Päivän päätapahtumat ovat seuraavat: Rantaporesiltaa pitkin
keikuttuani keksin varassa -- se oli noin 7 metrin pituinen,
tekaistu parista pyöreästä puusta ja minä olin yhtä ylpeä tästä kuin
Caijus Julius Caesar sotasillastaan -- kuljin onnellisesti salmen
yli hiihtäen -- ja totesin että Turjanlinnan puoleinen jäälaatta
oli kovempi kuin saaren, jolla puolella ilmeni heikko kohva ja
salaisia avannoita. Saavuin kotirantaani kello 7 juuri kun lapseni
heräilivät ja lasten äiti pyristeli vastassa aamusuudelmaa anoen
kesäparvekkeella. Tulva ja yömyrsky oli saunalaiturista kiskaissut
paksun honkapölkyn, jonka siis kytkin kiinni kuin karkurikoiran.
Kymmenen minuuttia astumiseni jälkeen manterelle näin perässäni
valtavan keväisen ilmiön: koko järven jäätanner liikkui! liikkui!
Pelolla ja vapistuksella seurasin, luistaako se tykkänään pois (en
olisi vielä tahtonut avovettä). Sen edessä näyttivät murtuvan kaikki
esteet. Mutta liikkumista kesti vain minuutin verran, pari metriä oli
massa siirtynyt. Se oli vääntänyt rantaporesillat vinoon ja siitä
päättäen että kotirannan rantapore oli kaventunut, laskin saariporeen
päinvastoin levenneen. Jos niin oli käynyt, niin oli takaisinpääsyni
uhanalainen.
Kiiruhdin siis kovasti paluutani, minulle eivät maistuneet paistetut
hauvit eivätkä sotakalliit kahvit ja mukaani tempasin 8-vuotiaan
tyttäreni, joka hät'hätää oli saanut silmänsä auki. Meillä oli
kontteja ja peittoja kantamiin asti ja meitä saattoi itse emäntä
ja palvelustyttö, jotka hädintuskin pysyivät pystyssä liukkaalla
jääkentällä. Se oli juhlallinen pieni karavaani, jonka etukameelina
(yksikyttyräisenä tuohikontteineen) koikkelehti tämän kirjoittaja,
romantillinen rysäherra, Robinson Crusoe.
Onnellisesti me aamutuulelmassa luovimme saaren puolelle, mutta paha
aavistukseni jäätanteren vaikutuksesta Caesarin sillanrakennukseen
oli puolittain oikea -- poresilta oli vääntynyt sijoiltaan ja
välimatka todella väljentynyt. -- Mutta minun täytyy sinne päästä
vaikka uimalla! pääsi mölähdys yksikyttyräisen kameelin kidasta:
Enhän, hyvät ihmiset, voi jättää vuokkilaista torpeedovenhettäni enkä
rysiäni ajojäiden murskattavaksi. -- Jääköön tyttö pois.
Meidän pulamme loppui kuitenkin vielä tällä erää verrattain
edullisesti: Robinson Crusoen onnistui keksiä uusia yhtymäkohtia
kaukaisinten rantakivien ja rantaporeliepeen välillä ja niinpä me
-- joka silmänräpäys peljäten liepeen murtuvan -- toinen toisemme
jälkeen keikutimme itsemme yli poreesta. Ihminen todella ei ole luotu
kukkopojaksi, pyöreällä yöpuulla kävelemään.
Surkeata oli katsoa miten 8-vuotias tyttöni, jolla oli jaloissa
liukkaat pieksut, kulki pitkin isänsä rakentamaa siltaa. Olisin hänet
tietysti kantanut, mutta tyttö on leivänsyömäri ja painaa paljon --
enkä minä ensinkään voinut luottaa Luojan armoon että _Hän_ antaisi
jään reunan kestää isälle ja tyttärelle yhtäaikaa, koska sama Herra
tänä aamuna näytti eroittaneen miehen ja vaimonkin toisistaan. Tyttö
oli aivan kalpea ja näytti tuossa tuokiossa kadottavan viimeisenkin
itseluottamuksensa ja minä seisoin kurottautuneena niin lähelle
kuin mahdollista joka silmänräpäys valmiina polskahtamaan veteen
pelastaakseni tyttöni, jos hän putoaisi. Tyttö seisoi mustan syvyyden
keskivälillä saamatta tuskin jalkojaan enää irti ja vapisi kuin
haavan lehti. Sellaisena en ennen ollut reipasta tyttöäni nähnyt.
