Pohjanmyrsky raivonnut koko päivän ja raivoaa paraikaa! On niin
kylmä että vesi, joka tulvan takia sattuu joutumaan umpisolukkaan,
johon ei tuuli pääse, heti jäätyy. Meillä on ollut tyttäreni kanssa
täysi urakka pitää itsemme ja huoneemme lämpiminä, monta kertaa
olemme sinisinä juosseet sisään tupaan. Kapahauki on heilunut tuvan
ulkoseinässä aamusta alkaen irvikuvana koko saaritarkoituksellemme,
sillä tällä rajuilmalla eivät veden koirat liiku, Pohjan vinkka
katkaisee lemmenkin kuteet. Puolentusinaa kertaa olen hiipinyt
rysärannalle vahtien etteivät jäät pääse särkemään laitoksiani --
onneksi pieni niemeke ihmeesti suojaa aallon käynniltä, vaikka myrsky
puskee täydellä voimalla. Jos tuulen suunta tänä yönä sattuisi
kääntymään pohjoisesta länteen ja jäälautat irtaantuisivat Pesiön
lahdelta tai Kurimon saaren rannoilta, menisivät kaikki rysäni
nuuskaksi, tuskin löytäisin niistä siruakaan aamun tullen. Oi Ukko
Ylijumala, hattaroiden hallitsija, heräjä, sillä kohta suuttuu
Robinson Crusoe kevätidylliinsä. Kirves ja kuokka on heilunut
tänään hänen kädessään, onhan saaressa pari pellontilkkua, jotka
hyvä tapa vaatii kyntämään, vaan kun ei hevosta ole (peijakas ettei
ole poroauraa), niin täytyy iskeä kuokalla, puskea lapiolla. Olen
sitäpaitsi kaivanut maan uumenista kasvavain petäjäin jättiläisjuuria
ja onpa ollut ankara leikki saada ne poikki rysäkirveellä, sillä
leveäteräistä halkotapparaamme ei noin vaan mennä tylsyttämään.
Halkohuoli tässä muutenkin kiusaa -- elämän ensimäinen ehto näyttää
todellakin olevan _tulen_ lämmittävä voima. Puuta tosin löytyy
runsaasti, mutta tuoresta halkoa on vaikea äkkiä saada polttokuivaksi.
Hirveässä myllerryksessä on järvi riepu ollut tänä päivänä ja pirut
sitä piinaavat yölläkin. Ilmassa vonkuu ja akkunoissa vinkuu ja
valittaa, rannoilla käy sellainen pauhu että päätä pyörryttää.
Pieniä jäävuoria patoutuu maihin -- jäätanner, jolla vaimoni vielä
eilen hiihteli, on jo aamulla huilannut sivutsemme, mutta noin
500 metrin yhtenäinen jääkenttä eroittaa meidät vastapäisestä
kotirannasta. Se rakas ihmislapsen oma koti! Turhaan olemme päivän
kuluessa yrittäneet huutaa toisillemme -- mahdotonta mitään kuulla.
Huudon mitenkuten vaistoaa, mutta sanoja ei erota. Kevätpyykit
siellä vain heiluvat nuorissaan niinkuin jättiläiskapahauki täällä.
Kuitenkin --. _heidän_ rantansa on suojattu pahimmalta puskulta --
lieneekö maailmassa montakaan kotia, joka on arvattu rakentaa niin
pohjoiselta varmasti turvattuun metsämäkirinteeseen ja kaarteeseen?
Siellä rannalla nähtävästi ei aavisteta, missä mylläkässä _me_
täällä olemme. Olemmepa, koiravie, aivankuin meren laivassa, joka on
ankkuroitu -- luotsilaivassa, jollei tullivahdissa tai majakassa tai
mutaproomussa. Boulanger? Donner Wetter Pappenheim! Pellon kuokintani
lomassa olen virkistänyt henkeäni lukemalla "Rauhan erakkoa". Se
sopii hyvin yhteen nykyajan epäkirjallisen tilanteeni kanssa --
niinkuin kapahauki, josta maininnut olen, roikkuu irvikuvana omista
tarkoitusperistäni, niin myös "mailman rauha" on irvikuva nykyisestä
mailman myllerryksestä. Lyhyesti sanoen: mailman sodalla on jotakin
yhteistä sen Pohjan myrskyn kanssa, joka paraikaa repii ja uhkaa
ihanteellisia haukirysiäni ja häiritsee kevätidyllin haaveilijaa --
minua. Kiipeäisinpä tottatosiaan tällä hetkellä ylös sinne Tyroolin
vuoripukkilaan tunnelijunia kiikaroimaan, vaan Kaitselmus on niin
asettanut että mies, "Sodan sokko", viettää viheliäisiä vuorokausia
Rämsänrannan yksinäisellä saarella. Kuitenkin on hauska _tietää_ että
tämäkin tilanne loppuu -- kenties jo huomenna -- -- oi meitä ihmisiä,
jospa me joka ikävässä muistaisimme valon ja varjon vaihtelua, niin
jo _siitä_ saisimme elämänuskoa!...
Kirjoittanenko liian ylimalkaisesti, pitkäpiimäisesti ja
arkipäiväisesti? Herrajumala: nyt syttyi kynttiläjalkani ilmituleen
ja koko tupa on kuin temppeli pyhän tuohuksen hohteessa. Lienee
aika lopettaa päiväyksensä, sillä pikku emäntäni taas nukkuu ja
bamusakahvini on jäähtynyt. O sancta Bamusa! Vielä on meillä muonaa
moniaiksi päiviksi. "Laivakorput" tosin ovat loppuneet, mutta
kymmenkunnan vesirinkeliä roikkuu vielä laipiossa. Piimäpöntöt ovat
ehtymättömät -- kiitos kotikullan kolmen lehmän.
Selkäpiitä karmii, joka akkunasta tuulee, kääriydyn peittoihin
ja kuuntelen patalakki päässä myrskyn mylvinää. Ei hetkeäkään
helpoitusta. Syvyydet jylisevät. Jylhää olisi näin kuolla... mutta
eikö se olisi vain sitä, joka kuitenkin kerran -- luultavastikin
julmasti -- tapahtuu? (Alan tulla juhlalliseksi).
Jos minulle huonosti käy: _uudestaan tahdon elää elämäni!_ Ja koska
sitä tahdon, niin se tietysti sielujen maailmassa tapahtuukin. Usein
minusta tuntuu kuin olisin sattunut putoamaan väärälle planeetalle.
Naurakaa vaan, mutta tässä piilee kerran selvitettävä totuus.