Olisi vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta, jos vielä kauemmaksi aikaa
jättäisimme Jaakko-ritarin vankeudessaan kiusaantumaan, ottamatta
selkoa hänen myöhäisemmistä vaiheistaan. Jos jonkun on rakastuneiden
aseveljien huonon muistin tähden kuoleminen nälkään, niin on ainakin
kohtuullista, että jälkimaailma saa sen tietää, voidakseen pystyttää
hautakiven ystävyyden uhrauksille.
Hetkisen koeteltuaan voimiaan horjumattomaan oveen, päätti urhoollinen
ritari katsella asiaa tyynesti ja odotella parempia aikoja. Kohtahan
tietysti oli Yrjö rientävä häntä vapauttamaan, ellei -- mikä olisi
pahin kaikista -- uskollinen kumppani itse ollut yhtä pahassa pulassa.
Jaakko ei ollut luultavasti koskaan elämässään tuntenut edes rakkauden
liekkien käryäkään. Kun siis Yrjö viipyi, alkoi Jaakko epäillä,
etteivät olleet oikein aseveljen asiat, ja sitä ajatellessaan oli
hänellä hyvä halu lyödä kova kovaa vastaan ja puskea päänsä läpi paksun
oven. Tarkemmin mietittyään hän kuitenkin heittäytyi oljille ja nukkui
toistamiseen.
Ukonilma oli lakannut, mutta synkkiä pilvenmöhkäleitä yhä vielä
vieriskeli järeän tykistön tavoin kesäkuun taivaalla. Päivänpaiste ja
sadekuurot vaihtelivat kuin ihmiskohtalot. Luonnonvoimat eivät vielä
olleet loppuun asti raivonneet eivätkä päässeet lepoon; ne vetivät
henkeä syvään niinkuin meri laajoin mainingein vierii rantaan myrskyn
jälkeen.
Jaakko nukkui niin sikeästi, ettei hän huomannut, mitenkä ulkosalpa
vedettiin pois ovelta ja vastikään saapunut henkilö astui riiheen
Martti-rengin opastamana, joka piteli suitsista kahta vaahtoista
ratsua. Se henkilö oli -- sanoaksemme totuuden heti koko kamaluudessaan
-- lumotun linnan hallitsija, jättiläinen itse. Jättiläiseksi häntä
syystä saattoi sanoa, sillä hän oli ainakin päätänsä pitempi muita
ihmisiä. Hänen vartalonsa oli hienon miehen vartalo, synkkä kuin
syksyinen yö. Tuo mies oli varmaankin nuorena ollut kaunis, mutta
kaunis siten, että se vaikutti pelkoa. Nyt hän oli vanha, pitkät
viikset olivat teräsharmaat, ryhti voimakas ja suora, mutta jäykkä ja
luotaan työntävä. Tuuheain kulmakarvain alta silmät katsoivat niin
terävinä ja synkkinä, että ensi silmäyksellä niistä tunsi miehen
ihmisvihaajaksi, ellei juuri ihmissyöjäksi. Puku oli ruumiinmukainen ja
kauttaaltaan musta: Aadolf Fredrikin aikainen hännystakki ja pitkä
liivi, polvihousut ja säärykset, tekotukka kankipalmikkoineen ja
kolmikulmainen hattu; vyössä oli pitkä lyömämiekka, pari pistoolia ja
hartioilla sadevaippa.
Sellainen oli se mies, joka astui riiheen ja huomasi Jaakko-ritarin
pitkänään oljilla. Jos katse, jonka hän nukkujaan loi, jo oli oikea
jättiläisen katse, niin seurasi sitä heti sen mukainen työkin.
Jättiläinen tarttui oikealla kädellään ritaria kiinni kauluksesta,
nykäisi hänet voimakkaasti tempaisten ilmaan ja -- söi hänet suihinsa,
ajattelee kai hämmästynyt lukija? Ei, jättiläinen ei syönyt onnetonta
ritaria, heitti hänet vain rentona kuin säkin ulos ovesta, ja ennenkuin
Jaakko ehti herätä, oli hän pitkällään vesilätäkössä riihen edustalla.
Aivan hämmentyneenä ja unenpöpperössä kömpi hän varsin surkuteltavana
seisoalleen ja katsoi jättiläiseen tuijottavin silmin. Mutta herra ei
pitänyt häntä senkään arvoisena, että olisi hänelle edes sanaakaan
virkkanut; hän meni vain renkinsä luo ja jakeli hänelle käskyjään.
Sillä aikaa ehti jo toisen kerran niin pahoin kohdeltu kornetti herätä
-- johon aina kului hyvä hetki -- ja suutahtaa, mihin meni vieläkin
pitempi aika. Luultavasti oli hänellä vielä muistissaan lohikäärmeen
hurja käytös, sillä muuten olisi vaikea käsittää, kuinka niin
rauhallinen sotilas saattoi siihen määrin raivostua, että hän juoksi
jättiläisen luo ja hyvin tajuttavasti kiroten tähtäsi hänen päähänsä
niin hirmuisen korvapuustin, että metsän honkakin olisi vähemmästä
kaatua kellahtanut.