-- Et saa pelätä! komensin minä, vaikka itse jo aloin kadottaa
toivoni lapsen suhteen -- vielä pari askelta ja minä otan sinut
syliini!
Mitenkä hän vihdoinkin lipui luokseni, en tiedä. Helpoituksen
huokaus pääsi meiltä kaikilta ja riemukkaasti me kannoimme kontit
ja piimäpäärärit ja isomahaisen mustikkapullon saaren vanhaan
tupaan. Saattajat hiukan naurahtivat huusholliani, tekivät erinäisiä
siivouksia -- ja niin jälleen erosin kotiväestäni. Tyttö se vain nyt
jäi toverikseni ja entuudesta oli porohärkä, joka hölmäili perässäni
leipää kerjäten missä ikinä kiertelin saaren rannoilla.
Nyt minun ei enää muka tarvinnut keittää eikä tiskata -- pikku
emäntäni sen oli tekevä. Minä sain pistää tupakaksi, kirjoitella
tavallista enemmän, karsia puita ja hakkailla halkoja -- työtähän
kyllä riittää tässä matoisessa mailmassa. Rysillä käydessämme saimme
samasta rysästä kuin ennenkin kaksi haukia, joista toinen oli noin
5 kilon painoinen, sangen lihava ja kaunis konkale. Olisin sen heti
kavannut, mutta suolavesiastiaa puuttui ja sentähden päätin tavalla
tai toisella toimittaa hauvit toiselle rannalle tai pyytää huutamalla
kala-astian. Mutta tuuli oli tuima, huudot häipyivät, vesisade pieksi
tuontuostakin jäälauttoja, sohina ja kohina oli sotainen ja me
kyyristyimme kuni varpuset tyttöni kanssa eväittemme turviin. Meillä
oli juhlapäivällinen -- riisipuuroa ja kuivaa lihaa ja mustikkateetä
ja paksua piimää.
Me huomasimme syövämme ja juovamme vähintäänkin joka kahden tunnin
päästä (onkohan saaremme hyvin likellä napaa?)
Sitten on kerrottava reikäleivästä ja kermapullosta ja
salonkikivääristä että mitenkä _ne_ tulivat tähän saareen sekä
mitenkä läskipala ja hauvit päinvastoin lensivät Turjanlinnaan. Tämä
tavaranvaihto kävi näet rakkaan rantaporesiltamme kustannuksella:
Kello oli 3 jälkeen puolen päivän, tuuli ja sateli, ja me pidimme
parhaillaan päivällisettonetta, se tahtoo sanoa: minä, pappa, makasin
seljälläni sängyssä, sammunut paperossintynkä suupielessä ja pikku
emäntäni "kluutusi" keittiön lattiaa ja tiskasi kaikesta sielustansa
ja mielestänsä. Silloin yhtäkkiä ääni rääkäsi rantatörmämme alla
ja, kun vihdoin tytön kera sinne kerkesimme, näimme Turjanlinnan
hovineidin, Betty Pehmiäisen, istuvan potkukelkassa sulan reunalla ja
kuulimme hänen mitä kimeimmällä äänellään selittävän että rouva oli
pannut hänet vain pikku asialle, nimittäin kermapulloa ja reikäleipää
ja salonkikivääriä tuomaan, sekä erästä läskipalasta noutamaan
takaisin, koska oli sattunut vieras, se apulantojen kylväjä. Mutta
kun herran piikainen oli yrittänyt aamullisille kaljuille, katso:
silloin olikin jään lieve äkkiä murtunut ja hän hädintuskin ehtinyt
peräytyä. Niin että _mitenkä_ nämä nyt saadaan meidän puolelle --?
