Koska kerran olemme satujen maailmassa, pitäisi meidän nyt löytää
salainen vuorenluola tai ainakin korkea torni, jossa mustasukkainen
jättiläinen oli säilyttänyt tuota lumotun linnan ihmeen ihanaa vankia.
Mutta mitään semmoista vankilaa ei ollut. Puutarhan puoleisesta ovesta
tultiin portaille, joita myöten päästiin suljetun alakerran kautta
kolmeen yläkerran huoneeseen; niistä oli eräs pihan, toinen puutarhan
puolella ja kolmas lukittu.
Aamuaurinko paistoi pihan puoleisesta ikkunasta, levittäen punervaa
valoa kahteen sievään, valoisaan, miellyttävään huoneeseen, joissa
koristuksina oli kukkivia ruukkukasveja, kaksi linnunhäkkiä, orava
samoin häkkiin suljettuna, kultakaloja lasisäiliössä, kitara seinällä
ja muutamia hienoja kukkaismaalauksia. Tyttönen otti vieraansa vastaan
niin lempeästi ja viattomasti hymyillen, että Loviisan tanssiaisten
sankarilta haihtuivat kerrassaan kaikki tyhjät korulauseet, joita hänen
asemassaan oleva nuorukainen tavallisesti aina pitää varalla moisia
tilaisuuksia varten. Hän ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt sellaista
hymyä. Siinä oli päivänpaistetta, mutta ei nimeksikään hehkua eikä
viehättävää keimailua; se oli kuin puhdas, tyyni ja vilpoinen
auringonsäde lähteen kuvastinpinnalla. Tyttönen säteili lapsellista
suloa, pyytäessään kädenviittauksella Yrjöä istuutumaan pieneen,
vaaleanpunaisella silkillä päällystettyyn sohvaan. Tuskin Yrjö ehti
totella kehoitusta, kun tyttönen jo asettui pienelle jakkaralle hänen
jalkainsa juureen ja katseli häneen kysyvin silmäyksin -- katsoen
lakkaamatta, mutta ei virkkanut sanaakaan.
Nuori Yrjö Ros ei yleensä helposti hämmentynyt. Hän oli hieman
huikentelevainen, seikkailuja rakastava, huveja ja vaihtelua
lakkaamatta etsivä ratsuväen luutnantti, jolla ei ollut mitään
juurensijaa omassa suvussaan ja joka sentähden kernaasti katseli elämää
kevyeltä kannalta, paitsi milloin hän sitä vaihteen vuoksi piti
raskaana, ja jonka hänen monet tähänastiset tanssiaislemmittynsä olivat
tehneet jotenkin rohkeapuheiseksi naisseurassa. Hänellä oli paras ja
ajattelemattomin sydän, mitä ajatella saattaa, ellei hän joskus --
myöskin vaihteen vuoksi -- ruvennut elämää mietiskelemään, eikä hän
vielä koskaan ollut joutunut semmoiseen pulaan, ettei hän olisi
ripeällä päätöksellä tai rohkealla sanalla siitä selvinnyt. Mutta nyt
hän oli hämillään. Tuo kohtaaminen, tuo vastaanotto ja tuo kummallinen
vaitiolo sotki kokonaan hänen naisritari-taitonsa. Jos hän olisi ollut
toisella mielellä, olisi kohtaus ollut hänestä naurettava; mutta nyt
hän ei edes uskaltanut nauraakaan. Ainiaan puhelias nuori luutnantti,
joka oli varsin tottunut pitämään sydäntä tai korusanoja huulillaan, ei
nyt löytänyt sopivaa sanaa. Hän oli vaiti, ja hetkinen kului.
Kun hän näin vähän aikaa ääneti katseli tyttöä ja tyttö puolestaan
häntä, tunsi hän silmänsä kostuvan kyynelistä. Aivan uusi tunne
tulvahti hänen herkkätuntoiseen sydämeensä. Äskeinen metsässä hänen
mielensä vallannut ajatus, että hän oli aivan yksin elämässä, ettei
hänellä ollut koskaan ollutkaan omaisia, ei äitiä eikä sisarta, ei
koskaan oikeata ystävää, johon hän olisi voinut liittyä koko sieluineen
-- ei ketään paitsi tuo uskollinen, kömpelö Jaakko, joka niin paljon
erosi hänestä sekä luonteeltaan että iältään -- se ajatus nyt äkkiä
herätti hänessä vastustamattoman ikävän ja täytti, hänen katsellessaan
nuorta tyttöä, hänen silmänsä kyynelillä. Aivan uusi, ennen
aavistamaton tunne valtasi hänen sielunsa, puhdas, pyhä ja viaton,
jonka edestä ansaitsi elää ja saattoi iloiten kuolla. Hän ei kauemmin
voinut olla vaiti, hänen täytyi lausua ilmi tuo yli äyräittensä
tulvehtiva tunteensa, vaikkapa sitä varten olisi pitänyt katkoa kaikki
salonkielämän sovinnaisuuden siteet. Hän otti tyttöä kiinni kädestä ja
kummastui itsekin, kun kuuli ensikerran puhuvansa oikeata luonnon
kieltä.
