Oli ollut tarkotuksena, että Mali-Oosa seuraisi isäänsä Ollia kotiin
heti juhannuksen jälkeen. Mutta kun he jo olivat lähtövalmiina, sattui
että muuan pappilan palvelustytöistä sairastui. Ja Mali-Oosan, joka nyt
oli käynyt ikäänkuin pastorin omaksi lapseksi, täytyi tietysti jäädä
piian tilalle. Eihän hän voinut jättää pastorinrouvaa pulaan — rouvaa,
joka oli hänelle ollut niin hyvä.
Niinpä Olli sai mennä kotiinsa metsille yksinänsä.
Yksin — niin, nytpä vasta hän huomasi miten yksin hän siellä eleli.
Pekka Matalainen poikinensa oli kadonnut Jämtlannin metsiin. Huhut
tiesivät, että he olivat Kallissa alkaneet raivata uutistilaa, ja
luultavaahan oli, etteivät he enää koskaan palajaisi. Velimies Sigfrid
oli lähtenyt säkki selässä kylille pikku kauppaa käymään. Olli
käsitti kylläkin, ettei hän sitä tehnyt niin paljo voitonhimosta kuin
päästäksensä Ristinistä ja likaisesta kodista.
Ristin oli tunturilappalaissukua ja tunturilappalaisnaiset käyvät
vanhempina yhä likaisemmiksi ja riitaisemmiksi. Marttinin käynnistä
Matalalammella johtuva herätys oli kadonnut yhtä äkisti kuin oli
tullutkin, sillä "lappalainen muuttaa nopeasti karvaansa".
Jos Mali-Oosa jäisi kylään — silloinhan hän jäisi enemmän ypösen yksin
kuin milloinkaan ennen. Ja Mali-Oosanhan täytyi jäädä. Hänhän näki,
että tyttö paremmin sopi pappilaan kuin kotia harmajaan Matalalammen
pirttiin.
Jospa Elin olisi elänyt!
Hän tunsi äkisti, ettei ollutkaan niin kovin vanha. Parhaissa
voimissaanhan oli — vasta parahiksi viisikymmentä.
Noista ajatuksista ei hän luopunut — ja niinpä hän eräänä kauniina
päivänä suuntasi matkansa erästä Helsinglannin rajalla olevaa
suomalaista uutistaloa kohti Finnsjöniin. Hän tiesi täällä olevan
lesken, joka hänelle sopi.
Hän kosikin ja sai myöntyvän vastauksen.
Ja sitte mentiin maisteri Callessonin luo kuulutuksen tekoon.
Mali-Oosa oli ihmeissään suuresta uutisesta. Mitään sellaista ei hän
olisi voinut ajatellakaan.
Hänen äänensä oli miltei nuhteleva, kun hän puhutteli Ollia. Ja
tämä tunsi häpeävänsä tytärtänsä, istuessaan lakkiansa hyppysissään
pyöritellen.
"Hm — minusta tuntui että jään niin yksin sinne nyt kun sinä läksit
pois..."
"Mutta minähän tulen takaisin..."
"Hm — hm. Arvelin että sinäkin pian, tuota hm, menet naimisiin..."
Hän silitteli hyväillen tyttärensä kättä kuin olisi pyytänyt anteeksi.
Ja sitte ei siitä asiasta enää puhuttu.
Mali-Oosa jäi pappilaan.
− − −
Kylä ei ollut suuri.
Vain viisi, kuusi naapuria, jotka asuivat etäällä toisistansa.
Pieni valkea kirkko sijaitsi metsikössä kunnaalla Borgsjönin luona.
Muinaisina aikoina oli siinä ollut pakanallisen ritarin linna — niinpä
tarina kertoi, mutta nyt kohosi kristillinen temppeli sen raunioilla.
Aivan kirkon lähettyvillä oli pappila. Ja lähinnä pappilaa oli
suurtilallisen Jon Mikaelin talo.
Mali-Oosa oli ollut kahden Jon Mikaelin lapsen, Olinan ja Antin
rippikoulutoveri.
Olina oli Mali-Oosan ikäinen ja tyttöjen kesken syntyi sydämellinen
ystävyyssuhde, joka ei suinkaan rippikouluajan jälkeen lakannut.
