XII.

Oli ollut tarkotuksena, että Mali-Oosa seuraisi isäänsä Ollia kotiin

heti juhannuksen jälkeen. Mutta kun he jo olivat lähtövalmiina, sattui

että muuan pappilan palvelustytöistä sairastui. Ja Mali-Oosan, joka nyt

oli käynyt ikäänkuin pastorin omaksi lapseksi, täytyi tietysti jäädä

piian tilalle. Eihän hän voinut jättää pastorinrouvaa pulaan — rouvaa,

joka oli hänelle ollut niin hyvä.

Niinpä Olli sai mennä kotiinsa metsille yksinänsä.

Yksin — niin, nytpä vasta hän huomasi miten yksin hän siellä eleli.

Pekka Matalainen poikinensa oli kadonnut Jämtlannin metsiin. Huhut

tiesivät, että he olivat Kallissa alkaneet raivata uutistilaa, ja

luultavaahan oli, etteivät he enää koskaan palajaisi. Velimies Sigfrid

oli lähtenyt säkki selässä kylille pikku kauppaa käymään. Olli

käsitti kylläkin, ettei hän sitä tehnyt niin paljo voitonhimosta kuin

päästäksensä Ristinistä ja likaisesta kodista.

Ristin oli tunturilappalaissukua ja tunturilappalaisnaiset käyvät

vanhempina yhä likaisemmiksi ja riitaisemmiksi. Marttinin käynnistä

Matalalammella johtuva herätys oli kadonnut yhtä äkisti kuin oli

tullutkin, sillä "lappalainen muuttaa nopeasti karvaansa".

Jos Mali-Oosa jäisi kylään — silloinhan hän jäisi enemmän ypösen yksin

kuin milloinkaan ennen. Ja Mali-Oosanhan täytyi jäädä. Hänhän näki,

että tyttö paremmin sopi pappilaan kuin kotia harmajaan Matalalammen

pirttiin.

Jospa Elin olisi elänyt!

Hän tunsi äkisti, ettei ollutkaan niin kovin vanha. Parhaissa

voimissaanhan oli — vasta parahiksi viisikymmentä.

Noista ajatuksista ei hän luopunut — ja niinpä hän eräänä kauniina

päivänä suuntasi matkansa erästä Helsinglannin rajalla olevaa

suomalaista uutistaloa kohti Finnsjöniin. Hän tiesi täällä olevan

lesken, joka hänelle sopi.

Hän kosikin ja sai myöntyvän vastauksen.

Ja sitte mentiin maisteri Callessonin luo kuulutuksen tekoon.

Mali-Oosa oli ihmeissään suuresta uutisesta. Mitään sellaista ei hän

olisi voinut ajatellakaan.

Hänen äänensä oli miltei nuhteleva, kun hän puhutteli Ollia. Ja

tämä tunsi häpeävänsä tytärtänsä, istuessaan lakkiansa hyppysissään

pyöritellen.

"Hm — minusta tuntui että jään niin yksin sinne nyt kun sinä läksit

pois..."

"Mutta minähän tulen takaisin..."

"Hm — hm. Arvelin että sinäkin pian, tuota hm, menet naimisiin..."

Hän silitteli hyväillen tyttärensä kättä kuin olisi pyytänyt anteeksi.

Ja sitte ei siitä asiasta enää puhuttu.

Mali-Oosa jäi pappilaan.

− − −

Kylä ei ollut suuri.

Vain viisi, kuusi naapuria, jotka asuivat etäällä toisistansa.

Pieni valkea kirkko sijaitsi metsikössä kunnaalla Borgsjönin luona.

Muinaisina aikoina oli siinä ollut pakanallisen ritarin linna — niinpä

tarina kertoi, mutta nyt kohosi kristillinen temppeli sen raunioilla.

Aivan kirkon lähettyvillä oli pappila. Ja lähinnä pappilaa oli

suurtilallisen Jon Mikaelin talo.

Mali-Oosa oli ollut kahden Jon Mikaelin lapsen, Olinan ja Antin

rippikoulutoveri.

Olina oli Mali-Oosan ikäinen ja tyttöjen kesken syntyi sydämellinen

ystävyyssuhde, joka ei suinkaan rippikouluajan jälkeen lakannut.

