X.

"Tytössä on jotakin omituista", sanoi maisteri Callesson, joka oli

hänen opettajansa ja isällinen ystävänsä.

"Mali-Oosa ei ole muiden tyttöjen kaltainen", sanoivat talollisten

pojat, jotka olivat hänen rippikoulutovereinansa.

"Kyllä kuuluu, että Mali-Oosa laulaa", kuiskaili kirkkoväki, kun

pyhäisin hänen heleä äänensä kaikui temppelissä yli kaikkien muiden.

Mutta Mali-Oosa ei kuullut, mitä väki ympärillä sanoi. Sillä hänen

povessansa kuohui ja kohisi elämää, niin monia uusia ajatuksia ja

tunteita, ettei hänellä ollut juuri aikaa ja halua puuttua ihmisten

juttuihin. Uusi elämä oli antanut hänelle paljon sellaista uutta, jota

hän ennen ei ollut uskonut eikä aavistanut.

Hän oli vain viidentoista vuotias, tullessansa maisteri Callessonin

luokse, mutta salojen luonto oli tehnyt hänen mielensä raskaammaksi

kuin sen ikäisenä on tapana, ja hän tunsi itsensä lukutoverejansa

vanhemmaksi ja kokeneemmaksi.

Juhannusaattoiltana piti heidän "seisoa kirkon käytävällä" ja

juhannuspäivänä heidän piti päästä ripille.

Eräänä iltana paria päivää tätä ennen, kun maisteri Callesson päivän

työn päätettyänsä istui työhuoneessansa piippua poltellen, koputti joku

ovelle.

"Sisään!"

Mali-Oosa astui sisälle kainona ja ujostelevana. Hän jäi äänettömänä

pitkäksi aikaa ovelle seisomaan.

"No no, rakas lapseni, tule peremmälle; Mikä sinun tänään on kun näytät

niin huolestuneelta?"

Maisteri Callesson puhui hiljaa ja lempeästi kuten tavallisesti

rakkaimmalle rippikoululapsellensa.

Hänellä oli tärkeätä puhuttavaa. Ja hän näytti kiihtyneeltä.

Maisteri kuunteli hyväntahtoisena. Ja niinpä hän kertoi kaikki mitä

mielessä oli piillyt ja mitä hän lapsuudesta saakka oli miettinyt

ja ollut huolestunut — mutta minkätähden sitä hän ei itsekään

tiennyt. Hän kertoi itsestänsä ja elämästänsä, isästä ja isoisästä,

viulunsoittajasta ja miten oli nähnyt hänen ahdistuksensa ylhäällä

Bergoosalla, jossa hän lopuksi yksinäisyydessä oli kuollutkin.

"Enpä tiedä mistä se johtuu", hän lopetti, "mutta en koskaan voi päästä

vapaaksi noista ajatuksista. Tuntuu kuin minun ja isoisän kohtalot

jollakin merkillisellä tavalla olisivat yhdessä. Tiedänhän ettei ole

olemassakaan kohtaloa, vaan että hyvä Jumala johtaa — mutta kun olen

niin omituisen huolestunut. Se on minua kiusannut siitä asti kun olin

tämän korkuinen" — hän näytti kädellänsä — "ja vieläkin se kiusaa. En

saa rauhaa. Naapurin Ristinin sanat: Viulu se hänet helvettiin veti,

soivat korvissani."

Maisteri Callesson istui mietiskellen. Oli totta ettei Mali-Oosa ollut

muiden kaltainen.

Hän tuli ajatelleeksi kertomusta, jonka oli kuullut Lyckselen

tienoilla, metsähisestä, joka oli muuttunut ihmiseksi. Rovasti

Öhrling oli sen kertonut ja itse ollut vakuutettu kertomuksensa

todenperäisyydestä.

Niinpä niin — paljon ihmeellistä tapahtuu saloilla.

Maisteri Callesson hymyili omille ajatuksillensa. Hänhän näki hyvin,

että Mali-Oosa oli tavallinen ihmislapsi, jonka kuitenkin luonto ja

asianhaarat olivat tehneet toisten mittapuiden mukaan kuin muut.

