Nyt sen tiedän! Anna anteeksi hyvä mies epäilykseni! Minä en ollut
ottanut huomioon erästä seikkaa odottaessani sinua palaavaksi...
On olemassa suurempi niitynraivaus kuin minun Ropakaarteeni. On
olemassa maailman "Ropakaarret", niin hirvittävän suuri että
järkeni tuskin kykenee sitä käsittämään. Ja sinneppä -- maailman
korvenraivaukseen on Iivana Karhu lähtenyt. --
Joopi.
"Niin sanoi Herra Saatanalle: miksi et ottanut vaaria minun
palvelijastani Jobista, sillä ei ole hänen vertaistansa maalla..."
Jobin kirjasta.
Kesäisenä sunnuntai-aamuna uutistaloni pirttiin astuessa tapasin
ovensuussa istumassa punaverisen, jykevätekoisen, ohimohiuksiltaan
harmahtavan miehen, jonka vuosia takasinpäin muistin kohdanneeni
Vuokin maantiellä ja jota olin luullut hulluksi. Säpsähdin: mitähän
hullu talostani tahtoo, mutta samalla nousi ovenpielestä naapurini,
Vuona-Ukko, ristissä huulin selittämään ja huutamaan:
-- Tämä on Joopi, Joopi Heikkinen, Jumaliskylältä -- kyllä kai
maisteri hänet tuntee?...
-- En minä oikein? keskeytin minä kysyväisesti.
-- Vai ette, no joo, kyllä minä hänet tunnen, Roinilasta viimeksi
kuuluu tulleen, Pitkä-Taneli tänne oli viisannut työtä kysymään, että
jos niinkuin työhommiin johonkin, joo. Ei se kuule, vaikka minä näin
isosti, eikös p-, se on vähäkuuloinen, sille pitää korvaan huutaa,
joo, selitti naapurin humoristinen ukko viuhtoen käsiään. -- Onko se
hullu? kysyin nyt minä.
-- Hulluko? huusi naapurin ukko. -- Eihän se mikä hullu ole! Se
on kiva työntekijä! Pöljäksi nuo kyllä hokevat ja pöljä se onkin,
vähämielinen pökelö, joo, vaan työkkyri hirmuinen, raataja ropakka
kerrassaan, vaan nyt on tainnut vähän rapautua, rapautua; ovat hällä
ihmiset kovia töitä teetelleet, makselleet mitä sattuu, joo, niissä
on rääkkäytynyt, vaan vielä se jaksaa. Jaksaa!!
Naapurin ukko aikoi sanansa vahvistukseksi sylkäistä, mutta muisti
samalla, ettei talossani sellaista suvaita, josta oli seuraus, että
hänen täytyi kädellään pyyhkäistä alahuulelta valuvaa kinaa.
-- Kuinkas se, eikö hällä ole muuta nimeä kuin Joopi, kun minä
muistelen...?
-- Muutako nimeä! huusi Vuona-Ukko. Joopi se on iänkaiken ollut.
Jooopi! veti hän ainakin kolmella o:lla.
Ukko iski veitikkamaisesti silmää ja, vähän alentaen ääntänsä,
sopotti minulle korvaan:
-- On se korkonimeltä Paha-Joopi ja Hullu-Joopi, justiinsa, vaan ne
on maaliman puheita, ei se häjy ouk, tunnen minä sen verran ja tuntoo
Pitkä-Taneli ja tuntoo kai pappannekin, joo!
Näin suositeltu henkilö istui Vuona-Ukon esitelmöidessä äänettömänä
ja hieman raskasmielisen näköisenä ovensuussa samalla ikäänkuin
odottaen, kuinka hänen kohtalonsa ratkaistaan.
Loin silmäni häneen, joka jollakin tavoin erosi muista miehistä --
hän istui siinä niin kärsivän ja alentuvaisen näköisenä ja hänen
olennossaan piili jotakin arvokasta, vaikka en vielä ymmärtänyt, mitä
se oli. Ja sääli vihiäsi sydäntäni ja minä ajattelin: "Kuka hänenkin,
mies paran, elämän kohtalon tiennee, maailma on niin armoton."
Sitten ajattelin myös, ja tiesinhän sen jo kokemuksestakin, että
tämän puolen kansan syvistä riveistä ei nykyisen herraskaisvimman
ja harhaan huipistuneen vapausvimman takia ottanut löytyäksensä
montakaan miestä, jotka rehellisesti rakastivat työtä, jos olivat
"viisasten kirjoissa", vaan että paraat jätkät täällä puolessa
olivat aina etsittävissä niinsanottujen pöljien, puolipöljien,
tylsäjärkisten tai lukutaidottomain keskuudesta.
Sentähden päätin kokeilla tarjolla olevallakin -- talossani näet
olisi työtä yhdelletoistakin yksinkertaiselle -- ja, neuvoteltuani
hetkisen vaimoni kanssa, lähestyin hopea-ohimoista miestä ja huusin
korvaan:
-- Saat tulla huomenna -- aluksi pellon raivaukseen -- talon ruoka
-- päiväpalkka kuten itse tahdot, jos et liikaa kisko -- minä työt
neuvon.
Joopin silmät välähtivät, leveä naama vääntyi lauhkeaan ilon
irvistykseen, hän oli kohonnut seisaalleen ja vastasi:
-- Kyllä minä! -- huomenna! -- ruokahoito huoleton! -- osaan minä!
-- on häntä ennenkin raivailtu! -- kun lie kojeita -- onko sulla
kivihaka, vänkäri? kysyi hän terävästi.
Asia siis oli sovittu, Joopi sai kahvit tuliaisekseen, mutta
määräyksen että hänen joka yökseen täytyy soutaa salmen yli
Vuona-Ukon mökkiin nukkumaan, niin on hänellekin vapaampi olenta eikä
tule häiriötä meidän pirtissä.
* * * * *
Maanantai-aamuna kello 6 kajahti huima kuokan kalahdus metsästä. Sen
jälkeen kuului kova äsähdys, kuokka oli iskenyt isoon maanalaiseen
kiveen, ja mies tarttui rautakankeen. Mutta kivi ei liikahtanut,
täytyi tarttua kolmanteen aseeseen, lapioon ja luoda koko paasi
näkyviin.
-- Voi raato kun on iso! kuului heleässä ilmassa itsekseen puhelijan
huomautus. Sen jälkeen kaikui metsässä vihaista kirveen iskentää,
jonka jälkeen pitkä ja paksu puukanki pistettiin kiven alle kuoppaan.
Nyt seurasi ähkyvää väännäntää, kuului kiivasta huohotusta, sitten
oli pieni välihetki ja kuului ikäänkuin karhun murinaa:
-- Rota perhana! Rota... Taas alkoi pinnistys, painanta ja hirmuinen
huohotus.
Mutta kivi kohosi, kohosihan kehveli kuopastansa, pienempiä kiviä
vyöryi sen vatsan alle ja kohta pyörähti möhkäle pyllylleen.
Joopi naurahti. Tarttui paljain käsin möhkäleeseen ja alkoi
pyörittää, kamalasti ponnistaen koko ruumiillaan, silmät mullollaan.
Kun sai kiven peltorajaan, niin levähtämättä hyökkäsi juuraskannon
kimppuun, pisti rautakangin juuren alitse ja väänsi. Rytisten,
repeillen ja katkeillen hampailtaan nousi itsepäinen juurikas
maan pintaan ja kellahti kyljelleen. Kaksin kourin tarttui Joopi
juurikkaaseen ja viskasi pellon laitaan. Sitten alkoi taas sähisten
isketellä suurella kunttakuokalla.
Lihava piikatyttö ilmestyi Joopin eteen.
"Mitähän se siinä"? ajatteli Joopi, vaan ei ollut näkevinäänkään,
kuokkia kyökkäsi vain. Piikatytöllä kävi suu yhtenään, hänellä oli
oikein intohimo puhua vertaistensa kanssa, vaan Joopi juupeli ei
kuullut mitään. Piikatyttö hyppäsi likemmäksi ja huusi miehen korvaan:
-- Tule kahville!
-- Häh?
-- Että kahville! kirmasi piika kimeimmällä kiljuma-äänellään.
-- Kuulen minä vähemmälläkin, ei minulle tarvitse karjua, arveli
Joopi loukkaantuneena ja jatkoi kuokkimistaan. Tyttö ei pahastunut,
hänellä oli ääretön halu tehdä tuttavuutta Joopin kanssa, kun kerran
oli otettu kasakka taloon, hän jäi tuijottamaan mieheen, vieläpä
laulahtelikin ja keikahteli kantapäillään.
-- Mikä sun on nimesi? tokasi Joopi kääntymättä päin. Sepä oli
piikatytölle mieluinen kysymys, hän suihkasi suunsa melkein miehen
korvaan ja hihkasi:
-- Valpuri! Valpuri Seppänen minä olen! Minä käyn rippikoulua!
-- Kouluako? murahti Joopi halveksuvasti.
-- Rippikoulua! huutaa huikasi piikatyttö sievistellen.
Joopi ei mitään sanonut kotvaan aikaan, työjeli kuokkineen, sihisi ja
sanoi vasta sitten:
-- Käyppä jos tahansa -- Vappu sinä oot etkä mikä Valpuri.
Näljänkäläisen Amerikanlesken tyttö, pah!
Tyttö rupesi väittelemään, vaan Joopi ei ollut tietääkseenkään.
Jyrähti viimein:
-- Mitäs siinä toljotat? Mää töihisi! Teki nuo ennen vaimosetkin
jotain aamurupiamalla. Tuun minä täältä.
Vasta kun piikatyttö oli mennyt, nakkasi mies kuokkansa, pyyhkäsi
kämmenensä ja painoi kupeilleen katsomatta suoraan pirttiin. Kaasi
itse hellalla seisovasta pannusta kuppiin, nokasi sokerit ja hörppäsi
kahvit yhdellä siemauksella kitaansa. Vappua ei ollut näkevinäänkään!
Sitten katsahti kysyvästi sisähuoneen oveen, vaan kun ei mitään
näkynyt, kaatoi toisen kupillisen, kopasi hattunsa ja melkein
juoksuaskelin riensi takaisin raivaukselle. Jyts, jyts, jyts: alkoi
sähinä ja sohina, kalina ja rytinä, ja röykkiöt maanalaista rojua
kohosivat tulevalle pellonpientarelle.
Talon rouva ilmestyi nyt raatajan viereen. Ensin luuli hänkin Joopin
kuulevan kaikki mitä sanoi, mutta Joopi katsahteli vain tuontuostaan
ikäänkuin kysyväisesti rouvaan, vaan kun ei mitään kuullut, niin
jatkoi työtään.
-- Sinähän olet mainio, Joopi! sanoi rouva. Nyt kuuli Joopi jotakin
ja vastasi vuorostaan:
-- Kaunis päivä siitä tulee!
-- Tulehan syömään, Joopi! pyysi rouva.
-- Kävi se täällä itsekkin! vastasi Joopi, tarkoittaen "itsellään"
isäntää.
Sitten lisäsi hän muristen:
-- Hiiteenkö lienevät jätkät sen vänkärin hävittäneet. Kun oisi
vänkäri, niin nousisi tuo kivi. Sitten korottaen ääntänsä, hän
huusi kimeästi: Osasi nuo ennen työmiehet panna talon kapistukset
paikoilleen, vaan ei nämä nykyiset risukintut -- minä en oo eläissäni
vielä talon aseita tärvellyt!
Se oli järkimiehen puhetta. Joopi tuli aamiaiselle. Hänellä näkyi
olevankin paremmat tavat kuin moniailla miehillä: hän siistisi
vaatteensa, pesi kätensä ja vasta sitten tarttui leipään ja
puurokuppiin. Hänelle ei tarvinnut mitään sanoa, sillä jos sanoi,
niin mies heti huomautti: kyllä minä älyän, on tässä ennenkin oltu
ihmisissä.
