Jätimme Yrjö Rosin iloiseen ihmettelyyn, minkä synnytti se, että nuori
tyttö sanoi nimensä. Vähän latinaa muisti Yrjö vielä koulun ajoilta,
sillä huonoksi sitä kruunun miestä katsottiin, joka, vaikka olikin
miekan kantaja, ei osannut taivuttaa _mensa_-sanaa tuolla
klassillisella kielellä. Yrjö muisti _verna_-sanan, jota käytettiin
sekä miehistä että naisista ja merkitsi: _kotimainen, kotona syntynyt_,
tavallisesti: _kotona syntynyt orja_. Mutta muisti hän toisenkin
_verna_-sanan, lempeämmän, jota käytetään vain hennommasta
sukupuolesta, ja se merkitsi: _keväinen, keväänomainen_, esimerkiksi
_aura verna_, kevättuulahdus; Yrjöstä tuntui kummalliselta, ettei vielä
kellekään oppineelle professorille ollut vanhain roomalaisten
tomukantisten kirjojen keskellä johtunut mieleen antaa tyttärelleen
noita kahta nimeä, jotka samalla olivat niin perin klassillisia ja
kauniita merkitykseltään ja soinnukkaita kaiultaan. Yrjö oli heti
halukas sovittamaan nuoreen tyttöön viimeksimainitun merkityksen.
Mitään keväisempää olentoa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt
ihmislasten keskuudessa. Mutta kun hän taas muisti teljetyt portit,
tämän yksinäisen asunnon, jossa nuorta tyttöä vartioitiin kuin vankia,
ajatteli tytön turvattomuutta ja täydellistä riippuvaisuutta toisten
huolenpidosta -- silloin johtui hänen mieleensä painostavana, että
kohtalon tai ihmisten julma iva oli pannut hänen nimeensä tuon
kaksinaisen merkityksen: kevään lapsi ja kotikasvuinen, ainiaaksi
kotiin sidottu orja.
Ehkäpä sekin ajatus osaltaan lisäsi hänen ihastustaan. Hän unohti
entisen epäröimisensä ja puhutteli tyttöä niinkuin muuten elämässä
tuttavallisin sanoin puhellaan kauan tunnetulle ja rakastetulle
olennolle, joka voi korvin kuulla sanat ja jonka huulilla on valmiina
vastaus.
-- Verna! toisti hän. Miten voikaan tämä nimi olla samalla niin iloinen
ja surullinen! Minä tunnen, että se täydelleen ilmaisee olemuksesi
oikean perustuksen, vaikka sen merkitys vielä onkin minulle arvoituksen
kaltainen. Verna ... nyt kun tiedän nimesi, voin sanoa, että rakastin
sinua heti ensi hetkestä asti, kun sinut näin, ja paljoa ennemminkin,
sillä sinua minä olen kauan etsinyt koskaan löytämättä. Tiesinhän
kerran sinut kohtaavani, mutta minä en tuntenut sinua, minä etsin sinua
jokaisen nuoren ja viehättävän tytön haahmosta, monen monesti luulin
sinut löytäneeni, mutta aina tunsin pettyneeni. Ah, ei ketään, ketään
ollut sinun kaltaistasi; ei ketään, joka olisi täyttänyt koko sieluni;
ei kellään ollut sellaista viattomuuden tuoksua sielunsa näkymättömissä
siivissä -- kaikki, kaikki ne olivat maan tomuolentoja, haihtuvia
unelmia, jotka hälveten hävisivät, kun tahdoin tarttua niihin ja
rakastaa niitä. Sinä yksin olet sellainen, jollaiseksi aina olen
kuvitellut mielessäni elämän puhtaimman ja parhaimman, ja nyt löysin
sinut, nyt ei kukaan ole enää erottava sinua minusta, nyt olet sinä
minun omani, suloisin unelmani, nyt täytyy sinun olla minun omani,
minun ainiaaksi!
