Jos edellinen luku oli suosiollisen lukijan mielestä liian julma
soveltuakseen tämmöiseen pohjolan lumotun linnan viattomaan
kertomukseen, niin pyydämme häntä vain katsahtamaan velhoon, tohtori
Ekströmeriin, kun hän tunnin kuluttua äskeisestä jyräkästä rauhallisena
ja ujostelemattomana istuu alakerran salissa hyvinvarustetussa
aamiaispöydässä, joka tarjosi Geneven viiniä, tuoretta lohta
munakäristeineen, mansikoita ja kermaa, paistettuja kananpoikia
muurainhilloineen ja kurkkuineen sekä portviiniä -- silloinpa kaikki
ikävät muistot, joita lukijalla ehkä on jättiläisen hullutuksista,
varmaankin haihtuvat sen iloisen myötätunnon tieltä, jolla lukijakin
moista näkyä katselee. Me vain sydämestämme surkuttelemme, etteivät
ystävämme, Yrjö- ja Jaakko-ritarit, jotka paastoten olivat kokeneet
niin monia seikkailuja, saaneet olla mukana noiden viehättävien
aamiaisvarojen kimpussa, vaan arvattavasti samana hetkenä harhailivat
taaskin autiossa seudussa etsien torpanpahaista, joka voisi tarjota
heille kahta kaivattua herkkua, talonpoikaisjuustoa ja kuoripiimää.
Tohtori ei ollut koko yötä turhaan ratsastanut salojen halki.
Tyhjennettyään lohiastian, puhdistettuaan mansikkavadin ja kermakannun
sekä passitettuaan kolme, neljä viatonta kananpoikasta niiden oikeaan
määräpaikkaan, alkoi hän tuntea taipumusta katsella entisyyttä,
nykyisyyttä ja tulevaisuutta lempeämmin silmin. Hän täytti tyynenä kuin
filosofi neljännen viinilasinsa, kääntyi juuri sisään tulleen Rebekan
puoleen, avasi suunsa ja sanoi:
-- Nukkuuko sairas?
-- Kapteeni hikoilee, kuului vastaus.
-- Hyvä on. Silloin saatamme toivoa, että veren tunkeutuminen aivoihin
menee ohi pahemmitta seurauksitta. Entä pikku mamselli yläkerrassa?
-- Neiti on hiljaa.
-- Kuulkaas, hyvä matami -- ja tohtori pyyhkieli ruokaliinalla suutaan
-- luullakseni kapteeni Mörk ei ole aatelismies, nimestä päättäen.
Mutta ehkäpä olenkin erehtynyt?
Rebekka ei vastannut. Ei hän myöskään mennyt pois; hän odotti
nähtävästi saadakseen korjata pois ruoan tähteet, ja hänen terävä
silmäyksensä näytti kysyvän: etkö vielä ole syönyt kylliksesi, ahmatti?
Tohtori ei ollut kokematon taloudellisen elämän valtioviisaissa
tempuissa.
-- Tahtoisinpa sanoa, että teillä on varsin erinomaista lohta, hyvä
matami. Onkohan se saatu Anjalasta? Toden totta, parempaa en ole syönyt
Halmstadissakaan. Entä mansikat sitten! Oikein herkulliset!
Rebekka oli vaiti.
-- Mitä kananpoikiin tulee ... lempo vie, lihavampia ei tarjota
Tukholmassa Malmin kellariravintolassakaan. Oma kanatarha, eikö niin?
Terveydeksenne, matami! Portviini on varmaankin kuninkaan
hovimestarilta saatua; tunnustakaa vain, että teillä on omat
hankkijanne kuninkaan keittiössä. Mutta sanokaapas, miten kumman
tavalla te olette saanut salaa tuoduksi tämmöistä viiniä tänne ...
niin, enhän toden totta vielä tiedä tämän talon nimeäkään.
-- Yöjärvi.
-- Yöjärvikö? Kapteeni Pimeä Yöjärvellä? Täytyypä minun tunnustaa, että
välistä tapaa kummallista yhdenmukaisuutta. Yöjärvikö siis? Olkoon
minun puolestani, varsinkin kesäiseen aikaan ja hyvän aamiaisen
ääressä. Mutta syksyllä täällä lienee hieman koleaa, eikö totta?
Surkuttelen teitä, kunnon ystäväni... Teidän isäntänne ei aina näytä
olevan parhaimmalla tuulella. Arvattavasti ovat siihen syynä nuorena
kärsityt onnettomuudet ja loukkaukset?
-- Onnettomuudetko? Mahdollisesti.
-- Niin, niin, eihän sitä huvikseen vain tule noin kummalliseksi. Ei
sitä ihan päähänpiston tähden vain asetuta näin keskelle erämaata.
Missä kapteeni asui ennen tänne muuttamistaan?
-- En tiedä.
-- Häh? Mutta se Sundhagen, joka oli merirosvo ... ja se, mitä tapahtui
kaksikymmentä vuotta takaperin...