Ilokseni huomasin ettei tämä työmies, niin halveksittu kuin olikin,
syljeskellyt. Tarjosin hänelle tupakkaa.
En minä polta. Yskän hänestä vain saapi, vastasi ylpeästi.
Yrittämättäkään levähtää hän päätäpahkaa oikasi ruualta raivaukselle.
Ja katselematta ympärilleen, kuhnailematta hetkeäkään, hän kävi
työnsä kimppuun. Juuret rytisivät, multa muheni, kivet kohoilivat,
mikä vain tielle sattui: kaatui ja sileni hänen tieltään. Vuoroin
kuokka, vuoroin kirves, vuoroin lapio, vuoroin rauta- tai puukanki
heilui hänen kourissaan, pientä ähkinää ja joskus kiihkeätä
huohotusta tosin kuului siellä, missä miekkonen myllisti, mutta
uupumusta, herpautumista ei näkynyt. Yhdessä päivässä hän raivasi
enemmän kuin kaksi miestä kahdessa!
Joopi on karhu! ajattelin minä.
Kävin häntä silloin-tällöin katsomassa. Vaikka olisin hiipinyt
salaakin hänen työpaikalleen, en milloinkaan huomannut, että mies
olisi silmää palvellut.
Harvinainen ilmiö nykyaikuiseksi päivätyöläiseksi! arvostelin minä
yhä enemmän ihmetyksissäni. Varoittelin häntä rasittamasta itseään
liiaksi, kehoitin levähtämäänkin ruoka-aikoina, mutta hän vain
tokaili:
-- Pitää joutua, ei ole aikaa! Ja tupakoimatta, haukottelematta puski
hän työhönsä, oli kuuma tai kylmä, satoi tai paistoi.
-- Eikö sinua, Joopi, väsytä? huusin minä hänelle kolmen metrin
päästä, josta hän aina ääneni kuuli.
-- En ole eläissäni tuntenut väsymystä! vastasi karhu irvistäen.
Sitten hän, asettaen puukangin maakiven alle, tokasi tuttavallisesti:
-- Tulehan toiseksi! Etkö oo vielä löytännä sitä vänkäriä?
Me väänsimme yhdessä kiveä, ponnistimme ja puhkailimme.
-- Sinä taidat Joopi olla poikamies? kysäsin pilanpäiten.
-- Häh? sanoi Joopi, mutta minä olen varma siitä, että hän tahallaan
heittäysi kuuroksi.
-- Että taidat olla pereetön mies? paransin minä.
-- Ei oo nykymaailman akoista! vastasi nyt Joopi. -- Mitäpä hään
kaikesta kyselöö? lisäsi hän kuin itsekseen.
Minä olin kuullut Vapulta juoruja että Joopilla muka oli poika
jossakin, vaan en hennonut kysyä. Onhan karhuilla pentunsa, ajattelin
minä, kai on hallakin elämänsä "perttulina" ollut oma kiima-aikansa,
jolloin, kuten tiedämme, karhu hyökkää lehmän kimppuun, vaikka se
hammasrakennukseltaan on luotu vegetariaaniksi. Mutta peto on peto ja
Joopi tiettävästi ei ollut ihmisiä kummempi. Ehkäpä asia vähitellen
selviää, ajattelin ahdistamatta miestä, -- jahka tästä tutustumme.
-- Joopi, rupea panemaan aitaa! määräsin minä.
-- Käske sinä vaan, kyllä minä teen, vastasi Joopi. -- Sinähän tässä
isäntä oot, sinulla on valta käskeä ja minä tottelen.
Hän ryhtyi heti uuteen työhön, kun minä, isäntä, käskin. Käskinpä
mitä hyvänsä! Mutta niin pian kuin käskynantaja oli joku muu, sai
asia heti humoristisen luonteen.
Joopi heittäysi silloin ihan kuulemattomaksi käyttäen hyväkseen
tunnettua kuurouttaan. Jos piika Vappu esimerkiksi kuinka koreasti
hyvänsä pyysi kantamaan vettä törmän alta, ei Joopi liikahtanutkaan.
Raskas perunasäkki sai jäädä päiväkausiksi veneen luo virumaan,
kunnes isäntä nykäsi Joopia hihasta ja painosti: Käväseppäs
kantamassa se säkki! Silloin mies nöyrästi totteli ja naiset
katsoivat nauraen akkunasta. Joskus hän suuresti epäili myös vaimoni
määräyksiä. Kerrankin satuin olemaan kylällä ja Joopi sai toimekseen
kaivaa perunakuopan. Kovasti poraten hän ryhtyi työhön, mutta aina
vähäväliä nosti päätään kuopasta ja murahti:
-- Mitähän tuo _ite_ sanoo?
Ja kun saavuin kotiin, niin hän pouhuten kanteli, että hänet oli
ilmanaikojaan pantu kuoppaa kaivamaan. Pottukuoppaa!
Niin kuluivat päivät monenlaisissa raskaissa töissä, mutta Joopin
jäljet näkyivät. Me koetimme häntä pitää hyvin ravinnonkin suhteen,
kun näimme että mies todella oli kelvollinen. Yökseen hän aina souti
Vuona-Ukon mökille. Mutta muutamana iltana kun jo olimme levolla,
näin minä akkunasta Joopin veneineen palaavan takaisin ja hiipivän
navetan lakkaan. Hiivin minäkin asiaa tutkimaan. Ylisille tullessani
ei siellä ketään näkynyt, mutta vahvan heinäläjän alta kuului
kuorsaus. Pengoin heinät ja sysäsin kaljupäistä miestä:
-- Mitäs tänne tulit?
Joopi kavahti istualleen ja äkäisesti, itku kurkussa, huusi:
-- Tukkilaisia piruja oli pirtti täynnä! Mikä siellä löyhkässä...
Siitä saakka sai Joopi nukkua navetan raittiilla ylisillä ja oli
tyytyväinen. Tukkilauttoja tosiaankin uiskenteli yökaudet ohitse ja
jätkäin huudot raikuivat rannoilla.
* * * * *
-- Joopi, tule tilille! sanoin minä tahtoen miestä perääni
ylikerrokseen.
-- Häh?
-- Että likviitiin!
-- Ka tuo tänne rahat!
-- Tulehan perässä!
Vastahakoisesti nousi hän jäljessäni ylös leveitä portaita. Mutta
keskiväliin päästyään ja pienet väriloistoakkunat havaittuaan hän
mursi suutaan:
-- Voi moalima, aivan on kuin Venähen kaupunnissa!
Ja huoneeseeni tultua hän ympärilleen silmähtäen sanoi:
-- No sulla sitä on tavaraa, ihan kaikkea. Sanovat sulla
kultarahaakin olevan kirstun täyveltä.
-- Ei veikkonen minulla ole, minä olen köyhempi mies kuin sinä!
Joopi katsoi minuun kuin hulluun.
-- _Minulla_ ei ole rahan nuusaa! ilmoitti hän puolestaan.
-- Paljonko sulle pitää olla päiväpalkkaa? kysyin minä.
-- Maksa markka ja hilikku! Maksa mitä tahansa.
Hän helisteli saamiaan hopeita ja työntyi alas kanervikkoon
odottamaan kylpyä.
-- Osasi nuo ennen vaimoset saunan lämmittää! kihisi hän vihoissaan
Vapulle, kun ei kiukaasta paljon löylyä lähtenyt.
Kalamies hän oli kehno. Ongella ei saanut mitään ja verkkoja piteli
varomattomasti, haukkuen verkon korjaajaa.
-- Ei olisi pitänyt maksaa Reetalaiselle!
* * * * *
Kirkolla soudellessani tapasin pitäjän puheliaimman eukon,
Haukivaaran Sohvin. Kysyin, tunsiko hän Joopia. Sanoi tuntevansa.
-- Joopi on laatusensa, selitti emäntä. Sitä miestä pitää osata
kohdella oikein. Ei saa ärsyttää. Se on löylyn lyömä mies, mutta
tietääkö maisteri, mistä se johtuu? Kurjasta lapsuuden ajasta! Isä
oli juoppo. Löi lastaan. Joopi rukkaa päähän takoi. Taisi pieksää
liiemman kerran. Vian sai mies iäkseen, pöljäin kirjoihin kirottiin.
-- Ette tarvitse peljätä Joopia. On se rehellinen mies. Huoleti
saatte makuuttaa pirtissänne. --
Myötätuntoni Joopia kohtaan yhä kasvoi.
* * * * *
Turpeen nostaja hän oli erinomainen. Panin hänet metsäturvetta
tekemään, ja mies latoi kolmisen sataa leveää mustikkamaaturvetta
päivässä. Kuokka kahisi, selkä laski ja kohosi, kämmenet latoivat.
-- Helevettiäkö se herra teköö näin paljolla kuntalla? mutisi hän
sekaan, vaikka tämä oli hänen mielityötään.
Olin luullut, että nuo vanhan ajan turve-ukot ovat sukupuuttoon
kuolleet, sentähden, kerrankin yllättäessäni turpeennostajan, annoin
miehen tehdä tavaraa.
-- Joopi hoi, kiskohan vielä yksi päivä! huusin kolmen metrin päästä.
-- Helevettiinkö se mahtuu? Ja piruko ne kantaa?
Se oli hänen tapansa vastata, vaikk'ei hän vastustellut. Sanoin
leikillä:
-- Jos tulee liikaa, niin saat tekaista itsellesi turvemajan ja ottaa
Vapun emännäksesi.
Joopin suu vetäysi leveään hymyyn. Ehdoitus oli hänestä siksi
merkillinen, että hän tunsi vastustamattoman halun saada kertoa asia
vertaisilleen. Illan tullen hän aterioituaan kiireenvilkkaa työnsi
veneen vesille ja souti Vuona-Ukon mökille. Pirtin täydeltä hän huusi:
-- Se sanoi, jotta saan rakentaa oman mökin ja ottaa piikatytön
akaksi! Ja Joopia nauratti niin että maha hytkyi.
Hän kylpi kuin Sasu Punanen Vuona-Ukon saunassa. Pyysi ukon
terävimmän puukon ja ajeli partansa pyhäksi. Aamulla ilmestyi
hän parta ajeltuna, paperilappu leukahaavan päällä, paksut
kelloliivit yllään meidän pirttiin. Hän oli kerrassaan komea
hopeahapsiohimoineen, hän vivahti johonkin helsinkiläiseen vanhaan
tuomariin tai vähintäänkin kajaanilaiseen raatimieheen!
Mutta Vapulle hän ei mitään sanonut. Eikä Vappukaan hänelle.
Silminnähtävästi olivat toisiinsa tympääntyneet, koskapa ei
Vappua helposti saatu enää käskemään Joopia kahville. Vappu kärsi
äärettömästi siitä ettei Joopi, pökelö, kuullut hänen kauniita
laulujaan! Oli tyttö kerran koettanut Joopille karjua korvaan, että
hänpä se oli ollut Oulussa lapsenlikkanakin, jolloin oli nähnyt
elävät kuvat ja puhunut telefoonissa, vieläpä juonut limonaatia
herrain kanssa, vaan Joopi ei tullut sen kohteliaammaksi, tokasihan
vaan:
-- Pah, tytön repale!
Joopi oli tavallaan kirkollisempi olento kuin me muut.
Juhannus-aattona, joka osui olemaan sunnuntai, tapahtui nimittäin
että minä, isäntä, maalasin lattioita, vaimoni ja kälyni ompelivat
lastenvaatteita ja Vappu neuloi kiireimmittäin rippileninkiään. Joopi
kulki herroiksi ympärillä ja -- pilkkasi meitä kaikkia.
-- No on taloa: pyhänä työtä tekevät kuin pakanat! Mutta kirkkoon
ei hän itsekään mennyt. Jos jolloinkin kävi kirkossa, niin kävi
akkoja katsoakseen ja juoruja kuullakseen. Sillä jumalansanaa ei
hän elämänpäivänä ollut kuullut. Merkillisesti hän tiesikin kaikki
juorut! Varsinkin arimmat naima-asiat ja häväistysjutut tiesi hän
pilkulleen. Omista rakkaussuhteistaan sitävastoin harvalle puhui.
