Niillä, jotka puhuvat onnen vaihteluista ja johtavat kaikki vain
sattumuksesta, oli muistettavana vuonna 1789 paljon syytä kummastella
ajan tapahtumia. Kaikkien ihmetellessä, mitähän oikeastaan oli tuleva
hurjasta Ranska-poikasesta, joka alkoi ruveta niin hillittömäksi,
tapahtui kummallisia asioita myöskin sävyisässä, syrjäisessä,
unohduksiin joutuneessa Suomessa. Elokuun 25. päivänä 1788 oli kuningas
Kustaa lähtenyt Kymenkartanosta paluumatkalleen Ruotsiin melkein
pakolaisena, vaarojen ja kavalluksen keskitse, epätoivoissaan
kruunustaan, monen jo pitäessä häntä valtaistuimelta syöstynä
yksinvaltiaana, jonka kuusitoistavuotisesta hallituksesta ei ollut
jäävä jäljelle muita merkkejä kuin onnistumaton vapaudensorron yritys,
kruununpolttimot, uusi teatteri ja muutamia sieviä sekä suorasanaisia
että runopukuisia korulauseita. Venäjän Katarina riemuitsi, Ruotsi
horjui, Suomi näytti pettävän perinnäisen uskollisuutensa
ilmikapinalla, kansat epäröivät, puolueet kohottivat uudelleen päätänsä
sen musertavan iskun jälkeen, joka niitä oli kohdannut 1772; ei kukaan
tiennyt edellisenä päivänä, mikä kohtalo oli seuraavana tuleva maan ja
kansan osaksi. Kesäkuun 5. päivänä 1789 nousi sama kuningas jälleen
maihin Suomen rannikolle Turussa, ja miten olikaan kaikki silloin
muuttunut kuin kuvat taikapeilissä! Ajan ilma oli edelleenkin täynnä
ukkosta, mutta pahin rajuilma näytti jo menneen ohitse, vihollinen ei
enää riemuinnut, Ruotsin manner ei enää vavissut kuninkaan
valtaistuimen alla, Suomi oli malttanut mielensä ja pudistanut
niskoiltaan kavalluksen kuin häpeällisen valheen, kansat saivat
rohkeutta, puoluemiehet hiipivät rajan yli pakoon, Kustaa III:n aurinko
loisti vielä kerran ennen laskeutumistaan melkein yhtä viehättävän
kirkkaasti kuin hänen nuoruutensa ja onnensa aikana. Historia vain
piirsi poiskäännetyin kasvoin yhdistys- ja vakuutuskirjan nimen
aikakirjoihin.
Ruotsin aseellinen käsivarsi, joka edellisenä vuonna oli sisäisestä
suonenvedostaan ensi iskussaan hervahtanut voimatonna alas, kohosi
jälleen parantuneena ja voimakkaana jatkamaan taistelua. Sotajoukkoja
ja laivastoja oli talven kuluessa varustettu kiireisessä
taisteluinnossa, rivit olivat täyslukuiset, marssikäskyt valmiit;
missään ei puuttunut rohkeutta, kuuliaisuutta eikä yksimielistä
isänmaanrakkautta, mutta kuitenkin puuttui kolme muuta sodan
menestyksen tärkeintä edellytystä: rahaa, päälliköitä ja aiotun retken
rohkeaa ja tarkkaa suunnitelmaa. "Sodassa -- sanoo Yrjö Kaarle von
Döbeln -- ei mikään ole mahdotonta, kun vain osataan itsepäisesti
taistella vastuksia vastaan, luottaa onnelliseen sattumaan ja pakottaa
itse onni avuksi." Tähän saatettaisiin lisätä: jos vain on päällikkönä
Döbelnin lainen mies. Kustaa III oli epäilemättä nero, mutta hän ei
ollut nero sodan alalla.
Pieni Loviisan kaupunki kuningatar-nimineen oli tähän aikaan
etuvartijana lähinnä valtakunnan rajaa, joka kulki pitkin Kymenjokea.