Hänen lausuessaan viimeisiä sanojaan, pimitti ukkospilven musta varjo
ikkunat ja huoneen, mutta Yrjö ei sitä huomannut.
-- Verna! jatkoi hän. Joka kerta kun lausun nimesi, tunnen kuin jonkin
paremman ja jalomman elämän tuulahduksen sielussani. Ah, minä en
ansaitse, että sinä minua noin katselet, en ansaitse hengittää samaa
ilmaa kuin sinä. Älä pidä minua parempana kuin olen. Ei, älä ojenna
minulle viatonta kättäsi, se tahrautuu minun kättäni koskettaessaan!
Minä olen eräs niitä monia, jotka ovat hurjasti elämöineet maailman
iloissa. Kaikenlaiset synnit ja mielettömyydet ovat riehuneet
sielussani; minä tunnen olevani niin saastainen ja hylätty kuin
seisoisin enkelin silmäin edessä. Mutta älä hylkää minua, älä sysää
minua pois luotasi! Katso, rakastanhan minä sinua kuitenkin; anna minun
rakastaa, opeta minut hyväksi ja puhtaaksi niinkuin sinä olet! En minä
pyydä sinulta vastarakkautta -- en vielä; kuinka sinä voisitkaan minua
rakastaa? Mutta anna minun toivoa, että sinä kerran vastedes voit! Se
toivo on antava minulle elämänrohkeutta...
Samassa välähti suuri, keltainen salama, valaisten kirkkaalla
leimauksellaan huoneen; tyttönen säpsähti. Yrjö sitä tuskin huomasikaan
ja toisti:
-- Ei vielä, Verna, ei vielä! Mutta kerran kuitenkin...
On kieli, jota ei tarvitse huulin ilmaista tai korvin kuulla. Tyttönen
tajusi samassa hetkessä Yrjön puheen, ja hänen vastauksensa oli
kaunopuheinen. Hän katsoi Yrjöön kuvaamattomin katsein. Sitten hän pani
kätensä ristiin rinnalleen, taivutti päänsä ja punehtui kovin.
Äkkiä tunkeutui auringonsäde pilvien lomitse ja valaisi harvinaisen
kirkkaaksi tytön nuoren vartalon. Jos on totta, että rakkaus on
yhdistetty korkeimmasta ilosta ja syvimmästä surusta, niin oli siinä
Yrjön edessä ne molemmat. Verna, jonka katseessa oli tuo sanomaton
sulous, se oli kevään Verna, toivon Verna, joka autuutensa
täydellisyydessä sisällytti koko sielunsa kauneuden yhteen ainoaan
aurinkoiseen katseeseen. Se Verna sitä vastoin, joka antoi päänsä
painua ja pani kätensä ristiin rinnalleen melkein itämaisen
alentuvasti, se oli orjatar Verna, vanki Verna, surun Verna, joka
onnettomuutensa kuilussa nöyrästi ja itsensäkieltävästi loi katseensa
maahan vapaan ja ylvään nuorukaisen edessä, minkä kunnian ja onnen
osallisuuteen hän mielestään oli liian halpa. Mikä kummallinen
vastakohta yhdessä ainoassa lyhyessä silmänräpäyksessä auringon ja
salaman välillä!
Tuo vaikutelma valtasi Yrjön niin kokonaan, että hän vaikeni. Ääneti ja
unohtaen sen tunteensa, joka äsken oli tehnyt hänet arvottomaksi edes
koskemaankaan rakastetun kättä, kohotti hän nyt saman käden hehkuville
huulilleen; mutta heti hän taas päästi käden. Entinen tunne palasi ja
viilsi hänen sieluaan, kuin olisi hän rikkonut korkeamman maailman
olentoa vastaan. Kuinka hän uskalsi langennut, synnin saastuttama,
kohottaa silmänsä viattomuuden majesteettiin?
Miksi ovatkaan mainen autuus ja kauneus vain nopeaan haihtuva hetkinen?