Antti oli kokonaista viisi vuotta Mali-Oosaa vanhempi. Hän oli kookas
ja pulska poika, väkevä kuin karhu ja taitava kaikkeen muuhun — paitsi
lukemiseen. Maan muokkaamisen, eläinten jälkien selvittelemisen
metsässä, linnun ampumisen lennossa — ne hän taisi, mutta lukeminen oli
hänelle kiusan kappale.
Monena vuonna peräkkäin "lähetettiin hänet kotiin" puuttuvan taitonsa
tähden ja Jon Mikael ukko piti sitä pojalle aika suurena häpeänä. Nyt
oli Antti lopultakin päässyt ripille, mutta siitä hänen oli kiittäminen
Mali-Oosaa. Sillä hän oli lomahetkinänsä auttanut kömpelöä poikaa
selviämään Svebeliuksen katekismuksen vaikeatajuisista opinkappaleista
ja hänen yksinkertaisia suoraan asiaan käypiä selityksiänsä oli Antti
paljoa helpommin ymmärtänyt kuin maisteri Callessonin monia oppineita
selvittelyjä.
Mali-Oosalla oli tapana usein käväistä Jon Mikaelin luona kun hänellä
oli vapaata hetkinen. Ja aina hän oli tervetullut vieras. Sekä ukko Jon
Mikael että hänen vaimonsa pitivät tytöstä hänen iloisen olentonsa ja
kauniin äänensä vuoksi, ja Olina sekä Anttihan olivat hänen parhaita
ystäviänsä.
Antti ei juuri ollut monisanainen, mutta kun hän katseli Mali-Oosaa,
paloi silmissä omituinen tuli.
Mali-Oosa oli ollut pappilassa kolme vuotta.
Sattui sitten että karjakoksi aiotulle tytölle tuli este.
Mali-Oosa ja Olina olivat usein jutelleet, että olisi hupaista maata
kesäisin karjamajan parvella, ja nyt oli päätetty, että molempien
tyttöjen piti ruveta karjatytöiksi siksi kesäksi.
Jon Mikaelilla ja maisteri Callessonilla oli yhteinen karjamaja
Bergoosalla ja täällä piti Mali-Oosan ja Olinan olla.
Molemmat tytöt pitivät tuota elämää ihanana. Oli niin kaunista
korkealla kylän yläpuolella. Ja Mali-Oosa saattoi Bergoosan
korkeimmalta paikalta nähdä vanhan suomalaiskylän alhaalta, josta nyt
savu kohosi vain yhdestä ainoasta pirtistä.
Kaihon tunne valtasi hänet väliste istuessansa ylhäällä, missä
oli nähnyt isoisän tuskissansa ja epätoivossa kiemurtelevan ja
katselussansa järvelle, joka lepäsi kuin pienenä sinervänä pilkkuna
metsässä.
Isä raukka — kovin yksinpä hän oli.
− − −
Sattui usein lauantai-illoin, että kylän nuoriso tuli Bergoosan
karjamajalle. Ja silloinpa oli hauskaa. Mali-Oosa ja Olina olivat
pitäjän kauneimmat tytöt — ja senpävuoksi kylän nuoret miehet niin
helposti tänne löysivät.
Monet pyörivät Mali-Oosan ympärillä. Ja hänen olisi vain tarvinnut
ojentaa kätensä, niin olisi joutunut hyviin naimisiin.
Mutta hän ei tahtonut.
"Mali-Oosa ei pojista välitä", sanottiin.
Mutta se ei ollut totta. Yhdestä pojasta hän välitti — yhdestä
ainoasta. Suuresta, väkevästä, mutta kömpelöstä pojasta, jonka hän
nopeammin käsittävänä oli johdellut läpi Svebeliuksen katkismuksen
sokkelojen. Tuosta tummasilmäisestä pojasta, jonka silmät voivat puhua
suun vaietessa — rippikoulutoverista Antista.
Hän tiesi poikaa rakastavansa. Hän tunsi tahtovansa kiertää
käsivartensa hänen korkean kaulansa ympärille ja suudella häntä —
suudella häntä ja kuulua hänelle elämässä ja kuolemassa.
Ja hän?
Eipä hän koskaan ollut tytölle puhunut rakkausseikoista. Mutta
katsellut häntä hän oli. Ja hän oli pojan silmistä sen lukenut jo
kauan, kauan sitte. Hän oli sen nähnyt, vaikkei suu sanaakaan virkannut
ja vaikka hän mieluummin tahtoi välttää häntä kuin pyrkiä seuraan...