Eräs nuori työmies oli mestari häntä haastattamaan:
-- Onko sulla muita kierroksessa kuin se Anni?
Joopi kun kerran rupesi purkamaan salaisuuksia, niin toinen oli
katketa nauruun. Mutta minä, isäntä, en saanut kuulla kymmenettä osaa
hänen lemmensalaisuuksistaan. Semmoisten kertomista isännälleen Joopi
piti sopimattomana.
Gentlemanni hän oli! Konttaavalle pikkupojalleni, kahvia juodessaan,
heitteli sokerimuruja, joita haukkoi omista paloistaan. Pikkupoikani
tottui Joopiin niin että riemusta kiljuen mateli hänen luokseen
pirtin ovipieleen ja antoi Joopin nostaa itsensä polvelleen. Mutta
pikkutyttöjäni hän komensi: "Eläkä koske..."
Ruuanlaittajaansa hän kunnioitti, jos ruuanlaittaja nimittäin
arvasi hänen makunsa. Kun kälyni oli ruuanlaittajana, niin nämä
kaksi puhelivat silmillään: Joopi tottui niin nuoren neidon silmiin
että jo kaukaa ymmärsi, milloin ruoka oli valmis. Lausuipa vielä
kohteliaisuuksiakin.
-- Ke... ka... ootpa osannut... marjavelliä... heh...
Käly tietysti mielistyi mokomaan metsäkarhuun.
-- Joopi on Jumalan lähettämä, oli hänellä tapana sanoa.
* * * * *
Raskaan työn tekijä Joopi oli!
Kivihaan, rakkaan vänkärin saatuaan mies pyöritteli maanalaisia
kivimöhkäleitä kuin kissa lankakeriä. Joskus hän itsekkin ylpeili
voimastaan niin että kutsui neidin katsomaan, kuinka suuren kiven
taas oli liikuttanut. Ja juurikasten kiskonta oli hänelle hauskaa
voimistelua. Mutta -- käsissä kantamista hän vihasi. Siinä hän
oli heikompi isäntäänsä. Paarilla painoja kuljettaessaan Joopi
alituisesti murisi että pitäisi olla hevonen. Kevyeen työhön ei
hänestä ensinkään ollut -- silloin hän turmeli päivänsä ja jäljet
olivat mitättömät. Eräänä päivänä hän sai tehtäväkseen pienen
kukka-aitauksen. Vaimoni sitä teetti ja pyysi että Joopi tekisi
nurkkaan sulun, jottei lehmä suinkaan pääsisi. Joopi väitti ettei
lehmä mahdu mokomasta raosta, mutta miten olikaan: seuraavana aamuna
ani varhain vaelsi kellokas suoraan kukka-aitauksen sisään. Talossa
syntyi hirveä hälinä: lehmä! lehmä! Vappu, Vappu hoi!
Näytelmä, jota aamuauringon heleässä paisteessa katsottiin
yöpaitasillaan parvekkeelta, päättyi luonnollisesti siten, että sekä
lehmä että Vappu harppasivat kauhistuksissaan yli vastakylvetyn
kukkamaan.
Kun Joopi tuli aamiaiselle, menin minä hänen korvaansa huutamaan,
että talon emäntä oli nyt siinä määrin vihastuksissaan Joopille
tuosta huonosta portista, ettei kyennyt sanomaan halaistua sanaa.
Joopi, koko historian käsitettyään, alkoi _nauraa_. Hän nauroi niin
makeasti että vellikuppi läiskyi ja lusikka teki kuperkeikkoja ja
koko naama sotkeusi ruokaan naurun kyynelten tulviessa silmiin. Sepä
oli karhun naurua se, joka valtasi meidät kaikki muutkin ja lopulta
tarttui hysteria emäntäänkin, johon asia syvimmin oli koskenut.
Lehmä! Lehmäkanttura! Ke! Vappu! Rou...
Makeasti irvistäen ja nuollen suutaan hyökkäsi Joopi seivästämään
kovan onnen porttia, eivätkä lehmät sen koommin tunkeutuneet
aitaukseen.
* * * * *
Minulle oli ilmoitettu ettei Joopia kannattanut pitää kauvan. Ja
totta se näkyi olevankin. Neljännellä viikolla mies alkoi käydä
pahapäiseksi, päästeli kamalia ärräpäitä, kapinoi työtoveriaan
vastaan ja sai tämän kauheasti suuttumaan. Kysymys oli ylilattian
korjauksesta. Mutta minä pidin Joopia viikon loppuun saakka
ja teetin hänellä vaihteeksi raskasta työtä mitä kuumimmassa
auringonpaisteessa. Sepä häntä _rauhoitti_ -- ja lauvantai-iltana,
lopputiliä tehdessämme, erosimme mitä parhaimmassa sovussa. -- Jää
hyvästi, veli Joopi, puhelin minä, tyytyväinen olen sinuun ollut.
-- En ole elämänpäivinäni varastanut! huusi Joopi vastaukseksi. --
En neulaakaan ole ottanut! Postiröökynäkin kokeeksi kassakaapillaan
makuutti vahtina -- kiittelipähän vain. Sitten hän sanoi:
-- Työkojeesi kaikki olen talteen korjannut, en ole mitään särkenyt,
minkä särkenen, sen korjaan!
Sunnuntai-aamuna kello 6 oli Joopi talostani kadonnut.
Parooni -- kansan mies.
Nykyaikana, jolloin joku virkaluokka kansan keskuudessa saattaa
olla huudossa turhantarkkuudestaan tai liiasta herruudestaan, on
mieltäkiinnittävää silmätä taaksepäin ajassa virkamiestyyppeihin,
jotka Suomen sivistys on luonut niin sanoaksemme oman mittapuunsa
mukaan. Itäpohjanmaalla, _Hyrynsalmen_ pitäjässä oleskeli viime
vuosisadan lopulla metsänhoitaja, joka oli arvoltaan parooni, mutta
sellainen parooni, etteipä sen mokomaa liene näillä mailla ennen eikä
jälkeen nähty.
Hän nimittäin löi leveäksi leikiksi koko aatelisarvonsa ja saavutti
siitä syystä sellaisen kansan suosion, ettei sen vertaista liene
langennut kenenkään forstmestarin osaksi meidän kriitillisessä
nälkämaassamme. Saapuneena Viipurin läänin Karjalasta hän jo heti,
itse ajaen kuormaa, herätti huomiota talonpoikaispukimillaan ja
karjalaisella kielimurteellaan, jota hän sydänveriinsä saakka
harrasti. Hänen kansallinen virkapukunsa: karttuunipaita,
sarkaliivit, pieksusaappaat, sarkahousut ynnä karjalaiskauhtana
sirkkavöineen ja tuppivöineen, joissa roikkui monta puukkoa, ei
suinkaan ilmaissut sitä herra paroonia, jota oli odotettu, kun
taas toiselta puolelta samaan aikaan ylimaan herrat siinä määrin
hämmästyivät "friherrinnan" hienoutta ja kauneutta, että kerrotaan
Hyrynsalmen silloisilta gentlemanneilta kahvikuppien pudonneen
käsistä, kun vapaaherratar astui sisään ovesta.
Rouva näyttäytyi todella vastakohdalta miehelleen, kuten myöhemmät
kokemukset sen todistavat, ja vielä tänäpäivänä vakuutetaan
asiantuntevalla taholla, missä määrin vapaaherratar oli hieno
kotielämässään, kuinka siellä esimerkiksi vieraan jäliltä aina
pyyhittiin istuimet j.n.e., kun sitä vastoin isäntä-parooni leveänä
remusi huoneesta huoneeseen istuttaen karjalaisukkoja kansliassaan
tai tupakoiden talonpoikain kanssa myöhäiseen yöhön saakka pirtissään
kaikenmokomia juttuja kertoen ja kerrottaen.
"Luonto tasoittaa!" kuten eräs entinen hyrynsalmelainen laihtumistaan
laihtuva aviomies aina tapaa sanoa lihomistaan lihovasta eukostaan.
Parooni-metsänhoitaja, saavuttuaan uuteen virkaansa Peräpohjolaan,
jossa enemmän kuin muualla oli kruununmaita, näytti pian, mihin hän
virkamiehenä kykeni. Metsänvarkaus rehoitti nimittäin siihen aikaan
suurimmassa kukoistuksessaan, ja olipa oikea Jumalan sallimus, että
mies sellainen kuin parooni osui sitä ehkäisemään. Hän nimittäin
oli yhtaikaa hirmuinen sakottamaan niskureita talonpoikia käräjissä
ja samalla aivan harvinaisen lempeä armahtamaan kaikkia lurjuksia,
jotka katuivat tekojaan tai nöyrästi pyysivät anteeksi. Se nyt ei
tietysti mennyt oikein "reklementtien" mukaan tämä armahtaminen,
mutta parooni olikin juuri siitä niin erinomainen, ettei hän, kun
ihmisyydestä oli kysymys, välittänyt virallisista oikeuksistaan.
Hän tahtoi ennenkaikkea olla vapaa _ihminen_ ja _kansanopettaja_.
Virkamiehenä ainoastaan hän ei kärsinyt vastustusta, mutta ihmisenä
hän oli alistuvainen kuinka alhaiseen kohteluun hyvänsä. Hänessä oli
jotakin uskonnollista, profeettamaista, hitunen suurta aikalaistaan
Leo Tolstoita, mikä pakoitti häntä toisinaan syvien rivien edessä
esiintymään pappina. "Mene ja älä silleen tee syntiä!" saattoi hän
sanoa jollekin rikoksesta kiinnisaamalleen raukalle. Ja virallisia
papereita hän siinä määrin vihasi, että ihan tuskastuneena repi
tukkaansa niinä päivinä, jolloin hänen oli pakko jotakin kirjoittaa.
Mieluimmin hän uskoi kirjoittelemiset ja laskemiset jollekkin
toiselle, minkä vain käsiinsä sai, kunhan itse vain sai olla
vapaana jätkän töissään pihalla tai metsässä tai rahtimiehenä
markkinamaantiellä.
Hän oli oikea korpiparooni. Korvessa hän saattoi kuljeksia viikosta
viikkoon tapaamatta ainoatakaan sivistynyttä ihmistä; hän suostui
kansantapaan makaamaan likaisimmissakin pirteissä, mutta kaikista
mieluimmin hän sentään miesjoukon kera eleli taivas-alla metsässä,
nukkuen tukkilaisen tyyliin yönsäkin rakovalkealla tai havumajassa.
Kuinka monta hupaista tarinaa tai aitosuomalaista sutkausta
saikaan kuulla tuollaisen salaperäisesti yön hämärässä loimuavan
honkavalkean ääressä! Kun kulttuuri jossakin vanhassa suvussa on
noussut hienoimpaan huippuunsa, silloin sen äärimäiset vesat janoavat
takaisin siihen maaperään, josta esi-isät ovat nousseet. Se on se
sama intohimo, mikä ilmenee monessa Englannin miljonäärissä ja
loordissa, joista joku saattaa kesäkseen siirtyä Suomen Lappiin
tai Kajaanin Vaalaan seitsemän viikkoa konttailemaan pahaisessa
teltassa itse keittäen ruokansa ja sitten taas, vaihtaen metsäpukunsa
silkkeihin ja sametteihin ja pujotellen sormiinsa tuhansia maksavat
jalokivisormukset, palata Lontoon hotellisalonkeihin syömään _à
la carte_. Metsävalkean ääressä parooni-ylimetsänhoitaja aina
esiintyi ylikokkina keittäen saijut sekä itselleen että miehilleen.