Ennenkuin Yrjön tunteet ehtivät puhjeta sanoiksi, tärisytti taloa
valtava jyräys, huone pimeni, salama toisensa jälkeen repäisi
taivaankannen kahtia, myrskynpuuska murskasi pensaita ja aitoja ja
rankkasade syöksi rätisten katolle ja puutarhaan. Molemmat nuoret
heräsivät säpsähtäen ruusuisista unelmistaan. He menivät ikkunan luo.
Laakso, mäet, metsä, ruusutarha, koko tuo äsken niin loistava ja
rauhallinen näköala, pohjolan kesäinen, tyyni maisema, kaikki oli
yht'äkkiä muuttunut synkän kauniiksi pimeyden ja tulen tauluksi.
Koivujen vihreät suortuvat häilyivät tuulessa kuin kostottaren hiukset;
mäen korkein honka oli latvasta juureen asti salaman halkaisema, ja
pieni soliseva puronen pauhasi kuin tuhoava tulva läpi hävitetyn
laakson.
Verna viittasi levottomasti puutarhan muuria kohden. Yrjö katsahti
sinne päin ja huomasi, että neljä henkeä lähestyi taloa, kolme
jalkaisin ja yksi ratsain. Ne ne juuri kohta sen jälkeen tylysti
herättivät Jaakko-ritarin.
Varsin suureksi kunniaksi ei ollut nuorelle ritarille, että hän tällöin
vasta muisti uskollista aseveljeään ja hevosia, jotka olivat ulkona
ankarassa rajuilmassa. Rakuuna ja hänen hevosensa ovat eroamattomat,
eikä Yrjölläkään ollut tapana pettää kumppanejaan hädässä; mutta
kaksikymmenvuotiaana saattaa helposti yhden ainoan katseen tähden
unohtaa kalleimmatkin velvollisuutensa. Nuorukaisen ensimmäisenä
luonnollisena ajatuksena oli mennä alas avaamaan suljettua porttia.
Mutta heti kuin Verna arvasi sen aikomuksen, koetti hän pidättää häntä
ja vilkkain liikkein ilmaista, että vaara uhkasi, jos hänet vain
huomattaisiin.
Yrjö ei sinä hetkenä olisi mistään hinnasta tuottanut niin
rakastettavalle olennolle pienintäkään surua. Verna oli vanki, hänen
vartijansa tulivat; ehkäpä hän tarvitsi suojelusta. Hän päätti viipyä
ja koettaa keksiä hänen mahdollisen tai perusteettoman pelkonsa syytä.
Sillä välin tapahtui edellä kerrottu, vähemmän vaarallinen kuin
naurettava temmellys riihessä, ja sitten alkoi kauhistuttavaksi aiottu
sudenajo, jota Rebekka johti.
Ensin avattiin alakerran ovet ja ikkunaluukut. Siihen meni vähän aikaa,
jolloin inkvisiittorit luultavasti tutkivat, oliko talon irtaimisto
koskematta; ehkäpä heistä myöskin oli tarpeen muuttaa ylleen kuivat
vaatteet. Ihastuksekseen Yrjö huomasi, että Verna _kuunteli_ portaille
vievällä ovella, ja yhtä suureksi ilokseen hän ymmärsi, että Verna
ehdottomasti oli _kuullut_ vaaran lähestyvän tuon lohikäärmeen
muodossa. Mikä ratkaisematon arvoitus tuo tyttö olikaan? Olikohan hänen
mykkyytensä lopultakin vain pakollista teeskentelyä?
Alhaalla astelevan amatsonin askelet olivat kuitenkin niin raskaat,
että koko huone niistä hieman tärisi. Nyt ne askelet kuuluivat
portailta, jysähdellen niinkuin kivikuvan raskas astunta sen kulkiessa
Don Juanin pitoihin. Hetki lähestyi, sadun hirmuinen lohikäärme oli
"haistava kristityn verta" ja astuva sisään syödä ahmaisemaan vaeltavan
ritarin kaikkinensa.