-- Miksi katselet minua? kysyi hän.
Vaikka henki olisi mennyt, ei hän olisi tyttöä nyt voinut sanoa muuksi
kuin _sinuksi_.
Kun tyttö ei vastannut, jatkoi Yrjö melkein uneksien:
-- Minä en tiedä, ken sinä olet, etkä sinä tunne minua. Minä tulen
suoraan metsästä kuin saalista etsivä haukka: kuka takaa sinulle, etten
ole ryöväri, joka tahdon ryöstää sinulta rauhasi? Minä löydän sinut
täältä kuin niityn kukan, ja ken on sinulle sanonut, etten minä tallaa
sinua. Sinä tervehdit minua ääneti, sinä sidot ääneti haavani, yksin,
turvattomana ja ääneti otat minut vastaan etkä pelkää minua. Miksi
uskot minua? Ja miksi uskon minä sinua, vaikka olet kuin suljettu
kirja? Minun käytökseni saattaa olla petosta, sinun teeskentelyä: miksi
uskomme toisiamme? Enhän minä tiedä edes nimeäsikään, ja vähänpä nimi
merkitsee, mutta minusta tuntuu kuin kauan jo olisimme toisemme
tunteneet. Miksi et vastaa?
Tyttö yhä vain katseli häntä tarkkaavasti. Yrjö huomasi nyt hänen
katsovan vain hänen huuliaan. Väristys kiiti läpi koko hänen ruumiinsa;
hän tuskin uskalsi ajatella loppuun ajatusta, joka hänen mieleensä
juolahti.
-- Hyvä Jumala, huudahti hän, onko mahdollista, että niin armas olento
voisi olla tuomittu ikuisesti äänettömäksi? Tuntematon, kaunis lapsi,
sano edes yksi sana, joka poistaa erehdykseni! Älä anna minun herjaten
syyttää Luojaa siitä, että hän on kauneimpaan mestariteokseensa
jättänyt niin suuren puutteen! Sano vain yksi ainoa pieni sana, mitä
vähäisin sana, ja se tekee minut onnelliseksi, se ilmoittaa minulle,
että _sinä kuulet_!
Yhä vain vastaamatta tyttö katseli häntä, mutta levottomuutta,
melkeinpä suuttumusta kuvastui nyt hänen vilkkaista kasvoistaan.
Pienet, valkoiset kädet liikkuivat nopeasti ja maltittomasti samaan
tapaan kuin niiden merkkipuhe, joilta luonto on jo syntyessä riistänyt
sekä kuulon että puhelahjan. Paremmin kasvojen ilmeestä kuin noista
käsittämättömistä kädenliikkeistä Yrjö alkoi tajuta tytön nuhtelevan
häntä samasta, mistä hän äsken oli moittinut tyttöä: mikset vastaa?
Mikset puhu minulle sillä kielellä, jota minä ymmärrän?
Yrjön katse osui sattumalta kitaraan. Mitä kitaralla tehtiin, ellei
kukaan saata kuulla sen säveliä? Ellei tyttönen ollut saanut osakseen
täydellisen kuurouden suurta onnettomuutta, niin totta hänen täytyi
tuntea soiton suloinen taito. Olihan koko hänen olemuksensa pelkkää
musiikkia. Hän otti kitaran seinältä ja ojensi sen melkein vapisevin
käsin tytölle. Enemmän katsein kuin sanoin virkkoi hän hänelle: soita!
Tyttönen hymyili huomattavasti hämillään ja alkoi kosketella soittimen
kieliä. Heti kyllä huomasi, ettei hänen kätensä ollut tottumaton; Yrjö
olikin tuntevinaan Haydnin tutun sävellyksen: itävaltalaisen
kansanlaulun. Mutta millaisia säveliä! Kitara oli niin epävireessä kuin
ei siitä olisi koskaan lähtenyt puhdasta ääntä; kaikki kielet rämisivät
toisiinsa nähden korviasärkevän epäsointuisesti.
