Niiden suurien, haarautuvien laaksojen eteläpuolella, joissa Saimaan ja
Päijänteen vesistöt levittäytyvät sisämaahan, kulkee idästä länteenpäin
selänne, jossa on paikoin kukkuloita, paikoin mäntyä kasvavia
hiekkaharjuja, paikoin taas mahtavia harmaakivijoukkoja tai sieviä,
lehtimetsien kaunistamia rinteitä. Näiden kukkulain eteläpuolella,
jotka lännessä ovat Uudenmaan ja Hämeen vanhana, historiallisena
rajana, laskeutuu laajoja tasankoja hitaasti merta kohti, vaikka kyllä
niidenkin alueelle vielä on tunkeutunut tiheään kukkuloita, solia ja
vesiä, niin että siellä sota-aikana pienoinenkin joukko olisi voinut
maata suojella ryntäävää vihollista vastaan. Seutu on kaunista,
hedelmällistä savimaata, tiheämmin asuttua kuin moni muu Suomen seutu.
Melkoiset rälssitilat muistuttavat vielä tänäkin päivänä muinaisista
mahtavista aatelisista, joiden keskuudesta on kohonnut maallemme moni
kuuluisa sotilas ja kansalainen; mutta vuosisatojen ruoste ja koi on
kalvanut näitä suuria tiluksia, moni niistä on hajonnut tai liukunut
pois vanhain sukujen käsistä, ja sodan vaiheet ovat täällä toisinaan
rakentaneet muureja entisten veljien välille, toisinaan taas niitä
kukistelleet.
Näillä paikoin, eräässä länteenpäin Elimäen kirkolta olevassa
metsäseudussa, jossa maanselkä alenee viehättävästi vaihteleviksi
kukkuloiksi ja laaksoiksi, nähtiin myöhään eräänä iltana kesäkuussa
1789 kahden ratsastajan vaivalloisesti ponnistelevan eteenpäin
tiettömässä ja asumattomassa sydänmaassa. He olivat mahdollisimman
kauan kulkeneet tietä myöten Laptreskin kirkolle päin ja sitten
lähteneet oikomaan metsää myöten, mutta vähitellen joutuneet harhaan.
He pääsivät kuitenkin eteenpäin vielä niin kauan kuin he kulkivat
polkua, jonka samanne päin pyrkivät jalkamiehet olivat tallanneet.
Mutta vihdoin hävisi sekin johto, ja ratsastajat huomasivat, että
heidän täytyi joko kääntyä takaisin tai tunkeutua yhä syvemmälle
tuntemattomaan saloon.
Siihen vuodenaikaan oli yö valoisa ja se olisi muissa olosuhteissa
miellyttävine vaikutelmineen vallannut jokaisen luonnon kauneudelle
alttiin mielen. Laulurastas liverteli uupumatta sointuvia säveliään
metsässä, ja ivaillen mukaili sitä ruisrääkän käheä ääni loitolta
kosteasta ruohikosta. Lempeä kirkkaus, mailleen menneen, mutta kohta
jälleen haudastaan nousevan auringon jälkiloiste viivähteli vielä
koivujen vaaleanvihreillä lehvillä ja leikki pienen metsälammen
välkkyvällä pinnalla, joka siinteli sieltä täältä puiden runkojen
välistä. Kevyt usva nousi hienona, valkoisena harsona metsän
kosteimmista paikoista. Joskus lähti ratsastajia pelästynyt metso
lentoon ihan hevosen jalkain edestä tai kiipesi orava ylemmäksi siltä
riippuvalta oksalta, joka sulki ratsastajilta tien ja sentähden taipui
syrjään. Lukemattomia hyttysparvia tanssi ilmassa ja ne hajosivat
toisinaan kuin savu uinahtavan yötuulen unisesta puhalluksesta.
-- Käännytään takaisin, Jaakko! sanoi kärsimättömästi toinen
ratsastaja, noin kahdenkymmenen vanha nuorukainen, joka oli kääriytynyt
viittaan, minkä alta näkyi Uudenmaan rakuunain tunnettu univormu. --
Ratsastammehan itään päin, vaikka meidän olisi pyrittävä länteen. Etkö
kuule kosken kohinaa tuolta kaukaa? Se on Anjalan koski.
