Matalalammen Olli oli aina ollut jörö ja sulkeutunut luonne ja
Martti-herran käynnin jälkeen hän kävi vieläkin sulkeutuneemmaksi ja
luoksepääsemättömäksi. Pitkät ajat hän saattoi kävellä itseksensä
metsässä, mietiskelemättä mitään muuta kuin että hän oli kadotettu
syntinen, joka oli vetänyt sen, jota rakasti, helvettiin.
Mali-Oosa, joka ennen oli hänen silmäteränsä ja sydämensä ilo, oli
nyt ikäänkuin alinomainen elävä syytös, eikä hän enää rohjennut häntä
puhutella tai hyväillä, peläten hänenkin ylitsensä vyöryttävänsä sen
kirouksen, jonka tunsi hartioillansa lepäävän.
Koti sai ränsistyä. Mali-Oosa sai paljasjalkaisena ja rääsyisenä
ressutella ylt'ympäri itseksensä ilman seuraa ja kenenkään sanomatta
ystävällistä sanaa.
Sillä iso-isä, Jussi-vaarikin oli aivan muuttunut. Hän ei enää koskaan
soitellut. Mutta paraikaa istuessansa sattui, että hän katsahti
viuluun, joka riippui seinällä, ja kuunteli.
"Ettekö kuule kuinka se soi — ettekö kuule polskan sävelten
kajahtelevan viulusta. Se on perkele, joka houkutelee — perkele
houkutelee."
Eräänä päivänä oli hän lähtenyt viulu mukanansa metsään. Mali-Oosa
seurasi jälessä, hiljaa kenenkään näkemättä.
Jussi-vaari meni Bergoosalle. Korkealla harjanteella oli paljas paikka
ja tähän alkoi Jussi kaivaa kuoppaa. Ukko itki ja kyyneleet valuivat
alas ruskettuneille likaisille kasvoille. Vihdoinkin oli hauta valmis
— ja sitte hän pani viulun sinne ja peitti varovasti sen mullalla ja
sammalilla.
Tultuansa kotia näytti hän tyyneltä ja tyytyväiseltä, ja Mali-Oosa,
joka lapsen sydämellisyydellä oli kiintynyt isoisään, iloitsi että hän
pian tulisi entisellensä.
Mutta pian valtasi hänet omituinen levottomuus. Parhaillansa
istuessansa verkkoa kutomassa — se oli nyt hänen lempitehtävänsä —
saattoi hän jäädä istumaan jäykästi eteensä tuijottavana ja ikäänkuin
kuuntelemaan etäistä soittoa.
Ja hän voi nakata kaikki luotansa ja lähti metsään.
Eräänä päivänä hiipi Mali-Oosa jälessä. Hän oli vain lapsi eikä
paljon ymmärtänyt. Mutta hän oli nähnyt ukon nopsin askelin rientävän
Bergoosalle. Korkealle oli hän istunut — juuri siihen, mihin oli
viulun kaivanut. Ja tässä oli hän istunut ja kuunnellut — kuunnellut
jotakin, jota vain hän yksin voi kuulla, kunnes lopulta suuret kirkkaat
kyyneleet alkoivat vieriä alas hänen poskillensa.
Mutta sitte hän ryntäsi yht'äkkiä ylös — raastoi tukkaansa ja partaansa
kuin epätoivon puuskassa, ja heittäytyi polvillensa, kiemurrellen kuin
mato ja ääneensä huutaen Jumalaa avuksi taistelussa perkelettä vastaan.
Peljästyneenä seisoi Mali-Oosa kuusen takana ja katseli isoisän
surkeata valitusta. Hän olisi niin mielellänsä juossut hänen luoksensa
— mutta oli jotakin eriskummaista, joka pidätti. Hän pelkäsi. Täällä
ylhäällä oli jotakin suurta ja käsittämätöntä, joka hyydytti veren.
Itkien — itse hän ei tiennyt minkävuoksi — Mali-Oosa juoksi suorinta
tietä metsien ja soiden halki kotia.
− − −
Pari vuotta kului, ja Mali-Oosasta kehkeytyi pieni kaunis tyttölapsi.
Mutta hiljainen ja omituinen hän oli. Isä, Olli, ei ollut enää
tullut entisellensä sitte papin käynnin, mutta nyt oli hiljainen
tyyneys saanut hänessä vallan — tyyneys kuin myrskyn jälkeen, joka on
murskannut suurimmatkin laivat hylyiksi ja pirstaleiksi.
