Niinpä kesä kului, ja syksy teki tuloa.
Eräänä päivänä Olina oli mennyt kylään voikantamusta viemään ja piti
jäädä sinne vuorokaudeksi.
Oli kaunis Briitanpäiväilta.
Mali-Oosa, joka nyt oli yksin karjamajalla ja jolla senvuoksi oli
kaksinkertainen työ, oli juuri lopettanut lypsämisen ja istui
kyyristyneenä maitokellarin katolla ja huhuili.
Hänestä oli hauskaa kuunnella oman äänensä paisuvina ja hiljenevinä
aaltoina kajahtelevan vuorien väliä.
Se kuului kuin virren laululta metsässä. Syvänä kolmisointuisena
säveleenä hän huikkaili vanhaa paimenlaulua:
Ptruu Kirjo,
Ptruu Karjo
Ptruu haikia Haluna
Ptruu Kellokas...
Ptruu Kellokas, vastasi kaiku Konkleveltä ja Hjuloosalta. Ptruu
Kellokas, riemuitsi metsästä, joka seisoi hiljaisena odotellen, pimeän
läpikuultavina harsomaisina usvina kohotessa maasta...
Viimeisten ääniaaltojen vaiettua etäisyyteen, heräsi erämaan kaiku
uudelleen eloon.
Laukaus pamahti. Ja aivan lähellä. Kukahan se mahtoi olla? Mali-Oosa
karahti pystyyn tähystellen metsään sille taholle, josta odotti
metsämiehen tulevan näkyviin.
Eikä hänen kauan tarvinnut odottaa.
Antti tuli metsänreunalta pyssy selässä heilutellen kädessänsä
koppeloa, jonka juuri oli ammunnut.
Tapaaminen tuntui hauskalta, ja Mali-Oosa kiiruhti panemaan pöytään
parhaan minkä taisi, kestitäksensä ystäväänsä ja rippikoulutoveriansa.
Antti istui ja söi hyvällä ruokahalulla. Hän oli samoillut metsiä
aina edellisen päivän aamusta asti. Edellisen yön hän oli nukkunut
Matalalammella — hänellä oli terveisiä sieltä Mali-Oosalle.
Hän oli aikonut täällä tavata Olinaa, mutta nyt sai kuulla hänen
menneen kylään.
"Tyhmästi, että sivuutimme toisemme..."
Antti haasteli lyhyesti ja töykeästi syödessänsä. Ja Mali-Oosa istui
aivan äänettömänä ja vain katseli häntä.
Äkisti tuli joukottain ajatuksia ja tunteita, joita hän turhaan koetti
selvittää. Hän ei kuullut mitä Antti sanoi — katseli vain häntä —
katsoi ja katsoi lempeine, sinisine silmineen, joissa loisti tuli, jota
ei voinut pidättää.
Hän tunsi itsensä samalla niin pieneksi — niin pieneksi ja avuttomaksi
kuin lapsi. Hänellä täytyi olla joku, johon voi turvautua, kiintyä —
niin väkevä ja nuori mies kuin Antti. Eikä vain hänen _kaltaisensa_,
vaan juuri hän, hän eikä kukaan muu koko maailmassa.
Veressä oli kuumetta ja silmät loistivat kosteina.
Antti katsahti häneen — ja tyttö kumartui pöydän yli kasvot polttavan
hehkuvina.
— Mitenkä sinä voit Mali-Oosa? Ethän vain ole sairas?
Antin ääni tuntui levottomalta, ja hän meni hiljaa Mali-Oosan luo ja
laski epäröiden kätensä hänen vaaleille hiuksillensa.
Mali-Oosan ruumis vavahti hillitystä nyyhkytyksestä.
Antti seisoi hämillänsä ja kummastellen. Mutta kun hän näki surun, jota
hän ei käsittänyt painavan tuota pehmoista, hentoa naista, jota hän
rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa, niin hänenkin sydämensä
täyttyi. Tuntui kuin siellä olisivat taistelleet syvin suru ja suurin
ilo. Mikä Mali-Oosaa painoi, sitä hän ei ymmärtänyt — hän vain tunsi,
että tämä oli pieni ja heikko, hän itse suuri ja väkevä. Hänen täytyi
lohduttaa ja auttaa.
Ja tietämättä itsekään mistä sanat sai, hän puhui — ensin
lohduttaaksensa surua, jonka laatua hän ei ymmärtänyt — mutta sitte
tuli samalla esille, mitä hän itse oli kantanut niinä kolmena vuonna,
jotka oli Mali-Oosan tuntenut, mutta jota hän ei koskaan ollut
rohjennut muille ilmaista. Hän rakasti Mali-Oosaa. Mutta hän tiesi,
ettei Jon Mikael, niin paljo kuin tytöstä pitikin, koskaan sallisi
poikansa menevän naimisiin köyhän suomalaisen uutisasukkaan tyttären
kanssa. Johan Mikael oli tottunut siihen, että häntä toteltiin, sillä
hän oli pitäjän rikkain talonpoika. Ja hän oli aikoja sitte valinnut
Antille vaimon...
Ei ollut asettumista isän tahtoa vastustamaan. Senpävuoksi Antti olikin
vaiennut. Mitä hän tunsi, sitä ei kenenkään tarvinnut tietää — kaikkein
vähimmin Mali-Oosan. Mutta häntä hän rakasti — häntä eikä ketään muuta.
Ja kyllähän hän sen sittekin tiesi...
Mali-Oosa oli lakannut nyyhkyttämästä Antin puhuessa.
Hän istui kelmeänä ja liikutettuna ja tuijotti jäykistynein katsein
eteensä Antin ohi, joka seisoi alakuloisena, kasvoillansa sellainen
ilme kuin olisi tiennyt tehneensä suuren rikoksen...
Yhtäkkiä kavahti hän pystyyn hurjasti huudahtaen ja kietoi käsivartensa
Antin kaulaan:
Auta minua — pelasta minut!
Hän vaipui pyörtyneenä pojan syliin, ja tämä kantoi hänet hellävaroen
seinään kiinnitettyyn lavasänkyyn.
Oli puolipimeä kuin hän virkosi.
Antti istui sängynreunalla pidellen hänen kättänsä. Mitä oli
tapahtunut? Hän katseli hämmästyneenä ympärillensä.
Sitte hän muisti.
Hän oli nähnyt jotakin kauheata. Hän oli istuvinaan ja laulelevinaan
Latoniemellä. Aurinko paistoi Bergoosan korkeimmalta laelta. Hän
katsahti sinne — ja samalla hän näki isoisän, Jussi-vaarin, verisenä ja
menehtyneenä jättiläismäisenä, nousevan ylös ja viittovan häntä.
Oi, kaikkihan oli vain mielikuvitusta. Mitenkä hän siitä oli saattanut
niin peljästyä.
Antti kumartui hänen ylitsensä.
Miten on laitasi Mali-Oosa?
Hymyillen ojensi tyttö kätensä häntä kohti.
"Antti — tulehan — saat maata täällä, luonani..."