Asema näytti Yrjöstä niin hullunkuriselta, että hänen tavallinen
iloisuutensa heti palasi. Hän oli tuntemattomana ja kenenkään
tietämättä lumotun prinsessan rauhoitetussa huoneessa. Mitenkä
prinsessa oli torjuva uhkaavan vaaran? Verna oli luonnonlapsi; olikohan
hän myöskin käyttävä luonnonlapsen vaistoa ja koettava pelastua
viekkauden avulla? Olikohan Verna kätkevä hänet uutimien taa ja itse
asettuva vuoteeseen, pettääkseen vartijansa teeskennellyllä,
viattomalta näyttävällä unella? Yrjö, _omaan_ tähänastiseen
kokemukseensa nojautuen, oli aivan varma siitä, että niin oli käyvä, ja
sentähden hän jo kokosi hattunsa, viittansa ja hansikkaansa, jotteivät
ne kavalat todistajat, jotka jo olivat saattaneet ilmi varsin monta
vaaralliseen pulaan joutunutta sydämenvarasta, nyt ilmaisisi hänenkin
salaista tunkeutumistaan tähän niin huolellisesti vartioituun
vankitorniin.
Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo kuitenkin mielessään pyysi sydämensä
valtiaalta nöyrästi anteeksi noita äskeisiä ajatuksiaan. Niin, nuori
tyttönen oli todellakin luonnonlapsi; mutta hän ei noudattanut villin
vaistoa; hän oli vanki, mutta hän halveksi viekkaudella pelastumista.
Hänen koko olemuksensa oli kirkkautta, viattomuutta ja totuutta: hän ei
_voinut_ valehdella. Hän pysähtyi, kädet taaskin ristissä rinnalla,
kalpeana ja liikkumattomana keskelle huonetta.
Yrjö vetäytyi odotellen syrjään uunin edessä olevan varjostimen taa.
Rebekka astui sisään ja pysähtyi kynnykselle. Suuret, nenään kiinni
puristetut silmälasit näyttivät välkkyväin lohikäärmeen silmien tavoin
tähystelevän ympäri huonetta. Hiekkaa oli kynnyksellä; kuka oli tullut
huoneeseen jalkojaan pyyhkimättä? Lattiamatto oli vedetty poimuun;
mistä se poimu? Kitara oli otettu alas seinältä; kuka oli sitä
soittanut?
Yrjö seisoi piilossa ja katseli vieläkin hymyillen amatsonin liikkeitä.
Tällä näytti olevan ikää vähän yli kuudenkymmenen vuoden, ja
pukimikseen oli hän ottanut ruskean liivihameen ja sitonut punaisen
tykkimyssyn harmahtavaan päähänsä. Merkkipuhe alkoi ja sukkelaan se
kävi tottunein käsin. Onneksi näytti tällä lohikäärmeellä olevan
puhelias kielikin, joka tunsi toimimisen tarvetta ja sentähden
tuontuostakin tulkitsi merkkikieltä.
-- Vai niin. Aikaisin ylös nousit ... olit puutarhassa ... pelästyit
rajuilmaa... Mitä ujellat, lapsiparka?... Älä ukkosta pelkää, hupsu, on
niitä pahempiakin pelättäviä... Pelkää Jumalaa ja pidä omatuntosi
puhtaana, se on parempi kuin itkeä tillittää taivaan salamoita...
Vai niin?... Sinä et ole nähnyt ketään rosvoa ... et tiedä mitään
varkaista ... ja kuitenkin on talo täynnä karkulaisia... Olisipa
kapteeni nyt ollut kotona; nyt olisi hän saanut kyllikseen ampua
muutakin kuin maalattua kangasta... Mitä nyt? Oletko kuitenkin nähnyt
miehen?... Miehen, niinkö?... Onko hän täällä?... Tässä huoneessako?