Tarinain mukaan, kuten tunnettua, ovat jättiläiset olemassa vain
kaatuakseen vaeltavain ritarien miekkaan. Mutta tämä tekotukkainen
jättiläinen ei näyttänyt niin käsittäneen tarkoitustaan, sillä hän
kallistui ripeästi sivulle, ettei isku häntä tavannut, tempasi
vyöstään pitkän pistoolin ja laukaisi sen hyvin välinpitämättömästi
Jaakko-ritaria kohden, tuskin kyynäränkään päässä hänen vasemmasta
korvastaan.
Siihen aikana ei tunnettu nalleja eikä sytytysneulapatruunia, vaan
käytettiin ainoastaan varsin epäluotettavia piilukkoja; ilman tuota
uudenaikaisten aseiden puutetta ei urhoollisella Jaakko-ritarilla enää
olisi ollut suuriakaan toimitettavana tässä maailmassa. Saattoipa vielä
vaikka vannoakin, ettei tuo jättiläinen koskaan ollut liikkeellä
pitämättä teräviä piikiviä pistooleissaan; mutta sateen ansiosta oli
sytykeruuti kastunut, eikä pistooli siis lauennut.
Jaakko oli haistellut ruutia Pommerin sodassa. Hän ei kovinkaan
säikähtänyt, astui vuorostaan pari askelta taapäin, sivalsi sapelinsa
ja hyökkäsi rajusti pitkän, mustan miehen kimppuun.
Hänkin samassa silmänräpäyksessä paljasti suuren miekkansa ja torjui
taitavalla kädellä toisen iskut. Jaakko oli tavannut tavattoman
voimakkaan ja taitavan vastustajan, joka oli sitä vaarallisempi, koska
hänen kylmäverisyytensä oli hänelle ehdottomasti eduksi ritarin raivon
rinnalla. Taistelu oli kiivas, mutta lyhyt. Muutamain hurjien iskujen
jälkeen oli Jaakon sapeli lyöty hänen kädestään kauas märkään
ruohikkoon; jättiläinen kohotti lyömämiekkansa ja...
Mutta kukapa koskaan on jättiläisten ja lumottujen linnain saduissa
nähnyt, että rehellinen ritari on niin kurjasti surmattu, aina jonkun
hyväätekevän haltijahengen oikeana silmänräpäyksenä asettamatta
taikasauvaansa hänen ja varman turmion väliin. Me rikkoisimme kaikkea
romanttista soveliaisuutta vastaan, jos todellakin antaisimme niin
ennen kuulumattoman asian tapahtua; älköön siis kukaan katsoko
epätodenmukaiseksi tai kummalliseksi, että tällöinkin ilmestyi
tilaisuuteen sopiva hyvä haltija, esiintyäkseen ratkaisevan hetken
tullen pelastavana enkelinä.
Tämä kelpo haltija, joka tietysti ei voinut olla kukaan muu kuin
tällaisissa kertomuksissa välttämätön velho, ei ilmaissut läsnäoloaan
haltijattaren kilisevällä lasiharmonikalla, vaan kuolevaisen miehen
vähän sorahtavalla äänellä, joka portilta huusi jättiläiselle:
-- Ei, malttakaahan herra kapteeni, älkääkä olko hullu! Tuohan on vanha
häränpää Peura eli Petronius, vai miksi hän itseään sanoo,
kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisia rakuunoita. Tunnen hänet kuin
viisi... Kova pää, herra kapteeni, puupää epäilemättä, mutta
rehellisempää simppua ei koskaan ole uiskennellut Loviisan ja
Suursaaren välillä. Kas niin, olkaa järkevä, pistäkää rauta
tuppeen ja tarjotkaa, luvallanne, ennemmin meille Geneven viiniä
aamutuimaan! Tämmöinen yöratsastus, hyvä kapteeni, voi kyllä soveltua
poikanulikoille, mutta ei miehelle, joka on kuninkaalliselta
majesteetilta ja kollegium medicumilta tottunut saamaan kolmen hevosen
kyydin ja päivärahat, mieluimmin _in natura_. Ja te, hyvä Pumponius,
oletteko hutikassa, kun alatte tapella kunnioitettavan ja kelpo
kapteeni Mörkin kanssa hänen omassa pihassaan? Pölyttäkää toki edes
vähän järkeä esiin paksusta kallostanne! Ryyppy jäähtyy, ja mitä
sanookaan Livius? _Insuperabilis Alpium transitus_, jonka minä
kääntäisin näin: lempo kuivin suin ratsastakoon metsien läpi.
