Tällä kertaa he eivät kulkeneet turhaan, sillä talutettuaan hevosensa
korkealle, metsäiselle mäelle ja edelleen tiheän koivikon läpi, näkivät
he edessään kapean laaksonpoukaman, jonka halki juoksi kirkas puronen
ja jossa joka taholla ympäröivien korkeitten kukkulain välillä välkkyi
järven vesi tavattoman mustana tuntemattomien syvyyksien yllä. Tuossa
yksinäisessä seudussa oli muun maailman silmiltä kätkettynä asunto,
joka rakennustavaltaan ei ollut varsin tavallinen. Liian pieni se oli
aateliskartanoksi, mutta kuitenkin liian suuri tavalliseksi
talonpoikaistaloksi. Kylkirakennus ja päärakennus, jonka julkisivun
kuusi ikkunaa oli luukuilla huolellisesti suljettu, otsikko, jossa oli
kolme luukutonta ikkunaa, kaunis parveke, jonkinlainen umpinainen
pikku-ikkunainen kuistikko pihan puolella, pari ulkohuonerakennusta,
jotka samoin olivat tarkoin teljetyt, puutarha, koirankoppi, josta yhä
vain kuului karheaa haukuntaa -- semmoiselta se näytti tuo yksinäinen
asunto, väsyneiden matkamiestemme viimeinen turva. Olikohan talo
asuttu? Vai oliko se autio? Ja kuka ihmisarka olento oli paennut sinne
yksinäisen salon turviin? Se oli tietysti tutkittava. Kukaan ei
tarjonnut vieraille kattoa pään päälle. Paitsi koiraa ei kuulunut eikä
näkynyt ketään elävää olentoa.
Kun ratsastajat varovaisesti taluttaen väsyneitä hevosiaan pääsivät
rinteen alle, oli heillä siinä edessään matala kivimuuri, joka suurena
piirinä kiersi salaperäisen asunnon ja vieressä olevan puutarhan
ympäri. Sen korkeutta lisäsi punaiseksi maalattu säleaita, jonka
yläreuna oli varustettu uhkaavilla rautapiikeillä. Jos sen
yli sai kiivetyksi, oli sisäpuolella tiheä, korkea, melkein
lävitsetunkemattomalta näyttävä orjantappurapensasto, joka juuri
äskettäin oli alkanut kukkia ja levitti ihanaa tuoksua vilpoiseen
kesäyöhön.
Maltittomina ratsastajat ajoivat mutkittelevan muurin viertä, kauan
turhaan etsien jotakin pääsyä pihaan. Vihdoin he löysivät pienen
portin, mutta se oli luja ja hyvin suljettu; mahdotonta oli saada sitä
auki. Muuta keinoa siinä ei ollut kuin sitoa hevoset johonkin
vaahteraan, joita kasvoi ulkopuolella, ja kiivetä portin yli.
Yrjö koetti heti; hän hyppäsi rohkeasti satulasta, ja jonkin verran
rautapiikkien repimänä pääsi hän pihan puolelle puutarhaan. Hänen
tyynempi ystävänsä seurasi häntä kömpelömmin liikkein. He olivat siis
lumotun linnan muurin sisäpuolella ja alkoivat tarkastuksensa.
Puutarha oli varsin tavaton. Ylenmäärin oli siellä harvinaisia,
ulkomaalaisia korukasveja, jotka olivat niin huolellisesti hoidettuja
ja taitavasti kasvatettuja, ettei parhaimmallakaan puutarhurilla olisi
ollut mitään muistuttamista. Varsinkin ruusut olivat hyvin komeita.
Hoitaja -- mies tai nainen -- näkyi erittäin rakastavan noita
miellyttäviä kasveja. Niitä oli tavattoman paljon ja niin monenlaisia,
ettei Yrjö eikä hänen ystävänsä koskaan olleet osanneet moista
uneksiakaan. Tuulilta suojattuina ja odotellun auringon lämmössä ne
edustivat kaikkia kehityksen eri asteita, ensimmäisistä heikoista
vesoista aina täydelliseen kukoistukseen saakka, ja varmaankin ne
olivat saaneet alkaa kasvunsa kasvihuoneessa, koskapa muuten olisi
ollut mahdoton käsittää, mitenkä ne olisivat voineet ehtiä jo niin
pitkälle Suomen kevätkesän viileässä ilmassa.
Vaikka vaeltavat ritarimme eivät joutaneetkaan pitkälti katselemaan,
ehti näky kuitenkin vaikuttaa heihin.