Turhaanpa tosiaan koetin korjata Caijus Juliuksen sillanrakennusta:
sahurikaljujen nokat juuri yltivät jään reunaan, mutta toinen sitä
ainoastaan hipoi tai "tangeerasi" (siunattu matematiikka!) ja toinen
virui sen päällä kenties kolmen sentimetrin verran. Näillä minä nyt
keikuin keksini varassa koettaen saada mainitut tavarat haltuuni.
-- Kyllä maisteri putoaa! huusi piikatyttö. -- Elkää tulko!
-- Mutta jotakinhan ihmisen täytyy tehdä! huomautin minä.
-- Eikö veneellä?
-- Torpeedovene on satamassaan ja eikö liene miinoja väylällä!
Me pinnistimme molemmat järkiämme keksiäksemme keinoja. Tyttäreni
oli juossut hakemassa läskipalan ja se singottiin onnekkaasti sulan
ylitse -- vähällä ettei se läiskähtänyt toista läskipalasta vasten...
-- Kiitos! sanoi piikainen.
-- Kuule! komensin minä. -- Työnnä nyt kermapullon kaula reikäleivän
reikään, niin minä koetan kokottaa keksilläni koko höskän.
Palvelustyttö teki käskettyä. Mutta juuri kun kermapullo oli päässyt
reikään, suvaitsi limppu haljeta ja puolikkaat sortuivat veteen.
Keksilläni minä ne uitin maihin, vaikka olin kadottaa tasapainoni.
Tuumani oli ollut nerokas, mutta palvelustytön uusi keksintö
näyttäytyi käytännöllisemmältä. Hän huusi:
-- Maisteri heittäisi tänne lakkinsa, niin solmitsen korvanauhat
pullon ympäri ja maisteri saa onkia keksillä.
Avopäin minä nyt keikuin pyöreällä puukaljulla ja avoimena paistoi
kai myös oma pääkaljuni. Piikainen sitoi kermapullon lakkiin ja
-- minä viipotin keksilläni. Enpä tottatosiaan monesti ole ollut
sen kriitillisemmässä asemassa, luulenpa että lonkkani lotisivat,
sillä kermapullon paino keksini nokassa oli hyvin petollinen. Keino
sentään onnistui ja taivaan ja syvyyden välitse heijui "lentokoje"
maihin. Vielä oli salonkikivääri, patroonalaatikko- ja kahvitötterö.
Onnettomana piteli Betty varsinkin pientä patroonalaatikkoa kunnes
minä keksin pyytää häntä pistämään sen kahvin sekaan. Nyt täytyi
meidän kummankin tepastella hirvittävälle sillalle ja venyttää
kätemme mahdollisimpaan pituuteensa. Se onnistui elämän ja kuoleman
varjon vaiheilla. Kunnes tavaranvaihdon lopetti kaksi kalaista, jotka
juhlallisella läiskäyksellä putosivat hovineidin hameen juureen.
Hyvät ystävät ja kylänakat, kysäsen vain sivumennen: onko kukaan
kuolevainen nähnyt rysistä saatujen, vihtaan kytkettyjen haukien
_lentävän_ niin ja niin monen solmun nopeudella? -- -- -- Enpä jaksa
selostaa rakkaan aviopuolisoni kaikkia lähetyksiä. Illalla kello 8
hän tuulessa ja sateessa itse vielä viimeisen kerran pyykkäritytön ja
monestimainitun hovineidin seurassa saapui rantaporeellemme, jonka
reunassa onnellinen Roobinpoika hänet vastaanotti "vedenpäällisen"
varassa, sillä viimeinenkin silta-arkku oli auttamattomasti hävinnyt.
Venheellä toimme saareen manteren monenlaisia herkkuja, jotka tällä
saarella eläjästä haiskahtavat puolitroopillisilta -- hernerokka,
paistettu nauris, voilautanen, riisipuuro ja kirnuhuito.
Lausuimme lopulliset hyvästit siinä rantaporeen reunalla. Ilma yhä
pilautui, myrsky ulvoi, sade pieksi jäätä, sohisi, kohisi ja -- oli
viiltävän kylmä.
Mutta _täällä sisällä_, tässä ikivanhassa tuvassa lepattaa taas
kynttilän pätkä ja suloinen rauha vallitsee täyden vatsan ohella.