Pelätty hetki oli tullut. Suuttunut nainen purskui tulta. Hän tarttui
Vernaa lujasti kiinni käsivarteen.
-- Hyvä, hyvä! kirkui hän. Koeta vain kesyttää ilveksen pentuja. Sulje
ne telkien taa! Näännytä niitä nälällä! Hakkaa niiltä kynnet ja kisko
hampaat niiden suusta -- kuitenkin ne sinua purevat, kun kerran tulevat
täysikasvuisiksi. Enkö sitä ole aina sanonut? Omena ei putoa kauas
puusta. Äitisi oli ... mutta mitäpä minun tarvitsee sanoa, mikä äitisi
oli? Sinä uskottomimman naisen kavala tytär, elä niinkuin hän, tule
siksi, miksi hänkin tuli, ja kuole niinkuin hän kuoli! Mutta älä syytä
minua! Minä olen tehnyt, mitä olen tainnut, nyt en voi enempää. Minä en
jaksa ... viidentoista vuoden vaivat ... kaikki turhaa!
Niin sanoen päästi raivoava nainen tytön käden... Yrjö astui askelen
eteenpäin estääkseen mieskohtaista rääkkäystä, mutta hän pettyi.
Raivotar muuttui muodoltaan, heittäytyi sohvalle, kätki kasvonsa
käsiinsä ja alkoi nyyhkiä ääneensä.
Nuorukainen ei ollut välinpitämättömänä kuunnellut tuota yksinpuhetta,
joka varsin pian karkoitti hymyn hänen huuliltaan. Hän oli jo monesti
tahtonut keskeyttää nuoren tytön kiduttavan tutkimisen, mutta hän
odotti aivan viime hetkeen asti jotakin juonta ja oli uteliaisuudesta
aivan menehtyä odotellessaan kuulevansa, missä arvoituksen avain oli.
Mutta juonta ei tullut, totuus lausuttiin ilmi, ja seuraus oli varsin
odottamaton. Yrjö tunsi melkein samaa kuin vaeltaja, joka astuessaan
viehättävässä puutarhassa äkkiä näkee edessään mullassa murhatun lapsen
pienoisen, pyöreän käsivarren.
Hän katseli tyttöä. Verna orjatar siinä seisoi hänen edessään. Ei
pienintäkään ääntä, ei liikahdusta, ei ainoatakaan kyyneltä, mutta
menehdyttävä pelko kasvoissa.
Raivottaren nyyhkivä katumus ei kestänyt kauan. Ennenkuin nuorukainen
ehti estää, hypähti eukko äkkiä ylös, avasi puutarhan puolella olevan
suljetun huoneen oven, työnsi Vernan edellään sinne ja kiersi oven
jälleen lukkoon. Mutta samassa Yrjö astui esiin suuttumuksesta hehkuen.
-- Mitä uskallattekaan tehdä, vanha noita? huusi hän. Ettekö häpeä
loukatessanne ja rääkätessänne viatonta lasta, jonka ainoa rikos on se,
että hän päästi eksyneet matkustajat suojaan rajuilman ajaksi?
Tietysti Yrjö-herra odotti saavansa sanan sanasta, mutta pettyi
taaskin. Tuo raivostunut ja nyyhkyttävä lohikäärme, joka äsken vielä
oli näyttänyt pystyvän muitta mutkitta tarttumaan rakuunaa kauluksesta,
kuten hän puolta tuntia aikaisemmin oli riihessä tehnytkin, hän seisoi
nyt hievahtamatta ja saamatta sanaakaan suustaan, katsoen häntä niin
pitkään ja hämmästyneenä, että hän näytti ihmiseltä, joka on
menettämäisillään järkensä nähdessään odottamattoman aaveen keskellä
päivää.