Sinne kokoontui keväällä 1789 kenraalimajuri Kaulbarsin johtamana se
Ruotsin sotaväen osasto, jonka tuli suojella rantatietä ja sopivana
hetkenä marssia Haminaa vastaan -- osa Dalin rykmenttiä, uplantilaisia,
vermlantilaisia ja nerikeläisiä sekä suomalaisia Kymenkartanon
komppaniasta ja eskadroona Uudenmaan rakuunoita. Kaupunki oli muuttunut
leiriksi; mutta leirejä ja sodanvaaraahan tällöin oli kaikkialla, ja
enin osa asukkaita piti turvallisempana kaupunkia kuin saaristoa, jossa
ehkä olisi jouduttu venäläisten risteilijäin saaliiksi.
Johonkinhan nuorten upseerien oli ryhdyttävä, kun he siinä
viikosta viikkoon turhaan odottelivat edemmäksi marssimisen käskyä.
Miksi he eivät olisi nauttineet nuoren elämän suloa, jonka säikeet
vihollisen luoti saattoi milloin hyvänsä äkkiä katkaista? Ei ollut
sievistä maalaisneitosista eikä hienosti sivistyneistä nuorista
aatelisneideistäkään puutetta, sillä mitä kaupunki oli mahdollisesti
vailla, sen korvasivat runsaasti ympäristön aateliskartanot. Miksi ei
pidettäisi tanssiaisia raatihuoneella?
Sotaretkellä oltaessa tullaan pian tutuiksi. Soittoa oli, siispä
tanssittiin ikäänkuin ei kellään olisi ollut aavistustakaan siitä, että
verinen sota raivosi muutaman penikulman päässä Savon järvien
rannoilla. Ensimmäiset tanssiaiset olivat hyvin onnistuneet ja toisia
tuli sen jälkeen. Loviisassa huviteltiin.
Viime tanssiaisten jälkeisenä aamuna oli kenraalinrouva Kaulbarsilla
(syntyjään Adlerfelt) vieraiden vastaanottohetki, ellei tahdo sanoa
_cour_; hän oli käymässä miehensä luona Loviisassa ja hänen asuntonsa
oli tällä kertaa kaupungin ylhäisimpäin seurapiirien kokouspaikkana.
Kello yhdestätoista yhteen saakka ilmoittautui joukoittain rouvia,
neitosia ja upseereja tervehdysvierailulle, ja päivystävä ajutantti
saattoi heidät sisään, missä heidät otettiin vastaan sen ajan tapaan
kursailevan kohteliaasti ja heille tarjottiin Unkarin viinejä,
säilykehedelmiä ja leivoksia, ja sen jälkeen he, neljännestunnin
keskusteltuaan päivän uutisista, poistuivat jättääkseen tilaa uusille
vieraille. Sotaelämä toi mukanaan vapaanlaisen keskustelukielen;
päällikön puoliso oli määräävänä kaikessa. Kaikki nöyrtyivät tuon
älykkään henkilön edessä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta, että
sota-asiatkin, milloin vain soveltui, muuttuivat kamaripolitiikan
osaksi.
-- Kuinka voitte, armollinen rouva, eilisten voittojenne jälkeen? kysyi
iloinen, lihavahko, siviilipukuinen herra, joka oli sen uutuuden
viehätyksen koristama, joka silloin vielä seurasi kuninkaallisen Vaasan
ritariston tähteä. -- Toivottavasti oivallisesti? Totuttu kun ollaan
näkemään koko maailma jalkain juuressa.
-- Aina vain olette ilkeä, hyvä tohtori, vastasi kenraalitar. Se onkin
teidän oikeutenne, se kuuluu teidän ammattiinne. Mutta mitä minun on
tekeminen? Kärsivällisesti poden jo kolmattatoista nuhaani Suomessa.
Jotakinhan täytyy uhrata isänmaan hyväksi. Määräättekö ehkä kuppausta
vai suoneniskua? Älkää kieltäkökään, te olette verenjanoisempi kuin
Donin kasakka!
-- Älkää, armollinen rouva, puhuko verestä; pitäköön sota huolen
suoneniskuista. Olihan meillä äskettäin oivallinen senlaatuinen
Porrassalmella. Millaisilta tuntuivat eiliset tanssiaiset, teidän
armonne?
-- No eipä hullummilta, tanssi oli vilkasta; on omituinen viehätys
tuossa tulivuorella tanssimisessa. Mutta, rakas tohtori, minä alan
käydä vanhaksi...