-- En tiedä.
-- Vai niin, älkää pahastuko! Mutta, muistaessani, nuo
kananpoikaset ... minä en voi unohtaa teidän kananpoikianne ja minä
ylistän niitä koko kuninkaallisen armeijan kuullen. Ruokitteko niitä
kaurapuurolla ja perunajauhoilla? Suokaa anteeksi, että näin kyselen,
mutta uskaltaisinpa melkein panna pääni pantiksi, että te olette niille
antanut hienoksi survottuja pomeranssinkuoria.
Rebekka hymyili, tosin kylmästi kuin helmikuun päivä, mutta hyvä merkki
se sittenkin oli.
-- Se ei koskaan ole juolahtanut mieleeni, vastasi hän.
-- Mutta miksette tunnusta totuutta? Te olette aivan varmaan käyttänyt
uutta ranskalaista tapaa niitä ruokkiessanne. Ikäänkuin en minä
huomaisi paistista, että olette niille antanut pomeranssinkuoria. Ah,
minä ymmärrän, ehkä onkin nuori neitinne niitä ruokkinut? Jos olisin
viittätoista vuotta nuorempi, niin kosisin häntä vain sentähden, että
hänellä on ollut niin oivallinen keittotaidon ... ja kanainkasvatuksen
opettaja.
-- Jos olette poikamies, niin kosikaa, hyvä herra! Minusta ei vastusta
olisi. Niin pääsisin minä...
-- Mistä pääsisitte?
-- En mistään.
-- Minä todellakin ajattelen asiaa. Ellei vain tyttöparka olisi
kuuromykkä...
-- Kuuromykkäkö? Kuka sen on sanonut?
-- Häh? Luuletteko siis, että hän todellakin kuulee?
-- En minä sitä ole sanonut.
-- Mutta luuletteko sitten hänen puhuvan?
-- En minä sitäkään ole sanonut.
-- Mutta ellei hän kuule eikä puhu, niin onhan hän kuuromykkä.
-- Eipähän, eipä ole.
-- Tämäpä vasta on eriskummallinen tapaus. Ellei hän kuule eikä puhu
eikä myöskään ole kuuromykkä, niin mikä hän sitten on? Olisinpa utelias
tietämään sen.
-- Mitä te, herra, sanotte sitten kuuromykäksi?
-- No, lempo vie, semmoista olentoa, joka syystä tai toisesta syntyy
kuurona eikä siis voi oppia puhumaan.
-- No niin, herra, siispä saatte huoletta kosia Vernaa. Ei hän ole sen
enempää kuuromykkä kuin te, herra, tai minäkään.
-- Sepä perhanaa. Kuinka sen voitte todistaa?
-- Ettekö kuullut hänen puhuvan?
-- Niin, tosiaankin, oikeassa olette. Hän sanoi kaksi sanaa.
-- Ei, kolme sanaa hän puhuu. Kolme sanaa, eikö siinä ole todistusta
kylliksi, ettei hän ole kuuromykkä? Kosikaa huoletta!
-- Kuulkaahan nyt, hyvin kunnioitettava matami, joka kasvatatte sangen
herkullisia kananpoikia; koska te näytätte olevan järkevä ihminen ja
harrastavan talon etua, niin en huoli salata teiltä, että kapteeni Mörk
etsi minut eilen Loviisasta käsiinsä ja kutsui tänne parantamaan
tytärtään. Tosinhan hän puhui vähän epäselvästi ... ymmärrättehän ...
vähän hämärästi taudin nimeämisestä... hän ei tahtonut ilmaista kuin
puolen totuutta. Mutta niin paljon olin minä ymmärtävinäni, että hänen
tyttärensä oli kuuromykkä. Minä sanoin hänelle suoraan, ettei
lääkintätaidolla ole siinä mitään tekemistä; mutta tyytyikös hän
siihen? Hän lorusi sinne tänne, niinkuin hän ei aivan varmaan olisi
tiennyt, oliko neiti todellakin kuuromykkä, vai oliko koneistossa jokin
muu koukku, ja kun minulla sattumalta oli joutoaikaa, taivuin minä
lähtemään hänen mukanaan tänne. No niin, nyt kun olen tutustunut teidän
kananpoikiinne, annan hänelle mielelläni anteeksi kamalat katajikoissa
retustamiset. Luuletteko siis todellakin, että tyttö _ei ole_
kuuromykkä?
-- Siihen voitte luottaa, herra.
