Vaikeaksi ja vakavaksi koettelemuksen ajaksi olivat viimeksi kuluneet
vuodet käyneet maisteri Callessonille ja hänen perheellensä.
Ensin oli hänen poikaansa Marttiniin merkillisellä tavalla sattunut
Jumalan ankara käsi, kun hänestä oli tullut mykkä, tavalla, jota
ei kukaan lääkäri voinut selittää eikä parantaa. Ja sitten oli
onnettomuuden isku toisensa perästä seurannut.
Ei kesääkään kulunut suden tai karhun kaatamatta pappilan karjalaumaa,
ja viiden vuoden kuluessa oli tuli kahdesti raivonnut pappilassa.
Pieni hyväsydäminen pappi, joka kaikessa näki kohtalon sallimuksen,
alistui nöyränä Herran rangaistukseen. Mutta hänen hiuksensa olivat
vaalenneet ja selkä oli käynyt kumaraiseksi, silmät himmeiksi.
Pitäjillä kulki omituisia huhuja. Sanottiin Pekka Matalaisen
lähettäneen noidannuolen, joka oli tehnyt Martin koko eliniäksensä
vialliseksi. Sanottiin Pekka Matalaisen poikinensa noituneen pappilan
tuleen ja samaten nostattaneen karhut pappilan karjan kimppuun.
Kerrotuinpa varmana asiana Pekka Matalaisen kerran ollessansa
Sundsvallissa, saatuansa viinaa eräältä porvarilta juovuspäissänsä
kehuneen, että hän "voisi ampua noidannuolen itse Callessoniin, jollei
tällä alati olisi kaulassansa tuo kirottu kaulus".
Huhut olivat kyllä tulleet maisteri Callessoninkin korville, mutta
hän ei niihin kiinnittänyt huomiota. Hän ei voinut uskoa tuollaisiin
perkeleen ja hänen liittolaistensa yliluonnollisiin tekoihin.
Mutta toinen ajatus johtui maisteri Callessonin mieleen, ja se teki
hänet syvästi katuvaiseksi ja onnettomaksi. — Hän ei itse ollut uskonut
noituuden ja loihtujen mahdollisuuteen ja kumminkin hän oli suostunut
niistä tuomitsemaan rangaistusta.
Pekka Matalaista ja hänen poikiansa oli tuomittu väärin, ja tätäpä
Herra ankarassa vanhurskaudessansa nyt rankaisi.
Mielellänsä olisi maisteri Callesson tahtonut tavata suomalaisia,
pyytääksensä heiltä anteeksi, mitä vastoin vakaumusta, seuraten vain
lakia kirjaimellisesti, oli antanut heidän kärsiä.
Mutta aniharvoinpa näkyi suomalaisia kirkolla. Ja eräänä päivänä
kerrottiin Pekka Matalaisen teljenneen pirttinsä oven Matalammilla
ja poikinensa lähteneen tallustelemaan Jämtlantiin ja Lappiin käsin.
Ehkeivät he koskaan palajaisi.
Maisteri Callesson suri vakavasti, ettei ollut saanut tilaisuutta
millään tavoin hyvittää sitä vääryyttä, minkä katsoi tehneensä noille
kolmelle suomalaiselle.
Kun senvuoksi Olli tuli kirkolle Mali-Oosan kera, jonka nyt piti käydä
rippikoulua, piti maisteri Callesson tätä tilaisuutena, jossa voisi
jollakin tapaa sovittaa Pekka Matalaiselle tekemäänsä vääryyttä,
tekemällä hyvän työn Pekan veljenpojan tyttärelle.
Hän pyysi senvuoksi Mali-Oosaa pappilaan asumaan ja lupasi hänelle
elannon siksi aikaa kuin hän valmistuisi menemään ensi kertaa
ehtoolliselle.
Tarjous otettiin tietysti suurella kiitollisuudella vastaan. Olli
oli liikutettu papin hyvyydestä ja piti tapausta uutena Jumalan
armonosotuksena.