-- Tekö? Se ei ole mahdollista. En ole vielä koskaan kuullut
sulottarien ilmoittavan ansioluettelossaan vanhuudenheikkoutta, kun
ovat tahtoneet saada eläkettä aatelisesta neitsytlaitoksesta.
-- Kenpä tietää? Kohtapa Kellgreninkin kolme sulotarta ylistelevät
hiusjauhetta, joka kätkee maailman silmiltä heidän ensimmäiset harmaat
hiuksensa. Minä katselin eilen erästä nuorta paria -- sisareni tytärtä
Cecile Almsköldiä ja tuota rakastettavaa nousukasta, joka eilen unohti
sadannen lemmittynsä, vannoakseen tänään ikuista uskollisuutta
sadannelle-ensimmäiselle.
-- Ketä? Tuotako, joka ilmaisee ihailuaan jakkaralla ikkunan luona
istuvalle neiti Mandelkronalle? Vänrikki Rosiako, niinkö?
-- Juuri häntä. _Luutnantti_ Rosia, jos suvaitsette. Minä luen
ansiokseni, että minulla on ollut vähäinen osuus hänen ylennyksessään,
minkä hän muuten hyvin on ansainnutkin. Hän oli yksi niistä neljästä
uusmaalaisesta rakuunasta, jotka onnellisesti taistelivat Värälän luona
huhtikuussa. Muistattehan sen kahakan, jossa kapteeni Rosenlew
kuudellakuudetta miehellä karkoitti neljäsataa vihollista. Ehkäpä
muistatte myöskin Rosin ja Stegenbergin kaksintaistelun Cecilen
hansikkaasta; tiedättehän sen mielettömyyden?
-- Enkö sitä tietäisi? Enkö tuntisi Yrjö Rosia? Minähän hänet paransin
erään kerran keuhkokuumeesta. Se oli ... malttakaas ... toisissa
raatihuoneen tanssiaisissa. Molemmat nuoret herrat löysivät yht'aikaa
tuon kalliin saaliin, neiti Cecilen hansikkaan, törmäsivät tietysti
huimapäisinä toisiaan vastaan ja koettivat sitten parhaansa mukaan
syöstä miekkansa toinen toisensa läpi. Sehän on aivan luonnollista.
Mutta kummasta sitten tuli hansikkaan onnellinen valloittaja?
-- Ei kummastakaan. Minä pyysin sen takaisin oikealle omistajalleen,
mutta tietysti vasta sitten, kun se jo oli maksanut verta ...
ymmärrättehän?
-- Ah ... Stegenberg sai kaikkien taiteen sääntöjen mukaan miekanpiston
kolmannen kylkiluunsa yläpuolelle. Minä vakuutan teille, armollinen
rouva, se oli kaunis kuuden viikon haava, aivan täsmälleen siinä
paikassa, johon se oli tarkoitettukin, niin ettei se poikaparalta
vienyt kaikkia voimia. Jos se olisi sattunut vain tuumaakaan alemmaksi,
olisi hänen retkensä ollut kunnialla päätetty. Mutta Yrjö Ros osaa
käyttää miekkaansa; minä en tiedä parempaa miekkailijaa koko Ruotsin
armeijassa. Te, armollinen rouva, saatte kunniaa suosikistanne. Häneltä
ei puutu muuta kuin että hän olisi ylhäistä sukua ... tuolta
iloisimmalta ja kevytmielisimmältä pojalta, mikä konsaan on taistellut
kaunotarten kunniaksi. Hän on ansainnut ylennyksen, hän tanssii
todellakin kuin sotajumala.
-- Todellako? Minä sanoin itsekseni, kun näin hänen tanssittavan
Cecileä gavotti'ssa: kas, tuossa vasta on nuoruutta! Sitokoon hänet,
ken voi! Yhtä helposti saisi sidotuksi autereenkin. Mutta se on
häviävä, tohtori ... ja minun iälläni se on jo hävinnyt. Pidättehän te
kelpo keittiöstä, eikö totta?
-- Kelpo keittiö, armollinen rouva, on lääkintätaidon ensi sääntöjä.
-- No niin, tiedättehän, että on monenlaisia multasieniä, puolikypsiä,
kypsiä ja liian kypsiä. Te tietysti pidätte puolikypsistä tehtyä
piirakkaa parempana kuin liian kypsistä tehtyä?