-- Hm ... tyttö miellyttää minua. Minä olen varakas poikamies parhaassa
iässä, tuskin kahdeksanviidettä; sanoittepa sanan. Mutta jotakin täällä
on nurinpäin, ja se on ensin saatava korjatuksi. Ymmärrättehän te
hyvin, että jos lääkärin pitää parantaa jokin vamma, olipa se
minkälaatuinen hyvänsä, niin pitää hänen ensinnäkin tietää, missä vika
on. Teidän on sanottava minulle, mikä tyttöä vaivaa ja _miten_ hän on
sellaiseksi tullut. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
-- Kyllä. Jos niin on, että te, herra, olette lääkäri ja voitte saattaa
kuntoon _sen kohdan_, joka parannusta tarvitsee, niin täytyneehän minun
sanoa, mitä en muuten koskaan olisi sanonut. Vanhainkin hampaitten
takana voi kieli pysyä lukittuna.
-- Kyllä uskon, kyllä uskon, hyvä matami. Mutta palataksemme asiaan,
niin mitä sanoittekaan? Tyttö kuulee eikä kuule, puhuu eikä puhu, on
kuuro eikä ole kuuro, on mykkä eikä ole mykkä. Jos se kaikki on totta,
niin myöntäkää ainakin, että sitä ei ole varsin helppo tajuta.
-- Kenties ei, mutta niin asia kuitenkin on. Ettekö huomannut hänen
lausuvan nuo sanansa oudolla tavalla kuin olisitte kuullut pienen
lapsen puhuvan.
-- Niin todellakin. Minä olin huomaavinani jotakin sentapaista.
-- No, siinähän se on koko arvoitus; ettekö arvaa?
-- En: niin totta kuin olen sitoutunut Eskulapiuksen, Hippokrateen sekä
Turun ja Upsalan lääkeopillisten tiedekuntain palvelukseen; moista
tapausta ei meidän farmakopeassamme ole arvattu sattuvaksi.
-- No, niinpä minä sanon teille jotakin, jota ei ole luettavana
kirjoissa. Verna syntyi niin terveenä ja vilkkaana ja niin tervein
korvin kuin kuka muu ihmislapsi tahansa. Hän oli niin kiltin kiltti
lapsi, ja vuoden vanhana hän jo sanoi _mamma_ -- sillä hänellä _oli_
äiti -- mutta isäänsä hän pelkäsi eikä koskaan taipunut lausumaan
sanaa, jota isä niin mielellään tahtoo kuulla, jos hän muuten on
sellainen kuin isän tulee olla. Sen ensimmäisen sanan jälkeen oli
puhevarasto kauan kasvamatta; kului lähes puoli vuotta tytön oppimatta
yhtään sanaa. Luulenpa, että niin käy useimmille lapsille. Mutta tehän
olettekin poikamies, herra...
-- Saattaa käydä, saattaa käydä. No, entä sitten...
-- Sitten hän oppi nopeasti kaksi sanaa: _veli_ -- sillä hänellä _oli_
veli -- ja _Verna_, joita usein tavasimme hänelle, ja me jo iloitsimme,
että hän kohta rupeaisi puhumaan kuten lapset ainakin sen ikäisinä,
jolloin he enimmin ovat Jumalan enkelien kaltaisia. Niin, silloin hän
oli niin kaunis ja kultainen, -- ja Rebekka pyyhkäisi silmiään
esiliinansa nurkalla -- että harvoin hänen kaltaistaan näkee, ja
kaikki, jotka hänet näkivät, sanoivat, ettei mikään kuninkaankaan lapsi
saattanut olla ihanaisempi. Sitten äkkiä...
-- No? Sitten äkkiä...
-- Hän sairastui.
Tohtori pani nuuskaa nenäänsä. Se ei näyttänyt hänestä ollenkaan
kummalliselta.
-- Tuhkarokkoonko? hän kysyi.
-- Hän sairastui ja menetti kuulonsa. Sitten hän ei enää koskaan
oppinut enempää kuin nuo kolme sanaa. Ja arvattavasti hän olisi
unohtanut nekin, ellen minä niitä lakkaamatta olisi tavannut hänelle
hänen pienenä ollessaan, sillä minusta tuntui kuitenkin hyvältä kuulla
hänen sanovan jotakin. Hän katsoi minun huuliani ja lausui sen mukaan,
mitä ennestään taisi. Mutta muuta hän ei voinut oppia. Kaikki muu
täytyi meidän selittää hänelle merkeillä.
-- Hm, hm ... tämä on todellakin ensimmäinen tämänlaatuinen tapaus,
mikä minulle on sattunut. Se lienee ollut ankara tauti, luultavasti
tulirokko. Se se useinkin jättää jälkensä silmiin ja korviin.
-- Pahempi se oli. Jumala näki maailman tulleen uudeksi Egyptiksi, ja
sentähden hän lähetti uuden murhanenkelin, joka siihen aikaan ei
säästänyt ylhäistä eikä alhaista. Ja ne, joiden hengen hän säästi, ne
hän jätti raajarikoiksi ja rumiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai hupakoiksi
ja kaikenlaiseen kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Mutta merkillistä oli,
tyttö ei saanut ainoatakaan arpea kasvoihinsa...
-- Hm ... tauti oli siis...
-- Niin, tauti oli _isorokko_.