Mutta oikea pieni metsänneito hän silti oli.

Maisteri vilkaisi salavihkaan häneen, kun hän siinä kertoili. Kaunis

kuin pieni kuningatar, huolimatta puutteellisesta pukimestansa ja

sanansa hän sommitteli vallan toisin kuin kylän naiset.

Mali-Oosa puhui yhä edelleen.

"Pastori, olen tuota kaikkea ajatellut. Uskon, että jos äiti ja isoisä

joutuisivat kadotukseen, silloin ei minunkaan kannata käydä ripillä.

Sillä silloinhan on minun kuitenkin mentävä samaa tietä."

Hänen äänessään kuului kuin kylmää uhmaa. Mutta vain silmänräpäyksen

ajan. Sitte hän kumartui ääneensä nyyhkyttäen.

"Pastori — sanokaa — pastori! Ei suinkaan äitiä tuomita iankaikkiseen

kidutukseen sen vuoksi ettei hän sietänyt korven yksinäisyyttä — ja

eihän isoisää tuomittu viulun tähden helvettiin."

Äänessä kuului epätoivoa.

Maisteri Callesson tunsi olevansa vaikeamman tapauksen kanssa

tekemisissä kuin koskaan ennen.

Kauan ja sydämellisesti puhui hän itkevälle Mali-Oosalle. Hän tunsi

povessansa jotakin lämmintä ja lempeätä, eikä hänen mieleensä johtunut

ainoatakaan lain ankaraa sanaa, ainoastaan evankeliumin lempeätä

mieltärauhottavaa palsamia. Hän tiesi puhuvansa lapselle, josta

tiesi ettei se juuri kriitillisimpänä aikanansa ollut saanut haastaa

äidillensä huoliansa, ja hän puhui niin että itsekin lämpeni.

Soitto oli Jumalan eriskummallinen, ihmisten lohdutukseksi ja

virkistykseksi antama lahja, joka muistutti taivaallisia riemuja,

siellä missä iäisesti kuuluisi kultaisten soitinten ääni ja autuaitten

laulu. Ei soitto ole syntiä. Mutta, jos ihmisen sydän niin kiintyy

soittoon, joka kumminkin on maallista, että se vierottaa hänet

Jumalasta, silloin hän tekee syntiä Jumalan ensimäistä ja suurinta

käskyä vastaan: "ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni".

Mutta sillekin synnille on olemassa armo, jos ihminen vain nöyrtyy

Herran edessä.

Mali-Oosa keskeytti.

"Niin, mutta soittohan on Jumalan lahja — onko Jumala siis ollut niin

ymmärtämätön, että on antanut ihmiselle jotakin hyvää, joka hänet voi

Jumalasta vierottaa?"

"Hyvääkin voi käyttää pahuuteen — mutta se ei ole luojan vaan ihmisen

syy. Mutta toivokaamme, että Jumala armossansa on antanut rauhan ja

anteeksiannon sekä äitiraukallesi että isoisällesi. Ukkohan uhrasi

rakkaimman omaisuutensa, viulun, vain siksi, että hän luuli Jumalan

sitä häneltä vaativan. Ja vaikka hän sittemmin silloin tällöin kävi

paikalla, johon oli viulun kuopannut, niin sehän oli ymmärrettävä

inhimillinen heikkous, jota Jumala ei suinkaan tuomitse. Sillä

kaikkihan olemme ihmisiä..."

Pappi vaikeni äkisti. Hänestä tuntui kuin olisi puhunut vastoin omaa

oppiansa ja vakaumustansa.

Varmaankin oli tässä suomalaismetsien tytössä jotakin merkillistä.

Mali-Oosa oli lakannut itkemästä.

Hän nousi seisoallensa ja meni lämpimästi puristamaan maisteri

Callessonin kättä.

"Kiitos herra pastori! Olette tehnyt minulle paljon hyvää, josta Jumala

palkitkoon Teitä!"

Ja sitte hän katosi hiljaa kuten oli tullutkin.

Maisteri Callesson katseli kauan hänen jälkeensä ihmetellen...

Ruotsin salo-suomalaisia · 第 34 / 43 题