Ilma on lämminnyt, pääskyset vihdoinkin pesineet taloni räystään
alle, sääsket saapuneet miljoonaliittona puremaan lapsukaisiani,
jotka kaahlivat rantavedessä; kalamiehet saavat kaloja, viime
yönä minäkin kalastelin; nauriin sirkat suurenevat tunneissa ja
minuuteissa... Kesä on tullut!
Koivut lemuavat, lehmäin kellot kalkattavat, itä-etelästä
lietsoo lämmin leyhkä ja suloinen sade ripsuttelee kuivuneita
kukkapenkereitä. Mutta Iivana tuolla korvessa, Iivana hän vain
kiskoo, kaivaa ja hakkaa. 6/10 osaa on nyt raivattu. Illalla Iivana
saneli: olen laskenut (räknännyt), etten pärjää tässä työssä. Mie
luulin tätä korpea helpommaksi, mutta kukapa maanalaisten juurikkain
lukumäärän arvasi. En _pärjää_, ellette korota urakkaa.
_"En pärjää!"_ -- ne sanat kaikuvat vieläkin korvissani. Ne ovat
työnantajalle sangen pahat sanat. Pahaa ennustavat! Ne merkitsevät
että täytyy joko keskeyttää mieluinen työnteetto tai kovasti korottaa
maksujaan. Ja milloin en esimerkiksi minä olisi korottanut? Täällä
nimellisessä nälkämaassa ei tehdä ainoatakaan urakkaa niin ettei
kesken työtä tai työn loputtua urakkamies muriseisi ja päivitteleisi.
Mutta Iivana Karhu on silti -- poikkeus. Ei _hän_ ole mikään vaivojen
valittaja eikä ruikuttaja. Hän tekee ennenkaikkea _työtä_. Tekee
sitä ahkerasti, vaikka joka kolmannella miehellä moisessa muokassa
selkäranka katkeaisi. Siispä minä lupaan -- korottaa.
Päätin salaa maksaa Iivanalleni mitä ikänä hän itse ilkeää pyytää.
Mutta tietysti sentään katson että päiväpalkka pysyy kohtuuden
rajoissa. Herrajumala -- milloin todellinen korvenraataja saapi
_liika_ päiväpalkan? Me herrat: joku senaattori, joku kuvernööri,
joku ylimetsänhoitaja, joku insinööri, joku kirjailijakin -- kuten
joskus allekirjoittanut -- voimme saada _liika_ päiväpalkan --
sanokaamme _esimerkiksi_ 100 _markkaa yhden päivän_ työstä -- mutta
saapiko korvenraataja Iivana milloinkaan edes viittä markkaa päivän
raskaimmasta työstä? Kun sitä ajattelee, niin tokihan mielessään
malttaa luvata Iivanallekin yli sen summan, mistä selvästi on
sovittu, sillä _totta kai ihmisen täytyy elää ansiosta_.
Raivaa siis sinä Iivana rauhassa juurikkaita julmia, koukista
sitkeätä selkääsi ja väännä paksulla kangilla, niin että ryskyy --
minä, herra, maksan. Jumala on tällä kertaa antanut minulle kyvyn
maksaa miehen työn ja sehän on -- suurenmoista. Se on suurenmoista,
sanon minä, sillä kysymys on siitä, miten vihertävä vihantarehu
saadaan syntymään keskelle raakaa metsää.