Kerran kun isä, Olli, oli tavannut tyttönsä Latoniemellä, jossa
hänellä oli tapana istuskella ja laulella isoisän soittoja, oli
Mali-Oosa ryhtynyt hänen kanssansa juttelemaan Jussi-vaarista ja hänen
viulustansa. Monta kertaa oli hän aikonut siitä puhua Ollille, mutta
tämän ankara juro olento oli hänet siitä pidättänyt. Mutta itse hän oli
paljo sitä aprikoinnut, ja mitä vanhemmaksi hän tuli sitä varmemmiksi
muodostuivat mietiskelyt.
Nyt hän oli neljäntoista vuotias. Hän oli uhkeakasvuinen ja kehittynyt
kuin täysikasvuinen nainen, huolimatta pienirakenteisesta ruumiistansa.
Ja pienessä kodissa oli hän nyt kuin emännän sijainen.
Olli oli käynyt harmaaksi ja kumaraiseksi, vaikka hän olikin vielä
parhaassa ijässään, ja hänen mietiskelynsä, jotka Martti-herran
tuomiopäiväsaarnat olivat saaneet hereille, eivät antaneet rauhaa,
vaikkakin ne nyt olivat saaneet tyynemmän ja hiljaisemman muodon.
Viimeksi kuluneena vuonna, nähdessään Mali-Oosan puuhailevan kotosalla
samoissa askareissa kuin muinen Elin, ja huomatessansa hänen vähitellen
kehittyvän neitoseksi, oli synkkyys mielestä jonkun verran alkanut
haihtua. Mali-Oosan tullessa vanhemmaksi, syntyi heidän välillensä
jonkunlainen sanaton tuttavallinen suhde. Usein sattuikin, että
hän lauleli isoisän soittoja kotona. Hän oli itse tehnyt sanojakin
säveleisiin, niin että niistä tuli oikeita lauluja. Olli ei häntä
nuhdellut näiden laulujen laulamisesta — päinvastoin tuntui siltä kuin
hänellä olisi ollut niistä huvia ja lievikettä.
Oli kaunis ilta aivan juhannuksen jälkeen. Järvi lepäsi tyynenä ja
hiljaisena kuin kuvastin, Ollin tullessa soutaen Latoniemen ohitse.
Hän oli ollut järven eteläpäässä pyydyksiä laskemassa, sillä oli
käsissä aika, jolloin oli tapana saada kaloja.
Soudellessansa kuuli hän Mali-Oosan niemennenässä laulelevan. Hän
suuntasi veneen maalle käsin. Siinä hän istui kyykyllänsä kivellä ja
aurinko leikitteli vaaleilla kutreilla. Kun hän kuuli airojen loiskeen
huiskutti hän liinaansa.
Olli souti rantaan ja nousi maalle. Mali-Oosa ei antanut häiritä
itseänsä. Hän istui ja lauloi — lauloi — lauloi vain itseksensä
omituisia säveleitä, niin että säveleet kevätjoutsenina liitivät yli
kirkkaan vedenpinnan uinaileviin metsiin.
Olli oli istahtanut kappaleen matkaa metsämaan taa ja kuunteli. Hänen
mielensä kävi aina niin kummalliseksi kuullessansa Mali-Oosan laulavan.
Oli kuin olisi tuntenut helvetin liekkien sammuvan ja olisi pilkistänyt
vilaus taivaan suloisuutta. Oli jotakin sydämen syvyyksissä, joka
lauloi armosta ja sovituksesta. Hän ei rohjennut kokonaan kuunnella
tuota laulua, sillä Martti-herran oppi helvetin liekeistä oli
ainaiseksi sokaissut hänen henkisen näkönsä.
Mutta sittekin — jos ne onnettomuudet, jotka ihmisiä kohtaavat ovat
vain Herran kurituksia heidän ja heidän isiensä pahojen tekojen tähden
— mitä pahoja töitä olivat sitte pappi, maisteri Callesson ja hänen
poikansa tehneet, kun korkeimman rankaiseva käsi niin kovin heihin
sattui.
Ehkei Martti-herra ollutkaan oikeaoppinen?
Ollia puistattivat omat ajatuksensa ja hän risti kätensä, pyytäen
hiljaisessa rukouksessa anteeksi...
Mali-Oosan laulu oli vaiennut.
Tyttö istui rannalla katsellen kaihosta palavin silmin järvelle...
"Olet jumalalta saanut suuren lahjan, Mali-Oosa. Tuntuu kuin
lohdutukselta ja siunaukselta kuulla sinun laulavan."
Olli puhui hiljaa ja epäröiden, ikäänkuin pelkäisi omia sanojansa.
Mali-Oosa kääntyi ja katsahti isäänsä...
Aurinko, joka lekotteli Bergoosan korkeimmalta kohdalta, lähetti
punakellertävän juovan Mali-Oosan vaaleiden kutrien läpi. Oli kuin
hänen päänsä ympärillä olisi ollut pyhimyksen kirkas kehä. Ja Olli
huomasi ensi kerran, miten kaunis hänen tyttärensä oli.
Hänestä tuntui niin kummalliselta. Niin äänetöntä ja hiljaista oli
kaikki ympärillä. Kaikki henki rauhaa ja iloa. Lapsi tuolla, eihän hän
oikeastansa enää ollut lapsi, vaan nuori nainen, hänhän oli Jumalan
lahja — oli hänen lohdutuksensa, apunsa, apunsa ja tukensa. Ettei
hän sitä ennen ollut nähnyt! Jumalan armohan se oli — Jumalan armo
syntisille, josta hän osalliseksi oli tullut... Oli olemassa armoa —
suurellekin syntiselle armoa. Ja sädekehä Mali-Oosan pään ympärillä
tuntui hänestä korkeudesta annetulta merkiltä, että Elininkin osaksi,
hänen vaimoraukallensa, joka itse oli etsinyt surmaansa, oli tullut
sama armo...