-- Sallitteko? -- Ja tohtori otti panoksen nuuskaa kultarasiastaan,
jonka hän oli saanut Kustaa III:lta. -- Kypsiä, mutta _fraiche'eja_
niiden pitää olla ... tsih! Nyt aivastin sen vakuudeksi.
-- Älkäämme puhuko enää siitä. Minua huvittaa tämän nuorukaisen
suojeleminen. Hän on rakastettava ja (_hiljaisella äänellä_) hänestä
voi olla meille hyötyäkin. Tiedättehän, Platen vehkeilee, Siegroth
vehkeilee, kaikki riippuu sodan uhkapelistä. Me tarvitsemme nuorta
miestä, jolla on sekä älyä että sydäntä ja joka voi mennä tuleen meidän
edestämme. Hän ei saa olla sukulaisuussuhteissa minkään vanhan perheen
kanssa, vaan hänen täytyy olla nousukas, jonka on meitä kiittäminen
kaikesta. Tohtori ... minä luotan teihin. Minä olen ajatellut
Cecileä... Mutta puhettamme kuunnellaan. (_Ääneen_.) Olette oikeassa,
minusta on gavotti parempi kuin menuetti ... varsinkin kun ollaan
nuoria. Luutnantti Ros!
Nuori luutnantti jätti velvollisuutensa tuntevana sadannen-ensimmäisen
lemmittynsä ja lähestyi kumartaen kaikkivaltiasta hallitsijatarta.
-- Tohtori Ekströmer ja minä olemme tulleet erimielisiksi hyvin
syvällisestä ja vakavasta asiasta eilisten tanssiaisten johdosta.
Tahdotteko olla hyvä ja ratkaista meidän riitamme?
-- Liian suuri kunnia minulle, teidän armonne! Olen koettava parastani.
-- Me väittelimme lääkintätaidosta. Ankara tohtori sanoi minun voivan
tulla toimeen ilman hänen neuvojaan ainoastaan sillä ehdolla, että
lakkaan tanssimasta. Ja minä vastasin, ettei moinen taito, joka kieltää
tanssimasta, voi olla muuta kuin inhoittavaa puoskaroimista. Mitä
sanotte siitä, hyvä luutnantti?
-- Johtuu mieleeni pieni komparuno, mutta ilmoitan jo edeltäkäsin,
etten minä ole sen tekijä.
-- Antakaa kuulua!
-- Määrätkää mulle latinaks':
ain' nuorten kanssa ilakoida,
rakastaa, laulaa, karkeloida,
niin jään mä teille potilaaks'.
Mut reseptit, nuo annetut,
jos multa liekin sammuttaisi,
niin herra tohtor' oppinut
myös oitis matkapassin saisi!
-- No, mitä rakas tohtori, siihen vastaatte? Eikö se ole oikea terveen
järjen arvostelu lääkintätaidosta?
-- Verraton, armollinen rouva, ainakin neljänteentoista nuhaan asti.
-- Emme häiritse enää kauemmin luutnanttia oppineilla
riitakysymyksillämme. Joko mietitte uusia valloituksia eilisten
voittojenne jälkeen? Antakaa anteeksi, minä en ole unohtanut _toista_
taistelutannerta; minä toivon majesteetille ja isänmaalle monta niin
urhoollista käsivartta kuin teidän on, hyvä luutnantti... Stegenbergin
haava on luultavasti jo parantunut?
-- Toivottavasti.
-- Hyvä. On hullutuksia, joita ei sovi ankarasti arvostella, enkä minä
tässä erikoistapauksessa aio esittää ammuntarangaistusta. Kuitenkin on
vielä ratkaisematta, kuka oikeastaan on saava Cecilen hansikkaan.
-- Oi, te olette julma, armollinen rouva! Enkö minä sen hyväksi pannut
alttiiksi henkeäni?
-- Panitte kyllä. Mutta panihan Stegenbergkin. Ei siinä kyllin, hyvä
herra, että osoitetaan rohkeutta; täytyy myöskin osata olla uskollinen.
-- Ai, ai, keskeytti tohtori, te olette mennyttä miestä.
-- Mennyttä miestäkö? Miksi te luulettekaan minua? Tahdotteko,
armollinen rouva, koetella minua?
-- Ehkä. Mutta saammehan vielä jonkin aikaa pitää teidät Loviisassa?
