"Tytössä on jotakin omituista", sanoi maisteri Callesson, joka oli
hänen opettajansa ja isällinen ystävänsä.
"Mali-Oosa ei ole muiden tyttöjen kaltainen", sanoivat talollisten
pojat, jotka olivat hänen rippikoulutovereinansa.
"Kyllä kuuluu, että Mali-Oosa laulaa", kuiskaili kirkkoväki, kun
pyhäisin hänen heleä äänensä kaikui temppelissä yli kaikkien muiden.
Mutta Mali-Oosa ei kuullut, mitä väki ympärillä sanoi. Sillä hänen
povessansa kuohui ja kohisi elämää, niin monia uusia ajatuksia ja
tunteita, ettei hänellä ollut juuri aikaa ja halua puuttua ihmisten
juttuihin. Uusi elämä oli antanut hänelle paljon sellaista uutta, jota
hän ennen ei ollut uskonut eikä aavistanut.
Hän oli vain viidentoista vuotias, tullessansa maisteri Callessonin
luokse, mutta salojen luonto oli tehnyt hänen mielensä raskaammaksi
kuin sen ikäisenä on tapana, ja hän tunsi itsensä lukutoverejansa
vanhemmaksi ja kokeneemmaksi.
Juhannusaattoiltana piti heidän "seisoa kirkon käytävällä" ja
juhannuspäivänä heidän piti päästä ripille.
Eräänä iltana paria päivää tätä ennen, kun maisteri Callesson päivän
työn päätettyänsä istui työhuoneessansa piippua poltellen, koputti joku
ovelle.
"Sisään!"
Mali-Oosa astui sisälle kainona ja ujostelevana. Hän jäi äänettömänä
pitkäksi aikaa ovelle seisomaan.
"No no, rakas lapseni, tule peremmälle; Mikä sinun tänään on kun näytät
niin huolestuneelta?"
Maisteri Callesson puhui hiljaa ja lempeästi kuten tavallisesti
rakkaimmalle rippikoululapsellensa.
Hänellä oli tärkeätä puhuttavaa. Ja hän näytti kiihtyneeltä.
Maisteri kuunteli hyväntahtoisena. Ja niinpä hän kertoi kaikki mitä
mielessä oli piillyt ja mitä hän lapsuudesta saakka oli miettinyt
ja ollut huolestunut — mutta minkätähden sitä hän ei itsekään
tiennyt. Hän kertoi itsestänsä ja elämästänsä, isästä ja isoisästä,
viulunsoittajasta ja miten oli nähnyt hänen ahdistuksensa ylhäällä
Bergoosalla, jossa hän lopuksi yksinäisyydessä oli kuollutkin.
"Enpä tiedä mistä se johtuu", hän lopetti, "mutta en koskaan voi päästä
vapaaksi noista ajatuksista. Tuntuu kuin minun ja isoisän kohtalot
jollakin merkillisellä tavalla olisivat yhdessä. Tiedänhän ettei ole
olemassakaan kohtaloa, vaan että hyvä Jumala johtaa — mutta kun olen
niin omituisen huolestunut. Se on minua kiusannut siitä asti kun olin
tämän korkuinen" — hän näytti kädellänsä — "ja vieläkin se kiusaa. En
saa rauhaa. Naapurin Ristinin sanat: Viulu se hänet helvettiin veti,
soivat korvissani."
Maisteri Callesson istui mietiskellen. Oli totta ettei Mali-Oosa ollut
muiden kaltainen.
Hän tuli ajatelleeksi kertomusta, jonka oli kuullut Lyckselen
tienoilla, metsähisestä, joka oli muuttunut ihmiseksi. Rovasti
Öhrling oli sen kertonut ja itse ollut vakuutettu kertomuksensa
todenperäisyydestä.
Niinpä niin — paljon ihmeellistä tapahtuu saloilla.
Maisteri Callesson hymyili omille ajatuksillensa. Hänhän näki hyvin,
että Mali-Oosa oli tavallinen ihmislapsi, jonka kuitenkin luonto ja
asianhaarat olivat tehneet toisten mittapuiden mukaan kuin muut.
