Mali-Oosa oli kahdentoista vuotias, kun hänet ensi kerran pantiin
paimeneen.
Oli monena kesänä ollut kovin karhuja liikkeellä, eikä Mali-Oosa, joka
oli pieni ja hento, ollut kovinkaan sopiva paimentytöksi sellaisina
aikoina. Mutta Matalalammen suomalaisista kävi pahoja huhuja ja siksipä
heidän oli vaikea saada paimenta harvalukuisille elukoillensa. Nuorista
olikin pirteissä puute — Mali-Oosa oli ainoa vanhassa tuvassa ja
Uudentalon Ristinillä oli pitkä itsepäinen ja pahanilkinen tytönviikale
nimeltä Marit. Ei ollut muuta neuvoa kuin panna molemmat tytöt yhdessä
karjaan.
Hyvinpä tuo luonnistuikin.
Mali-Oosan oli aina ollut vaikea kärsiä Maritia, ja yleensä olivat
he harvoin tai tuskin milloinkaan leikitelleet yhdessä. Maritilla
oli ilkeä katse väliin loisti ruskeissa äidiltä perityissä
lappalaissilmissä omituinen vihertävä välke. Ja niinkuin Ristin oli
vihannut Eliniä, Mali-Oosan äitiä, hänen kauneutensa vuoksi, niin
näytti viha kulkevan kuin perintönä Maritille, joka vaistomaisesti
vieroi Mali-Oosaa hänen vaalean tukkansa ja loistavan-sinervien
silmiensä tähden.
Metsässä oli molempien tyttöjen pakko oleskella yhdessä, ja vaikkei
ystävyyttä syntynytkään, niin yhteinen vaara ja jylhyys ympärillä
synnytti jonkunlaista tuttavallisuutta.
Kyliltä kerrottiin, että karhu oli repinyt Ensillressä Jon Perssonin
kellokkaan ja pahasti runnellut Edessä Sigfrid Jonssonin hevosta.
Hauskaa ei ollut paimenessa olo tällaisten uutisten kierrellessä.
Sekä Marit että Mali-Oosa olivat saaneet oivalliset tuohitorvet,
pitääksensä niillä karhua loitolla. Sillä tuohitorven vihlovasti
valittava ääni karmii karhun korvia ja ajaa sen käpälämäkeen. Mutta,
jos mesikämmen oli vihainen ja nälkäinen — mitäpä silloin merkitsi
tuohitorven toitotus! Ja mitäpä voisi pari hentoa tyttölasta tehdä
suojataksensa henkensä metsän karvaiselta kuninkaalta?
Kesä kului kumminkin ikävyyksittä ja syksy oli tullut. Mutta silloinpa
sattui tuo kummallinen tapaus, josta vanhukset vieläkin kertovat.
Oli syyspuoli käsissä.
Puissa oli keltaisia ja punaisia värivivahduksia ja lehmänsienet, joita
joukottain nousi metsiin, tarjoten elukoille maukkaita ja ravitsevia
paloja, houkuttelivat lehmiä samoilemaan pitkin metsiä ja antoivat
paimenille oikean koiranjuoksun.
Oli paahtavan kuuma; Briitanpäivä piti puoliaan. Koko aamupäivän olivat
lehmät juoksennelleet sienimässä ja tyttöjen oli ollut vaikea pysytellä
niitä koolla. Lopulta he olivat kaahailleet ne Rötjärniin, jossa ne
olivat saaneet korte- ja vehkakestit ja nyt ne makasivat rauhallisesti
märehtien metsän laidassa.
Tytöt lepäsivät rannalla paistattaen itseänsä auringossa. Mali-Oosa
ehdotti, että käytäisiin uimaan.
Oli lämmin ja vesi houkutteli. Tuossa tuokiossa olivat vaatteet
riisutut. Ja kohta molskuttelivat molemmat tytöntypykät pienessä
lammessa, niin että kirkas vesi tirskui heidän valkoisten alastomien
ruumiittensa ympärillä.
Silloin syntyy yhtäkkiä kauhea melu lehmäparvessa. Lehmät ja vasikat
ryntäsivät eri tahoille, ja lampaat sekä vuohet juoksentelivat
rauhattomasti määkien ympäri kuin olisivat päät olleet pyörällä.
Suuri karhu oli lötköttänyt metsästä ja iskenyt kellokkaaseen...
Herra jesta!
Marit seisoi vedessä kauhun herpaisemana.
Hänen laihanhoikka ruumiinsa vapisi kuin vilutaudissa ja silmät
kiiluivat hurjan pelokkaina rantaa kohti...
Mutta toisin oli Mali-Oosan.
Hän näki vain kellokkaan, Raitikin makaavan vavahdellen ja ammuen
karhun tukevissa kämmäköissä. Se oli hänen lehmänsä — hänen oma
lehmänsä, jonka hän oli saanut, sen vielä ollessa pieni vasikka.
Ja hetkistäkään epäilemättä, hän ryntäsi ylös Raitikkia pelastamaan.
Alastomana hän juoksi ja sai käsiinsä tuohitorven, joka oli rannalla.
Suoraa päätä karhua kohti hän juoksi ja löi sitä torvella kuonolle,
niin että torvi kimahti kappaleiksi.
"Menes, menes, kaunis poika", hän huusi puoleksi kiukuissaan, puoleksi
toivottomana. "Menes, menes poikaseni! Meill' on sama tie, mutt' ei
sama ruoka."
Karhu, joka niin säälimättömästi ja hölmistyttävällä tavalla oli tullut
häirityksi hommissansa, päästi lehmän, joka värisi sen voimakkaan
pitelyn johdosta, ja hetkisen näytti siltä kuin se tytön rohkeasta
yrityksestä olisi säikähtynyt niin, että tuumailisi laukata metsään.
Mutta samalla se ilkeästi möristen kohosikin takakäpälilleen ja meni
pientä alastonta tyttölasta kohti, joka seisoi sen edessä niin pienenä
ja hentona, turvattomana ja suojatta, kädessänsä risainen tuohitorvi.
Silloinpa tuo ihmeellinen tapahtui. Mali-Oosa ei väistynyt mörähtelevän
karhun tieltä. Ei pelko, vaan joku omituinen tunne, jota hän ei
käsittänyt, puudutti hänen jäsenensä. Pienenä hennon hinteränä hän
seisoi alastomuutensa puhtaassa viattomuudessa. Ja yhtäkkiä kuin
taivaan johdatuksesta, alkoi hän laulaa virttä, jonka oli äidiltänsä
oppinut ollessansa vielä pieni. Ja hänen äänensä ei vavissut pelosta,
vaan kaikui kirkkaana ja puhtaana Jumalan suuren temppelin pilarein ja
katon välillä, salolla:
Mun vaatteen riisutaan,
Mun syntin haudataan
Jeesuksen haavahan;
Niin muuttuu raihnaisuuten'
Suurehen kirkkauteen,
Kun nousen haudastan.
Metsässä oli hiljaista ja juhlallisen totista ympärillä ja säveleet
kajahtelivat vuorien välissä.
Karjuva karhu pysähtyi. Muutaman askeleen päähän tytöstä se seisahtui
kuin sävelten lumoamana. Pyöritellen suurta, karvaista päätänsä edes
takaisin seisoi se hetkisen, mutta kääntyi äkisti ympäri ja pötki
metsään.
Kauhun lamauttamana seisoi Marit vedessä ja katseli sekä kuunteli,
miten kaikki tapahtui ja hänen kertomuksensa siitä pitäjää kierteli.