Karjalaisvenäläiseen tapaan hän oli intohimoinen teen juoja, joka
saijutaloon päästyään harvoin pani lasiaan kumoon, kaatoipa siihen
emäntä kuinka monta kymmentä täyttä tahansa. Metsäherra-tovereittensa
seurassa parooni usein teki pilaa tovereittensa herruudesta. Kun nämä
esimerkiksi tahtoivat keittää puolukkapuuroa, niin parooni kantoi
pataan myös puolukan varsia, jäkäliä ja käpyjä, korkealla äänellä
selittäen ruotsiksi, että keitosta piti tuleman aitovegetarianinen
ateria. Ei ollut harvinaista, että hän metsävirkamatkoillaan kustansi
juhla-aterian miehistölleen komennettuaan samaan pataan sekä linnut
että kalat. Sellaisten temppujen kautta hän tuli hyvin kuuluisaksi
ja hänen kansallinen maineensa vieri pitkin maita mantereita. Mutta
saattoipa hän keskellä talvista yötä yhtäkaikki suurella sähinällä
hypätä ulos pakkaseen ja kiireimmittäin laputtaa pois talosta
puistellen turkkiaan hokien: "lutikkaturkki! täiturkki!"
Esiintyen itsekkin karjalaisena hän erityisesti suosi rajantakaisia
heimolaisiamme. Karjalan ukot olivat hänen taloonsa aina tervetulleet
ja itse hän mielellään pistäysi vieraissa Vienan puolella. Monta
hauskaa tapahtumaa hän tällä tapaa muistoihinsa keräsi. Mainittakoon
vain esimerkiksi, kuinka parooni kerran tuli Tiirovaaran kylään ja
paremman pakinan puutteessa alkoi kuvailla isännälle, miten muka
lintukauppoja harjoitettiin Etelä-Karjalassa, kuinka lintuja, jotka
olivat menneet mäsäksi, paikattiin etsimällä yhdestä talosta jalkoja,
toisesta siipiä, kolmannesta purstoja, neljännestä päitä ja kuinka
täten eheiksi saadut linnut sitten vietiin Pietariin kaupaksi.
Silloin talon isäntä, aito-karjalainen musikka, ponnahtaen ylös ja
iskien silmää paroonille, sanan virkkoi, noin nimesi:
-- Sie oikea valehtelija oot, sie emävalehtelija oot! Ei konsana
Tiirovaaralla tuommoista valehtelijaa ollut oo -- a paa sie moamo
saijukattila tulelle, harvoin on Ruotshista vierahia, -- piämmä
hauskoa!
Tätä Tiirovaaran ukon tunnustusta parooni monet kerrat perästäpäin on
mehevästi nauraen kertonut tuttavilleen.
Häntä itseään tietysti aina pidettiin Karjalan miehenä,
"laukkuryssänä", missä hän vain kulki Suomessa ja missä häntä
ei satuttu tuntemaan. Lukemattomat ovat ne kertomukset, jotka
tietävät hauskoista erehdyksistä tuon herrasmiehen suhteen, joka
ei taipunut pukeutumaan arvonsa mukaisesti. Mainittakoon tässä
vain muutama. Kerran ajoivat Hyrynsalmen parooni ja Hallan Ukko,
silloinen kauppias -- molemmat karjalaistyylisiä partaniekkoja --
kumpikin hevosellaan Ouluun. Viime taipaleella Oulun jokijäällä tuli
heitä vastaan kuormalla istuva moukka, joka tuontuostakin ryyppäsi
viinalekkeristään pakkasessa. Vastaantulevan paroonin kohdalla moukka
alkoi kovalla äänellä huutaa: "Venäläisen raato perkele markkinaan
mänöö!" Parooni syrjäsi siivosti hevosensa tiepuoleen, mutta hyppäsi
moukan eteen ja alkoi vannottaa: "Pyydätkö anteeksi senkin...?"
Moukalle tuli hätä ja hän pyysikin anteeksi, mutta nähdessään
Hallan-Ukon parran paroonin perässä, ei malttanut olla huudahtamatta:
"Toinen ryssän perkele perässä tuloo!" --
Ouluun saavuttua sitten paroonilta suuressa seurassa, jossa oli
kaupungin mahtavimpia kauppiaita, insinöörejä ja virkamiehiä,
kysäistiin, mitä Hyrynsalmelle kuuluu. Parooni vastasi, että siellä
ylimaassa vallitsi täysi rauha, mutta että täällä Oulun tienoillapa
ollaan kokolailla hävyttömiä ihmisille. Ja hän kertoi todistukseksi,
kuinka häntä julkisella paikalla oli haukuttu ja samoin hänen
markkinatoveriaan. Herrat eivät voineet väittää vastaan ja yleisellä
naurulla se asia kuitattiin.
Toinen juttu on tämmöinen: Parooni saapui omalla hevosellaan
Laitilan majataloon Utajärvellä ja pyysi päästä sisähuoneisiin.
Emäntä, katsahdettuaan matkustajaan, sanoi tuimasti: "Siellä on
herroja -- menkää pirttiin!" Parooni menikin siivosti pirttiin,
levitti eväslaukkunsa ja alkoi syödä pöydän nurkalla ryystäen piimää
tuopista. Siitä sitten hoiteli hevosensa ja vetäysi pitkälleen pirtin
penkille. Ajaapa sitten Kiannan aliforstmestari perästäpäin kyydillä
ja kun ei löydä esimiestään kievarihuoneista, alkaa emännältä
tingata: "Missä täällä on parooni?" -- "Ei täällä mitään paroonia
ole!" vastaa emäntä. "Kyllä sen pitäisi täällä olla", väittää Kiannan
metsäherra. -- "Ei tänne ole tullut ketään", väittää emäntä vastaan,
"muuan laukkuryssä tuolla pirtissä vain makailee." Kiannan metsäherra
meni katsomaan ja sieltähän se parooni löytyikin pirtin nurkasta.
Emäntää hirveästi hävetti: "Herrajumala -- ja minä en päästänyt
sisään." Paroonia nähtävästi kovasti huvitti kuulla tylyjen ihmisten
pyytävän anteeksi!
Kotielämässään tämä nälkämaan ylimetsäherra oli yhtä käytännöllinen
mies kuin eriskummainen matkoillaan. Työaseet täytyi olla kuin
maamiehellä konsanaan ja itse touhusi isäntä kaikissa taloustöissä.
Kaikki piti tapahtua paroonin omien ohjesääntöjen mukaan, joissa aina
piili hauskoja päähänpistoja ja kekseliäisyyksiä. Esimerkiksi lehmän
nahkaa ei sopinut nylkeä tavalliseen talonpoikaistyyliin, vaan piti
nylkijän tietää, mihin tarkoitukseen parooni kulloinkin aikoi nahkaa
käyttää, rekitaljoiksiko vai saappaiksi vai joksikin puuhkalakiksi.
Isäntä suutahti, elleivät lahtarit totelleet. Kerrotaan että
kerrankaan ei saanut nylkeä nahkaa kintun puolelta, vaan "kivertimen
puolelta, jotta kinttukynkkä jäisi kengänkannaksi".
Talonpoikain mielestä paroonin menettelytavat olivat aina hiukan
eriskummaiset, mutta sitä enemmän mielisuosiota hän heidän
metsäpäällikkönään herätti. Jokainen mökin emäntä hymyili
tuttavallisesti, kun näki milloin partaniekan "Kulneffin" taas
liikkeessä salomailla. Kun sirkkavyö helisi ja tuohitupet rapisivat
ja saapas, jalan kastumatta, uppoili rämeeseen -- kas silloin oli
parooni elementissään ja hänen huumorinsa huikeimmallaan. "Olkoon
vaan pappa ollut kuvernööri ja astelkoon velimies kolmikulmaisessa
hatussaan senaatin paraatiportaita, ja tehköön vaan nuorin sisko
siunaustatuottavaa sielutyötään ja sipsutelkoonpa hänen omakin
herrattarensa hienosti kotisalissa pitsejä kutoen tai pikkutyttöjä
mamselleiksi mallaten -- _hän_ ei noita hienouksia kaipaa, hän tuntee
itsensä vapaaherraksi täällä korvessa, jossa tuuli humisee hongan
latvassa ja karhu kankaalla viheltää!"
Niin, keneltä karhu oli lehmän tappanut, sitä tämä virkamies armahti;
hän tahtoi sovelluttaa lakia evankeliumin mukaan. Joskus hän
kotipirtissään pani toimeen oikeat köyhäin pidot unohtaen varoittavan
sananlaskun: "Gör bonden rätt, men aldrig godt!"
Jo vähää ennenkuin Metsähallituksessa alkoi tapahtua muutoksia,
ja uusia, nuoria, ylpeitä virkailijoita lähetettiin tusinatilillä
erämaita haltuunsa ottamaan, hävisi parooni-forstmestari Nälkämaan
näköpiiristä ja harva hänen ylimaan ystävistään tietääkään, minne
tuo mukava miekkonen on joutunut, elääkökään vielä vai joko lienee
maan mullassa. Ikävän kyynel kihahtaa vieläkin monen vanhan isännän
silmään, missä paroonia mainitaan. Nyt saattaa joku suomalaisniminen
suutarinpoika istua kovat kaulassa paroonin tilalla, mutta tuskin
päätään nyökähyttää tai mansettikalvoksista kättään liikahuttaa, kun
kärsivä rahvaan mies astuu "herra forstmestarin" puheille. Eivätkä
nuo nykyiset kovakaulaiset suutarinpojat ainakaan honkavalkeilla
makaile eivätkä ukkojen kera tarinata vestä...
Aika on totisesti muuttunut.
Toista se sentään oli tuo parooni -- kansan mies.
Pakkanen.
Kiristää, kiristää, kiristää!
Leikkaa kuin terävällä partaveitsellä!
Purasee kuin vihanen koira salavihkaa takaapäin kinttuun!
Koko maailma on kuin äärimmilleen pingoitettu viulun kieli, joka
millä silmänräpäyksellä tahansa voi parahtaen katketa.
Metsä seisoo kuin jäävuoriröykkiö täynnä tuhansia kimmeltäviä torneja
ja särmäisiä piikkejä. Valkoinen huurre kietoutuu kuin kuolettava
myrkky jokaiseen tienviittaan. Se verhoaa rakennusten seinät
ulkoapäin jättiläiskäärinliinoilla.
Ja ihmisen hengityskin jäätyy. Koko ihminen muuttuu jääkarhuksi,
silmäkulmat, ripset, huulet, leuka ja ohimot törröttävät
lasihelmissä, jääkalkkareissa, joiden seasta kaksi pistettä tuijottaa
kuin aaveen silmät.
Ja naurukin jäätyy, kilahtaen kuin murtuva ase kovaa kalliota vasten.
Kuka uskalsikaan pakkasessa naurahtaa?
Eikö nyt ole shakaalin ja suden suunsoiton vuoro?
Hiljaa! Tykillä ammuttiin jossakin tuolla metsässä.
Hiljaa! Kammottava ulina järven jäällä kuin pitkäisen jylinä taivaan
ja maan välillä. Jotakin kauheata tapahtui juuri nyt, jotakin ratkesi
iäksi, repesi kahtia ja erkani...
Hiljaa! Nyt pamahti kuin räjähtävä pommi seinähirressä. Nyt tärähti
akkuna ja oven puitteet natisevat aivankuin rakennus uhkaisi luhistua
alas.
Hyvät ihmiset, mitä tämä onkaan? Luonnon herra, armahda kaikkia
palelevia metsissä, viimaisilla jään ulapoilla, suurilla soilla ja
talottomilla taipaleilla! Armahda kerjäläisiä, armahda köyhiä poikia
ja tyttöjä, joilla varpaat kengistä kiiluu!
Armahda, oi sinä tutkimaton rikasten ja köyhien Jumala, niitä
kaikkia, joilla ei ole polttopuuta tässä hirveässä pakkasessa ja
jotka kärsivät sielun alennusta, jota ei kukaan kirjailija kertomaan
kykene!
