V.

Matalalammen Olli oli aina ollut jörö ja sulkeutunut luonne ja

Martti-herran käynnin jälkeen hän kävi vieläkin sulkeutuneemmaksi ja

luoksepääsemättömäksi. Pitkät ajat hän saattoi kävellä itseksensä

metsässä, mietiskelemättä mitään muuta kuin että hän oli kadotettu

syntinen, joka oli vetänyt sen, jota rakasti, helvettiin.

Mali-Oosa, joka ennen oli hänen silmäteränsä ja sydämensä ilo, oli

nyt ikäänkuin alinomainen elävä syytös, eikä hän enää rohjennut häntä

puhutella tai hyväillä, peläten hänenkin ylitsensä vyöryttävänsä sen

kirouksen, jonka tunsi hartioillansa lepäävän.

Koti sai ränsistyä. Mali-Oosa sai paljasjalkaisena ja rääsyisenä

ressutella ylt'ympäri itseksensä ilman seuraa ja kenenkään sanomatta

ystävällistä sanaa.

Sillä iso-isä, Jussi-vaarikin oli aivan muuttunut. Hän ei enää koskaan

soitellut. Mutta paraikaa istuessansa sattui, että hän katsahti

viuluun, joka riippui seinällä, ja kuunteli.

"Ettekö kuule kuinka se soi — ettekö kuule polskan sävelten

kajahtelevan viulusta. Se on perkele, joka houkutelee — perkele

houkutelee."

Eräänä päivänä oli hän lähtenyt viulu mukanansa metsään. Mali-Oosa

seurasi jälessä, hiljaa kenenkään näkemättä.

Jussi-vaari meni Bergoosalle. Korkealla harjanteella oli paljas paikka

ja tähän alkoi Jussi kaivaa kuoppaa. Ukko itki ja kyyneleet valuivat

alas ruskettuneille likaisille kasvoille. Vihdoinkin oli hauta valmis

— ja sitte hän pani viulun sinne ja peitti varovasti sen mullalla ja

sammalilla.

Tultuansa kotia näytti hän tyyneltä ja tyytyväiseltä, ja Mali-Oosa,

joka lapsen sydämellisyydellä oli kiintynyt isoisään, iloitsi että hän

pian tulisi entisellensä.

Mutta pian valtasi hänet omituinen levottomuus. Parhaillansa

istuessansa verkkoa kutomassa — se oli nyt hänen lempitehtävänsä —

saattoi hän jäädä istumaan jäykästi eteensä tuijottavana ja ikäänkuin

kuuntelemaan etäistä soittoa.

Ja hän voi nakata kaikki luotansa ja lähti metsään.

Eräänä päivänä hiipi Mali-Oosa jälessä. Hän oli vain lapsi eikä

paljon ymmärtänyt. Mutta hän oli nähnyt ukon nopsin askelin rientävän

Bergoosalle. Korkealle oli hän istunut — juuri siihen, mihin oli

viulun kaivanut. Ja tässä oli hän istunut ja kuunnellut — kuunnellut

jotakin, jota vain hän yksin voi kuulla, kunnes lopulta suuret kirkkaat

kyyneleet alkoivat vieriä alas hänen poskillensa.

Mutta sitte hän ryntäsi yht'äkkiä ylös — raastoi tukkaansa ja partaansa

kuin epätoivon puuskassa, ja heittäytyi polvillensa, kiemurrellen kuin

mato ja ääneensä huutaen Jumalaa avuksi taistelussa perkelettä vastaan.

Peljästyneenä seisoi Mali-Oosa kuusen takana ja katseli isoisän

surkeata valitusta. Hän olisi niin mielellänsä juossut hänen luoksensa

— mutta oli jotakin eriskummaista, joka pidätti. Hän pelkäsi. Täällä

ylhäällä oli jotakin suurta ja käsittämätöntä, joka hyydytti veren.

Itkien — itse hän ei tiennyt minkävuoksi — Mali-Oosa juoksi suorinta

tietä metsien ja soiden halki kotia.

− − −

Pari vuotta kului, ja Mali-Oosasta kehkeytyi pieni kaunis tyttölapsi.

Mutta hiljainen ja omituinen hän oli. Isä, Olli, ei ollut enää

tullut entisellensä sitte papin käynnin, mutta nyt oli hiljainen

tyyneys saanut hänessä vallan — tyyneys kuin myrskyn jälkeen, joka on

murskannut suurimmatkin laivat hylyiksi ja pirstaleiksi.

