5. LUMOTUN LINNAN LOHIKÄÄRME PALAA JA AHDISTAA JAAKKO-RITARIA.

Nuori herra Yrjö Ros oli jo hyvällä alulla täyttämässä romanttista

ritarinvelvollisuutta, jonka ylhäinen suojelija oli määrännyt hänen

tehtäväkseen. Hän oli löytänyt lumotun linnan avaimet ja saanut tietää

lumotun prinsessan nimen; oli enää vain lumous poistettava ja prinsessa

vapautettava. Mutta milloinka on ritari saanut semmoista työtä tehdyksi

ensin kestämättä sankarillista taistelua lohikäärmeitä, jättiläisiä tai

muita satujen hirviöitä vastaan? Uusi Pyhä Yrjänä oli yhtä vähän

kuin hänen edeltäkävijänsäkään pääsevä osoittamatta moista

miehuudennäytettä. Lukija älköön pahastuko; tapahtui todellakin niin,

että lohikäärme, joka oli lumotun linnan vartijana, palasi kotiin.

Kornetti Jaakko Peura eli sadun ritari Jaakko ei katsonut soveliaaksi

jättää hevosia ilman silmälläpitoa niin epäilyttävään paikkaan.

Kiitettävän itsekieltäytyvästi hän tahtoi ensin toimittaa hevoset

katoksen alle, ennenkuin hän ajatteli oman nälkänsä ja janonsa

tyydyttämistä. Sitä varten hän vielä kerran oli kulkenut salaperäisen

asunnon ympäri, löytääkseen jonkin sisäänpääsypaikan uskollisille

kumppaneilleen. Sen seitsemän kertaa nousi käsi korvan taakse -- mikä

on hyvin tavallinen liike kaikissa tärkeissä asioissa. Yön sumusta

saamansa nuhan tähden hän myöskin yhtä monesti niisti nenäänsä ritarien

tavalla -- sillä eihän missään ole sanottu vaeltelevain ritarien

koskaan käyttäneen nenäliinaa -- ja sillä välin hän aina katsahti

halukkain silmäyksin saavuttamattomissa oleviin ikkunoihin, joiden

takana hän syystä saattoi odotella saavansa hyvän aterian. Vihdoin hän

katsahti myöskin yhä nouseviin mustiin pilviin ja huomasi, ettei

pitempiaikainen paljaan taivaan alla oleskeleminen tulisi varsin

viehättäväksi. Sentähden hän keksi keinonsa, talutti hevoset riiheen,

joka oli aivan lähellä pihamuuria sen ulkopuolella, hankki niille rehua

ja päätti odottaa uusia käskyjä. Heittäydyttyään oljille hän vaipui

kohta hyvän omantunnon rauhalliseen uneen.

Ilkeät noidat, jotka aina liittoutuvat häiritsemään vaeltelevain

ritarien tyyntä lepoa, pitivät nytkin huolta, ettei väsynyt kulkija

kauan saanut nauttia tuota virkistystä. Sekavia unia, paastonneen

vatsan aiheuttamia, liihoitteli hänen mielikuvituksessaan. Milloin hän

oli ratsastavinaan kuoripiimäjärvessä, jonka valkoiset laineet

ulottuivat hänen leukaansa asti, mutta kun hän vain avasi suunsa,

vaipuivat herkulliset aallot aina syvälle. Milloin oli hänen edessään

suunnattoman suuri puurovati, jonka keltainen voisilmä loisti kuin

taivaan aurinko; mutta koko laajasta luomakunnasta ei löytynyt

ainoatakaan lusikkaa. Milloin hän tavoitti loistavaa juustoa,

joka häilyi näkymättömistä rihmoista kuin täysikuu hänen silmäinsä

edessä; mutta silloin muuttui juusto rumaksi noidannaamaksi, joka

terävin hampain yritti näykkiä hänen kättään, ja kaksi suurta

kahlekoirankäpälää tarttui hänen kaulukseensa uhaten surkeasti lopettaa

hänen ritarilliset seikkailunsa.