Antti oli kokonaista viisi vuotta Mali-Oosaa vanhempi. Hän oli kookas

ja pulska poika, väkevä kuin karhu ja taitava kaikkeen muuhun — paitsi

lukemiseen. Maan muokkaamisen, eläinten jälkien selvittelemisen

metsässä, linnun ampumisen lennossa — ne hän taisi, mutta lukeminen oli

hänelle kiusan kappale.

Monena vuonna peräkkäin "lähetettiin hänet kotiin" puuttuvan taitonsa

tähden ja Jon Mikael ukko piti sitä pojalle aika suurena häpeänä. Nyt

oli Antti lopultakin päässyt ripille, mutta siitä hänen oli kiittäminen

Mali-Oosaa. Sillä hän oli lomahetkinänsä auttanut kömpelöä poikaa

selviämään Svebeliuksen katekismuksen vaikeatajuisista opinkappaleista

ja hänen yksinkertaisia suoraan asiaan käypiä selityksiänsä oli Antti

paljoa helpommin ymmärtänyt kuin maisteri Callessonin monia oppineita

selvittelyjä.

Mali-Oosalla oli tapana usein käväistä Jon Mikaelin luona kun hänellä

oli vapaata hetkinen. Ja aina hän oli tervetullut vieras. Sekä ukko Jon

Mikael että hänen vaimonsa pitivät tytöstä hänen iloisen olentonsa ja

kauniin äänensä vuoksi, ja Olina sekä Anttihan olivat hänen parhaita

ystäviänsä.

Antti ei juuri ollut monisanainen, mutta kun hän katseli Mali-Oosaa,

paloi silmissä omituinen tuli.

Mali-Oosa oli ollut pappilassa kolme vuotta.

Sattui sitten että karjakoksi aiotulle tytölle tuli este.

Mali-Oosa ja Olina olivat usein jutelleet, että olisi hupaista maata

kesäisin karjamajan parvella, ja nyt oli päätetty, että molempien

tyttöjen piti ruveta karjatytöiksi siksi kesäksi.

Jon Mikaelilla ja maisteri Callessonilla oli yhteinen karjamaja

Bergoosalla ja täällä piti Mali-Oosan ja Olinan olla.

Molemmat tytöt pitivät tuota elämää ihanana. Oli niin kaunista

korkealla kylän yläpuolella. Ja Mali-Oosa saattoi Bergoosan

korkeimmalta paikalta nähdä vanhan suomalaiskylän alhaalta, josta nyt

savu kohosi vain yhdestä ainoasta pirtistä.

Kaihon tunne valtasi hänet väliste istuessansa ylhäällä, missä

oli nähnyt isoisän tuskissansa ja epätoivossa kiemurtelevan ja

katselussansa järvelle, joka lepäsi kuin pienenä sinervänä pilkkuna

metsässä.

Isä raukka — kovin yksinpä hän oli.

− − −

Sattui usein lauantai-illoin, että kylän nuoriso tuli Bergoosan

karjamajalle. Ja silloinpa oli hauskaa. Mali-Oosa ja Olina olivat

pitäjän kauneimmat tytöt — ja senpävuoksi kylän nuoret miehet niin

helposti tänne löysivät.

Monet pyörivät Mali-Oosan ympärillä. Ja hänen olisi vain tarvinnut

ojentaa kätensä, niin olisi joutunut hyviin naimisiin.

Mutta hän ei tahtonut.

"Mali-Oosa ei pojista välitä", sanottiin.

Mutta se ei ollut totta. Yhdestä pojasta hän välitti — yhdestä

ainoasta. Suuresta, väkevästä, mutta kömpelöstä pojasta, jonka hän

nopeammin käsittävänä oli johdellut läpi Svebeliuksen katkismuksen

sokkelojen. Tuosta tummasilmäisestä pojasta, jonka silmät voivat puhua

suun vaietessa — rippikoulutoverista Antista.

Hän tiesi poikaa rakastavansa. Hän tunsi tahtovansa kiertää

käsivartensa hänen korkean kaulansa ympärille ja suudella häntä —

suudella häntä ja kuulua hänelle elämässä ja kuolemassa.

Ja hän?

Eipä hän koskaan ollut tytölle puhunut rakkausseikoista. Mutta

katsellut häntä hän oli. Ja hän oli pojan silmistä sen lukenut jo

kauan, kauan sitte. Hän oli sen nähnyt, vaikkei suu sanaakaan virkannut

ja vaikka hän mieluummin tahtoi välttää häntä kuin pyrkiä seuraan...

Ruotsin salo-suomalaisia · 第 36 / 43 题