Niiden henkilöiden keskustelu, jota me olemme rohjenneet nimittää
velhoksi ja lohikäärmeeksi, ehti juuri ratkaisevaan käännekohtaan, kun
sen keskeytti kellon kilinä, jonka johto tuli kapteenin huoneesta eli
-- puhuaksemme entiseen tapaan -- jättiläisen luolasta. Rebekka
kiiruhti tiehensä, ja tohtori jäi yksin mietteihinsä.
Epäilemättä olisi ihmeellistä ja hyvin valaisevaa seurata
lääketieteellistä epäilystä, fysiologisia, psykologisia, nosologisia,
nosograafisia, diagnostisia, terapeutisia ja kaikkia muita raakalaisia
vastaväitteitä, jotka tämän keskustelun johdosta kehittyivät
korkeastioppineen ja paljonkokeneen lääkärin mielessä, joka oli
jäsenenä Upsalan ja Turun lääkeopillisissa tiedekunnissa. Mutta kun on
varsin luultavaa, että nuo äänettömät mietiskelyt, puettuina kun olivat
niin monen syvällisen ja salaperäisen termin verhoon eivät olisi
kovinkaan helposti tavallisten kuolevaisten tajuttavissa, niin saanee
lukija kyllikseen lopputuloksestakin mikä oli, että kunnon tohtori
päätti mitä tarkimmin "tutkia sairasta", saadakseen varmemman
vakaumuksen niin tavattoman vian laadusta ja sen parantamisen
mahdollisuudesta. Se päätös oli tuskin ehtinyt varmistua, kun
tohtori kutsuttiin kartanonherran, kapteeni Mörkin, luo hänen
makuuhuoneeseensa.
Kapteeni oli paljon tyynempi mieleltään ja istui puolipukeissaan
puoleksi makaavassa asennossa, mustassa nahalla päällystetyssä sohvassa
hämärässä huoneessa, johon valoa vain niukalti ja vaivoin pääsi
paksujen tummien ikkunaverhojen lävitse. Huone oli kaikin puolin
näöltään raskasta mielialaa herättävä, synkkä, kolkko ja pimeä. Sen
ainoana koristuksena oli öljyvärein maalattu, luonnollisen kokoinen
kuva, joka esitti ruotsalaista meriväen upseeria, mutta sen pää ja
rinta olivat niin täynnä pieniä, pyöreitä reikiä, että jos se aikoinaan
lienee ollutkin kuvatun näköinen, niin oli enää mahdoton siitä ketään
tuntea.
-- Teitä kummastuttaa, että _hän_ on minun huoneessani, sanoi kapteeni,
huomatessaan tohtorin katselevan kuvaa. -- Niin, eikö se ole omituista?
Mutta syynsä on silläkin. Tarvitseehan ihminen hiukan huvitustakin.
Minä toisinaan hauskuudekseni käytän tuota ampumataulunani.
-- Tämä huone on liian pimeä ja synkkä, huomautti tohtori. Ilma ja valo
ovat ensimmäiset ehdot, jos mielitte päästä terveeksi ja voimiinne
jälleen.
-- Älkää minusta huoliko, vastasi kapteeni halveksivasti. Minä haluan
vain tietää, onko tyttäreni terve vai sairas.
-- Epäilemättä -- kuului vastaus -- sairastaa hän kovaa ja pitkällistä
kuuroutta, mutta voidaanko sitä parantaa, riippuu aivan kuurouden
syistä ja laadusta. Jos se on elimellinen vika, paralysia tai
kuulohermon lamaantuminen, niin ei mikään taito auta; _cedamus
naturae_, hyvä kapteeni, vihellyksestä ei tule mitään, kun huuli on
poissa. Jos sitä vastoin, niinkuin toivon mahdollisimman kauan,
vika on syntynyt satunnaisista syistä, esimerkiksi kuulokanavan
tukkeutumisesta ... paransinpa kerran kuormapojan, joka oli ollut
seitsemän vuotta kuurona korvapuustista ... hän sai sen luutnantti
Hammarilta, siltä turkulaiselta, oikean moukariniskun ... niin, silloin
koetamme, mitä tiede ja taito saa aikaan...