Mali-Oosa lopetti hiljaisuuden.
"Vai uskotte niin, isä", hän sanoi hiljaa ja miettiväisenä. "Niin,
kyllähän itsekin tunnen sen olevan suuren ja ihanan Jumalan lahjan."
"Mutta isä! Sanohan minulle", tokasi hän äkisti huolestuneella äänellä,
"ei suinkaan ollut oikein mitä Ristin sanoi isoisästä?"
"Mitä tarkotat tyttö?"
Olli katsoi puolittain kummastellen, puoleksi huolestuneena Mali-Oosaan,
joka yhtäkkiä oli käynyt innokkaaksi ja levottomaksi.
"Hän sanoi, että viulu veti hänet helvettiin."
Mali-Oosa puhkesi itkuun...
Syntyi pitkä äänettömyys. Ristiriitaiset ajatukset pyörivät Ollin
mielessä. Pitkien vuosien helvetintuskiin oli tänä iltana ensi kerran
pilkistänyt toiveen ja ylhäältä tulevan valon säde. Mutta tuliko se
ylhäältä! Eikö se ollut perkeleen pimitystä, että hän joutuisi pois
oikeasta uskostansa? Mitä hänen piti uskoa — mikä oli oikein ja mikä
väärin?
Mali-Oosan neitseellinen ruumis vavahteli nyyhkytyksistä, ja Olli istui
kömpelösti silitellen hänen vaaleata kähäräistä tukkaansa. Tuntui kuin
olisi hän kuullut oman äänensä unessa, kun hän alkoi puhua. Sanat häntä
karmivat, sillä ne olivat aivan päinvastaisia kuin hänen tähänastinen
ajatussuuntansa ja uskonsa, mutta ne antoivat hänelle itsellensä niin
eriskummallisen levon ja rauhan tunteen.
"Ei kukaan ihminen voi toista helvettiin tuomita. Ja jos isä syntisin
soittoinensa tietämättänsä soitteli jonkun väärille teille, niin hän
katkerasti sitä katui. Kyllähän on totta, että hän oli kovin kiintynyt
viuluunsa, ja että hän siten kovin teki syntiä Jumalan ensimäistä
käskyä vastaan. Mutta Jumala armahtaa syntisiä, ja minä uskon ettei isä
viulun tähden kadottanut armoa."
Olli puhui epävarmasti ja soperrellen.
"Uskotteko isä, että viulunsoitto oli syntistä? Eikö sekin ollut
Jumalan lahja — ja ettekö tuntenut miten isoisän soitto oli
lohdutukseksi ja siunaukseksi, kun murhe pyrki painamaan?"
"Mutta Martti-herra sanoi sen olevan pelkkää perkeleen soaistusta ja
soiton olevan saatanan työtä."
Mali-Oosa istui pitkän aikaa aivan äänettömänä. Joukko ajatuksia tunki
vastustamattomasti hänen mieleensä ja hän tunsi, ettei hän kaikkia
voinut selvittää.
Hänen mieleensä juolahti yhtäkkiä jotakin varhaiselta lapsuutensa
ajoilta — kuva, joka oli syöpynyt hänen muistiinsa.
Ylhäällä Bergoosalla hän oli nähnyt isoisän Jussin istuvan ypö yksin,
kuunnellen jotakin, jonka vain hän voi kuulla. Hän istui juuri siinä,
mihin oli kuopannut sydämensä aarteen, viulunsa.
Oi, nytpä hän ymmärsi, mitä ei voinut yhdeksän vuotiaana käsittää.
Viulua hän oli kuunnellut... Hän istui korvessa ja kuunteli, miten
vanha ystävä, jonka papin ja oman mielenrauhansa tähden oli kuopannut,
soitteli vanhoja säveleitä vanhan kiusatun sydämen lohdutukseksi ja
lievikkeeksi. Ja siellä isoisä lopulta olikin saavuttanut rauhan...
Hän oli näyttänyt niin tyytyväiseltä ja onnelliselta viulun soittoa
kuunnellessansa. Mutta sitte oli papin helvetinsaarna juolahtanut
mieleen — ja sitte oli ahdistus saanut vallan. Silloin oli hän
toivottomana raastanut tukkaansa ja partaansa ja väännellyt itseänsä
kuin maassa matonen...
Mali-Oosa tunsi kuohuvansa vihasta. Pappi ankaroine oppeineen oli
vienyt hengen isoisältä. Pappi oli anastanut parhaan isoisän elämästä
ja tehnyt hänestä hourapäisen...
Notkeana hän ponnahti ylös:
"Isä! Ei isoisä tehnyt sellaista suurta syntiä, jolle ei ole
anteeksiantoa. Suuremman synnin teki se, joka pakotti hänet kuoppaamaan
maahan Bergoosalle parhaan osan itsestänsä."
Olli oli itse istunut ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta ne kulkivat
hitaasti, ja nyt kun hän kuuli tytön sanat, ei hän niitä ymmärtänyt.
Hiljaa hän meni veneen luo ja lykkäsi sen vesille. Mali-Oosa hyppäsi
veneeseen ja istui perään.
Nyt hän äkisti näytti niin iloiselta, että oikein ympärille säteili.
Isä ei voinut käsittää mikä hänen oli. Hänhän vielä äsken oli niin
totinen.
Mutta tuon ikäiset tytöthän ovat niin oikullisia...