Pikku emäntäni jo nukkuu ponnistustensa jälkeen. Yhdessä olimme
käyneet vedellä, yhdessä tyhjentäneet hellatuhkat. Kirvestä oli herra
Crusoe heilutellut rasitukseen asti. -- --
_Seuraava päivä_.
Käteni, jolla tämän kirjoitan, haisee kalalle. Olen näet teurastanut
suuren, suurenmoisen hauvin, jonka aamulla sain parin muun pitkäpään
seurassa. Olen sen suomunnut, siivonnut, halkaissut siltä selkäruodon
(takomalla kivellä puukon hamaran päälle), suolannut ja lopuksi
kavannut. Esi-isien kalahenki on miehen vallannut. Ei kukaan häntä
ole neuvomassa, mutta vaisto sanoo, miten tämä kaikki on tehtävä.
Ei ole samantekevää, mistä puusta esimerkiksi vuollaan ne tikut,
joilla hauvin nahka peijitään ikäänkuin porontalja. Mänty antaa
pihkan maun. Pitää käyttää kuivaa koivua. Luultavasti pihlaja,
muinaissuomalaisten pyhä puu, olisi paras. Hiidenmoinen kynsikylpy
siivota jättiläishaukia tuimassa kevättuulessa. Koettakaa itse, hyvä
herrasväki, jollette usko, kuinka liukas ja rasvainen elementti on
rysähauki. Siinä koetellaan sekä Fiskarsia että kauhavalaista. Saaren
vanhat varikset -- ne ovat varmaan 40 vuotisia tantteja, koskapa
jo lapsesta muistan niiden tutun äänen -- niin varikset, saaren
harmajat tädit, ovat aivan hullauksissaan saaliistani. Kun ripustin
suolet saunapetäjän oksaan, joutuivat ne aivan hypnoottiseen tilaan,
sitä hullummin, koska ne juuttaat hyvin tiesivät että minulla on
salonkikivääri tuvan seinällä.
Minulla on tapana, kun saan suuren hauvin, se jollain tavoin
ikuistaa. Paitsi että sen mittaan metrimetallilla, joka aina on
housuntaskussani, kaivan sarkatakkini povitaskusta siniliitukynän, ja
piirrän hauvin kehäviivat tuvan ulkoseinään. Hauki tietysti pannaan
kiikkumaan rautanaulaan, joka sovitetaan -- horribile dictu -- hauvin
silmään. Jollei nyt joku usko että mainitsemani hauki siis oli
104 1/2 sentimetriä pitkä (alaleuvasta purston päähän), käyköön itse
mittaamassa saaren luonnollisen kokoisesta valokuvasta 18:nnelta
päivältä toukokuuta Anno Belli Totius Mundi MCMXVI. Sen painoa en
tiedä, mutta minusta se tuntui raskaammalta kuin nuorin poikani
Sotavalta, joka on hyvin lihava nallikka. Mutta hauki nähtävästi
onkin nuorinta vesaani vanhempi, arvelen: puolisatavuotias.
Lopetan selostukseni tästä ukkohauvista lisäämällä että
hälyytyksestäni sitä päivän kuluessa tähystettiin teatterikiikarilla
"linnan" yläparvekkeelta. Ja sitten tuli linnan rouva hovityttöineen
_viimeisen kerran_ yli sinertyvien jäiden meitä tervehtimään --
tietysti olin vedenpäällisellä veneelläni rantaporeen liepeellä taas
heitä vastassa. Kohva jo pudotti -- he hiihtää rapistelivat suksilla.
Joka puolella väijyi musta sula...