-- Minua ilahduttaa -- Yrjö jatkoi vähän tyynemmin -- että näytätte
häpeävän käytöstänne. Kiitokseksi siitä ilmoitan teille, etten ole
ryöväri enkä rosvo, vaan kannan yhtä kunniallista miekkaa kuin kuka muu
kunnon mies hyvänsä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun
palveluksessa. Mutta mikä vankila tuo on, johon rohkenette sulkea
neitinne? Tiedätteköhän te, matami Ragata tai Barbara tai mikä teidän
nimenne on, etten minä lainkaan aio antaa palvelijain kohdella
hävyttömästi isäntäväkeään, ja luvallanne tai vastoin tahtoanne aion
kerrassaan lopettaa nenäkkäisyytenne.
Niin sanoen hän äkkiä tempasi Rebekan kädestä avaimen ja avasi
sivuhuoneen oven, eikä äsken niin mahdikas vanginvartija edes ehtinyt
yrittääkään sitä estää. Mikä näky! Kun päivänvalo tulvahti sisään
avatusta ovesta, näki Yrjö pienen huoneen, joka oli mustaksi verhottu
lattiasta kattoon saakka ja jonka ainoa ikkuna oli huolellisesti
peitetty sisäpuolelta suljetuin luukuin, niin ettei siitä päässyt
ainoatakaan valonsädettä sisään. Huonekalustona oli vain pienoinen
ikkunan edessä oleva pöytä, ja sillä pöydällä oli vesiruukku. Huonoja,
vanhoja olkia oli hajallaan lattialla. Verna oli heittäytynyt oljille,
kasvot lattiaa vasten.
-- Mitä tämä on? huudahti nuorukainen kiivaasti. Mikä hornan henki on
keksinyt moisen kidutustavan? Eihän tuo ole vankila, vaan ilmeinen
hauta. Tule, Verna! Tule, onneton lapsi, vapauteen ja valoon! Et
hetkeäkään enää saa viipyä tässä hirveässä luolassa. Älä pelkää, nyt
olet vapaa; tahtoisinpa nähdä sen konnan, joka enää uskaltaa loukata
tai rääkätä sinua.
Puoliväkisin hän nosti tytön olkivuoteelta. Pelästyneenä ja
tahdottomana Verna antoi taluttaa itseään. Vasta sitten, kun hän
jälleen pääsi valoisaan makuuhuoneeseen ja huomasi Yrjön päättävän
katseen, rohkaisi hänkin mielensä, hiipi aivan hänen viereensä ja
tarttui hänen käsivarteensa.
Veri kuohui nuoren sotilaan suonissa, ja hän puhutteli jälleen
vanginvartijaa vihasta vapisevin äänin:
-- Mitä pahaa hän on tehnyt sinulle, kurja noita? Miten uskallat sinä
kohdella näin nuorta, näin kaunista, näin onnetonta olentoa julmemmin
kuin suurinta pahantekijää? Jos on niinkuin pelkään, ettei hänelle ole
annettu kuulon lahjaa, niin silloinhan aurinko ja valo on hänen
sielunsa ilo, mistä hän elää. Ja sen olet sinä, inhoittava, harkinnut
niin julmasti, etten sille tavalle voi nimeäkään keksiä. Hänet, joka
enemmän kuin muut tarvitsee lohduttavaa hoitelua, hänet sinä jätät
yksin ja avuttomaksi, ja kun hän ikävöi valoa ja elämää, suljet sinä
hänet synkkään pimeyteen. Vastaa, mikä on tarkoituksesi? Kuka on
sinulle antanut sen oikeuden?
Rebekka tuijotti tuijottamistaan suuttuneeseen nuorukaiseen silmiään
räpäyttämättä. Hän tuskin kuuli, mitä Yrjö sanoi; jokin aivan toinen
asia näytti kokonaan vallanneen hänen ajatuksensa. Vihdoin hän lausui
äänellä, joka koetti osoittaa uhkamielisyyttä, mutta vastoin eukon
tahtoa ilmaisi selvää neuvottomuutta:
-- Kuka te olette, herra? Mikä on teidän nimenne?