-- En minä sitä tarkoita, keskeytti kapteeni taas maltittomasti. --
Minä kysyn, onko hänen kuuroutensa teistä luonnollinen vai
teeskennelty.
-- Mitä? huudahti tohtori kummastuneena. Teeskenneltykö? Hyvä kapteeni,
voitteko te kuvitellakaan?...
-- Minä käsitän. Te ette siis ole huomannut mitään. En minäkään
pitkään aikaan huomannut mitään, vaikka hän on minun tyttäreni. Mutta
äskettäin ... eräänä yönä ... minä en saanut unta ... silloin huomasin
jotakin.
-- Mitä te huomasitte?
-- Mitäkö huomasin? En mitään. Toden totta, en mitään. Minäkö rupeaisin
kuuntelemaan?
-- Te kuulitte hänen puhuvan, eikö niin.
-- Ahaa, tiedättekö sen? No niin, koska sen tiedätte, niin tunnustanpa
teille, että minä todellakin kuulin hänen puhuvan. Silloin sanoin
itsekseni: hän on äitiinsä. Ymmärtäkää sanani oikein: hän _saattaisi_
olla äitiinsä. Tuo äänettömyys on teeskenneltyä, sanoin minä
itsekseni ... viidentoista vuoden teeskentelyä! Se on pitkä aika. Mutta
tyttö puhuu yhtä hyvin kuin te ja minä.
-- Voi peijakas, mimmoinen veitikka!
-- Sattumalta kuulin kehuttavan teitä taitavaksi lääkäriksi. Silloin
sanoin itsekseni: minä kutsun tohtori Ekströmerin, ja hän paljastaa
tytön vehkeet. Ah, tohtori, minä olen nähnyt moisten naissilmien
ennenkin teeskentelevän. Te sen tunnette ja voitte paljastaa hänet.
Tohtori ... tahdotteko ottaa tyttäreni?
-- Mitä sanotte?
-- Tahdotteko tyttäreni?
-- Hyvä kapteeni, teidän kysymyksenne on niin odottamaton, niin
imarteleva... Minä en tiedä, kuinka...
-- Verna on viisas tyttö ... vain _liian_ viisas minulle ... mutta ei
teille, tohtori! Kaunis hän on, sen myöntänette, ja hyvä ... uskokaa
sanani, oikein hyvä! Myötäjäisiin olette oleva tyytyväinen; ainoa
lapsi, ja enhän minä vuosisatoja elä. Ottakaa hänet, tohtori; naikaa
hänet! Minä olen saanut kyllikseni naisten vartioimisesta.
-- Mutta hän itse ehkä ajattelee toisin.
-- Mitä? Oletteko te mies, kun puhutte naisen tahdosta? Luuletteko
_minun_ tyttäreni uskaltavan ajatella toisin kuin hänen isänsä?
-- Hyvä, herra kapteeni. Teidän tarjouksenne on suureksi kunniaksi
minulle, ja minä olen teille siitä kiitollinen. Minä toivon tulevani
niin ansiokkaaksi, että ansaitsen semmoisen luottamuksen. Mutta
sallikaa minun muistuttaa teille, että te itse nyt enimmin tarvitsette
muutamien tuntien vahvistavaa unta.
-- Paratiisissa saamme nukkua, herra tohtori. Menkää Vernan luo...
Sanokaa hänelle: isäsi antaa sinulle anteeksi, että olet äitisi tytär!
Sen sanottuaan kääntyi kapteeni seinään päin ja oli nukkuvinaan.
Tohtori Ekströmer jätti hänet rauhaan, otti kultaisen nuuskarasiansa,
jonka hän oli saanut Kustaa III:lta, pani melkoisen panoksen nenäänsä
ja lausui:
-- Mies on hullu. Tässä ei ole mitään tekemistä. Ptsi! Sen vahvikkeeksi
minä aivastin.
