Kun jättiläinen, seurassaan velho, jota kuolevaisten kesken sanottiin
tohtoriksi, huomasi tuon kummallisen tervetuliaistervehdyksen, jolla
hänen linnavoutinsa ja hovimestarinsa Ramström otti hänet vastaan,
aavisti hän pahaa ja ryntäsi portaita ylös niin kiireesti, ettei hänen
vieraansa mitenkään jaksanut ehtiä jäljestä. Kohtalo satutti silloin
niin kummallisesti, että häntä vastaan yläportailla tuli Rebekka, joka
juuri edellisenä silmänräpäyksenä oli käännetty ympäri ja sysätty ulos
ovesta kuin tykin suusta. Siitä syystä kapteeni harppaili kolme
porrasta kerrallaan ja oli vähemmässä kuin puolessa minuutissa Vernan
etuhuoneessa, ja hänen takanaan tuli Rebekka ja vähän jäljempänä
tohtorikin.
Siinä oli siis tämän kertomuksen päähenkilöistä koossa kokonaista viisi
toisiaan vastaan taistelevina valtoina, jättiläinen, prinsessa, velho,
lohikäärme ja Pyhä Yrjänä-ritari. Kohtaus oli odottamaton. Tyttönen
oli, riemuissaan ensi voitosta, mikä oli saatu hänen kauhistavasta
vartijastaan, melkein kaatunut Yrjön jalkain juureen ja katsellut häntä
ihmettelevin silmin. Yrjö oli vetänyt pois kätensä, jota orjatar Verna
oli ihastuneena tahtonut suudella, nostanut tytön ylös ja katsellut
häntä kaksikymmenvuotiaan silmin. Muutaman sekunnin se vain kesti, tuo
katseleminen, mutta jo kukoisti kevään Verna, ja hänen vapauttajansa
tunsi saaneensa kylliksi muistoja elääkseen pitkänkin iän.
Jättiläinen astui sisään.
Ota toisaalta kaikkea kaunista, suloista, lämpöistä, viatonta, kaikki,
mitä rakkaus lisää elämän värivälkkeeseen -- ja toisaalta kaikki pimeä,
katkera, jääkylmä, kuolemaa ja turmiota tuottava, mikä piilee vihassa
ja kostossa -- sovita kaikki se tauluksi, pane kehykseksi kesäkuun
taivas ja kirjoita nimeksi: Yöjärvi. Vastakohtien mestari Victor Hugo
olisi ollut riemuissaan moisen taulun maalaamisesta, mutta sitä ei
tarvitse kaukaa hakea, näkeehän sen luonnossa ja ihmiselämässä joka
kerta, kun synkkä ukkospilvi pimittää viheriöitsevää kevättä.
Jättiläinen pysähtyi ovelle kuin kynnykseen kiinni naulittuna.
Kummallinen hämmennys näytti vallanneen hänet, mutta ei
mitään kiivautta, ei mitään rajua liikutusta ilmennyt hänen
kasvonpiirteissään. Ennemmin saattoi sanoa jäädyttävän kylmän
kangistuttaneen hänen jäsenensä. Hän katsoi nuoria niinkuin
valkohuippuinen lumivuori katselee laakson kukkia.
Verna ensimmäisenä huomasi pitkän, mustan miehen kynnyksellä. Hän ei
paennut, ei kääntänyt pois silmiään, seisoi vain liikkumatta, ja tuskin
huomattava väristys ilmaisi hänen äkillistä kauhuaan. Yrjössä
liikkuivat toiset tunteet. Tekisimme hänelle väärin, jos sanoisimme
hänen tunnettaan peloksi, mutta tavattoman hämillään hän oli, niinkuin
olisi hänet tavattu vääryydenteosta; ääneti hän odotti, mitä oli
tuleva.
Tämä vaitiolon lumous, joka sulki kaikkien suut, keskeytyi vasta
portailla kömpivän tohtorin äänestä.
-- Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te olette rakennuttanut
portaanne siivellisiä olentoja varten, esimerkiksi kanoille. _Posito_
-- uh, vielä neljä astuinta! -- olettakaamme, sanon minä, että jonakin
päivänä syttyy tulipalo; mihinkä silloin pääsette tuossa mutkikkaassa
korkkiruuvissa, jota te, antakaa anteeksi suoruuteni, suvaitsette sanoa
yläkerran portaiksi. Olettakaamme, että kaappi, piironki, sänky, joita
koetetaan pelastaa, putoaa portaihin ja sulkee tien; mihin silloin
pääsette? _Perdu_, hyvä kapteeni; nahkanne on vaarassa, lopetatte
kunniakkaan elämänne _asphyxiaan_.
Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jonka keskeytti omituinen
napsaus. Kapteeni, ehkäpä ajattelemattaan, veti vireeseen sen
pistoolinsa, joka hänellä vielä oli ladattuna vyössä.
Yrjön korva, joka oli tottunut moisiin ääniin, ymmärsi heti napsauksen
merkityksen. Se palautti entiselleen hänen rohkeutensa ja puhekykynsä.
Hän lähestyi kapteenia käsi miekan kahvassa ja lausui kohteliaasti,
mutta kylmästi kumartaen:
-- Luullakseni on minulla kunnia puhua tämän talon isännälle.
Nimeni on Ros, olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen
rakuunaväen luutnantti. Minun ja kumppanini täytyi turvautua teidän
vieraanvaraisuuteenne, kun metsässä ratsastimme eksyksiin. Univormuni
pitäisi todistaa, etten minä ole ryöväri enkä varas, kuten teidän
emännöitsijänne kohteliaasti uskoi, ja sentähden, suvaitkaa minun
sanoa, on pistooli tarpeeton.
Silloin kapteeni astui kahta askelta likemmäksi, katsoa tuijotti Yrjöön
hurjasta kiihkosta hehkuvin silmin ja huusi:
-- Te ette ole Ros. Nimenne on Sundhagen. Te olette tullut tänne
viettelemään tytärtäni, ettekä nyt elävänä pääse täältä.
-- Hyvä herra -- vastasi Yrjö, hämmästyen vastoin tahtoansakin -- en
tiedä, mikä...
Hän ei saanut lopettaa lausettaan. Kapteeni kohotti pistoolia, mutta
epäilemättä hän muisti samassa sankkiruudin olevan märkää, sillä heti
senjälkeen hän singautti aseensa ulos ikkunasta, niin että ruudut
helisivät. Sen sijaan hän sivalsi huotrasta pitkän, hirmuisen
miekkansa.
Yrjö ei myöskään vitkastellut, vaan tempasi puolustuksekseen sapelinsa.
Verna syöksähti hänen eteensä ja pidätti hänen käsivarttaan, mutta
kaatui samassa tunnotonna lattialle.
Juuri sinä hetkenä oli tohtori, kelpolailla sysäisten ovessa seisovaa
Rebekkaa, raivannut tien huoneeseen ja kysyi, mitä oli tekeillä.
-- Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö kääntämättä silmiään uhkaavan
miekan kärjestä.
-- Ros! Iloinen, kunnon ystäväni Ros! huudahti tohtori vuorostaan. --
Mitä tämä merkitsee? Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te
tänään olette kirotun pahalla tuulella. Olkaa hyvä, pistäkää rautanne
tuppeen. Minä takaan pojan kuin olisi hän oma poikani.
Mutta kapteeni, joka ei mitenkään ollut hillittävissä, tuli päinvastoin
yhä hurjemmaksi.
-- Tohtori, tunnetteko hänet? No, sittenpä myöskin tiedätte, että
eilen ... ei, toissapäivänä ... ei, kaksikymmentä vuotta sitten... Ja
nyt hän taas tulee viett... Pois! Pois! Hänen verensä taikka minun!...
Ja kiihkosta tuijottavin silmin, kuin olisi haamua ahdistellut,
kapteeni tähtäsi nuorukaiseen hirveän iskun, jonka Yrjö vain
hädintuskin sai vältetyksi.
-- Henkesi tähden, Yrjö, hyppää ulos ikkunasta, mies on mieletön!
kuiskasi tohtori.
-- Jättäisinkö hänet, tuon tytön ... en koskaan!
-- Minä suojelen häntä.
-- Mies tappaa hänet...
-- Poika, ellet nyt juokse, tapahtuu tässä murha. Tahdotko tapella
hullua vastaan?
Nämä nopeat sanat vaihdettiin raivoisan kapteenin yhä hurjemmin
ahdistellessa. Yrjö tajusi ystävänsä olevan oikeassa, peräytyi
taistellen parvekkeen ovelle, syöksähti äkkiä siitä ulos ja hyppäsi
reippaalla ponnahduksella alas puutarhan ruusujen keskelle, tällä
kerralla kuitenkaan saamatta mitään vahinkoa.