Toinen ratsastaja näytti kestäneen ainakin viidenkymmenen talven
vaivat, ja arpisissa kasvoissa oli hänellä selviä merkkejä sekä
auringon paahteesta että sapelin iskuista. Yllä oli hänelläkin
rakuunain univormu, jota hän oli koettanut suojella tomulta karkealla,
hämäläisten mekon kaltaisella palttinapuserolla. Jalkoja suojelivat
jonkinlaiset hyvin alkuperäiset, samasta halvasta kankaasta
tehdyt säärystimet, mikä kaikki oli omituisessa ristiriidassa
ratsusaappaitten, hatun ja ohjesäännössä määrätyn, välttämättömän
kankipalmikon kanssa.
-- Anjalan koski! toisti mies ärtyisästi hymyillen. Sontiaisia siinä
on, mutta ei koskea.
-- Mutta minä sanon, että me ratsastamme itään päin, jatkoi nuorempi ja
hienompi ratsastaja, pysähdyttäen hevosensa ja kuunnellen. -- Etkö näe,
miten taivas niskottaa tuolla lounaassa? Saamme vielä niskaamme myrskyä
ja sadetta, ennenkuin suoriudumme tästä lemmon erämaasta. Ja se on
sinun syysi, Jaakko.
-- Minunko syyni? Minäkö tahdoin lähteä oikomaan metsää myöten, jotta
pikemmin päästäisiin perille? Kuljemmeko me nyt itään päin? Moinen
kamariherra, joka ei osaa matkata metsässä ilman aurinkoa! No, niinpä
opetan sinulle jotakin hyödyllistä, armollinen herra. Tarkastele
havupuiden runkoja, niin on sinulla aina kompassi käsillä. Tuo hongan
paljas puoli näyttää pohjoista ja tuuhea puoli etelää. Ymmärrätkö nyt,
että me kuljemme länteen päin, ja taivaanranta ruskottaa koillisessa
auringon nousun edellä? Anjalan koskelle on ainakin neljä penikulmaa.
-- Anna mennä sitten, mies, äläkä riitele ilmansuunnista! Minulla on
nälkä ja jano, ja väsynyt olen kuin loppuun ruoskittu kuormahevonen.
Saan katarrin tästä kirotusta yökylmästä; kylläpä huomenna on sitten
hupaista komentaa ja kiekua kuin käheä kukonpoikanen.
-- Oletko sinä sotamies, Yrjö? Olisitpa kaalellut Pommerin soissa,
vanhan Fritsin husaarit kintereilläsi yöt päivät. Etkö kuule
lehmänkelloa tuolta järven rannalta?
-- Sontiaisia, Jaakko, sontiaisia! Hanki nyt tähän vaikka torpparin
maja. Onhan sotamieskin joskus ihminen.
-- Juo vettä ojasta!
-- Kiitos vain. Toimita minulle reikäleipä, talonpoikaisjuusto ja
viilipiimää, niin unohdan kaikki Helsingin pihvipaistit ja Tukholman
piirakat. Hanki minulle vain jokin töllinnurkka, olkikupo ja
lammasnahkavälly, niin unohdan kerrassaan kaikki sotaelämän vaivat,
ryssät, valtiopäivät, salaliitot, tyrannit, Sprengtportenit,
vapaamuurarit, tallirengit ja koko valtakunnan menestyksen. Jaakko,
kunnon ukko, olisipa tässä edes täysi heinälato, niin paneutuisin
siivona narrina ja uskollisena alamaisena ensin toiselle, sitten
toiselle korvalliselleni nukkumaan uneksiakseni tytöstäni -- tai
oikeammin tytöistäni, Jaakko -- sillä legioona niitä on, niin etten
tiedä lukuakaan, jok'ikinen päivähän minä olen rakastunut. Ah -- pitkä
haukotus keskeytti puheen -- heinälato on kohta ainoa kunnianhimoni.
Sen helmassa olisin valmis laulamaan:
Teille sylin', myriaadit!
Sulle suukkon', koko maa!
-- Joutavia loruat!