Armahda kaupunkeja, joissa puukalikka on kullan arvoinen, armahda
syrjäisiä sydänmaita, joissa ihmisen koko elämä on yhtä olemassaolon
taistelua. Kaikkeuden luoja, armahda nälkiintyneitä eläimiä, ruuan
puutteessa nääntyviä lehmiä ja villejä metsäporoja, jotka eivät jaksa
kuopia kylliksi jäkälää paksun lumen alta.
Muistatteko, toverit miten viime talvena kävi! Muistatteko, kuinka
monta sataa poroa meidän synnyinmaassamme kuoli seisaalleen
pakkaseen? Itkikö kukaan heidän kuolemaansa? Vaan nauroiko
raakalainen vahingonilon naurua, että porot, nuo vihatut, vähenivät?
Jos itki ken, sen kyyneleet heti jäätyivät; jos nauroi ken, sen nauru
kesken katkesi. Pakkanen sielunkin surmaa.
Me olemme kaikki sen orjat. Pakkasen kuningasta kumartaa
susiturkkinenkin pomo.
Hiljaa! Kuka hiihtää pakkasessa? Kirrr kirrr kirrr! panee sompasauva
tien kierällä kallolla. Se ääni on niin kirmaiseva että se tunkee
sydänjuuriin saakka. Eilen oli 40 astetta, mutta puhutaan 50:stäkin.
Tänään on 30. Me asumme suojassa vihaisilta pohjatuulilta, sentähden
pääsemme kymmentä astetta lievemmällä. Tästä ei ole kuin peninkulma
siihen palatsiin, jossa pakkasten suuriruhtinas asuu.
Pakkasten suuriruhtinas, pohjoisnavan konsuli, kylmien yhtiöiden
päällikkö, armahda meitä!
Sinä, joka kiidät kiiltävällä automobiililla viidenkymmenen
kilometrin nopeudella tunnissa, älä aja meidän, kontettuneiden
päällemme! Sinä pakkasen pajari, miksi et säästänyt pientä
kissanpoikaa, joka surkeasti naukuen tarrasi kiinni sinun hirmuiseen
jäärattaaseesi ja sai samalla surmansa?
Tuo pieni, viaton, höyhenkevyt, valkoinen kissanpoikanen, jota lapset
haikeasti itkivät...
Taas paukahti! Taas ammuttiin jääkenttätykillä. Halkesi punerva
honkahirsi, särähti timanttikukkainen ruutu -- meidän linnamme on
totisesti piirityksen alainen. Katsokaa, taistelutoverit, jotta
muonavaramme riittävät?
* * * * *
Savupatsaat kaikista piipuista suikertavat kuulasta taivasta vasten!
Avanto alhaalla järvenrannassa jäätyy monta kertaa päivässä ja
palvelustyttö saa sen rautatuuralla auki jystää mennessään vettä
noutamaan. Tyttö rukan käsiä paleltaa, posket ovat turvoksissa,
kasvot punaiset kuin verinen liha; hän päästää suomalaisen ärräpään
kirskuvien hammastensa lomitse kantaessaan vesisankoa ylös hirmuista
törmää. Hän pysähtyy silmänräpäykseksi levähtämään, katsahtaa
ympärilleen äänettömällä kauhulla ja -- tyrskähtää itkuun. Meillä ei
ole vesijohtoa... Minä päivänä tahansa hän sanoo itsensä irti. Ei hän
rupea, ei korkealla palkallakaan, hänellä on tarjokas Amerikassa, se
sieltä kirjoittelee, pian kai tiketin laittaa -- silloin on loppu
avannon jystännästä neljänkymmenen asteen pakkasessa...
Ja silloin kun meidän Miina lähtee, silloin olemme taas ilman
palvelijatarta ja saamme itse raahata roiskahtelevat jäävetemme.
Niinkuin ei meillä muutenkin, itsekullakin, olisi yltäkyllin piian ja
rengin töitä täällä kaukana korvessa?
Ei ole leikintekoa nyt elämä korvessa. Eilen loppui jauhosäkki,
tänään loppuvat lehmänheinät, huomenna loppuu kai se kaikista kallein
taloustavara -- kärsivällisyys. Ja raha? -- sitä jumalan viljaa
ei ole kolmeen viikkoon nähtykään. Pakkanen on kuivannut kukkaron
pohjasakkoja myöten...
Me elämme ikuisessa toivossa. Kaikista hullunkurisinta on se
luonnonilmiö että sama pakkanen, joka kiristää koko elämämme
suppeimmilleen, ikäänkuin ylläpitää tätä toivoa.
Niin kauvan kuin savu linnamme harjalta taivasta kohden kiirii, niin
kauvan -- --!!
Huomaan tuijottavani Aleksis Kiven kuvaan, joka on maalattu
parvekkeeni oveen. Kolkko mies siinä pitelee päätänsä vuoteensa
reunalla istuen ja näyttää jotakin miettivän:
"Turha vaiva täällä,
Turha ompi taistelo
Ja kaikkisuus maailman turha!"
Ei niin, rakas vainaja, minä panen vastalauseen. Uhallakin panen
jyrisevän vastalauseen. Vaikka maailma nurin menköön, vaikka tallukat
taivasta kohden kääntykööt ja mies retkottakoon seljällään hangessa,
ja kuinka monta kissanpoikaa tahansa käpertyköön pihalle -- me elämme
sittenkin. Ja aika on tuleva...? Kirkas ääni kumajaa huurteisilla
nummilla, kirmaisevasti kalahtaa jättiläisnuija -- ja elämä jatkuu.
Ja voima ilmestyy!
Unelmaako kaikki? Tusinataiteilijan hullua haaveiluako, hetkeä ennen
omaa nälkäkuolemaansa?...
Oi kuinka ihanaa on nähdä satumaista unta pakkaskuutamo-yönä, kun
maat ja taivaat hohtavat yhtenä hopeailjankona! Enkö ole ruhtinas
omassa satulinnassani? Eikö ole minulla sata kultasarvista peuraa,
joilla kiidän pohjoisnavan ympäri? Eikö hopeaisessa pulkassani
istu sylissäni Pohjolan ihana kuninkaantytär, jota rakastan yli
kaiken? Enkö ole maailman rikkain, silloin kun rakkahimpani puristuu
sydäntäni vasten? Kadehtikaa minua! Kadehtikaa onnellista miestä!
* * * * *
Todellisuus!
Mikä on todellisuus? Sekö että ympärilläni käy taistelu elämästä
ja kuolemasta? Sekö että tuhannessa Suomen mökissä tänäkin päivänä
muumioksi muuttuneen vaimon suusta kuuluu itkuinen tiuskahdus
kymmenelle alastomalle, likaiselle, nälkäiselle lapselle: "Piruko
teidät kaikki elättää?" Sekö että mökin ainoa mies on juuri lyönyt
kirveellä jalkaansa ammottavan haavan, jota ei kukaan osaa hoitaa?
Sekö että tuhannet ja kymmenet tuhannet rakkaan isänmaani lapset
likaisella, syljen tahraamalla lattialla tappelevat kuin koirat
karkeasta leivänpalasta! Sekö että kolmas osa kaikista synnytetyistä
pienistä lapsista kuolee kurjan äitinsä typerään hoitoon ja vedetään
kelkalla erämaan saareen?
Vai sekö on todellisuus, mitä tuhannet tukkityöjätkät kokevat
metsäkämpissään lavereillaan loikoen väsyneinä päivän raskaasta
työstä, lohduttaen itseään nokisella kahvipannulla kiljuvan kiukaan
ääressä?
Vai sekö lienee todellisuus: ettei kukaan ihminen lorun lopuksi
välitä kenestäkään muusta kuin omasta itsestään ja että
kaikki kristillinen rakkaus yhteiskunnassamme on inhoittavaa
valhetta? Tahtoisinpa hyljätä koko todellisuuden. Tahtoisinpa
tehdä todellisuudeksi ainoastaan sen, mitä ihminen on koko
läpileikkauksessaan.
Hänen verisesti värisevän sielunsa, hänen totuudenaavistuksensa,
hänen tulevaisuusvaistonsa ja selvänäköisyytensä. Kaiken sen suuren
ja laajan ja lämpimän ja räikeästi paljastavan, minkä ihminen muiden
ihmisten seurassa riehuessaan salaa! Kaiken sen hyvän, pyhän ja
kauniin, minkä jokainen tietää tekevän elämästä onnellisen, jos se
vain toteutetaan.
* * * * *
Joka aamu herättyäni kiiruhdan ensimäiseksi idänpuoleiseen akkunaan
katsomaan, montako pykälää taas on pakkasta. Jos on yli 30, tunnen
outoa riemua rinnassani. Hei! ajattelen, nytpä koetetaan, kumpi
voittaa. Napitan sarkatakkini, painan naapukan syvälle päähäni ja
kiiruhdan alas pihalle. Etsin silmilläni aivankuin persoonallista
olentoa, suuriruhtinas Pakkasta, painiakseni hänen kanssaan hurjan
painin aamutuimaan. Minä kellistäisin hänet noin -- puristaisin
näin -- painaisin, painaisin narskuvaan lumeen -- polkisin
kikkanokkaisilla paulapieksuillani -- lempo soi.
Usein yölläkin raapaisen tulen puikkoon ja kurkistan lämpömittariin.
Outo riemu, outo riemu minut valtaa, ja minä isken yön hiljaisuudessa
silmäni vastapäiseen järven rantaan, jossa huurteiset puut
törröttävät liikkumattomina jäätönkkinä, ja ikäänkuin väijyn häntä,
salaista, julmaa vihollistani. Vai siellä sinä olet... puhun minä
nyrkit pystyssä. -- Pommita vaan!
Samalla pamahtaa seinään ja minä nautin sanomattomasti, sillä tiedän
että linnani kestää. Vihollisen ei taritse tietää minun muonavarojeni
loppua, ei tarvitse tietää linnani turvissa elävien naisten ja lasten
hätää. Jumala varjelkoon ilmiannosta. Muuten hän, vihollinen, minut
elävältä nylkisi.
Minä en antaudu! En laske lippuani, jossa loistaa kultasarvisen
peuran kuva.
Tulkoon ottamaan, jos uskaltaa. Tehköön hyökkäyksen yösydännä, jos
luulee vartijain nukkuvan.
Tämä on sarkasotaa, sitä Rajakarjalan rappasotaa.
Kippis! Pakkasen herran malja! Kippis! Kuuletteko Ämmäkosken
huuruista pauhinaa? Kippis! Kuka räjäyttikään Kajaanin linnan ilmaan?
Tammikuulla 1914.
Uistelemassa...
Syttyy uistelemisen intohimokin ihmisessä, aivankuin muukin himo. Ei
muka löydä rauhaa ennenkuin saa halunsa tyydytetyksi.
Olen jo monena iltana vetänyt uistinta kotivesilläni ja melkein
joka kerralla kauniin hauvin saanut, joskus kaksikin, ensi-iltana
neljäkin, mutta viime päivinä on saalis vähentynyt: ei tokase
pyhässä Leppikannan nokassa, ei nykäse Niettuskarin kupeella, ei
nielase Luvalaisniemessä eikä kajoa salamyhkäisessä Kullanperässä.
Terävästä niemestä en näy saavan odotettua lohta koko kesänä ja
Jalonniskassa nujuaa muita kalamiehiä. Oraviselkä on täynnä luotoja
ja salakareja, en lähde sinnekään uistintani pohjaan tartuttamaan.
Kirkonkylän moottorivesistä taas ei milloinkaan mitään saa. Haluttaa
siis tuoreempaan paikkaan, johonkin sopukkaan, jonne eivät muut
kehtaa soutaa tai josta eivät monet tiedäkään. Sellainen sopukka on
Kylmälahti, nimeltäänkin poistyöntävä tienoo, autiudestaan mainittu.
