Nuori herra Yrjö Ros oli jo hyvällä alulla täyttämässä romanttista
ritarinvelvollisuutta, jonka ylhäinen suojelija oli määrännyt hänen
tehtäväkseen. Hän oli löytänyt lumotun linnan avaimet ja saanut tietää
lumotun prinsessan nimen; oli enää vain lumous poistettava ja prinsessa
vapautettava. Mutta milloinka on ritari saanut semmoista työtä tehdyksi
ensin kestämättä sankarillista taistelua lohikäärmeitä, jättiläisiä tai
muita satujen hirviöitä vastaan? Uusi Pyhä Yrjänä oli yhtä vähän
kuin hänen edeltäkävijänsäkään pääsevä osoittamatta moista
miehuudennäytettä. Lukija älköön pahastuko; tapahtui todellakin niin,
että lohikäärme, joka oli lumotun linnan vartijana, palasi kotiin.
Kornetti Jaakko Peura eli sadun ritari Jaakko ei katsonut soveliaaksi
jättää hevosia ilman silmälläpitoa niin epäilyttävään paikkaan.
Kiitettävän itsekieltäytyvästi hän tahtoi ensin toimittaa hevoset
katoksen alle, ennenkuin hän ajatteli oman nälkänsä ja janonsa
tyydyttämistä. Sitä varten hän vielä kerran oli kulkenut salaperäisen
asunnon ympäri, löytääkseen jonkin sisäänpääsypaikan uskollisille
kumppaneilleen. Sen seitsemän kertaa nousi käsi korvan taakse -- mikä
on hyvin tavallinen liike kaikissa tärkeissä asioissa. Yön sumusta
saamansa nuhan tähden hän myöskin yhtä monesti niisti nenäänsä ritarien
tavalla -- sillä eihän missään ole sanottu vaeltelevain ritarien
koskaan käyttäneen nenäliinaa -- ja sillä välin hän aina katsahti
halukkain silmäyksin saavuttamattomissa oleviin ikkunoihin, joiden
takana hän syystä saattoi odotella saavansa hyvän aterian. Vihdoin hän
katsahti myöskin yhä nouseviin mustiin pilviin ja huomasi, ettei
pitempiaikainen paljaan taivaan alla oleskeleminen tulisi varsin
viehättäväksi. Sentähden hän keksi keinonsa, talutti hevoset riiheen,
joka oli aivan lähellä pihamuuria sen ulkopuolella, hankki niille rehua
ja päätti odottaa uusia käskyjä. Heittäydyttyään oljille hän vaipui
kohta hyvän omantunnon rauhalliseen uneen.
Ilkeät noidat, jotka aina liittoutuvat häiritsemään vaeltelevain
ritarien tyyntä lepoa, pitivät nytkin huolta, ettei väsynyt kulkija
kauan saanut nauttia tuota virkistystä. Sekavia unia, paastonneen
vatsan aiheuttamia, liihoitteli hänen mielikuvituksessaan. Milloin hän
oli ratsastavinaan kuoripiimäjärvessä, jonka valkoiset laineet
ulottuivat hänen leukaansa asti, mutta kun hän vain avasi suunsa,
vaipuivat herkulliset aallot aina syvälle. Milloin oli hänen edessään
suunnattoman suuri puurovati, jonka keltainen voisilmä loisti kuin
taivaan aurinko; mutta koko laajasta luomakunnasta ei löytynyt
ainoatakaan lusikkaa. Milloin hän tavoitti loistavaa juustoa,
joka häilyi näkymättömistä rihmoista kuin täysikuu hänen silmäinsä
edessä; mutta silloin muuttui juusto rumaksi noidannaamaksi, joka
terävin hampain yritti näykkiä hänen kättään, ja kaksi suurta
kahlekoirankäpälää tarttui hänen kaulukseensa uhaten surkeasti lopettaa
hänen ritarilliset seikkailunsa.
Kauhistuen Jaakko nousi oljissa istumaan, hieroi silmiään ja näki
viimeisen unensa ilmi elävänä edessään. Siinä seisoi noita kumartuneena
hänen ylitseen kuin olisi hän aikonut kerrassaan nielaista koko
ritarin; kahlekoirankäpälät ja muriseva kita pelmuuttivat hänen
ympärillään olevia olkia, ja uhkaava ääni kehoitti Riikkaa, Marttia ja
Ramströmiä sitomaan rosvoa.
Tuo uuttera poliisi esiintyi pienen, terävän akan hahmossa, jolta
puuttui vain kolmen kyynärän pituus, pari luisevaa miehenkättä ja suun
hampaattomuus, jotta hän tässä merkillisessä jutussa olisi vastannut
oikeaa noitaa Meg Merilliestä. Yllä oli hänellä musta kamlottihame,
joka oli vedetty pään yli, ja väriltään epämääräinen, juovikas
alushame, mikä näytti olevan määrätty ottamaan vastaan kaikki
parhaillaan riihen ulkopuolella riehuvan rajuilman merkit. Paljaat
käsivarret ja jalat (sillä sukat ja kengät olivat mytyssä) eivät
suinkaan lisänneet tämän henkilön viehättäväisyyttä, jonka kohtalo oli
lähettänyt varsin epäkohteliaasti toteuttamaan ritarin unet.
Martti, hiljainen, kierosuinen renki, ja Riikka, iloinen, punaposkinen
karjakko, riensivätkin heti esiin ohjaksenperineen, jotka kiireesti
kietaistiin viattoman Jaakon käsiin ja jalkoihin, ennenkuin hän vielä
oikein ehti päästä selville, näkikö hän unta vai oliko valveilla.
