Puukonsuossa on lähde, josta vesi virtaa neljälle ilmansuunnalle, mutta
siihen ei vettä tule muualta kuin maan alta.
Kesät talvet siitä vesi pulppuilee, ja taikuuksiin perehtynyt Pekka
Matalainen tiesi hyvinkin, mihin tuo lähde kelpasi.
Vihasta ja kiukusta väristen oli hän poikinensa kärsinyt häpeällisen
kirkonrangaistuksen, ja mieli täynnänsä katkeruutta ja kostonhimoa
olivat he palanneet metsillensä.
Mustalais- ja suomalaisveri kuohuivat. Seurakuntalaisten edessä
kärsitty häväistys sai miesten kädet puristumaan nyrkkiin ja huulet
pusertumaan yhteen hillittömästä kiukusta.
Ja syvällä metsän hämärissä kätköissä sommitteli Pekka Matalainen
poikinensa kostotuumia pappia ja hänen perhettänsä vastaan. Kostoa —
kostoa huusi kuuma veri ja kostaa täytyi saada...
Maisteri Callesson kummasteli kovasti, kun hän joulupäivän
ehtoollisvieraitten joukossa havaitsi Pekka Matalaisen. Maisteri
Callesson ei itse puolestaan koskaan ollut päässyt selvyyteen, oliko
hän todellakin tehnyt oikein, poikansa Martinin neuvon mukaisesti
rangaistessansa Pekka Matalaista ja hänen poikiansa jumalattomasta
elämästä ja noituudesta. Mutta nähdessänsä Pekan ehtoollispöydässä,
jossa häntä ei moneen vuoteen oltu nähty vieraana, piti hän tätä
ilahuttavana merkkinä siitä, että Jumala rangaistuksen kautta
oli niin vaikuttanut kovaan mieleen, että Pekka Matalainen oli
kääntynyt paremmalle tielle. Vanhan papin sydän täyttyi ilosta ja
kiitollisuudesta Herralle ja hän kohotti lämpimän, sydämestä käyvän
rukouksen korkeimman puoleen, että hän saattaisi loppuun alkamansa työn
vanhan suomalaisnoidan sydämessä.
Mutta jos maisteri Callesson olisi nähnyt, miten Pekka Matalainen
kirkosta mennessänsä varovaisesti sylki suustaan viinin kostuttaman
ehtoollisleivän ja huolellisesti kääri sen riepuun, olisi varmaankin
hänen luulottelunsa suomalaisen kääntymisestä saanut ankaran kolauksen.
Pekka Matalainen hymähti itseksensä kotiinpäin kulkiessansa. Nytpä
läheni koston hetki Martti-herralle ja maisteri Callessonille.
− − −
Tultuansa kotia, otti Pekka Matalainen varovaisesti esille
ehtoollisleivän ja jakoi sen kahtia. Toisen puolikkaan hän sitoi
jälleen riepuun, mutta toista valmistautui hän heti käyttämään.
Pojat olivat tehneet suuren tulen erään kallion pohjoispuolella
olevasta kuusesta, johon oli kasvanut kiemuroita vasten päivää.
Loihtua lukien otti Pekka Matalainen esille valinkauhan ja pani siihen
lyijyä. Vanhaa runoa laulellen antoi hän lyijyn sulaa, ja kun se oli
juoksevassa tilassa, pani hän ehtoollisleivän kauhaan.
Kärisi ja pieni punaisenkeltainen liekki lekahti.
"Niinkuin sinä edessäni palat
Niin tahdon sinun edessäsi palaa
Phui, phui, phui, sanoi Kristus".
Pekka luki loihdun äänen väräjämättä. Ja tottunein elein kaatoi hän
lyijyn luotikaavuriin, jossa se heikosti sähisten jähmettyi luodiksi.
Pojat olivat seisoneet äänettöminä ja totisina pirtin ulkopuolella ukon
sisällä puuhaillessa. Mutta nyt hän tuli ovelle ja pyysi heitä tulemaan
sisälle.
Hän näytti pientä, harmaata luotia.
"Nyt, Martti-herra, saat maistaa tokko Matalalammin suomalainen voi
pitää papin aisoissa..."
− − −
Pekka Matalaisen oli odotettava kauan ennenkuin tuli torstainen yläkuu.
Sillä sinä päivänä piti tuon tapahtua, jos tahtoi että taialla olisi
tarpeeksi voimaa.
Vihdoinkin tuli tuo soveliaimmaksi katsottu päivä. Oli kulunut
toista vuotta siitä kun Pekka Matalainen poikineen oli kärsinyt
kirkkorangaistuksen, ja pitäjällä tuo oli miltei unohdettu. Ankara
Martti-herra oli palannut Upsalaan, josta hänen ei pitänyt palata
kotiseudulle ennenkuin kantaisi omaa kauhtanaa ja kaulusta yhtä hyvin
kuin maisteri Callesson.
"Kylläpä olet kaukana", mutisi Pekka Matalainen, pirtissä
hääräillessänsä, "mutta et niin kaukana, etten sinua saavuttaisi."
Jo aamulla hän alkoi valmistuksensa. Martti-herralle kuuluneen
sormikkaan ympärille, jonka oli tavannut Ristinin luota, kääri hän
rievun, johon ehtoollisleivän puolikas oli kätkettynä ja teki niin
nuken, jolle mikäli mahdollista koetti saada ihmishahmon. Ja niinpä hän
latasi pyssyn, pannen siihen voimakkaita loihtuja käyttäen varemmin
valainansa luodin ja meni illan tullen metsään.
Pojat tahtoivat mukaan, mutta hän ei laskenut.
"Teillä ei vielä ole kyllin voimaa."
Pekka Matalainen suuntasi kulkunsa Puukonsuolle. Lähteestä tuodulla
vedellä kastoi hän nuken pirun nimessä Martinus Callessoniksi. Ja
luettuansa vielä kuvalle manauksen kiinnitti hän sen lähteen reunalla
kasvavan kuusen runkoon. Hän peräytyi muutaman askeleen, tähtäsi ja
ampui nukkea.
Hän oli pimeässä tähdännyt liian korkealle. Luoti ei sattunut
sydämen tienoille vaan ylemmäs kaulaan. Pekka Matalainen tarkasteli
tyytymättömänä nukkea ja riensi sitte kotia.
Kotiin tultuansa tapasi hän pojat.
"Henkensä pelasti pappilurjus, mutta kyllähän hän tämän jälkeen tulee
vähemmän suurisuiseksi", tuumaili Pekka Matalainen.
Ja niinpä hän meni sisälle levolle.
Mutta pari viikkoa myöhemmin sai maisteri Callesson surusanoman. Hänen
poikaansa, herra Marttinia, oli yhtäkkiä, päivää ennen kuin hänet piti
vihittämän papiksi, kohdannut kova kolaus. Ennen terve ja vankka mies
oli saanut verensyöksyn, ja kun hän lääkärien monien ponnistusten
perästä oli jälleen vironnut tajuihinsa, oli hän mykkä. Hän ei voinut
saada ääntäkään kuuluville.
Mutta pirtissänsä Matalalammella hykerteli Pekka Matalainen
tyytyväisenä käsiänsä...