-- Niin, nyt minä tahdon loruta; kuinka minä muuten jaksaisin pysyä
hevosen selässä? Talonpoikaisjuuston ja heinäladon muistaminen saattoi
minut entiselle hyvälle tuulelle. Jaakko, elämä on kuitenkin
kummallinen ilveily. Minä olen tuommoinen onnen kantamoinen, sinähän
minut löysit melkein kuin maantieltä ja otit armoihisi, kunnon
tervaskanto, taivutit minun tähteni kankeaa selkääsi päälliköiden
vastaanottohuoneissa, toimitit minut latina- ja kadettikouluun etkä
raskinut polttaa tupakkaa kuuteen vuoteen, jotta olisit saanut minulle
ensimmäisen univormun. Ja kuitenkin -- voitko uskoakaan? -- oli minulla
vielä kolme tuntia takaperin mielessä kunnianhimoisia unelmia
loistavasta tulevaisuudesta. Sotamarsalkan sauva on minusta usein
näyttänyt olevan niin lähellä kuin tuo metsän pihlaja; kreivittären
sydän on minun mielestäni monesti ollut helpompi anastaa kuin tuo
tuomenkukka, jonka saavutan kädelläni. Minä olen ollut ujostelematta
ratsastavinani siinä, missä everstimme nyt ratsastaa johtaen Uudenmaan
rakuunain ripeitä rivejä, ja toisinaan olen taas unten hevolla ollut
ajavinani esikunnan johtajana, missä kreivi Meijerfelt nyt ratsastaa.
Niin, sitten kun rupesin kaikkien muiden tavalla haaveilemaan
politiikkaa, ei minusta pieni suuriruhtinaan kruunukaan, sellainen kuin
Suomen, ole näyttänyt riippuvan paljoa korkeammalla kuin tuo
männynkäpy, jonka voin siepata miekkani kärjellä. Nyt sitä vastoin,
Jaakko (uusi haukotus), näyttää elämä minusta kanervakankaalta, ja
onnetar, tuo oikullinen naikkonen, kilistelee korvissani todellista
lehmänkelloa, milloin sieltä, milloin täältä, milloin läheltä, milloin
kaukaa, alinomaa viekkaasti, ilvehtien, saavuttamattomasi...
-- Sääli sinua, Yrjö, ettet juo. Muuten olisi sinusta tullut toinen
Lidner.
-- Seis, mies, kunnioitusta runoilijoille! Vaikka voisinkin tyhjentää
kolmen kannun maljan yhdellä henkäyksellä, ei minulta sittenkään
koskaan syntyisi "Spastaran kuolemaa". Mutta totta puhuen, Jaakko, minä
alan väsyä elämään. Huomaa: ylipäällikönrouva on huomannut minut
hyväksi kavaljeeriksi rykmentin tanssiaisia varten, ja sentähden on
majesteetti suvainnut tehdä minut luutnantiksi, jotavastoin sinä,
kunnon poika, joka otit vanhaa Fritsiä kiinni kauluksesta, kun minä
vielä puuhevosella ratsastelin, sinä, joka olet kärsinyt kaikenmoista
kurjuutta kruunun palveluksessa, minun vain rauhassa tanssiessani, ja
joka olet sata kertaa varmempi ratsastaja kuin minä, sinä yhä vain olet
halpa, unohdettu kornetti. Sinulla olisi pitänyt olla ylhäinen kummi
ennen muinoin kätkyessä maatessasi, Jaakko. Mitä olen minä tehnyt
onneni hyväksi? Olen kohtuullisesti hullutellut palveluksessa; olen
tanssinut huvikseni, juonut huvikseni, rakastanut huvikseni ja
vehkeillyt huvikseni. Kurjaa on tuo salainen vehkeileminen; minä olen
nyt kuningasmielinen _par dépit_, suuttumuksesta. Jollemme kohta pääse
taistelemaan, lähden yksinäni Haminaa vastaan, ammun kuoliaaksi
ensimmäisen ryssän, minkä tapaan, ja sanon sitten jollekin toiselle
rehelliselle miehelle, jolla on yllään vihollisen vihreä nuttu: olkaa
hyvä, kostakaa, ampukaa minut huviksenne, minä ammuin teitä ja minä
tein sen myöskin huvikseni.