Kauhistuen Jaakko nousi oljissa istumaan, hieroi silmiään ja näki

viimeisen unensa ilmi elävänä edessään. Siinä seisoi noita kumartuneena

hänen ylitseen kuin olisi hän aikonut kerrassaan nielaista koko

ritarin; kahlekoirankäpälät ja muriseva kita pelmuuttivat hänen

ympärillään olevia olkia, ja uhkaava ääni kehoitti Riikkaa, Marttia ja

Ramströmiä sitomaan rosvoa.

Tuo uuttera poliisi esiintyi pienen, terävän akan hahmossa, jolta

puuttui vain kolmen kyynärän pituus, pari luisevaa miehenkättä ja suun

hampaattomuus, jotta hän tässä merkillisessä jutussa olisi vastannut

oikeaa noitaa Meg Merilliestä. Yllä oli hänellä musta kamlottihame,

joka oli vedetty pään yli, ja väriltään epämääräinen, juovikas

alushame, mikä näytti olevan määrätty ottamaan vastaan kaikki

parhaillaan riihen ulkopuolella riehuvan rajuilman merkit. Paljaat

käsivarret ja jalat (sillä sukat ja kengät olivat mytyssä) eivät

suinkaan lisänneet tämän henkilön viehättäväisyyttä, jonka kohtalo oli

lähettänyt varsin epäkohteliaasti toteuttamaan ritarin unet.

Martti, hiljainen, kierosuinen renki, ja Riikka, iloinen, punaposkinen

karjakko, riensivätkin heti esiin ohjaksenperineen, jotka kiireesti

kietaistiin viattoman Jaakon käsiin ja jalkoihin, ennenkuin hän vielä

oikein ehti päästä selville, näkikö hän unta vai oliko valveilla.

Ramström, pieni, käyrä ja kaljupäinen hovimestari, jolla oli yllä

lyhyt, messinkinapein koristettu nuttu, polviin asti ulottuvat housut,

mustat villasukat ja linttaan astutut kengät, ei pitänyt erikoista

kiirettä.

-- Kyllä tulen, hyvä Rebekka, tulenhan minä! huusi hän. -- Pidä kiinni

rosvoa, Martti! Sido hänet ja piekse häntä pahanpäiväisesti; enhän minä

voi jättää laukkia, se on saanut tikun jalkaansa. Mitähän kapteeni

sanoo, kun laukki ontuu? .. Katsokaahan, miten se ontuu, tuhat

tulimmainen, ei tuosta laukista enää hevosta tule. No, kyllä tulen,

Rebekka, tulenhan minä... Mimmoinen herran ilma ... eihän tuolla akalla

toki liene sydäntä olla antamatta minulle ryyppyä...

Tämä viimeinen toivomus, joka lausuttiin paljoa hiljemmin, osoitti

kyllin selvästi, kuka talossa oikeastaan hallitsi. Aivan kohtuuttomalta

hänen toivomuksensa ei näyttänytkään, sillä ukko niinkuin kaikki

muutkin oli ihan likomärkä.

Ukkosilma oli purkautunut tavattoman ankarasti. Tulet välähtelivät

ristiin rastiin ja tiheään kuin miekaniskut; rankkasade näytti siltä

kuin olisi maa ollut täpötäynnä pitkiä keppejä. Mutta ukko vain ei

saanut jätetyksi laukkia yksikseen.

Jaakko, suomalaisten kiitettävään tapaan milloinkaan hätäilemättä,

tarvitsi runsaasti ajatusaikaa, ennenkuin hän huomasi itseään

solvaistavan.

-- Mikä akkaa vaivaa? Onko hän hullu? Kuulkaas nyt, hyvät ystävät, mitä

tyhmyyksiä tämä on?... Päästätkö irti ohjakset, lurjus?... Herra

armahtakoon sinua, piikapahus, jos vain uskallat sitoa kiinni käteni...