-- Ei, Jaakko, sanoi Yrjö, minä en murra ovia enkä edes kolkutakaan,
niinkuin kyllä olisi oikeus kolkuttaa, kun näin tulee taloon, nälkä ja
jano aseina. Tässä on jotakin, joka pidättää kättäni. Kummallista, kun
en tohdi edes kiroillakaan. Täällä on ilmassa jotakin viattoman
puhdasta; minä en mistään hinnasta pahoittaisi noita sieviä ruusuja.
-- Kaikki ovet lukossa, kaikki alakerran ikkunat lujasti suljetut!
huomautti vähemmän haaveksiva ystävä. -- Ellei koira haukkuisi, voisi
taloa luulla asumattomaksi. Pannaan hevoset liekaan ja mennään
nukkumaan jonkin katoksen alle.
-- Ei syömättä! vastasi Yrjö, jonka tuo huomautus herätti
todellisuuteen. -- Asumatonko, sinä sanot? Kuka sitten olisi kastellut
näitä ruusuja, jotka kuolisivat tai metsistyisivät, ellei niitä
alinomaa ja hellästi hoidettaisi? Jaakko, et sinä ole syntynyt
puutarhuriksi. Seiso tässä vahdissa. Haluanpa vähän paremmin
tutkistella tätä lumottua linnaa.
Puhuessaan Yrjö heitti yltään viittansa ja ratsusaappaansa ja ryhtyi
hurjanrohkeaan yritykseen, jollaiseen mies antautuu ainoastaan
ollessaan kaksikymmenvuotias tai rakastunut tai rakuuna -- ellei hän
sattumalta ole kaikkia yht'aikaa. Talo oli valkeaksi maalattu ja
laudoitettu, niin että vaakasuorassa ulkokatteessa oli jonkinlaisia
uurteita, jotka olisivat olleet riittäviä pysykkeitä kissan käpälälle,
mutta olivat hyvin huonoja tukia ihmisjalalle. Yrjö kiipesi ensin
nurkkaa myöten ylös ja kapusi sitten laudoitusta pitkin hiljaa
eteenpäin, kunnes pääsi kiinni parvekkeeseen, joka oli otsikon
keskimmäisen ikkunan kohdalla. Siitä hän tarttui rautakaiteeseen, nousi
sen ulkopuolelle parvekkeen reunalle ja katsahti ikkunasta sisään
samalla uteliaasti, rohkeasti ja kuitenkin melkein arasti.
-- No, mitä näkyy? kysyi Jaakko alhaalta. Mitä siellä on? Hämähäkin
verkkoja, pesuvaatteita vaiko tyhjä maitohylly?
-- Siellä on pieni, sievästi sisustettu kamari, jonka ovi on auki
johonkin pihanpuoleiseen huoneeseen.
-- Nouse parvekkeelle!
-- Ei, en uskalla. Minua peloittaa, Jaakko. Tuntuu siltä kuin suojelisi
näkymätön voima tätä taloa. Jospa vain aurinko nousisi! On niin hämärää
huoneissa, etten voi erottaa, mitä sisempänä oikein on.
-- Nyt nousee aurinko kukkulan takaa. Jos pihan puolella on ikkuna,
täytyy siitä kohta ruveta paistamaan huoneeseen.
-- Jaakko, ruudut rusottavat... Siellä on joku... Lapsi se on... Nyt
loistaa ensimmäinen säde ruudusta. Valo leviää... Minä erehdyin,
Jaakko!
-- Emännöitsijäkö se on?
-- Ei, nuori tyttö. Aurinko kultaa hänen tummat hiuksensa.
-- Aika poika se tuo on! Saadaanpahan nähdä, että hän tulee tanssien
päistikkaa alas.
-- Jospa vain näkisit hänet! En koskaan vielä ole nähnyt niin viatonta
ja viehkeää.
-- Yrjö ... pidä lujasti kiinni kaiteesta!
-- Vaiti, ei sanaakaan! Hän rukoilee aamurukoustaan. Noin minä
tahtoisin osata rukoilla... Jumala sinua siunatkoon!... Nyt kohottaa
hän silmänsä ... rukous on lopussa ... hän tulee tännepäin...
Samassa nuorukainen liikahti ikäänkuin paetakseen, mutta unohti kapean
jalansijansa, menetti tasapainonsa ja putosi nurinniskoin parvekkeelta.
Jaakko näki hänen putoavan ja mutisi jotakin hulluista pojista, jotka
luulevat jaloissaan olevan kissankynnet, kunnes huomasi suojattinsa
vuotavan verta. Yrjö oli loukannut itsensä johonkin terävään
kivensärmään ja koetti nähtävästi vaivoin nousta ylös. Ystävän tutkiva
silmä huomasi heti hienon, punaisen naarmun ohimossa.
