peltomies
saa rauhassa kylvää!