Piruko teitä riivaa? Kyllä minä teidät opetan...

Näiden enemmän kummastelevien kuin vihaisten vastustelujen aikana

loppui vihdoin Jaakon kärsivällisyys. Vanha ratsumies ei ollut ensi

kertaa ottelussa. Hän hypähti äkkiä seisoalleen, tempaisi irti kätensä,

potkaisi koiraa, työntäisi Rebekan kumoon, sivalsi renkiä korvalle ja

ajoi piian käpälämäkeen. Koko joukon täytyi peräytyä, ja voitto olisi

epäilemättä jäänyt oikeuden puolelle, ellei amatsoniakka, ollen yhtä

urhoollinen kuin vastustajansakin, olisi saanut painetuksi ovea kiinni

ja pannuksi ulkopuolelta salpaan.

Jaakko oli vankina; vähänpä auttoi häntä oven moukaroiminen lujin

nyrkein; sitä hän ei kuitenkaan tehnyt niin suuresti itsensä tähden

kuin siitä oikeutetusta pelosta, että rakkaalle Yrjölle ehkä tulisi

yhtä tyly vastaanotto osaksi.

Voitostaan ylpeä amatsoni ei oven ulkopuolella suinkaan huolinut pitää

suutaan kiinni.

-- Jyskytä vain, konna! huusi hän. -- Nimismieheen ei täältä ole

pitkältä. Mitäs sanot vahvoista jalkaraudoista ja kunnollisesta,

rautaisesta kaulavyöstä? Ajattelitko hyvänkin saaliin saavasi sillä

aikaa, kun ihmiset olivat häissä tuolla kylässä? Niin viekas roisto!

Niin, niin, kyllä me jo kauan sitten olisimme olleet kotona, jos

olisimme soutaneet järven poikki, mutta emme uskaltaneet ukonilman

takia. Onneksi tiesi hääväki kertoa teidän rosvojoukkiostanne, joka on

karannut Loviisasta. Kyllä teidän jälkenne tunnetaan ... varastelette

hevosia ja ryöväätte yksinäisiä torppia. Te varastitte Pirtin Pekalta

ruskean ruunan ... te tapoitte Halkolan Antin mustan lampaan ... te

lypsitte Tammelan Liisun lehmän metsässä. Nuokin hevoset olette

varastaneet. Mitä jo sanoinkaan, kun näin ruohoa tallatun muurin luona?

Sisään he eivät ole päässeet, sanoin minä, ja tyttöpahanen nukkuu.

Heidän on täytynyt piiloutua johonkin muurin ulkopuolelle. Etsitäänpäs

riihestä, sanoin minä. Mutta -- ja Rebekan sanatulva kääntyi toiselle

taholle, mikä vielä vähemmän miellytti Jaakkoa -- missä on toisen

hevosen ratsastaja? Tunnusta, lurjus, missä on kumppanisi?

-- Huuda hiljemmin, vanha noita! huusi Jaakko sisältä, edes hiukan

toivoen eksyttävänsä talon poliisia. -- Missä teidän silmänne olivat,

kun ette nähneet kumppaniani, vaikka hän nukkui minun vieressäni

oljilla?

-- Kas, sen se roisto valehtelee kuin poika, vastasi kiusanhenki.

Vanhaa kissaa ei rihmakerällä petetä. Hän toivoo saavansa apua tuolta

toiselta maankiertäjältä... Ramström, te vanha päretikku, minä sanon,

että ellette jätä laukin paimentamista, niin ne tappavat meidät.

Ottakaa te korento, Martti ottaa pyssyn, Riikka kirveen ja minä otan

ruoskan. Totisesti, tästä pitää tuleman oikea sudenajo.

Talvi-iltain tarinoita 4 Nuoruuden unelmia. Vernan ruusut. · 第 31 / 50 题