-- Oh, loruja! Mitä viisaustiedettä tuo on?
-- Sano sitä miksi hyvänsä, vaikka lapsentaudiksi: ehkä onkin
tuhkarokko tarttunut päähäni. Minä en enää jaksa elää huvikseni
niinkuin tähän asti. Muilla on isä ja äiti; veljiä ja sisaria; muilla
on tuollainen oikea ystävä, jota minulla ei koskaan ole ollut. Minä
olen kuin tuon ruskean vuorenseinämän sammal. Ei yhtään vehreää oksaa
kasva siinä. Ja se on kurjaa.
-- Kyllä minä sen voin käsittää, Yrjö. Ei yhtään vehreää oksaa,
tämmöinen vanha, kuivunut kanto vain kuin minä, mutisi Jaakko, ja hänen
karkea äänensä kuulosti tavattoman pehmeältä, josta merimies olisi
arvannut suolaista vettä rupeavan pisaroimaan huippupurjeista.
-- Ei, anna anteeksi, Jaakko, vastasi nuorukainen, hänkin hellemmin. --
Sinä olet se korsi, joka pidät minua elämässä; niin, vitsas sinä olet,
oikein sitkeä ja luja katajavitsas, joka pitää minua kiinni sidottuna.
Kas niin, älä nyt ole vihoissasi; minä loruan tyhmyyksiä; niinhän minä
aina teen. Tuhat ... tuostahan se ihana lehmänkellon ääni kuuluu ihan
läheltä!
Todellakin hämmästytti ratsastajia ei yksi, vaan viisitoista, jopa
parinkymmentäkin lehmää, jotka rauhassa kuluttivat kesäyötänsä
kosteissa juurissa kytevän, savuavan tulen vaiheilla, avoveräjäisellä,
aidatulla kesantopellolla. Siinä vaaleni metsäkin ja harveni, ja tuli
näkyviin pieni, kaunis, niityiksi ja pelloiksi raivattu laakso. Mutta
vain riihiä ja latoja näkyi siellä täällä, ei mitään ihmisasuntoa. Ei
edes paimentakaan ollut karjassa.
-- Alan aavistaa jo, että saamme hyvänkin yösijan, jatkoi puhelias
Yrjö. -- Toden totta, Jaakko, minä alan jo tuntea jonkin paremman
esimakua kuin talonpoikaisjuuston ja lammasnahkavällyjen. Eespäin,
eespäin, johan ihan tunnen ilmassa paistinhajua jostakin lumolinnasta.
Me lähestymme jotakin seikkailua. Kenraalinrouva on toden totta
ennustanut kuin Kassandra: minä olen voittava Cecile Almsköldin
hansikkaan.
Jos nuori Yrjö-herra odotteli löytävänsä linnan tai edes
herraskartanonkaan tästä tuntemattomasta seudusta, niin kohta hän sai
huomata pettyneensä. Molempain ystävysten ratsastettua vähän matkaa,
kapeni laakso ja muuttui jälleen jylhäksi metsäksi. Ei pienintäkään
tölliä, ei ainoatakaan ihmisolentoa ollut nähtävänä missään.
-- Mitä nyt? virkahti nuorukainen unisena ja maltittomana. -- Linna
näkyy painuneen maan uumeniin. Jaakko, sinä olet hämäläinen, ryhdyhän
toimeen ja loitsi se esiin! Etkö muista yhtään vanhaa loitsuasi? "Nouse
pois makoamasta!"
-- Jos olisin lappalainen tai pohjalainen, niin ehkä koettaisin. Mutta
kuulehan!... Metsä puhuu.
Kova kahlekoiran haukunta kuului tiheimmästä metsästä. Hevoset
hirnahtivat ja näyttivät vainuavan tallin olevan lähistöllä.
Ratsastajat ajoivat koiran ääntä kohti, vaikka vähän vastahakoisesti,
sillä se johti heidät aivan syrjään. Metsä tuli niin tiheäksi, että
heidän täytyi laskeutua maahan ja vaivoin tunkeutua hyvin tiheässä,
melkein lävitsetunkemattomassa kuusikossa vesojen ja puiden runkojen
välitse eteenpäin.