-- Juokseeko sinusta verta, poika? Mikä sinulla on? Etkö vastaakaan? No
jopa nyt! Olethan kalpea kuin talvinen jänis! Ja Jaakko juoksi
noutamaan satulastaan siteitä.
Mutta ennenkuin hän niitä löysi, tapahtui jotakin, joka heti palautti
veren Yrjön kalpeille kasvoille. Parvekkeen alla olevasta ovesta astui
esiin nuori tyttö -- ei emännöitsijä eikä karjakko, ei enkeli eikä
keijukainen -- vaan kaikesta päättäen kuolevainen olento niinkuin
muutkin, kun eivät satu olemaan rakkauden värikästen kaukolasien
takana. Hän oli lapsi tai melkein lapsi, solakka, notkea, joustava,
enemmän etelä- kuin pohjoismaalainen, hänen silmänsä olivat suuret ja
tummankiiltävät, hiukset melkein siniseen vivahtavan mustat,
koristelemattomasti taapäin pyyhkäistyt, niin että valkoinen otsa ja
ohimot jäivät paljaiksi. Vaaleassa, yksinkertaisessa musliinipuvussa
oli jotakin, jossa Yrjön hurmaantunut silmä oli näkevinään taitavamman
käden kuin tavallisen maalaisompelijan työtä. Koko olento oli hänestä
aamun kirkkaassa valossa niin ilmankeveä, niin viehättävän ylhäinen,
ettei hän voinut olla häpeämättä äskeistä vakoiluaan, jolla hän oli
häirinnyt niin suloista olentoa tämän rauhoitetussa asunnossa.
Tuntemattomalla neidolla ei näyttänyt olevan aavistustakaan vieraiden
läsnäolosta. Hän hengitti mielihyvin vilpoista, vielä kosteata
aamuilmaa, meni lähimmän pensaan luo, jossa kastehelmet välkkyivät
kukissa ja lehdillä, taivutti oksat syrjään ja tarkasti ruusun-umppua,
joka ei vielä ollut täysin puhjennut. Ei mikään voinut olla
luonnollisempaa eikä yksinkertaisempaa, mutta Yrjöstä hän näytti
puhuvan ruusuille ja ne puolestaan vastaavan hänelle ... niinkuin olisi
umppu hänen tullessaan levittänyt terälehtensä, ja samalla uusi
ihmeellinen nuoruuden ja kauneuden tuoksu virrannut puutarhaan. Lempeä
hymy leikki nuoren tytön rakastettavilla kasvoilla, hän kulki pensaalta
toiselle, poimi sieltä täältä pois kuivan lehden, sitoi siellä täällä
jonkin itsepäisen oksan lujemmin kiinni tukeen, otti vihdoin
ruiskukannun, joka oli valmiina pensaan luona, ja astui muurin luo
purolle täyttämään kannuaan. Sieltä hän löysi molemmat vieraat, jotka
siihen asti olivat olleet pensasten peitossa. Jaakko peseskeli
puhtaaksi ystävänsä ohimon veristä haavaa.
Tyttö pysähtyi kummastuneena. Hänen vilkkaissa kasvonpiirteissään
kuvastui silmänräpäyksessä vuoroittain pelkoa, epäilystä ja
kummastusta; sitten heti hämmästystä ja sääliä. Hän oli huomannut
Jaakon huolelliset sitomispuuhat.
Nuorta Yrjö-herraa hävetti sukkasillaolo ja myöskin, että hänet oli
tavattu vieraalle alueelle tunkeutuneena.
-- Minä olen hyvin pahoillani, hyvä neiti -- sanoi hän kohteliaasti
kumartaen -- että olemme häirinneet teitä niin sopimattomalla tavalla,
mutta meillä tuskin oli muuta neuvoa. Nimeni on Yrjö Ros ja arvoltani
olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen rakuunaväen luutnantti, ja
kumppanini on Jaakko Peura, saman väen kornetti.
-- Muuten sanotaan minua myöskin Peuroniukseksi, veljeni mukaan, joka
on pappi, oikaisi Jaakko, kömpelösti koettaen asetella paikoilleen
toisella korvallisella riippuvaa hiustupsua, jota lyijypalanenkin
osaltansa koetti painaa alas, jotta tuo itsepäinen olio olisi pysynyt
suorana, kuten ajan tapa ja univormuohjesääntö vaati.