Hotaisen hätäisesti iltakeittoni ja voileipä kädessä laskeudun
juoksujalkaa rantaan, jossa "Simpukka, vedenpäällinen
torpeedovenheeni", punaisine laitoineen ja viheriöine airoineen,
kalakirveineen ja kela-uistimineen lähtövalmiina minua jo vuottaa,
kelluen itätuulen lietsomassa aallokossa. Hyppään venheeseen,
istuudun peräteljolle huopaamaan -- venonen kimpoaa hyvin
pystynokkaiseksi -- ja samalla jo lasken uistimeni. Tuuli viepi
venhettäni hyvää vauhtia, ei ole tarvis paljoakaan huovata. Sivuutan
saaren pään ja äärimäisen luodon ja liuvun Vuonanientä kohti. Samalla
jo jännityksissä odotan, milloin tokasee... On tämä ihanaa, vapaata,
hiljaisuus ympärillä juhlallinen, ei mökiltäkään kuulu risahdusta;
lehmät rannalla seisovat savullaan, märehtivät mylähtelemättä,
töllöttävät sivu liukuvaa venhettä, sinertävä katajainen ja
sammaleinen sauhu suikertaa, tuoksahtaa kodikkaasti sieraimiin ja
huljuu tuulen painamana kauvas yli läikkyvien vesien. Aurinko on
tulipunainen, sitä saattaa katsoa sekunnin vasten keträä, mutta silmä
huikenee sen väkevään punaan. Nyt se jo painahtaa puoliväliin metsän
reunan taa... soljun sivu niemen ja näen taivaan pommin putoavan
etäisyyteen; odotan että nyt, nyt "vedenalainen" tokasee, mutta
-- eipäs tokasekaan, lieneekö myöhäistä vai varhaista, mene tiedä
kalavaltakunnan illallistuntia.
Alan painua pitkin Kylmälahden oikeanpuoleista rantaa, huopailen
kaarteet ja myötittelen poukamat, ulkoudun karisärkkäisten
niemien kärjissä, ihmettelen lahtien salaperäistä hiljaisuutta,
kummastelen käkkyräpetäjiä, vehmaita koivikoita tai peloittavia
puunjuurikkaita rämeikkörannoilla. Soljun, soljun tuulen tuutimana,
etäännyn etääntymistäni sieltä, missä kotini torni kohoaa, näen
enää vain siintävän saaren, mutta pian sekin häipyy epämääräiseen
himmeyteen heinäkuun viime päivien hillityssä yössä. Tämä on vielä
sydänkesää, mutta hienon hieno syksyn ensi tunnelma verhoaa vetten
vaiheet, maisemain ääriviivoilla heijailee surunsuloinen syyssuven
ilmanimpynen, joka heiluttaa silkkistä liinaansa jäähyväisiksi
orpanalleen kevättärelle, joka on -- matkustanut ulkomaille... Koko
luonnon täyttää ikäänkuin kaihoova henkäys: pian, pian, ihmislapset,
ettekö muista, kuinka lyhyt on Pohjolan kesä?
Ja minäkin kysäsen itseltäni, _mitä_ minun muka pitää tehdä pian?
Enkö jo kesän alkaessa tuntenut sielussani etten saa nauttia kesästä
kyllikseni, että se minulta kuitenkin otetaan ennen aikaa pois?
Että vaikka kuinka kiiruhtaisin, riehuisin, rientäisin, kuokkisin,
kylväisin, tervaisin, ottaisin aurinkokylpyjä tai hautoisin jotakin
kirjallista työtä, niin se kuitenkin minulta riistettäisiin
ikäänkuin väkivallalla, riuhtasemalla ja aivan liian aikaisin?
Ja juuri sentähden olen jo alusta pitäen asettunut sen suhteen,
Suomen kesän suhteen, välinpitämättömälle, puolittain ivalliselle
kannalle. Kuta romantillisemman kesäkuvan näen, kuta kukoistavamman
vihannan lehdon, kuta kauniimpaa kesäkukkaa käsissäni käyttelen tai
napinläpeeni kiinnitän -- tässä äärettömässä ihmistyhjyydessä -- sitä
syvemmän surun tunnen ja sydämen pistoksen. Elämäni muka haihtuu
turhaan, tulematon tulevaisuus ja menneet mahdollisuudet katoavat
iäksi... vuosi vuodelta... kesä kesältä -- niin, varsinkin kesä
kesältä. Tunnen nuortuvani kesällä ja kuitenkin! se on minulle vain
surunsuloinen nuoruuden muisto...
Oh, näinköhän vain uistelija erämaassa ajattelee tai tuntee? Elkää
minua säikyttäkö, antakaa miehen olla, antakaa kesäisen yötuulen
ajella hänen pientä simpukkaansa pitkin Kylmälahden loppumattomia
aaltoja! Täällä on hyvä olla, täällä ei kukaan kysy mitään, täällä
ei kukaan välitä siitä kappaleesta, jonka nimi on _ihmisen sydän_.
Kultauistimeni! sinä olet näitten vesien soutajalle monta vertaa
tärkeämpi esine kuin jonkun henkisen erakon sammuva sydän...
Tuuli purttani tuudittelee. Soljun, soljun, kaartelen kaarteita,
toisinaan tartutan uistimeni ja lasken uudestaan järveen, arvailen
rantojen syvyyksiä, varon ryönäköitä ja ryteikköjä. Pimenee hiukan,
pilvi varjostaa koko taivaan; ei nykäse -- eihän peijakas tokase?
Tämäpä nyt, tämäpä nyt vasta, ajattelen itsekseni, eihän täältä saa
ahvenen lönttiäkään, vaikka Vuona-Ukko niin on kehunut? Vuona-Ukko,
ainoa naapurini, souti mennyt-viikolla ja kehui Issin, vanhan
kalakorpin, täältä, juuri tältä Kylmältä lahdelta, siepponeen
kymmeniä haukia. Ja vielä minkälaisella uistimella! Iänikuisella
rapalusikalla! Miksi ei siis _minun_ uistimeeni tartu? Minullahan on
lapualainen, uusi, kirkas kuin aurinko, uljas kuin kotkan kynsi.
Mutta ei tokase vaikka kuinka taiteellisesti vetelen ja vaikka
liuvun hiiren hiiskumatonna. Miksi? kysyn yhtäkkiä ja säpsähdän.
Lempo tietäköön senkin Israelin, vanhan kalakaijan ja vesivelhon
kompeet? Se on kenties _pilannut_ uistimeni, pilannut täksi
yöksi? Kehveli tietäköön, ettei hän nytkin, ukon kopilas, piile
vesakossa tämän lahden rannoilla ja sieltä paraikaa loitsi minun
kalaonneani? Minä alan uskoa, alan kuin alankin uskoa... että niillä,
noilla lappalaisten jälkeläisillä, on perintötaikansa, joita ei
sivistynyt ihminen arvaa. Ja kun ei tokase, niin ei tokase ja -- jos
tokaseisikin, niin kaippa ei tarttuisi.
Ja mitä tämäkin merkitsee? Taskukelloni osottaa vasta kaksikymmentä
vaille 11 ja minua -- nukuttaa? Sekin on tietysti Issi-ukon lumoja
-- oh, mies-parkaa minua, joka olen joutunut ammattikalastajan
lumoverkkoihin. Lapan uistinsiimani venheeseen ja heittäydyn
Simpukkani pohjalle. Levähdän --. päättelen -- siihen asti kunnes
tuuli on ajanut keinuni tuohon kallioiseen salmeen, mikä siintää
alatuulesta. Mutta ennenkuin nukahdan, mutisen vastaloitsuja Issille,
uistimeni luulotellulle pilaajalle. Että:
Tursaan sydän ja seitsemän viisikantaa!
Vetten voimat irti ja hauvit pitkin rantaa!
Heli vei hop! nippa nappa nop!
Huomaan tosiaankin mutisevani ääneen ja naurahdan itselleni. Sitten
vetäsen kalatakin ylleni ja makaan värähtämättä pää etuteljolla,
pieksusaappaat pystyssä pientä mastopenkkiä vasten. Koetan olla
mitään ajattelematta. Se on vain hermosto, joka toimii. Menköön!
kuiskaa se, venheeni, minne vinkka vie, en kohota päätäni...
Lepään. Aallot korvaini juuressa loiskuvat, roiskuvat. Toisinaan
loiskahtaa kovastikin, tunnen että joku ikäänkuin venhettäni
pyörittelee. Tuutikoon! kuvittelen: Kylmälahden kyöpeli venhettäni,
suuren lapsen saikin vihtahousu virpoakseen. Laulakoot ilman impyet
väsähtäneelle lepovirsiä. Ihana on maata, ihana... kesäisessä
hämyssä... tuulen liekuttamana... tuntemattomilla vesillä...
* * * * *
Havahdun siihen että rantarakka pauhaa korvaini juuressa ja
kuun kiekko kalpeana heloittaa taivaalta. Simpukka on ajautunut
vastarannalle. Alan huopailla ja lasken taas uistimen... Nyt? nyt?...
mutta ei sittenkään. Pitäisikö lukea väkevämpi loitsu?
Isra-- eli, Isra--eli!
Heitä pois se paha peli!
Kylmälahti on kavennut kapeaksi salmeksi, jonka toinen ranta kohoaa
jättiläiskalliona, venheeni vierii ikäänkuin kaameassa tunnelissa...
Tästä, ajattelen, vedän silmänräpäyksessä jättiläishauvin...
Ei! Mutta tietysti ne tulevat hauvit, minulla on luja usko ja vahva
luottamus lapualaiseen lusikkauistimeen. Kunhan sydänyön hetki lyö,
niin tottakai nähdään, kumpi voittaa: Issi ukkoko vai minä... Mutta
jopa on valeperäinen sokkelo tämä Kylmälahden äärimäinen huippu.
Täällä on hyvin kalaisan näköisiä kaarteita ja poukamia. Ranuat
lumpeikoita, ulpeikoita, valkoisia ja keltaisia nuppeja hohtaa
vesikalvossa ja toisin paikoin vesimansikkaa, rytiä ja limakkoa...
Jos ei _täältä_ lähde haukia tänä yönä, niin olkoon uistimeni
kirottu! Tässä on kysymys vain minuutista, jolloin vedenalaiset
suvaitsevat maistella...
Jo tarttuu uistimeni, mutta koukuissa ei ole kalaa, vaan ryönää.
Lapan siimani teljolle ja puikkelehdin lumpeikon läpi rantaan. Raikas
porina kuuluu metsän siimeksestä -- korpipuro siellä pauhaa. Nousen
maihin, hiivin kymmenisen syltä puron vartta, mutta salaperäinen
hämäryys kammottaa, minusta alkaa tuntua että hetkenä minä hyvänsä
kohtaan kontion, joka on ärhäkkä pennuistaan... ja minulla ei ole
asetta -- uistimella ei karhuja keihästetä. Palaan veneelleni, pistän
tupakan ja luen voileipäkäärepaperistani maailman sotaviestejä:
_Amerikalainen amiraali Fix keksinyt ilmatorpeedon_... Keksiköön!
Mitä se minuun kuuluu. Kunpa keksisivät uistimenkaan, jolla saa kalan
syvästä ja matalasta? Mutta siellä vain tappelevat...
Kello on 12. Jalkaini juuressa polskahtaa, sitten on taas kaikki
hiljaista. Mikä syvä rauha! Tunnen olevani ikäänkuin maailman
äärimäisessä solukassa -- tänne eivät koskaan kanna maailmansodan
pamaukset, tänne ei koskaan ulotu kulttuurin voimalaine. Eikä täältä
minnekkään edemmäksikään pääse -- tämä on elämän köydenpään solmu...
Hiidet asuvat tuolla korkealla kalliolla, Ahti aallon alla, Vellamo
auringon helteessä venytteleikse alastomana rantasiimeksessä...