-- Minä olen täällä osoittamassa teidän armollenne kunnioitustani ja
sanomassa jäähyväisiä. Kello neljä iltapäivällä satuloidaan hevoseni;
minut on komennettu tarkastamaan Artjärvelle äsken kokoontuneita
rekryyttejä.
-- Lähdettekö yksin? Tiet eivät ole turvallisia.
-- Lähden vanhan ystäväni kornetti Peuran kanssa. Kaikki rakuunamme
ovat palvelustoimissa.
-- Hyvä luutnantti -- virkkoi kenraalitar, suoden lämpimän katseen
kauniista silmistään -- minä toivotan teille onnea matkalle ja
tervetuloa takaisin, niin pian kuin virkatoimiltanne pääsette. Mihin
hyvänsä teitä käytetäänkin, olette te aina kunnialla täyttävä
velvollisuutenne. Mutta te olette nuori, ja sentähden on teille
anteeksiannettava, että rakastatte seikkailuja. Minä pyydän, säästäkää
henkeänne, joka voi tulla kuninkaallenne hyödylliseksi; älkää enää
antautuko kaksintaisteluun kauniiden naisten hansikkaista. Jos sen
sijaan löytäisitte metsästä lumotun linnan, tapaisitte jättiläisen,
tappaisitte lohikäärmeen ja vapauttaisitte kauniin, vangitun
prinsessan, no niin, silloin nimitän minä teidät urhoolliseksi
ritarikseni Pyhäksi Yrjänäksi, ja silloin...
-- Silloin on neiti Cecilen hansikas minun.
-- Niin, silloin on Cecilen hansikas teidän, kuitenkin vain sillä
ehdolla, että luovutte vapautetun prinsessan sydämestä ja kädestä ja
pysytte edelliselle mielitietyllenne uskollisena kolme viikkoa.
-- Liian pitkä aika, siinä on kaksi ja puoli viikkoa liikaa! nauroi
tohtori.
-- Ah, armollinen' rouva, miksette määrännyt kolmea kuukautta ...
kolmea vuotta ... koko elämääni?
-- Hiljaa! Ei koskaan pidä luvata enempää kuin mahdollisesti jollakin
tavoin saattaa toivoa voivansa pitää. Hyväksyttekö ehdotukseni? Muuten
saa hansikkaan kilpaveljenne, joka sen paremmin ansaitseekin, koska hän
on vuodattanut verta sitä valloittaessaan.
-- Enpä ollenkaan ansaitsisi kaikkea hyvyyttä, jota te, armollinen
rouva, osoitatte poloiselle sotilaalle, ellen ihastuneena suostuisi
ehdotukseenne ja ottaisi vastaan sitä kunniaa, että pääsen teidän
armonne ritariksi. Valitettavasti on hyvin vähän toivoa löytää meidän
metsistämme lumottuja linnoja; mutta jos se huvittaa teidän armoanne,
niin saanhan koettaa onneani.
-- Päätetty siis. Tohtori Ekströmer on todistajana. _Au revoir_, tuleva
Pyhä Yrjänä-ritarini!
-- Jääkää hyvästi, teidän armonne! Jääkää hyvästi, herra tohtori!
Nuorukainen lähti suudeltuaan kenraalitarta kädelle ja syvään
kumarrettuaan, ja miettiväisenä katseli hänen suojelijattarensa hänen
poistumistaan. Sitten vaativat muut vieraat hetkiseksi hänen seuraansa,
kunnes tohtori Ekströmer otti hattunsa ja virkkoi leikillisesti:
-- Te, armollinen rouva, olette sfinski, kun annatte ihailijanne
arvattavaksi ratkaisemattomia arvoituksia.
-- Ratkaisemattomia arvoituksiako? Mitä sillä tarkoitatte?
-- Uusi ritarinne ei voi koskaan täyttää lupaustaan. Se on vastoin
luonnon järjestystä.
-- Kolmen viikon uskollisuusko? Ja te, joka sanotte tuon olevan vastoin
luonnon järjestystä, te tahdotte, että naisraukan pitäisi panna koko
elämänsä onni niin huonon kortin varaan!
-- Minä olen poikamies, armollinen rouva!
-- Sitä pahempi. Mutta selittäkää toki arvoituksenne!