-- Kukako minä olen? toisti Yrjö halveksivasti. Minä olen mies, joka
lennätän hävyttömiä, vanhoja noitia ulos ovesta vähän kiireemmin kuin
ovat tulleet. Minä olen mies, joka käytän miekkaa kuninkaan
palveluksessa, mutta on minulla hätätilassa ratsuruoskakin,
opettaakseni nenäkkäille henkilöille kunnioitusta. Sitä paitsi olen
mies, joka en siedä vääryyttä enkä väkivaltaa.[7] Upseeri, jos tietää
tahdotte.
-- Mutta nimenne? jatkoi Rebekka yhä enemmän hämmentyneenä.
-- Minä olen jo sanonut nuorelle neidillenne nimeni. Mutta tosiaankin,
hän ei ole sitä ehkä kuullut. Minä olen luutnantti Ros, ja tuolla
alhaalla oleva kumppanini on kornetti Peura, jos suvaitsette. Ja nyt
kohteliaisuus kohteliaisuudesta, hyvä matami! Mikä on tämän talon nimi
ja kuka on teidän isäntänne?
-- Ros? ... Ros? vastasi vanha eukko äreästi. -- Joka kolmas mies on
tähän aikaan Ros. Mutta se ei ole totta, teidän nimenne ei ole Ros,
herra. Se olisi liian kummallista, jos teidän nimenne olisi Ros.
Yrjö, josta nauru ei koskaan ollut kaukana, tunsi jo nytkähdyksiä
tummissa viiksissään, mitkä eivät vielä olleet täysin sotaisiksi
kehittyneet.
-- Mitä nyt, rupeatteko riitelemään nimestäni? Ettekö kuule, että minä
kysyn, kenenkä talossa minulla nyt on kunnia olla? Eikö kysymykseni ole
mielestänne kyllin kohtelias?
Silloin alkoi taas näkyä vähäisiä raivon merkkejä ruskeahameisessa
lohikäärmeessä.
-- Olkaapa ruusu tai vaikka lehmänkielo, mutta minä neuvon teitä,
herra, korjaamaan luunne niin nopeaan kuin vain hevoskoninne kavioista
lähtee. Kylläpä olette saanut aikaan kelpo mellakan. Kiittäkää ikuista
onneanne, ettei kapteeni ole kotona; minä en takaisi äyriäkään
jaloistanne enkä käsistänne, jos hän nyt olisi portilla tulossa.
-- Kapteeniko? No, mimmoinen se kapteeni on miehiään, joka niin
kunnollisesti ottaa vastaan oman toimialansa miehiä?
-- Samantekevää. Niin paljon saatan sanoa, ettei täällä ole
viiteentoista vuoteen käynyt vierasta ihmistä, ja jos te tahdotte olla
ensimmäinen, niin siitä ei tule mitään. Joko lähdette, herra, vai mitä?
Ja Rebekka astui, ryhmyiset kädet uhkaavasti ojennettuina, aivan hänen
eteensä. Yrjö alkoi nauraa hohottaa.
-- Kas niin, mummo hyvä, teidän onnenne on, että saatte ärsytetyksi
jääkarhunkin nauramaan. Älkää nyt seisoko siinä kuin kalkkuna, vaan
menkää toimittamaan meille jotakin syömistä! Käskekää kornetin taluttaa
hevoset talliin; toivoakseni on teillä vähän kauroja seimissä. Hyvästi
nyt, mummoseni, toimikaa liukkaasti! Mutta ei mitään liikoja puuhia,
minä kyllä tyydyn siihen, mitä talossa sattuu olemaan valmiina.
Sen sanottuaan hän tarttui murisevaa lohikäärmettä kiinni hartioista,
kun sen kynnet vielä arvaamattomien tunteiden vaikutuksesta pysyivät
piilossa, käänsi hänet äkkiä ympäri ja työntäisi ulos ovesta.