Yrjön mieli heltyi taaskin kyyneliin asti. Hän otti kitaran, viritti
sen huolellisesti ja lauloi hieman muutellen toista säkeistöä, erään
noista Kustaa Filip Creutzin hempeistä lauluista, jotka silloin,
sovitettuina jo ammoin unohtuneihin säveliin, lämmittivät monen monta
sydäntä:
Kun katsees' kohtaa Dafnen mistä,
ei jätetyks' se häntä saa,
sen näky mielen lumoaa,
ja kun hän poistuu näkyvistä,
sun syömes' hänet kuvastaa.
Jos autuutta maa mitään luonee,
niin paljon hyvää, kaunista
sun aisteis' uutten keralla
autuuden sisällöks' se suonee.
Et, Dafne, tiedä onnestasi
Yrjö pani pois kitaran. Miten toivoen ja miten peläten hän laulun
aikana koetti lukea tytön kasvoista pienintäkin merkkiä, joka olisi
osoittanut hänen kuulleen laulun ja ymmärtäneen sen helposti tajuttavan
ajatuksen! Sitä vivahdusta ei ilmennyt, siitä merkistä ei näkynyt
jälkeäkään. Tyttönen oli niinkuin ennenkin katsellut hänen huuliaan ja
käsiään, oli tarkasti ottanut huomioon hänen kasvojensa vaihtelevat
ilmeet, niin että ne samana silmänräpäyksenä jo kuvastuivat hänessä
itsessään, mutta _kuullut_, voi, kuullut hän ei ollut! Onneton totuus
oli selvinnyt lieventämättömän tuskallisena Yrjölle.
-- Hyvä Jumala -- sanoi hän hiljaa itsekseen kuin olisi kuitenkin
pelännyt tytön kuulevan -- tämä onneton lapsi on kuuro ... on kukka,
vaan ei lintu ... tuoksu, vaan ei sävel. Ei koskaan ole taiteilija
luonut väreiltään ja muodoltaan kauniimpaa kuvaa mutta ääni on poissa.
Niin nuori, niin kaunis, niin viehättävän suloinen, viaton ja hyvä,
mutta _ainiaaksi mykkä!_
Näin ajatellessaan Yrjö ei enää kauemmin voinut hillitä tuskallista
hämmästystään. Hän suuteli hienoa, valkoista kättä, käänsi päänsä pois
päin ja itki.
Missäpä olisi kieltä kaunopuheisempaa kuin kyynelten kieli? Nuori tyttö
tajusi sen heti. Vastaamatta niinkuin ennen ainoastaan heijastamalla
hänen omia tunteitaan nousi hän sanomattoman viehättävästi hymyillen
ylös, otti Yrjöä kiinni käsivarresta, käänsi hänet itseensä päin,
katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi hiljaisella, mutta selvällä
äänellä yhden ainoan sanan:
-- _Veli_.
Yrjö säpsähti niinkuin suksimies, kun hän Lapin autioilla taipaleilla
yössä ja myrskyssä hiihtäessään kaukana ihmisasunnoista äkkiä aivan
läheltä kuulee ihmisäänen huutavan nimeään.
-- Sano se vielä kerran! huudahti nuorukainen ilosta hurmaantuneena. --
Sano vielä kerran tuo yksi ainoa sana, joka tuo sinut jälleen onneen ja
elämään ja tuomitsee onnettoman ajatukseni seitsenkertaiseksi
valheeksi! Sano, sano se sama sana, kuinka se olikaan? Sano!
-- _Veli!_ sanoi tyttö uudestaan voitonriemuisin ilmein, kuin olisi hän
tahtonut sanoa: näetkös, tiesinhän minä, että sinä tuomitsit minua
väärin!
Yrjö huomasi, että tyttö lausui vokaalit hyvin puhtaasti, mutta
konsonantit epäselvästi. Hänestä tuntui kuin olisi kuullut pienen
lapsen äänen ja lausumatavan. Taaskin jäi hän kummallisen epäröimisen
valtaan.
Lapsi, tyttö riemastui kuvaamattomasti, huomatessaan, miten suuria
hänen yksi viaton sanansa vaikutti. Hän riensi piironkinsa luo ja otti
esiin pienet kalleutensa. Milloin tuli näkyviin taulu, milloin lasten
kuvakirja; sitten kuvitettu kasvioppi, pienillä timanteilla koristettu
sormus, ruusun muotoinen neula. Yrjö oli siksi hienotuntoinen, ettei
voinut olla osoittamatta mieltymystään, ja se näytti tekevän talon
nuoren emännän hyvin onnelliseksi. Mutta lakkaamatta palasivat samat
epäilevät kysymykset nuorukaisen sieluun: kuuleeko hän puheeni?
ymmärtääkö hän minua? puhuuko hän? onko hän mykkä? Mutta lausuihan hän
kuitenkin yhden sanan...