-- Eihän mikään ole yksinkertaisempaa. Ennenkuin tämä Don Juan tai Pyhä
Yrjänä ehtii Artjärvelle ja sieltä takaisin Loviisaan, on hän
rakastunut jo ainakin kaksikymmentä kertaa. Ja kuitenkin te, armollinen
rouva, vaaditte häntä olemaan uskollisena kolme viikkoa. Lähettäkää
hänelle kumppaniksi Leporello, niin saatte kuulla iloisen aarian,
mitenkä Espanjassa on tuhat ja viisi.
-- Te olette inhoittava. Minä kysyn kornetilta, joka tässä näyttelee
Leporellon osaa.
-- Antakaa anteeksi, siitä ette, armollinen rouva, vähääkään viisastu.
Kornetti Perpetuus -- minä en koskaan saa hänen nimeään päähäni -- on
oivallinen Sancho Panza, mutta aivan kelvoton kertoilemaan moisia
lemmenseikkailuja. Harvoin minä olen nähnyt tyhmempää miestä.
-- Tohtori ... teillä on tapana leikkiä ihmishengillä. Oletteko myöskin
tottunut leikkimään ihmissydämillä.
-- Minä en ymmärrä teitä, armollinen rouva.
-- Minä sanoin teille äsken, että alan jo tuntea olevani vanha. Jos
olisin vielä nuori, olisi tanssiaislemmitty samanarvoinen minulle kuin
hyvä ateria teille ... olisi kaikki! Mutta on hetkiä, jolloin kaikki
nuo pienet tarkoitusperät, joita varten elämme, minusta näyttävät
tyhjiltä ja merkityksettömiltä. Kun ei enää uneksita, tahdotaan
todellisuutta. Tohtori, määrätkää minulle lääkettä neljääkymmentä
vuottani varten!
-- Keisarinna Katarina on kuudenkymmenen vanha. Potemkin, Yermolov ja
monet muut väittävät, ettei hänellä suinkaan ole ikää enempää kuin
korkeintaan viisikolmatta.
-- Ja _sitä_ te sanotte lääkkeeksi. Mikä parantumaton epikuurolainen!
-- Mutta ymmärtäkäähän toki sanani oikein. Te, armollinen rouva,
pyydätte suuria päämääriä. Jollette niinkuin Katarina voikaan taivuttaa
jalkoihinne Eurooppaa ja puolta Aasiaa, niin tyytykää Suomeen. Sehän ei
tosin ole mikään keisarikunta, mutta sitä varten kannattaa kuitenkin
elää. Nuoruus on kunnianhimoinen, ja te olette tunteva itsenne
nuoreksi.
-- Noin haastelevat miehet. Kun he saavat suupalan kunniaa ja
leikkipallon verran valtaa, niin on heillä tavaton, ihmeteltävä
ruokahalu. Mutta te ette ymmärrä nuoria, tohtori. Milloinka voidaan
kieltäytyä kaikesta, uhrata kaikki, unohtaa kaikki, heittää pois elämä
kuin riepu ja oma maine kuin olisi se karamellipaperi, ellei juuri
nuorena?... Mutta antakaa anteeksi!... Herra majuri ... madame ... joko
todellakin aiotte lähteä?...
Ja kenraalittarella oli sen jälkeen kylliksi tekemistä muista
vieraistaan, jotka maltittomina olivat odotelleet tuon tuttavallisen
keskustelun loppua, voidakseen sanoa jäähyväiset.
Tohtori Ekströmer kumarsi, huulilla usein nähty hyväntahtoinen, hieman
ivallinen hymy, ja sanoi päällystakkiaan kiinni pannessaan itsekseen:
-- Vai niin, olisihan minun se pitänyt arvatakin. Hän on rakastunut
Rosiin ja on siis mustasukkainen koko maailmalle. Semmoisia ovat
naiset. Aina niin omaa voittoa pyytämättömiä ja ystävällisiä nuorille,
kauniille miehille ... aina niin helliä ja uhraavaisia sisariensa
tyttärille, kun he ovat ehtineet niin pitkälle. Se on ymmärrettävää;
tietysti on hyvä olla edes tätinä, kun ei voi olla enempää.
Ihmisraukat! Noita neljääkymmentä vuotta ei saa parannetuksi muulla
kuin kuudellakymmenellä vuodella, ja onpa esimerkkejä, ettei edes
siinäkään aina ole ollut kylliksi.