Aina siitä asti kuin oli keskustellut Mali-Oosan kanssa Latoniemellä,
oli Olli saanut uutta voimaa ja elämänhalua. Hänestä tuntui kuin
veteliä soita kaalaavasta, joka rupeaa tuntemaan kovaa pengertä
jalkojensa alla. Hän voi nyt ryhtyä entiseen tapaan töihin ja tuo
polttava kalvava pelko, joka alituisesti ennen oli häntä kiusannut
ja saanut hänet päiväkaudet kärsimään kauheita sieluntuskia ja yöt
näkemään järisyttäviä painajaisunia, oli nyt kadonnut ja sen sijalle
oli tullut sarastava ilon ja toivon tunne.
Hänestä tuntui vaikealta jättää luotansa Mali-Oosa, mutta papin
osottama ystävällisyys, kun hän tarjosi köyhän suomalaisen tyttärelle
kodin pappilassa, täytti Ollin sydämen ilolla, joka osaltansa lievensi
eron katkeruutta...
− − −
Miellyttävällä olennollansa, kauniilla äänellänsä ja säteilevällä
nuoruuden kauneudellansa voitti Mali-Oosa heti papin ja papin rouvan
suosion.
Tuntui kuin olisi hänen mukanansa auringonsäde tullut huoneeseen
kaikkien niiden surujen ja koettelemuksien jälkeen, jotka olivat
viimeisinä vuosina kohdanneet. Ja maisteri Callesson, joka piti
tytön kasvatusta katumuksentekonsa täyttämisenä, ei tyytynyt vain
siihen niukkaan kristinopin opettamiseen, joka oli tarpeen "ripille
pääsemiseen" vaan koetti jakaa hänelle mahdollisimman paljo tietoja.
Ei hänen vaivannäkönsä ollutkaan turhaa, sillä Mali-Oosa oli
ihmeteltävän oppivainen ja luki ihastuksella kaikki, mitä maisteri
Callesson vain antoi hänen käsiinsä — vieläpä enemmänkin.
Hänestä tuntui kuin olisi joutunut aivan uuteen maailmaan. Erämaan
yksinäisyys oli ennen ollut hänen ainoana seuranansa. Hän ei juuri
koskaan ennen ollut muiden kuin sukulaistensa seurassa. Pari
kertaa ennen hän oli kyllä päässyt mukaan kirkolle — kerran jouluna
ja toiste markkinoilla. Mutta mitä silloin oli nähnyt oli miltei
pelottanut häntä. Ja hän oli tuntenut ikäänkuin suurelta helpotukselta,
päästyänsä yksinäisyyteen ja ollessansa taas tavallisessa hiljaisessa
ympäristössä.
Nyt sitävastoin tuntui hänestä kirkon tienoo aivan toisenlaiselta kuin
ennen.
Ja ihmisetkin olivat aivan toisenlaisia nyt kuin silloin.
Markkinamatkalta muisti hän vain juopuneita talonpoikia ja lappalaisia
kirjavassa sekamelskassa huutaen ja remuten parveilevan Sundsvallin
ja Hernösandin kauppiaiden ympärille, jotka viinan runsaasti
virtaillessa huutaen kehuskelivat tavaroitansa, jotka olivat tuoneet
täyteensullotuissa kuormareissänsä.
Se oli ollut Mali-Oosasta kamalaa ja pelottavaa.
Kauniimpaa oli jouluna ollut. Kynttilät olivat valaisseet niin
kauniisti pienessä kirkossa ja kansa oli laulanut vanhaa jouluvirttä:
"Lapsi syntyi Betlehemis
Siit iloitaan Jerusalemis."
Kaikki oli kuin kaunista unta. Mutta nyt eli hän todellisuudessa.
Useiksi kuukausiksi piti hänen jäädä tänne kylään ihmisten pariin,
joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, mutta jotka olivat
ystävällisiä ja hyviä hänelle. Ja hänen piti oppia näkemään ja
ajattelemaan toisin kuin ennen — ymmärtämään paljon, mikä ennen oli
ollut epäselvää.
Elämä näytti hänestä rikkaammalta ja valoisammalta kuin ennen. Ja
hänen povessansa oli jotakin — ääni, jota hän ei oikein ymmärtänyt —
joka sanoi, ettei erämaan yksinäisyys ollut suurin onni — ettei korpi
koskaan antaisi hänelle sitä mitä tietämättänsä kaipasi...