Poimin ulpukoita venheeni keulaan. Viskaan kultauistimen, alan vetää
hiljaa pitkin limakon laitaa, kello osoittaa 20 minuuttia vaille
1, ohut sumuhälvä kaartelee ympärilläni, aamuyön airut... Silloin!
Yhtäkkiä käypi mieluinen värähdys koko hermostoni läpi ja tajuntani
sanoo että uistimeen on tokaissut iso hauki. Heitän huoparit, alan
vetää. Kokemuksesta tunnen että hauki todella on jättiläinen.
Silmähdän väkäpiikkikirvestäni. Samalla hermostoni toisen kerran
värähtää, mutta tämä täristys on epämieluinen. Silmäni on nähnyt
että kaukana hämyssä siiman päässä loiskahti korkealle joku elävä,
ja kädelläni tunnen että raskas paino löysäsi -- uistimeni tulee
typötyhjänä. En hämmästy, kaivan kiireimmittäin pienen viilan
povitaskustani ja teroitan koukut. Ja alan vetää, hieno usvahuntu
ympärilläni.
En tarvitse odottaa monta sekuntia: jo on taas kala uistimessa. Vedän
hurjan riemastuneena, hauki tulee suu ammollaan kyntäen veden pintaa,
isken -- tempaus, ja hauki on venheessä. Pistän puukolla tapani
mukaan (etten tekisi itseäni syypääksi eläinrääkkäykseen), irroitan
koukun terävähampaisesta kidasta ja uistelen taas. Numero 3 -- minä
saan sen. Ne ovat vain noin parin kolmen kilon painoisia haukeja,
mutta hyvä sekin, pääasia että saapi tuta uistimen viehätyksen. Ja
niin otan lyhyessä ajassa samasta paikasta, aina uudelleen kaartaen,
neljä haukea. Kuudes hauki taas pääsee ja seitsemäs ei ota tullakseen
ensinkään. Tyydyn tähänkin saaliiseen, lähden palaamaan ja uskon
saavani auringon nousussa vielä useitakin haukeja kotimatkalla.
Mutta ihme kyllä: muualla ei tokase, vaikka rannat ovat ruohokoita,
kortteikoita ja ryteiköitä.
Miksi en saa lisää haukeja? Syy on ilmeinen, Issi ukko makaa kuin
kyöpeli Kylmälahden rantakarilla, pää kiinni nuotiossa. Minä karjasen
sivu huovatessani: herätän ukon ja kysäsen: mitäpä miekkonen siinä?
Hän haukottelee, on heräävinään, vaikka tiedän varmasti ettei ukko
ole nukkunut koko yönä, kun on pannut kaikki voimansa "pilatakseen
minun uistintani". Minä puhuttelen häntä mielinkielin: eihän minulla
mitään kaunaa ole, leikillähän minä... Samassa huomaan Issin
veneröttelön pohjalla aimo läjän ahvenia, mistä hän ne jo kaappasi?
Ukko selittää että hän ne jo verkoista päästeli -- kun ei nukuttanut.
Ja on hänellä vielä kymmenkunnan verkkoa järvessä. Mutta onpas
ukon venheessä iso haukikin, paljon isompi kuin minun saamani. --
Uistimellakos te tuon? kysyn minä. -- Ka uistimen roavolla, vastaa
silmää vilkuttaen ammattikalastaja ja lisää: Oisi kai heitä saanut
usiammankin, vaan nokat kun katkesi koukuista, pitää tässä aamun
valjettua soutaa kauppiaasta koukut ostamassa.
Ähäh: ajattelen minä vaivihkaa: minun vastaloitsunipa taisi tepsiä
sen verran että kilpailijalta katkesi koukun nokat! Tällä kohdalla
lahtea juuri olin yöysdännä puoliääneeni manannut... en ollut
aavistanutkaan että ukko oli niin lähellä, oli piillyt pimennossa,
kun sivu huopailin ja vene oli hällä ollut pensaikossa -- todellinen
kalalappalainen, Kiannan "koitti".
Katselen hänen poikkinokkaista uistintaan. Se on vallan mitättömän
näköinen: vanhasta lohiuistimesta kapeaksi viilattu ja hopeoitus
tykkänään pois kulunut, ei luulisi sillä saavan sammakkoakaan,
mutta ukko on sillä vetänyt jo kolmisenkymmentä haukea ikuisen
verkostelunsa lomassa. Se on kalastustaitoa se, jota ei ole
herroilla! Hän aikoo vieläkin kaventaa uistintaan ja uskoo sen
siitään yhä paranevan... Jollei vaan minua eksytä? silmänsä niin
vilkuttavat, vilkuttavat. Mene tiedä ettei vesivelholla housun
taskussa ole parempaa uistinta? Tietysti ei ole, mitäpä hän siitä
salaisi, tämä nyt vain kertomukseeni sopii, jotta käsittäisitte
_uistelijain_ mielialoja...
Me pistämme tupakaksi, tarjoan hänelle savukkeen ja ukko neuvoo
minulle uistelupaikkoja, joita -- sivumennen sanoen -- en usko. Se
minua kaivelee itseänikin että itse olen ilmaissut hänelle, mistä
haukini tänä yönä sain ja millä tunnilla sekä että näytin hänelle
uistimenikin, vieläpä selitin, mistä niitä sopii tilata. Eihän
kalakorpille saisi lisäkonsteja neuvoa -- omaksi vahingokseen, mutta
minä olen aivan liian rehellinen näille naapureille. He eivät koskaan
ole minulle yhtä suorat, ne juuttaat salaavat järjestänsä kaikki
riistasalaisuutensa. Täkäläinen "Suomen kansa" on ammattikateellista
väkeä -- mutta olkoon: uisteluissani luulen kuitenkin näistä puolin
hyvin puoleni pitäväni.
Kova aamuyön tuuli jo puhalsi, aurinko nousi valaisemaan mustia
aaltoja, heleät rantakoivikot hohtivat kilpaa valkoisten hietikkojen
kanssa ja minä -- turhaan uistinta koeteltuani paluuretkellä --
soudin voimaini takaa hyrskyjen halki aamuruskossa nukkuvaan
kotiini. Pistin kalat säilöön, vetäysin saunakammiooni ja heittäysin
lattiavuoteelleni. Tuuli yhä kiihtyi, aurinko nousi nousemistaan,
koko mailma loisti häikäisevänä ja laineet saunaportaiden juurella
pitivät iloista melskettä. Mitä kaipasin enempää? Rantasipi saaren
luodoilla ruikutti, harakat nauroivat räikeätä aamunauruaan, suurten
koskien jumalainen kohina järven takaa kantautui korviini.
Ihanalta tuntui sielussa muistella yksinäistä uistelusountiansa
salaperäisessä, kaukaisessa Kylmälahden sopukassa...
Keväthauvit eli "Robinson" pyytämässä haukia rysillä...
Kalasaaren päiväkirjasta.
Näytteeksi millaista proosaa se elämä oikeastaan on...
Onpa tämä kummallista ja satumaista ja seikkailurikasta kaikessa
erämaan yksitoikkoisuudessa:
Sinkahuttaa itsensä saareen juuri pahimoiltaan, kun kevätjäät päivä
päivältä, tunti tunnilta löyhtyvät eikä voi tietää milloin jää
pettää, jos vielä salmen yli pyrit eikä myös osaa laskea, kuinka
monta vuorokautta sama murtuva sulku pitää miestä vankina.
Eikö siinä kylliksi elävältä hautausta että asuu Turjanlinnassaan?
Kuka käskee paeta Pakolasta Piilolaan?
Ne viisi rysääkö, jotka tänne olen virittänyt tulvavettä vuottamaan?
Nälänhätäkö kirjailijan perheessä?
Mutta minullahan on parikymmentä reikäleipää eväinäni.
Ei se siis ole suoranainen ruuan puute, joka isännän heitti yli
salmen. Vaikuttimena mokomaan majanmuuttoon täytyy olla muuta. Ja
epäilemättä onkin.
Onhan saari, johon itseni kelirikon päätepäiviksi olen teljennyt,
lapsuuteni ikituttu, ikirakas ja iki-ihmeellinen saari. Sillä on
ääretön vetovoimansa vielä nytkin, kun jo ensimäiset hopeahapset
miehen ohimoita kiertelevät. Kun sitä lähestyy -- tätä saarta -- niin
tuntee muuttuvansa takaisin nuorukaiseksi ja saari muuttuu nuoruuden
lemmityksi.
Täällä on vapaus. Täällä saat tehdä mitä ikinä haluat! Mitä
korkeaihanteellista hyvänsä -- vaikkapa viettäisit rukouksissa yösi
päiväsi polvillasi majasi katolla nauttimatta muruakaan maailman
makeisista; tai mitä hullutuksia tahansa -- vaikkapa pudottaisit
itsesi alastomana läpi uuninpiipusta ja näytteleisit pirua. Ei kukaan
sinua täällä arvostele, sillä täällä ei ketään ole eikä tänne pitkään
aikaan ketään tule. Täällä on ihminen yksin, ypöyksin.
Sanoin että saapi tehdä mitä ikinä ilkiää -- se on totinen tosi
-- saapi kirjoittaakkin mitä vain tahtoo, viitsii ja osaa, _saapi
kirjoittaa tätä saaren päiväkirjaa_, sillä se tehtävä sisältyy
ehdottomasti kalasaaren ikuisiin huvituksiin, yhtähyvin sen vapaisiin
korkeaihanteellisuuksiin kuin sen herttaisiin hullutteluihin.
Kustantajat ja kirjailijat ja kirjallisuudentutkijat voivat ehkä
kysäistä, mikä on saaren päiväkirjan tyyli, laatu ja mittakaava?
Hyvä Jumala sentään. Minähän sen tiedän, joka tätä kirjoitan.
Meillä ei täällä erämaan saaressa ole koskaan seurattu mitään, mikä
haiskahtaisi estetiikalle. Me olemme ottaneet tyylin männynoksien
heilunnasta, sisällön hiljaisuuden sävelrikkaudesta. Jokainen
aallonloiskahdus saaren rantaa vasten, jokainen kuikan huikaus ulapan
äärillä, jokainen kalan pulahdus tyynessä vedessä -- on meille
"taiteellisen muodon" kuiskannut.
Mitä merkitsee kompositsiooni? Elämästä ja äänistähän vain on
kysymys, oman sydämen sykinnästä ja mielialojen lennosta ja
vaihteluista. Kompositsiooni? Kiitoksia paljon, mutta me, saaren
päiväkirjailijat, emme tarvitse mitään kompositsioonia, sillä sekä
hengelliset että aineelliset asiat ympärillämme ovat ikuisessa
sekamelskassa -- me puhuttelemme yhtähaavaa jumalia ja ihmisiä.
Runous ja proosa! Ei missään mailman sopukassa vastakohtaisuudet niin
soinnu yhteen kuin tässä sydänmaan saaressa.
Oh, suuri Jumala! Kello on jo 10 illalla, olen sytyttänyt kynttilän
ja istun tässä isävainajani vanhassa kalatuvassa -- jokainen esine
täällä, mitättöminkin, muuttuu sielussani pyhitetyksi, yksin
tuo puinen kynttiläjalusta, jonka kyljessä paistaa isävainajani
nimikirjainleikkaus ja vuosiluku 1901. Onpa siinä päivämääräkin,
jolloin mestari sen on tekaissut -- 7/10 -- siis lokakuun 7 päivänä.
Taivas ja taivasten taivahat! Kuinka hyvin ymmärtääkään se, joka
on ollut tässä saaressa lokakuun pimeiden myrskyjen vankina, nuo
yksinkertaiset numerot 7/10. Juhlalliset, sielukkaat, hieman
kaameat kuvat nousevat silmiini... Mutta minä en tartu nyt niihin,
siunaan vain sitä iltaa 15 vuotta takaisinpäin, jolloin armas isäni
kalapuukollansa vuoleskeli tuon neliskulmaisen jalustan, jolla nyt,
tänä hetkenä, hänen nuorimman poikansa puhdekynttilä hohtaa.