Hän puhui vähän tai ei mitään, mutta hänen riemujaan oli kun Mali-Oosa

lauloi värttinän ääressä virttä tai surunvoittoista vanhaa suomalaista

laulua.

Mali-Oosalla olikin heleä ääni. Se oli kuin joutsenten laulu varhaisena

aamuna.

Jussi-vaari oli käynyt yhä omituisemmaksi ja eräänä päivänä hän oli

poissa. Hänet löydettiin Bergoosalta, jonne hän oli viulunsa kuopannut.

Hän kumminkin sai kristillisen hautaamisen ja maisteri Callesson, jota

tänä vuonna olivat kovat surut ja onnettomuudet kohdanneet, puhui

rauhan ja lohdutuksen sanoja haudalla.

Mutta Sigfridin vaimo, lappalainen Ristin, oli toista mieltä kuin pappi.

"Olisipa autuuden saanut, mutta viulu ja soitot vetivät hänet

helvettiin", sanoi hän Mali-Oosalle.

Nuo sanat piintyivät Mali-Oosan muistiin. Pelottavina ja kaamean

selvinä soivat hänen mielessänsä nuo sanat:

"Viulu se oli, joka hänet veti helvettiin."

Hänhän tiesi miten kauniisti isoisä oli soittanut. Täytyihän joko itkeä

tai nauraa aina sen mukaan olivatko säveleet iloisia tai surullisia.

Mutta ainahan ne olivat suloisia ja ihania — eivät koskaan pelottavan

kovia kuin Martti-herran puheet. Oi — kaikki muistui mieleen. Tuo pitkä

kalpea mies, joka oli vienyt rauhan Matatalammelta. Hän miltei vihasi

ja samalla kertaa pelkäsi häntä, sillä hänhän paraiten tunsi tien

taivaaseen ja helvettiin.

Oliko väärin, että isoisä oli soitellut? Voiko kaikkein ihanin ja

hienoin viedä helvettiin?

Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi keskustellut. Ristiniä hän

vaistomaisesti kammoksui ja isää, Ollia ei hän kertaakaan ollut

uskaltanut puhutella viimeisinä vuosina. Siksipä hän sulkikin kaikki

omaan poveensa — mutta korvissa soi kumminkin alati: viulu se oli, joka

hänet veti helvettiin.

Huu... puistatti kun ajatteli, että isoisä, kiltti, hyvänsuopa

Jussi-vaari, joka osasi niin kauniisti kertoa Jeesuslapsesta,

paimenista ja viisaista miehistä ja tähdistä, jotka näyttivät tietä

erämaan läpi — että hän olisi joutunut helvettiin. Oi, kyllähän

hän tiesi mitä se oli: Järvi, jossa iankaikkisesti palaa tulta ja

tulikiveä...

Painajaisena nämä ajatukset häntä vaivasivat ja hän muisti, miten oli

nähnyt isoisän ahdistuksessa ylhäällä Bergoosalla ja kuullut hänen

tuskissansa rukoilevan Jumalaa auttamaan perkeleen viettelyksiltä...

Ehkäpä viulu sittekin...

− − −

Ypö yksin oli Mali-Oosalla tapana soutaa Latoniemelle ja istua siellä

pitkän pitkät hetket itseksensä laulellen.

Väliin sattui että Olli, tullessansa metsästys- tai kalastusmatkalta

nähdessänsä tytön siellä istuskelevan, hiipi jälessä. Sillä tuntui kuin

olisi hän tuosta laulusta saanut lohduketta ja lievennystä synkkään

murheeseensa, joka alati häntä ahdisteli.

Mutta Mali-Oosa vaikeni aina isän nähtyänsä, ikäänkuin olisi hän

laulullansa luullut tekevänsä pahaa.

Hän ei järvellä laulellut virsiä tai muita kuulemiansa lauluja, vaan

isoisän soittoja, sellaisina kuin hän ne muisti. Väliin sai hän

vastustamattoman halun laulella näitä säveleitä. Oli kuin niitä olisi

kuullut metsästä ja pienten laineiden lipinästä rantaa vasten. Ja

hänenkin täytyi lauluun yhtyä.

Mutta yksin hänen täytyi olla. Eikä missään ollut niin tyventä, ihanaa

ja rauhaisaa kuin Latoniemellä. Täällä ei häntä kukaan kuullut ja

isoisän soitot, jotka olivat hänet itsensä vieneet helvettiin eivät

täällä voineet muita sinne viekotella. Mutta hänen täytyi niitä laulaa,

vaikkakin se olisi synti, joka vetäisi hänet kadotukseen...

Ruotsin salo-suomalaisia · 第 29 / 43 题