Kapteeni jäi parvekkeelle. Hän oli menettänyt kaiken malttinsa, hampaat
kiristyivät vastakkain, käsi puristi suonenvedontapaisesti miekan
kahvaa.
-- Pääsikö hän vielä kerran käsistäni! hän ärjäisi ja katsoa tuijotti
pakenevaa nuorukaista.
Tohtori yritti lähteä rauhoittamaan mieletöntä, mutta Rebekka pidätti
häntä.
-- Älkää sanoko mitään; te vain saatte hänet pahemmaksi. Katsokaa
ennemmin tuota lasta; minä ymmärrän paremmin kapteenia. Tiesinhän
kyllä, että hän taas saisi tuon kohtauksensa. Mutta niin hurjana minä
en ole häntä pitkään aikaan nähnyt.
Sitten hän meni kapteenin taa, löi häntä olkapäälle ja virkahti ihan
hänen korvaansa:
-- Sundhagen on kuollut.
Jättiläinen kääntyi kuin unenhorroksissa.
-- Niin, toisti Rebekka, tiedättehän, että Sundhagen on kuollut.
-- Mutta hän oli täällä... Minä näin hänet, vastasi kapteeni epäröiden.
-- Te petyitte. Sundhagen on kuollut. Hän kaatui jo kymmenen vuotta
takaperin Länsi-Indiassa taistellessaan englantilaista merirosvolaivaa
vastaan.
-- Kummallista! jatkoi musta mies, huomattavasti tyynemmin. -- Minä
olin kuitenkin...
-- Niin on kuin minä sanon. Nyt pitää teidän, kapteeni, heti paikalla
paneutua levolle. Minä kyllä tiedän, mitä moisista kujeista seuraa.
Sitä paitsi ratsastitte koko yön sateessa. Teidän täytyy pysyä hiljaa
ainakin kolme päivää, kapteeni.
Niin sanoen hän talutti äsken vielä varsin hirveän miehen vastarinnatta
alakertaan johtaville portaille. Hänen liiaksi kiihoittunut hermostonsa
oli äkkiä veltostunut, pitkä, laiha vartalo oli luhistunut kokoon, kuin
horjuva sairas hän antoi taluttaa itseään, mutta mutisi lakkaamatta
valittavasti:
-- Kummallista! Minä olin näkevinäni hänet täällä...
Tohtorin oli sillä välin onnistunut saada Verna tuntoihinsa. Tytön arka
katse etsi Yrjöä ja tiedusteli äänettömän kaunopuheisena hänen
kohtaloaan. Hyväntahtoinen tohtori selitti viittauksin nuorukaisen
paenneen puutarhan kautta.
-- Lapsiparka! mutisi hän itsekseen. Isä hullu ... niin, ei ole
epäilemistäkään, että mies sairastaa _monomania_ tautia, vieläpä hyvin
pitkällekin kehittynyttä ... ja lapsi itse kuuromykkä ... hm ...
lapsiraukka!
Ekströmer oli tuommoinen ystävällinen, vanhanaikainen lääkäri, joka
aina piti karamelleja taskussaan, antaakseen niitä lohdutukseksi
itkeville lapsille ja saadakseen heidät ystävikseen, kun kova
välttämättömyys pakotti nykäisemään pois maitohampaan tai antamaan
pahanmakuista rohtoa. Hyvää tarkoittaen hän ojensi Vernallekin yhden
noista viattomista lahjomisvälineistään. Tyttö otti sen vastaan kuin
lapsi, mutta osoitti puutarhaa ja lausui omituisella tavallaan entisen,
ainoan sanansa:
-- _Veli!_
Tohtori Ekströmer ei olisi enemmän kummastunut, jos kivi olisi puhunut
hänen jalkojensa juuressa, kuusi laulanut hänen vieressään, koko
tieteen järjestelmä pudota romahtanut hänen päähänsä.
-- Velikö? hän toisti. -- Häh? Kuinka se oli?
-- _Verna_, vastasi tyttö. Hän arvattavasti ymmärsi väärin lääkärin
kummastuksen.
-- Lempo vieköön, puhuuhan tyttö! Ja isä kun sanoi...
Ahaa, sekin oli siis vain _monomaniaa_. Mutta kun ajattelen, että voi
myöskin papukaijoja, harakoita ja kottaraisia opettaa lörpöttämään
jonkin tolkuttoman sanan... Olipa tuo merkillinen tapaus. Ehkä akka voi
minulle antaa joitakin viittauksia.