Kummallinen sään tyyli muuten tänä päivänä. Paistaa hellittää
paradiisin kirkas aurinko -- luulisit sitä hyvää riittävän
päiväkausiksi -- mutta yhtäkkiä taivas pimenee ja koko maisema
rapisee --. hirmuinen myrskykuuro pauhaa pääsi päällitse. Ja tätä
vaihtelua kestää koko päivän: monia kymmeniä kertoja; enimäkseen
tuulee ja sataa, ja varsinkin jos lähdet rysiäsi asettelemaan,
suhahtaa sellainen vihurin vinkka, että kiität, kun pääset rantaan
takaisin. Luonnollisesti tämä on mitä epäedullisin sää rysähauveille
-- niitä näyttää tulevan liian niukalti. Nyt, illan tullen -- ennen
auringon laskua -- on ilma hiukan asettunut, aurinko paistaa,
rantaporeet päilyvät, railoja ilmestyy, jäät sorajavat -- ihanaa,
ihanaa on kesän tulo Pohjolassa. Näet joskus oudomman linnun, otat
pyssysi (vaikka häpeät) -- jumalankiitos: lentävät lekuttavat pakoon.
Eilen ahdistin paria sukeltavaista...
Liinatukka tyttöni puuhailee emännäntoimissa, yhden riisiryynivormun
olemme jo tyhjentäneet, huomenna popsitaan toinen, aamiaiseksi söimme
sen ruskean Esaun rokan, jonka eilen saimme emätalosta. Harmittelemme
sitä että meillä on _liian_ hyvät eväät. Pitäisi kokea muka puutetta,
edes piimän -- jotta olo tuntuisi seikkailurikkaammalta.
-- Juo sinä tyttöseni piimää! kehoitan minä, mutta se iso pääräri
päilyy yhä puolillaan. Se käy meillä melkein työstä tuo syöminen ja
juominen. Kunpa ei Turjansalmi huomenna aukeaisi, jotta eivät runsaat
eväämme menisi tyhjään.
Kello on 7 illalla. Nyt lähden iltakoentaan (on kahdenlaista
kokemista: hengellistä ja aineellista).
-- -- --
Kello 10 samana iltana.
Aurinko juuri laskenut, lännen ruskot kuumottavat valjusti -- ihana
viileys heijailee yli repalehtavien, railoilevien jääkenttien -- on
vihdoinkin aivan tyyni ja puolen peninkulman päästä asti kantautuu
korviin teirien soidin, tuo sorlehtiva, omituinen, kuni miljoonista
lasisirpaleista syntynyt sävel, jossa on pohjatonta Pohjolan kaihoa
ja salaperäistä aavistusta, kuni iankaikkisuuden unta tai vainajien
korkeata veisua...
Olen kulkenut hiljaisessa jännityksessä ympäri saaren rantoja,
en ole uskaltanut kajota rysiinikään, jotka liikkumattomina
seisovat kylmässä vedessä, joka hohtaa kuin autuasten peili --
totisesti myrsky on lakannut, luonnossa on tekeillä jotakin muuta
kuin mitä se näinä päivinä on aikaan saanut. Kuinka ihmeellinen
onkaan tuo kevätmyrsky! Monesti olen ennenkin kummastellut Luonnon
selittämättömiä lakeja. Jumalako todella on kaiken tämän viisauden
ja järjestyksen takana? Miksi myrsky raivoaa yhtä painoa siihen asti
että suuret jäälautat katkeavat määrätyistä paikoista? Aivankuin sen,
myrskyn voimakoneen, takana seisoisi Järjellinen Olento tarkastaen
päivä päivältä voimapuhalluksensa vaikutusta! Ei vieläkään riitä,
Hän tuumaa: annas kun avaan vielä muutaman tuulipussin, niin
eivätköhän saa lähtönsä -- Kiantajärven itsepäiset jäät. Ja Hän on
avannut -- kymmenen -- kolmekymmentä kolme tuulipussia: ja nyt,
tänä iltana vasta, Hän, Ukko Ylijumala, hattaroiden hallitsija,
huokasee helpoituksen huokauksen, hymähtää tuhatvuotiseen partaansa
ja sanoo: Nyt en enää puhalla, nyt panen vähän ilotulitusta ihmisille
-- täytyy muistaa niiden raukkojen huonoja hermojakin -- ja: niin
saamme mitä lämpöisimmän aurinkopaisteen. -- Aurinko, anoppini
armas, miljoonavuosien vanha muori, kaikkeuden äiti, -- Hän sanoo:
huollappas sinä nyt vähän tuota rämsänrantalaisten kevään tuloa,
pehmitä nuo viimeiset jäät, joita minä viisi päivää ja yötä olen
survonut.