Oi vanhan tuvan tummat nurkat, joihin ei kynttilänpätkäni tuike
lankea, siunatut, siunatut tekin olkaat, sillä teidän varjoissanne
leikkivät rakkaiden vainajain jumalaiset haamut -- pyhän poikani
ja poistemmatun isäni. Molemmat te iloitsitte elämästä, nautitte
siitä enempi kuin usea meistä -- miksi, ah miksi Jumalan ankara käsi
teidät armottomasti kuristi? Jumalani, Jumalani, sinä todellinen
Jumala, minä kysäsen Sinulta vielä yhdennellätoista hetkellä:
miksi sen teit??... En syvenny vainajain palvelukseen, olen terve
ja tiedän että ihmisen on turha kurkistaa toiselle puolen haudan.
Sitäpaitsi -- nythän ei ole syksy, kevätkuulaus hohtaa sydänyölläkin
ja eri äänensävy on koskien kohinassa, joka ulomman salmen toiselta
puolelta korviini kantautuu. Se on kevään riemukas soitto, intohimon
temmellyksen kaihoinen kajahdus.
Mutta, miten onkaan ensi yritykseni mennyt? Sydänpäivällä minä tänne
saavuin. Sukset allani, keksi kädessäni, sinertäviä jäitä. Siunattu
Turjan salmi! Vaikka sen molemmin puolin murjottavat normaalit
rantaporeet, niin sen jääsilta on paljon varmempi kuin muissa
salmissa. Kirkonkylän salmea on jo viikkokausi venheellä soudettu,
tuossa, toisella kupeellani leviää salmi, joka myös on puoliksi auki,
jään repaleita ajelehtii kaikkialla, tuuli survoo ja surmaa suurta
ulappaa, kaikki karien ja luotojen ympärystät ovat "poltetut", mutta
kas: Turjansalmi yhä miehen kantaa, miehen raskastaakkaisimmankin
selkäänsä ottaa. Vielä eilisiltana sipsutteli vaimoni perässäni
tämän salmen yli, mutta tänään en enää ketään mukaani ottanut.
Olin arvannut oikein: saaren rantaporeen lieve murtui, mutta
ehdinpä piimäpäärärineni, keksin varteen nojaten, juosta pitkin
lankkua. Siinä seisoi valloittava Xerxes muonavarastoinensa onnensa
valtakunnan kehäviivalla ja hävitti sillan perässään... Tuntui
mukavalta! Leveä piimäpääräri oli kuin sotatoveri, jonka kera kävi
helpoksi jakaa mailmasta erillään olon kohtalo. Kuului huikea huuto
Turjanlinnan rannasta:
-- Pääsitkö isä?
-- Pääsin! pääsin! -- hoilasin minä.
Se oli pikku tyttäreni, joka oli vahtinut ylimenoani. Olisin ottanut
hänet, kahdeksanvuotiaan liinakkoharjan, emännäkseni, mutta en
kahdestakaan syystä uskaltanut: rantapore ja kostea kalatupa.
Huomenna, ajattelin, kun saan tuvan tänään lämmitetyksi, otan
tytön, jos jää vielä kestää. Mutta heti saaren suojiin päästyäni
alkoi sataa hurjasti vettä. Panin piipun savuamaan. Keitin suloiset
tuliais-saijut vanhalla mustuneella "sinisellä pannulla", johon
yksistään luotan kuin taikakaluun. Pilkoin halkoja. Tunsin joka
minuutti ikäänkuin nuortuvani. Sain jättiläisvoimat kantaessani
sahurien jättämät hirsikaljut rantaan ja tekasin pitemmän sillan
rantaporeen yli. Kaiken varalta, ajattelin, ehkäpä illalla hiivin
kotiin. Mutta en mennytkään. Turhaan minua kotoa suurella huudolla
huuhuttiin riisiryynipuurolle. Kestinpäs kiusauksen! En mennyt myöhän
tullenkaan, sillä sakea sumu peitti koko salmen ja kulku saattoi
siinä suhteessa käydä vaaralliseksi. Vinha itäetelätuuli viipotti
sumua, ajaen sitä kuin pakenevaa armeijaa pitkin sinistä jääkenttää.
Vain toisinaan vilahti kotitaloni ylikerrosta, tyttöseni ja vaimoni
huutelivat hyvät-yönsä, seuraavassa hetkessä kaikki peittyi sumuun ja
yöksi alkoi sataa vettä.
Se kai merkitsi että saarivankeuteni oli alkanut? Kuitenkin --
huomenna uhmaan koettaa yli jään, jollei rantaporeen lieve murru,
jossa tapauksessa palajan uiden saareen.
Mutta nyt täytyy kirjoittajan ilmoittaa että häntä väsyttää -- hän
on tehnyt päivän kuluessa monenlaista ruumiillista työtä, jolle ei
tässä ole tullut merkityksi asianmukaista luetteloa. Siispä ajatuskin
katketkoon. Kello on pian 11. Kohina käy saaren männikössä, jäät
valittavat, oudot linnut huutelevat...
Herrasiunaa! Enhän olekkaan ypöyksin, kuten alussa väitin. Onhan
saarella oma poroni, joka eilen tepasteli leipäkonttini jäljessä ja
on sangen tyytyväinen että saapi asua ja elää isännän kanssa kahden
kesken. Se rakas tevana! Se tulisi ihan sisään, jos päästäisin.
Kuitenkin pidän viisaimpana paneutua yksin sänkyyni ja poro uinukoon
sammal vuoteella. Kunpa se vain ei menisi rysiini haukien asemesta,
jotka vielä eivät näy olevan liikkeessä. Pari haukia tosin on saatu
ennen tänne asettumistani.
Mutta huomenna -- huomenna! Mitä saanenkaan kokea minä, erakko,
huomenna?
17:s päivä toukokuuta.
Taitaa olla 17:s päivä, sitä ei koskaan varmasti tiedä täällä
saaressa, jonka kalenterit ovat neljättäkymmentä vuotta vanhat.
Heräsin kello 5 aamulla kevätlintujen lauluun -- outoja lintuja oli
piipitellyt sydänyölläkin akkunani alla -- ja muistin heti _missä_
olin. Oikeastaan en muistanut, vaan ymmärsin, sillä yhtä ainoata
kylmän väristystä se oli ollut tämä lyhyt yöni, kuten odottaa
sopii talven jäliltä kerran lämmitetyssä tuvassa, jonka hataraa
seinää vasten idän myrskytuuli jääulapan yli pyyhkien puskee. Mutta
kokemuksesta tiesin että joka ensi yön elävänä pärjää, se jo toisen
yönsä nukkuu kuin Jumalan kukkarossa. Kuinka monesti olinkaan vuosia
takaisinpäin kevätkylmässä tai syysjäillä hiipinyt tähän samaan
saareen, pilkkonut polttopuut, pistänyt räiskyvän honkavalkean
tulipesään, lämmittänyt patjat ja nukkunut onnellisesti kuin paras
metsärosvo. Kerran talven pahimmalla pakkasella olin suhauttanut
tänne pitkin jääulappaa suksiporolla lumia katoilta lapioimaan,
vaan kun sitten työni tehtyä olin yrittänyt haukata laukkuuni
pistettyä voileipää, en ollut saanutkaan suutani auki -- pakkanen
oli sen jäätänyt kiinni. Oli ollut hiidenmoinen nälkä ja varmaan
mies oli näyttänyt hiukan koomilliselta nenänsä alla voileipä,
jolta "sisäänpääsy oli kielletty". Räiskyvä honkavalkea vihdoin oli
sulattanut kalkkareisen partani enkä luule vangillekaan paremmalta
maistuvan veden ja leivän kuin minulle sen voileivän, jonka purin
jääkynttiläin ja pisarain sekoituksella.
Huomaan taas puhuvani entisyydestä sensijaan kuin pitäisi puhua tästä
aamupäivästä, tästä toukokuun seitsemännestätoista. Pardon messieurs
et mesdames!
Siis jatkakaamme kevätaamukuvaa.
Huomasin että puun latvat vain hiukkasen heilahtelivat ja aurinko
vaivihkaa kurkisteli pilvistä. Raikas tunnelma valtasi minut,
hyppäsin pistämään tulen hellaan ja sinisen pannun ralliin,
venyttelin vielä jäseniäni vuoteen "lämpimässä" kuten laiska iso koira,
sitten otin aito kneippiläis-mylleriläis-hindhedeläis-hierontapesun
karkeimmalla pyyheliinalla, "jotteivät verisuoneni kalkkeutuisi" -- ja
jo kello 6 aikaan olin valmis mies menemään rysilleni.
Sinne on parin sadan askeleen matka "Roobinpojan majasta". Yli
kanervikkokumpareiden, läpi männikön vetää polun-haisku. Siellä,
suipon niemekkeen kaareutumassa, lepää lempeä lahdelma, jonka
rantama kasvaa heinää. Tämä talven tainnuttama rantaheinä, jonka
päälle kevättulva kiipeää, on mieluinen uiskentelupaikka kuteville
hauveille. Ja siellä ne ovat rysäni...
Mikä suloinen tuores taulu, jota ei kukaan taiteilija maalaa!
Mäntyjen ja vielä alastomain koivujen välitse välähtelee teräksen
valkoinen kimmeltävä läikkä, jota Pohjolan anivarha-aamun valo
raikkaasti suutelee. Tuon kimmeltävän läikän takana makaa sinimusta
jäämassa, mutta taustana kaukainen korpi. Lahorastas laulaa,
pauhaavan Niskakosken nielussa huutaa kuikka. Ja kevätaamun viehkeä
valo ei satu ainoastaan tuulen suojassa sileilevään vedenpintaan,
se osuu myös väkevästi rysiin, noihin omituisiin, nerokkaisiin,
komeihin, salaviekkaisiin vehkeihin, jotka ikäänkuin kuuluvat
Suomen kevätmaiseman välttämättömän hyvän ja pahan ilmiöihin.
Kuinka kaunis seitsemine vanteineen se onkaan tuo vedenpeikkojen
valoisa tyrmä kaksinkertaisine portteineen, joiden kautta on äijä
mennehiä, ei paljon palannehia. Vaikka pitäisin ihmistä (itseäni)
kuinka suurena väärintekijänä luomakunnan suhteen, väitän että tämä
minun poukamani olisi suorastaan ruma ilman noita säännöllisesti
pingoitettuja haukirysiäni. Ja yhtä välttämättömät kuin ovat rysät
tähän tauluun, yhtä kaunistava on pieni, punalaitainen venhe, joka
keveällä kädellä on nykäisty heinärannalle. Se on todella Simpukka,
Vuokin rannoilla aikanaan rakennettu "vedenpäällinen torpeedovene".
Mutta mitä tämä kaikki silmänkorukaan vielä olisi, jollei ihmisellä,
joka aamun häikäisevässä valkeudessa sitä lähenee, olisi --
vedenpitäviä pieksusaappaita. Se on puolet kevään kultaa. On ihanaa
kaahlailla kylmässä vedessä täydellisesti kuivin ja lämpimin jaloin
ja lyödä lynnähytellä kirveen hamaralla rysäseipäitä kiinnemmäksi
pohjaan. Ja lorun lopuksi: mitä olisi vielä edellämainittu
kevätesineluettelokaan, ellei tämän kaiken kaupanpäällisinä ukko
ylijumala uittaisi näihin kauniisiin, valoisiin vankikopperoihin
kullanruskahtavia, pitkäpäisiä, jollottavia veden koiria -- haukia.
Oikein minä nautin siitä että taaskin muuan suuri vedenvonkale uinui
perimäisessä tyrmässä ja töykkäili tuon tuostakin tyhmistyneenä sitä
peräsuolta, jonka reijän yksistään ihmisen nero kykenee avaamaan.
Töyki vaan, pukkaa nokallasi -- minun olet kuitenkin.