-- Minäpä menen tytön luo, hän jatkoi itsekseen pannen oitis
päätöksensä toimeen ja lähtien nousemaan portaita ylös. -- Jos tarkoin
punnitsen, niin eipä olekaan liian aikaista minun naida. Voisinhan
sitten lopultakin saada kunnon päivällisen kotona. Enpä saata nähdä
kenttäkeittiötä tai poikamiehen ruokasäilykköä, menettämättä heti
sitäkin vähäistä ruokahalua, jonka säännöllinen ruoansulatus minulle
vielä toisinaan tuottaa. Ja millaisia ovat meidän ravintolamme täällä
Suomessa? Kestikievareja, hollitupia; pihvipaistit rasvaiset, sopat
mikä minkin verran samanlaiset kuin Turun ylioppilassopat,
talikynttilällä hämmennellyt. Oletetaanpas, että saan potilaan
parannetuksi? No, siinä tapauksessa en lainkaan näe, mikä estäisi
ottamasta tuota nuorta naikkosta.
-- Mutta -- jatkoi hän taas -- miksi häntä niin halukkaasti
tarjoillaan? Olisikohan hän todellakin juonikas kapine?...
Teeskentelyäkö?... Uskomatonta. Taaskin vain pinttynyt päähänpisto.
Tyttö perii tilan; olisikohan tuo kiinnitetty? Otanpa selon siitä. Jos
se on velaton, niin onhan se minulle sopiva neljänä kuukautena
vuodessa, kun tahdon nauttia maalaisilmaa.
-- Mutta -- ja uusi epäilys syntyi -- enkö omin silmin nähnyt hellää
kohtausta? Olisikohan tuo rikkitikku Yrjö Ros leimahtanut palamaan?
Tietysti ... täksi päiväksi. Ja olisikohan tyttö hurmaantunut
vaaleanruskeihin viiksiin? Tietysti myöskin... Ai, ai, pidä tarkoin
varasi, hyvä Ekströmer! Pojan kyllä voi parantaa, mutta naisissa se
pysyy kuin myski... Siitä tuntuu jälkiä vielä kahdenkymmenen vuoden
kuluttua.
Nämä salaiset neuvottelut kestivät juuri niin kauan kuin mukavuuteen
tottunut tohtori Ekströmer tarvitsi aikaa kiivetäkseen jyrkkiä
portaita. Mitä lähemmäksi hän ehti matkansa päämäärää, sitä
epäröivämmäksi hän kävi. Kukapa ei joskus ole seisonut kuten hänkin
elämän kiertoportaissa, joissa joka askelelta leviää uusi näköala
silmien eteen? -- Ota hänet! sanoi ensimmäinen porras. -- Varo!
muistutti toinen. -- Mutta varsin mielenkiintoinen taudintapaus!
virkkoi väliin kolmas. -- Onko lääkärin milloinkaan nähty naivan
taudintapausta? kysyi neljäs porras. -- Oh, joka päivähän sitä näkee,
huomautti viides. -- Mutta jospa häntä ei voikaan parantaa? väitti
vastaan kuudes. -- Kyllä se sinulle onnistuu, kehoitti seitsemäs. --
Kaikissa tapauksissa joudut luutnantin kilpakosijaksi! huomautti taas
epäilevästi kahdeksas. -- Sinä vanha setä! pilkkasi yhdeksäs
rikkiviisaasti. Ja kun tohtori oli ehtinyt kymmenennelle portaalle,
tuntui se hänestä narisevan kuin nauruaan pidätellen. -- Olisipa siinä
sukkela juttu koko Ruotsin armeijalle! nauroivat kaikki seuraavat
laudat hänen jalkainsa alla...
-- Mitä lempoa minä ajattelenkaan? huudahti tohtori iloisimmalla
tuulellaan ja astui kohtalonsa kanssa sopineena nuoren sairaan luo.