-- Ehkä -- jatkoi Yrjö -- uskallan, armollinen neiti, toivoa
anteeksiantoa, jos lisäksi ilmoitan, että olemme esimiestemme käskystä
virkamatkoilla maan puolustustoimissa. Me tulemme Loviisasta, olemme
tarkastaneet rekryyttijoukon Laptreskissa ja aiomme samaa tarkoitusta
varten Artjärvelle. Meille näytettiin oikotie metsän halki, mutta me
eksyimme emmekä vähintäkään tienneet olevankaan tätä viehättävää
paikkaa, johon meillä on ollut onni tulla tupsahtaa aivan ruusujen
keskelle.
Nyt odotti Yrjö toki vastausta, mutta sitä ei tullut. Nuori tyttö
ojensi hänelle kätensä ja arasti hymyillen katsoi häntä silmiin, mutta
oli vaiti.
Yrjö vei pikku kätösen huulilleen. Tyttö katsoi häneen viattomasti
kummastuneena ja ojensi sitten heti kätensä Jaakolle, joka arveli, että
hänenkin oli osoitettava samaa siihen aikaan varsin tavallista
kohteliaisuutta. Pahaksi onneksi oli Jaakolla ruma tapa purra tupakkaa.
Sentähden hän luuli kohteliaisuuden vaativan häntä ensin vähän
puhdistamaan karkeita viiksiään, ennenkuin hän uskaltaisi niillä
koskettaa hienoa kättä, mutta tuon manööverin aikana käsi äkkiä
vetäytyikin pois.
Satoja kertoja ennen rakastunut Yrjö seisoi peräti hämillään. Mutta
nähtyään hänen verisen otsansa muisti tyttönen äkkiä jotakin, jonka oli
aivan unohtanut. Hän juoksi purolle, täytti kannunsa vedellä, pani
tuttavallisesti kätensä Yrjön otsalle, tutki haavaa, pesi pois veren,
kääri nenäliinansa haavan siteeksi, päästi kaulastaan punaisen
silkkihuivin ja kiinnitti sen siteen peitteeksi. Hän ei sitä tehdessään
voinut olla koskematta nuorukaisen poskeen, mutta hänen kätensä ei
vavissut; ei vähintäkään heijastusta Yrjön poskien punasta näkynyt
hänen tyynellä otsallaan. Se oli vain sisaren luonnollista, lempeää
hoitelemista, ja kun side oli valmiina, koetti hän ilmeikkäin elein
osoittaa, ettei haava lainkaan ollut vaarallinen, vaan paranisi pian.
Kun ei mitään ääntä kuulunut noilta kauniilta huulilta, johtui Yrjön
mieleen, että hänen vaalijansa luultavasti oli ulkomaalainen eikä
siis ymmärtänyt ruotsia, jota hän oli puhunut. Hän siis ilmaisi
kiitollisuutensa ranskaksi -- turhaan; saksaksi -- turhaan; hän haki
muististaan muutamia englantilaisiakin sanoja -- yhtä turha vaiva.
Epätoivoissaan hän solkkasi muutamia venäläisiä sanoja ja kirouksia,
jotka sotamiesten suusta olivat tarttuneet hänen korvaansa -- ei sekään
auttanut. Jaakko luuli löytäneensä tuon käsittämättömän äänettömyyden
avaimen ja tulkitsi ystävänsä sanat suomeksi. Kaikki vain turhaa
ponnistelua; enemmän kuin sata vuotta oli kulunut siitä ajasta,
jolloin suomen kieli oli kotiutuneena hienojen neitosten huulilla,
ja enemmän kuin sata vuotta oli vielä kuluva, ennenkuin se jälleen
tuli niillä kotoiseksi. Nuori tyttönen katseli vieraita milloin
välinpitämättömästi, melkeinpä tylsästi, milloin maltittomasti, mikä
ilmeni vilkkaissa eleissä. Vihdoin hän juoksi pensaan luo, taittoi
kaksi ruusua ja antoi heille kummallekin yhden, ja hänen katseensa oli
kysyväinen kuin olisi hän sanonut: näitäkö te tahdoitte?
Kun hän ei heidän kasvoistaan nähnyt mitään vastausta kysymykseensä,
näytti hänen mieleensä johtuvan jotakin muuta, hän palasi ovelle, josta
oli tullut puutarhaan, ja pysähtyi odottamaan.
-- Hän kehoittaa meitä seuraamaan itseään! huudahti rakastunut Yrjö.
-- Mene sinä edeltä, minä vien hevoset talliin. Ja ilmoita hänelle
jollakin tavalla, että hänen pitää antaa kaksi piimäkehloa, sillä
muuten et jätä minulle mitään, laski Jaakko leikkiä.
-- Huuti, mies! vastasi Yrjö, vaikka hän tunti takaperin ei ollut muuta
ajatellutkaan kuin hyvää aamiaista.