Sitten ojensi tyttö hänelle kalleuden, joka näytti olevan hänestä
rakkain, sillä hän piteli sitä melkein hartain mielin. Se oli hienoissa
kultavitjoissa riippuva medaljongi, missä oli nuoren, viehättävän,
kaksikymmentä vuotta takaperin muodissa olleeseen pukuun puetun naisen
kuva. Oliko se äidin kuva? Kasvonpiirteet olivat etelämaalaiset, silmät
tummat, elämää, tulta ja voimakkaita intohimoja säihkyvät. Oliko siinä
edes rahtuistakaan sen lempeän lapsen näköä, joka hänelle kuvaa ojensi?
Niin, todella oli yhtäläisyyttä, mutta se oli samankaltaista kuin saman
maiseman yhtäläisyys, kun sitä ensin katsotaan vaaleanpunaisen, sitten
tummanpunaisen lasin lävitse. Piirteet olivat samat, mutta koko
vaikutelma erilainen. Yrjö katseli kuvaa kauan ja huomattavasti hyvin
kiintyneenä.
Sillä voitti hän yhä suuremmassa määrin tyttösen suosiota. Hän katsoi
milloin kuvaa, milloin Yrjöä, otti häntä taas kiinni kädestä ja sanoi
yhden ainoan sanan:
-- _Äiti_.
Siis oli se kuitenkin hänen äitinsä. Mutta mitenkä olivat selitettävät
nuo kummalliset, yksinäiset, lapselliset ja lapsellisesti lausutut
sanat? Vielä yksi koetus, ajatteli Yrjö. Koska hän kerran osaa lausua
äidin ja veljen nimet, niin pitäisihän hänen osata lausua omansakin.
Hän suuteli medaljongia ja antoi sen takaisin.
-- Sano minulle -- virkkoi hän olennossaan nuorukaisen haaveksivaa
ihastusta ja niin ilmeikkäin liikkein kuin suinkin muisti -- sano
minulle, mikä sitten _sinun_ nimesi on? Kaikki, mitä luonnossa on,
saatan mainita nimeltään, kaikki kasvit, kivet ja eläimet, puutarhasi
kukat ja metsäsi linnut. Sinun nimeäsi vain en vielä tiedä, sinun, joka
olet minusta kaunein ja rakkain kaikista. Jos sanon sinua ensimmäiseksi
ja ainoaksi rakkaudekseni, niin se on totta; sinä olet se. Katsos, minä
säilytän sinun ruususi, minä säilytän sen niin kauan kuin elän. Jos nyt
sanon sinua metsien ruusuksi ja salojen kauneimmaksi helmeksi, niin
tiedän sanoneeni totta, sillä se sinä olet, minä tunnen sen niinkuin
olisin tuntenut sinut jo monta vuotta. Jos sanon sinua hienoimmaksi,
keveimmäksi kuvaksi, minkä sivellin koskaan on luonut kankaalle tai
taltta veistänyt marmoriin, niin siinäkin lausun vain osan sinun
olemuksestasi, sillä sellainen sinä olet, minä tiedän sen. Sinä olet
minulle niin tuttu kuin olisimme kasvaneet samasta juuresta, ja
kuitenkin olet sinä minusta arvoitus, jonka avainta en löydä, jonka
olemus häilyy silmieni edessä aamun hämärässä. Rakas, suloinen lapsi,
kaikki se muuttuu paremmaksi, kun saan tietää nimesi, sillä silloin on
minulla sana, joka käsittää sinun koko olemuksesi. Sentähden, sano
minulle nimesi ... ymmärrätkö? _Nimesi_, oma armas nimesi!...
Tyttö katsahti häneen suurin, loistavin silmin, nyökäytti sitten
päätään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja vastasi:
-- _Verna_.
-- Verna! toisti Yrjö uneksien.
Hän tunsi olevansa onnellinen, eikä kysynyt enää. Aamurusko valaisi
pienen, sievän huoneen, jossa eräs silloisen siveettömän ja
kevytmielisen ajan salonkisankareista seisoi ensi kerran kummastuksen
valtaamana puhtaan ja viattoman olennon edessä. Ei kumpikaan heistä
huomannut, että pohjoisen taivaan loistaessa purppurassa etelä äkkiä
peittyi mustaan pilveen. Ei kumpikaan huomannut lähestyvän myrskyn
kohinaa honkien latvoissa...