Hän puhui vähän tai ei mitään, mutta hänen riemujaan oli kun Mali-Oosa
lauloi värttinän ääressä virttä tai surunvoittoista vanhaa suomalaista
laulua.
Mali-Oosalla olikin heleä ääni. Se oli kuin joutsenten laulu varhaisena
aamuna.
Jussi-vaari oli käynyt yhä omituisemmaksi ja eräänä päivänä hän oli
poissa. Hänet löydettiin Bergoosalta, jonne hän oli viulunsa kuopannut.
Hän kumminkin sai kristillisen hautaamisen ja maisteri Callesson, jota
tänä vuonna olivat kovat surut ja onnettomuudet kohdanneet, puhui
rauhan ja lohdutuksen sanoja haudalla.
Mutta Sigfridin vaimo, lappalainen Ristin, oli toista mieltä kuin pappi.
"Olisipa autuuden saanut, mutta viulu ja soitot vetivät hänet
helvettiin", sanoi hän Mali-Oosalle.
Nuo sanat piintyivät Mali-Oosan muistiin. Pelottavina ja kaamean
selvinä soivat hänen mielessänsä nuo sanat:
"Viulu se oli, joka hänet veti helvettiin."
Hänhän tiesi miten kauniisti isoisä oli soittanut. Täytyihän joko itkeä
tai nauraa aina sen mukaan olivatko säveleet iloisia tai surullisia.
Mutta ainahan ne olivat suloisia ja ihania — eivät koskaan pelottavan
kovia kuin Martti-herran puheet. Oi — kaikki muistui mieleen. Tuo pitkä
kalpea mies, joka oli vienyt rauhan Matatalammelta. Hän miltei vihasi
ja samalla kertaa pelkäsi häntä, sillä hänhän paraiten tunsi tien
taivaaseen ja helvettiin.
Oliko väärin, että isoisä oli soitellut? Voiko kaikkein ihanin ja
hienoin viedä helvettiin?
Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi keskustellut. Ristiniä hän
vaistomaisesti kammoksui ja isää, Ollia ei hän kertaakaan ollut
uskaltanut puhutella viimeisinä vuosina. Siksipä hän sulkikin kaikki
omaan poveensa — mutta korvissa soi kumminkin alati: viulu se oli, joka
hänet veti helvettiin.
Huu... puistatti kun ajatteli, että isoisä, kiltti, hyvänsuopa
Jussi-vaari, joka osasi niin kauniisti kertoa Jeesuslapsesta,
paimenista ja viisaista miehistä ja tähdistä, jotka näyttivät tietä
erämaan läpi — että hän olisi joutunut helvettiin. Oi, kyllähän
hän tiesi mitä se oli: Järvi, jossa iankaikkisesti palaa tulta ja
tulikiveä...
Painajaisena nämä ajatukset häntä vaivasivat ja hän muisti, miten oli
nähnyt isoisän ahdistuksessa ylhäällä Bergoosalla ja kuullut hänen
tuskissansa rukoilevan Jumalaa auttamaan perkeleen viettelyksiltä...
Ehkäpä viulu sittekin...
− − −
Ypö yksin oli Mali-Oosalla tapana soutaa Latoniemelle ja istua siellä
pitkän pitkät hetket itseksensä laulellen.
Väliin sattui että Olli, tullessansa metsästys- tai kalastusmatkalta
nähdessänsä tytön siellä istuskelevan, hiipi jälessä. Sillä tuntui kuin
olisi hän tuosta laulusta saanut lohduketta ja lievennystä synkkään
murheeseensa, joka alati häntä ahdisteli.
Mutta Mali-Oosa vaikeni aina isän nähtyänsä, ikäänkuin olisi hän
laulullansa luullut tekevänsä pahaa.
Hän ei järvellä laulellut virsiä tai muita kuulemiansa lauluja, vaan
isoisän soittoja, sellaisina kuin hän ne muisti. Väliin sai hän
vastustamattoman halun laulella näitä säveleitä. Oli kuin niitä olisi
kuullut metsästä ja pienten laineiden lipinästä rantaa vasten. Ja
hänenkin täytyi lauluun yhtyä.
Mutta yksin hänen täytyi olla. Eikä missään ollut niin tyventä, ihanaa
ja rauhaisaa kuin Latoniemellä. Täällä ei häntä kukaan kuullut ja
isoisän soitot, jotka olivat hänet itsensä vieneet helvettiin eivät
täällä voineet muita sinne viekotella. Mutta hänen täytyi niitä laulaa,
vaikkakin se olisi synti, joka vetäisi hänet kadotukseen...