Mutta oikea pieni metsänneito hän silti oli.
Maisteri vilkaisi salavihkaan häneen, kun hän siinä kertoili. Kaunis
kuin pieni kuningatar, huolimatta puutteellisesta pukimestansa ja
sanansa hän sommitteli vallan toisin kuin kylän naiset.
Mali-Oosa puhui yhä edelleen.
"Pastori, olen tuota kaikkea ajatellut. Uskon, että jos äiti ja isoisä
joutuisivat kadotukseen, silloin ei minunkaan kannata käydä ripillä.
Sillä silloinhan on minun kuitenkin mentävä samaa tietä."
Hänen äänessään kuului kuin kylmää uhmaa. Mutta vain silmänräpäyksen
ajan. Sitte hän kumartui ääneensä nyyhkyttäen.
"Pastori — sanokaa — pastori! Ei suinkaan äitiä tuomita iankaikkiseen
kidutukseen sen vuoksi ettei hän sietänyt korven yksinäisyyttä — ja
eihän isoisää tuomittu viulun tähden helvettiin."
Äänessä kuului epätoivoa.
Maisteri Callesson tunsi olevansa vaikeamman tapauksen kanssa
tekemisissä kuin koskaan ennen.
Kauan ja sydämellisesti puhui hän itkevälle Mali-Oosalle. Hän tunsi
povessansa jotakin lämmintä ja lempeätä, eikä hänen mieleensä johtunut
ainoatakaan lain ankaraa sanaa, ainoastaan evankeliumin lempeätä
mieltärauhottavaa palsamia. Hän tiesi puhuvansa lapselle, josta
tiesi ettei se juuri kriitillisimpänä aikanansa ollut saanut haastaa
äidillensä huoliansa, ja hän puhui niin että itsekin lämpeni.
Soitto oli Jumalan eriskummallinen, ihmisten lohdutukseksi ja
virkistykseksi antama lahja, joka muistutti taivaallisia riemuja,
siellä missä iäisesti kuuluisi kultaisten soitinten ääni ja autuaitten
laulu. Ei soitto ole syntiä. Mutta, jos ihmisen sydän niin kiintyy
soittoon, joka kumminkin on maallista, että se vierottaa hänet
Jumalasta, silloin hän tekee syntiä Jumalan ensimäistä ja suurinta
käskyä vastaan: "ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni".
Mutta sillekin synnille on olemassa armo, jos ihminen vain nöyrtyy
Herran edessä.
Mali-Oosa keskeytti.
"Niin, mutta soittohan on Jumalan lahja — onko Jumala siis ollut niin
ymmärtämätön, että on antanut ihmiselle jotakin hyvää, joka hänet voi
Jumalasta vierottaa?"
"Hyvääkin voi käyttää pahuuteen — mutta se ei ole luojan vaan ihmisen
syy. Mutta toivokaamme, että Jumala armossansa on antanut rauhan ja
anteeksiannon sekä äitiraukallesi että isoisällesi. Ukkohan uhrasi
rakkaimman omaisuutensa, viulun, vain siksi, että hän luuli Jumalan
sitä häneltä vaativan. Ja vaikka hän sittemmin silloin tällöin kävi
paikalla, johon oli viulun kuopannut, niin sehän oli ymmärrettävä
inhimillinen heikkous, jota Jumala ei suinkaan tuomitse. Sillä
kaikkihan olemme ihmisiä..."
Pappi vaikeni äkisti. Hänestä tuntui kuin olisi puhunut vastoin omaa
oppiansa ja vakaumustansa.
Varmaankin oli tässä suomalaismetsien tytössä jotakin merkillistä.
Mali-Oosa oli lakannut itkemästä.
Hän nousi seisoallensa ja meni lämpimästi puristamaan maisteri
Callessonin kättä.
"Kiitos herra pastori! Olette tehnyt minulle paljon hyvää, josta Jumala
palkitkoon Teitä!"
Ja sitte hän katosi hiljaa kuten oli tullutkin.
Maisteri Callesson katseli kauan hänen jälkeensä ihmetellen...