Ja Ukko Ylijumala nukahtaa korkeaan sänkyynsä, sinisten uutimien
taa -- mutta tuo vanha Akka, Aurinko, jääpi meitä, ihmislapsia
huvittamaan. Hänpä se huomenna Saaren erakon kapahauvinkin paistaa.
Siinä toivossa ainakin minä, joka tätä kirjoitan, nukkumaan panen.
Tyttöni jo nukkuu ja kynttilän pätkä lähenee loppuaan. Jäät ja
vedet hohtavat männikön läpi, ei tule oikeata pimeyttä, teiret yhä
kukertavat; poroni makaa sammalella ja märehtii...
Kuinka pieni molekyyli kaikkeuden kirkkaudessa onkaan se, jota
ihmiseksi sanotaan?
_Pohjan Akka, harvahammas_
eli
_19 päivä toukokuuta_.
Lukija muistanee viimeöisen tarinani Ukko Ylijumalasta. Siihen
uskoonhan nukuin ja luulin siis jotakuinkin varmasti herääväni
mitä herttaisimpaan aamuauringon paisteeseen. Mutta mitenkäs kävi?
Kello 4 aamusella havahduin mitä armottomimpaan tuulen tohinaan,
seinät ryskyivät ja pauhu päälläni oli hirmuinen: tuntui että koko
kalatupa pian lentää ilmaan. Tuvassa oli hornamaisen kylmä. Mitä,
mitä peijakasta tämä tiesi? Hieroin silmiäni, kurkistin järvelle --
laineita, laineita, mustia kuin kyykäärmeet, mutta mistä päin?
Viisi päivää ja yötä oli puskenut itäetelästä -- nyt pauhasi myrsky
suoraan pohjoisesta.
Silmänräpäyksessä ymmärsin yskän. Ukko Taivahisen nukkuessa oli
Grossmutter Aurinko pannut toimeen suurpyykin pesun ja luovuttanut
tehtävänsä Pohjan Akalle, joka siihen oli sattunut parahiksi. Pohjan
Akka oli repäissyt auki suuren pussinsa ja alkanut pöllyttää,
pöllyttää aivankuin untuvia ilmaan. Hän oli polkenut jalkaa, kiljunut
ja sylkenyt sekaan, tanssinut kuin hullu piru.
Niin tuli Pohjan myrsky!
-- Sinä lykkäsit jäitä pohjoista kohti -- minäpä työnnän ne takaisin
etelään! oli Pohjan Akka huutanut arvostellen nukkuvan Ukko Herran
töitä. Minä puhallan koko kalasaaren pois sijoiltaan!
-- Säästä, ilkimys, rysiäni! rukoilen minä, saaren vanki, mutta eihän
tuo ruoja niitäkään säästä. Kalat ajaa hän hiiteen, kepit katkoo,
jäitä paiskelee vasten vanteita...
Hyi horna! Tässä sitä nyt ollaan. Ei kysymystäkään soutaa
vedenpäällisellä tuulessa. Akka, Pohjan Akka, pöllyttää
pöllyttämistään valkoisia untuviaan -- koko saari on peittynyt niihin
ja jäätkin hohtavat lumivalkoisina. Ihmeellinen Ukko Jumala, joka ei
herää vähemmästäkin myllerryksestä...
Mutta annas kun _Hän_ herää, eiköhän anna kyytiä Akalle?
Ja annas kun arvon anoppi joutuu pyykinpesustaan: -- pehmittää Pohjan
Akan peräpakarat. Pehmittääpä varmasti.
-- Kuules, tyttöseni, sanon minä -- havahtuen todellisuuteen --
eiköhän keitetä päivän kunniaksi kaurapuuroa?
-- Keitetään vaan! sanoo 8-vuotias loistavin silmin --
Ja me keitämme herkkuhuttua, hämmennämme yhdessä pataa ja lohdutamme
meitämme ylönsyömisellä ja ylönjuomisella. Mutta Pohjonen yhä
porottaa, lumia lentää ilmassa. Kello on 12 päivällä...
-- -- --