Se henkilö, joka niin sopivaan aikaan pani kaunopuheisen sanansa
vaakaan, missä Jaakko-ritarin kohtalo kiikkui taivaan ja maan välillä,
oli hyväluontoisen ja leikkisän näköinen herrasmies, jolla oli yllä
pitkä ja hyvin kiinni napitettu päällysnuttu ja jonkinmoinen reuhka
vedettynä huolellisesti varjellun hatun ja valetukan suojaksi, sanalla
sanoen, lukijalle jo Loviisan vastaanotoissa esitetty tuttu, tohtori
Ekströmer. Hänen uusi Liviuksen käännöksensä lienee hänestä itsestään
tuntunut erittäin onnistuneelta, sillä hän ei sitä jättänyt säestämättä
niin äänekkäällä naurulla, että isohko vatsa koetteli päällysnutun
nappien lujuutta. Sitä vähemmän, valitettavasti, vaikutti Livius
molempiin taistelijoihin. Mies, jota sanottiin kapteeni Mörkiksi,
pidätti kyllä iskuun kohotetun miekkansa, mutta koki yhä vain lävistää
vastustajansa jättiläiskatsein, samalla kuin Jaakko, jonka raivo oli
lentänyt metsään sapelin mukana, seisoi uhmaisena, leveine rintoineen
aivan alttiina kohotetun miekan iskulle.
Tohtori pahastui ja astui taistelijain väliin.
-- Herra kapteeni, sanoi hän, ja te, Petrus eli Peuronius, minä olen
nähnyt enemmän verta kuin te, ja olen valmis, jos suvaitsette,
sahaamaan poikki teidän neljä raajaanne, kuin olisivat ne
makkaratikkuja. Mutta huonoa pilaa minusta on kahden kunniallisen
miehen, joina minä teitä pidän, pistää toisensa kuoliaaksi
tyhjänpäiväisen riidan tähden. Tiedättekö te, herra kapteeni, että
lääkärillä on valta käskeä silloinkin, kun kuninkaallakaan ei enää ole
mitään sanomista. Te haitte minut tyttärenne luo: pitääkö minun nyt
sitten heti paikalla taas ratsastaa tieheni?
Se naula veti. Kapteeni pisti hitaasti miekan huotraan, mutisten
jotakin anteeksipyynnön tapaista, kääntyi selin Jaakkoon ja tarjosi
käsivartensa tohtorille saattaakseen hänet asuinhuoneeseen.
Tohtori Ekströmer oli kuitenkin liian suuressa määrin seuraelämän mies,
voidakseen laiminlyödä kohteliaisuuden vaatimuksia.
-- Kuulkaas -- hän sanoi kornetille, jota oli niin tylysti kohdeltu --
kuulkaahan nyt, hyvä Parhasius eli Perkelius -- kuka lempo jaksaa
muistaa niin mutkikasta nimeä? -- minä vain tahdoin sanoa, hyvä
Pultronius, että te arvattavasti tulette meidän kanssamme saadaksenne
ryypyn ja voileivän aamukylmään. Voin vakuuttaa teille sillä tekevänne
kunnon isännällemme erittäin mieliksi, eikö totta, herra kapteeni?
Kertokaapas sitten, miten tulitte tänne, vaikka minä teidät vielä eilen
näin puolenpäivän aikaan ilmi elävänä Loviisassa. Ilmatietä, luulen mä,
sillä mitä minuun tulee, näette tässä vain puolet minun henkilöäni;
toinen puoli jäi männynkantoihin ja katajapensaihin riippumaan. Teidän
onneksenne jätin minä kenttäapteekkini Porvooseen. Saatte olla ihan
rauhassa, Pontonius: ei mitään mikstuuria niinkuin viime kerralla, kun
paransin teidät vilutaudista. Miten sanookaan Cicero? _Molestia et
voluptate vita mixta_, iloinen pitää olla niin kuivassa kuin
märässäkin. Joutukaamme nyt jo kuivalle taas!
Näin laverreltuaan hilpeä tohtori pyörähti kantapäällään ja kiipesi
ripeästi portaita ylös, kun taas Jaakon mielessä, hänen siinä
viipyessään nyreänä ja äänettömänä, kävi ankara taistelu suuttumuksen
ja nälän välillä. Suuttumus voitti, ja niin monen armottoman kohtalon
vainoama Jaakko ei ollut kuulevinaankaan kutsumusta.
Portailla tervehti isäntää ja hänen vierastaan hovimestari Ramström
kumarruksin, jotka kapteenin synkistä silmäyksistä tulivat yhä
syvemmiksi ja epävakaisemmiksi. Syy oli selvä. Janoinen, vanha
palvelija oli niin taitavasti käyttänyt hyväkseen emännöitsijän
poistumista kaappien lähettyviltä, että sekin vähäinen voima, joka
hänellä vielä oli jäljellä vanhoissa jaloissaan häähumalan jälkeen,
kokonaan petti, kun hän odottamattaan ja kauhukseen näki isäntänsä
tulevan. Muutaman silmänräpäyksen tavoitteli hän tasapainoa, mutta
painolait saivat voiton, ja hovimestarin viimeinen kumarrus muuttui
kuperkeikaksi, joka vei hänet alas jyrkkiä portaita.