Ramström, pieni, käyrä ja kaljupäinen hovimestari, jolla oli yllä
lyhyt, messinkinapein koristettu nuttu, polviin asti ulottuvat housut,
mustat villasukat ja linttaan astutut kengät, ei pitänyt erikoista
kiirettä.
-- Kyllä tulen, hyvä Rebekka, tulenhan minä! huusi hän. -- Pidä kiinni
rosvoa, Martti! Sido hänet ja piekse häntä pahanpäiväisesti; enhän minä
voi jättää laukkia, se on saanut tikun jalkaansa. Mitähän kapteeni
sanoo, kun laukki ontuu? .. Katsokaahan, miten se ontuu, tuhat
tulimmainen, ei tuosta laukista enää hevosta tule. No, kyllä tulen,
Rebekka, tulenhan minä... Mimmoinen herran ilma ... eihän tuolla akalla
toki liene sydäntä olla antamatta minulle ryyppyä...
Tämä viimeinen toivomus, joka lausuttiin paljoa hiljemmin, osoitti
kyllin selvästi, kuka talossa oikeastaan hallitsi. Aivan kohtuuttomalta
hänen toivomuksensa ei näyttänytkään, sillä ukko niinkuin kaikki
muutkin oli ihan likomärkä.
Ukkosilma oli purkautunut tavattoman ankarasti. Tulet välähtelivät
ristiin rastiin ja tiheään kuin miekaniskut; rankkasade näytti siltä
kuin olisi maa ollut täpötäynnä pitkiä keppejä. Mutta ukko vain ei
saanut jätetyksi laukkia yksikseen.
Jaakko, suomalaisten kiitettävään tapaan milloinkaan hätäilemättä,
tarvitsi runsaasti ajatusaikaa, ennenkuin hän huomasi itseään
solvaistavan.
-- Mikä akkaa vaivaa? Onko hän hullu? Kuulkaas nyt, hyvät ystävät, mitä
tyhmyyksiä tämä on?... Päästätkö irti ohjakset, lurjus?... Herra
armahtakoon sinua, piikapahus, jos vain uskallat sitoa kiinni käteni...
Piruko teitä riivaa? Kyllä minä teidät opetan...
Näiden enemmän kummastelevien kuin vihaisten vastustelujen aikana
loppui vihdoin Jaakon kärsivällisyys. Vanha ratsumies ei ollut ensi
kertaa ottelussa. Hän hypähti äkkiä seisoalleen, tempaisi irti kätensä,
potkaisi koiraa, työntäisi Rebekan kumoon, sivalsi renkiä korvalle ja
ajoi piian käpälämäkeen. Koko joukon täytyi peräytyä, ja voitto olisi
epäilemättä jäänyt oikeuden puolelle, ellei amatsoniakka, ollen yhtä
urhoollinen kuin vastustajansakin, olisi saanut painetuksi ovea kiinni
ja pannuksi ulkopuolelta salpaan.
Jaakko oli vankina; vähänpä auttoi häntä oven moukaroiminen lujin
nyrkein; sitä hän ei kuitenkaan tehnyt niin suuresti itsensä tähden
kuin siitä oikeutetusta pelosta, että rakkaalle Yrjölle ehkä tulisi
yhtä tyly vastaanotto osaksi.
Voitostaan ylpeä amatsoni ei oven ulkopuolella suinkaan huolinut pitää
suutaan kiinni.
-- Jyskytä vain, konna! huusi hän. -- Nimismieheen ei täältä ole
pitkältä. Mitäs sanot vahvoista jalkaraudoista ja kunnollisesta,
rautaisesta kaulavyöstä? Ajattelitko hyvänkin saaliin saavasi sillä
aikaa, kun ihmiset olivat häissä tuolla kylässä? Niin viekas roisto!
Niin, niin, kyllä me jo kauan sitten olisimme olleet kotona, jos
olisimme soutaneet järven poikki, mutta emme uskaltaneet ukonilman
takia. Onneksi tiesi hääväki kertoa teidän rosvojoukkiostanne, joka on
karannut Loviisasta. Kyllä teidän jälkenne tunnetaan ... varastelette
hevosia ja ryöväätte yksinäisiä torppia. Te varastitte Pirtin Pekalta
ruskean ruunan ... te tapoitte Halkolan Antin mustan lampaan ... te
lypsitte Tammelan Liisun lehmän metsässä. Nuokin hevoset olette
varastaneet. Mitä jo sanoinkaan, kun näin ruohoa tallatun muurin luona?
Sisään he eivät ole päässeet, sanoin minä, ja tyttöpahanen nukkuu.
Heidän on täytynyt piiloutua johonkin muurin ulkopuolelle. Etsitäänpäs
riihestä, sanoin minä. Mutta -- ja Rebekan sanatulva kääntyi toiselle
taholle, mikä vielä vähemmän miellytti Jaakkoa -- missä on toisen
hevosen ratsastaja? Tunnusta, lurjus, missä on kumppanisi?
-- Huuda hiljemmin, vanha noita! huusi Jaakko sisältä, edes hiukan
toivoen eksyttävänsä talon poliisia. -- Missä teidän silmänne olivat,
kun ette nähneet kumppaniani, vaikka hän nukkui minun vieressäni
oljilla?
-- Kas, sen se roisto valehtelee kuin poika, vastasi kiusanhenki.
Vanhaa kissaa ei rihmakerällä petetä. Hän toivoo saavansa apua tuolta
toiselta maankiertäjältä... Ramström, te vanha päretikku, minä sanon,
että ellette jätä laukin paimentamista, niin ne tappavat meidät.
Ottakaa te korento, Martti ottaa pyssyn, Riikka kirveen ja minä otan
ruoskan. Totisesti, tästä pitää tuleman oikea sudenajo.